"Mutta mikä sen nimi on?" - Teinikin on vielä lapsi

Torstai 12.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mikä sen nimi on? - Teinikin on vielä lapsi

Tyttäreni on erityisopettaja, joka työskentelee suuressa koulussa. Usein hän tekee työtään lasten ja nuorten kanssa näiden kotiluokissa, mutta hänellä on onnekseen myös ihan oma luokka käytössään. Minusta oli aikoinaan ihanaa saada sisustaa omaa luokkaa: Lattialla oli matto, kirjahyllyssä lainattavia kirjoja, seinillä ja katossa riippumassa lasten töitä, ikkunanlaudoilla kukkia ja keväällä siemeniä kasvamassa. Kaikkea sellaista, mikä antoi lapsille ja minulle tunteen siitä, että nyt ollaan melkein kuin kotona. Sisustusgeeni on periytynyt tytölleni, ja hänkin on laittanut ja koristellut omaa luokkaansa viihtyisäksi (minun kaappini ovat tyhjentyneet joulukoristeita ja leluja myöten). Vihdoin ja viimein ilmoitin, että voisin luopua myös isosta nallesta, joka on tähän saakka pitänyt minulle seuraa työhuoneessani. Ajattelin, kuinka iloiseksi lapset ja nuoret tulisivat isosta pehmolelusta, enkä minä sitä itse tarvinnut. Hyvä, kun pääsin eroon.

Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, sillä nähtyään nallen lapsenlapset ilmoittivat, että sitä ei viedä kouluun, vaan että se jää heille. He eivät ollenkaan ottaneet huomioon sitä, että nalle oli oikeasti vain läpikulkumatkalla reitillä mummola – koti - koulu. Mutta näin tapahtui, nalle jäi lastenlasten kotiin. Minua jäi asia pikkuisen vaivaamaan, olin jo kuvitellut, kuinka oppilaat olisivat olleet innoissaan pehmeästä jättinallesta, kuinka kivaa olisi ollut pitää sitä sylissä.

Sattuipa sitten kaupassa käydessäni silmiini erikoistarjous: valtava nalle (100 cm) oli myynnissä hurjalla alehinnalla. Minun ei tarvinnut edes miettiä asiaa, vaan sieppasin sen mukaani ja tarkistin vielä hinnan kassalla. Olipa halpa lysti!

Ilmoitin tyttärelleni, että nyt oli uusi yritys: Nalle on noudettavissa meiltä, mutta vain ja ainoastaan oppilaskäyttöön. Tyttöni harmitteli seuraavana päivänä, ettei hänellä ollut ollenkaan tunteja omassa luokkatilassaan, mutta kun hän oli kantanut nallea kainalossaan, niin eräs tuttu yläkoulun poika oli tullut vastaan ja kysynyt:”Emmi, mikä tuo on?” ”No, se on uusi nalle sinne minun luokkaan. Pääset pian lähemmin tutustumaan.” ”Mutta mikä sen nimi on?” Tyttöni oli kertonut, ettei nallella vielä ole nimeä, koska se on aivan uusi tuttavuus, mutta että kyllä sille nimi annetaan.

Minua liikutti ison pojan kysymys:”Mutta mikä sen nimi on?” Kun me ajattelemme noin 15-vuotiasta poikaa, meille tulee varmaan aika usein ensimmäiseksi mieleen kännykkää tuijottava, itseensä sulkeutunut, ehkä kiusaa tekevä röyhkeä nuori, jonka maailma koostuu somesta ja siitä, miten pääsisi äkkiä koulusta kotiin ja äkkiä kotoa taas muualle – vaikka johonkin ostokeskukseen härnäämään ohikulkijoita ja ärsyttämään vartijoita. Tämä on stereotypia, jota viestimet tyrkyttävät meille jatkuvasti. Kuitenkin 15- vuotias on vielä lapsi, ihan oikeasti. Tämä maailma vain yrittää tehdä hänestä väen väkisin puoliaikuista. Kun 15- vuotiasta kiinnostaa, mikä nallen nimi on, niin se kertoo siitä, että hän on vielä lapsi, ainakin hän haluaisi olla lapsi ja istua iso, pehmeä nalle sylissään ja ehkä samalla kuunnella, mitä Emmi-opettaja kertoo luokan edessä. Ehkä tuollainen pehmolelu jopa auttaa oppilasta keskittymään paremmin. Se voi myös tarjota turvallisuuden tunnetta ja lohtua, edustaahan lelu lapsuudesta tuttua ympäristöä. Nuoret tarvitsevat läheisyyttä kuten me kaikki, ja tuollaista nallea on hyväksyttävää halata.

Kun koulutiloja viimeksi suunniteltiin, niin kysyttiinkö silloin, mitä opettajat ja oppilaat haluavat? Sen me tiedämme, että koulumaailmassa päivänsä viettävät haluavat takaisin seinät luokkiinsa ja ihan ikioman työpisteen, jota ennen kutsuttiin pulpetiksi. Varmasti joku haluaa pehmoleluja, kirjoja, kukkia, en edes keksi, mitä kaikkea luokassa vielä voisi olla, jotta se tarjoaisi viihtyisän, turvallisen oppimisympäristön. Kysykää opettajilta! Kysykää oppilailta! Viihtyisä ympäristö tuottaa parempia oppimistuloksia ja työrauhaa. Ei siihen niin paljon tarvita.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: teini, oppilas, pehmonalle, turvallisuus

Elämän buffet libre

Lauantai 12.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän buffet libre

Kun kävelen Fuengirolan rantakatua pitkin, näen kadun toisella puolella ravintoloiden, pitserioiden ja kahviloiden loputtoman ketjun. ”Buffet libre” on tullut tutuksi, ja olen tähän asti sivuuttanut paikan sen kummempia miettimättä, mutta jostakin syystä eilen ravintolan nimi toi mieleeni ajatuksen elämän noutopöydästä.

Minun ukkini oli pienen maalaistalon poika, joka vaatimattomista kotioloista huolimatta opiskeli aluksi opettajaksi ja myöhemmin jatko-opintoja suoritettuaan toimi seminaarin rehtorina. Kodin tarjoama ruoka oli yksinkertaista, suuri osa siitä oli joko itse tuotettua tai ainakin lähiympäristön kasvattamaa. Perheen ja silloisen elinyhteisön henkisen ajatustavan ja ilmapiirin voi helposti kiteyttää kolmeen sanaan: koti, uskonto ja isänmaa. Elämä oli valmiiksi normitettua, selkeää, lähes ennalta arvattavaa, yhteisön tarpeet ja vaatimukset olivat tärkeämpiä kuin yksittäisen henkilön toiveet.

Minun isäni kasvoi myös aika lailla samojen normien parissa, mutta ehkä syynä oli sota – tai mikä sitten lienee-, mutta arvot liberalisoituivat, yhteiskunta alkoi muuttua. Ei toki liikaa, mutta ihan selvästi kumminkin. Ukkini oli tästä huolissaan, mutta ilmaisi mielipiteensä rauhallisesti. Voisin melkein sanoa, että kolmesta entisestä ”pääarvosta” oli jäljellä nuoruudessani enää kaksi, sillä uskonto ei ollut kodissamme kovinkaan suuresti esillä. Maailma oli avartunut, minäkin lähdin vuodeksi Saksaan, opin ja näin paljon sellaista, mikä olisi muuten jäänyt kokematta. - Ruokapöydän antimet olivat lapsuudessani edelleen vaatimattomat, perunat ja ruskea kastike olivat minun herkkuani. Vasta aikuisiällä minä ja muut ikäiseni pääsimme tutustumaan ranskalaisiin, hotdoggeihin ja ties mihin sushiin. Vaikka maailma muuttui ympärillä koko ajan, vauhti ei ollut vielä päätä huimaavaa, koti, perhe ja ympäröivä yhteiskunta oli se perusta, johon saatoin turvata, ja josta minulla ei ollut kovin suurta tarvetta irtautua. Olin yksilö turvallisessa yhteisössä.

Minun lapseni ovat jo päässeet maistelemaan herkkuja elämän jatkuvasti laajenevasta noutopöydästä. Mitään ei puutu, kaikki on vapaasti valittavissa. Nuori EU-kansalainen voi valita kielen ja maan ja tarpeen tullen - kun vaihtelunhalu käy suureksi, elämä tuntuu tylsältä, tai uudet haasteet kutsuvat - muuttaa toisen tai kummankin. Rajat ovat vapaat. Henkisyyden ja hengellisyyden kanssa on samoin: kristinusko, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus, uskonnottomuus, monenlaiset filosofiat, kaikkea on tarjolla runsain mitoin. Samoin on poliittisten aatteiden kanssa: Voit valita yhden, mutta voit myös dipata sitä muiden näkemysten kastikkeeseen. Seksuaalisuus on monivivahteisempaa kuin tällainen vanhemmanpuoleinen ihminen osaa kuvitellakaan, ja kehoaan voi muokata monella tavalla ollakseen täydellisen kaunis tai järkyttävän pelottava. Tieto hyvästä ja pahasta kulkee äärettömän nopeasti, ihminen näkee ja kuulee asioita kaukaisista maista, ja tuntuu siltä, että kaikki tämä tieto koskettaa juuri sinua, ja juuri sinun on reagoitava siihen.

Minä rakastan noutopöytiä. Ennen kuin alan syödä, käyn tarkastamassa valikoiman, etenkin jälkiruokapöytä on kiinnostava. Ja sitten nauttimaan! Yritän maistella kaikkea vähän, että jaksaisin kokeilla mahdollisimman monta lajia. Kuitenkin usein käy niin, että jälkiruokapöydän kohdalla olo on jo aika turtunut. Mahassa alkaa kiertää (oliko sittenkin jossakin gluteenia?), väsyttää, melkein oksettaa. Huokaisen hiukan ja päätän ryhdistäytyä: tänne on tultu ja tästä on maksettu, on pakko jaksaa vielä vähän. - Raahaudun kotiin ja heittäydyn sängylle. Vannon, että seuraavaan buffet-koettelemukseen on pitkä aika. On se niin rankkaa.

Ajattelen nuorten pahoinvointia tässä buffet libre -yhteiskunnassa, ja minun käy heitä sääliksi. Vaikka tietenkään tämä valinnan mahdollisuuksien ähky - siunaus ja kirous - ei lopultakaan kosketa kovin suurta ihmisjoukkoa. Se ei kosketa esimerkiksi niitä Afrikasta paperittomana Espanjaan tulleita mustia nuoria miehiä, jotka myyvät kenkiä, laukkuja ja aurinkolaseja Fuengirolan kaduilla niin kauan, kunnes huhu poliisin saapumisesta paikalle saa heidät pakkaamaan tavaransa. Elämän buffet libre ei ole tarjolla kaikille.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: valinnanvapaus, normit, turvallisuus