Ikäkriisistä toiseen

Torstai 11.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Ikäkriisistä toiseen

Muistan erittäin hyvin tuon pakkaspäivän, jolloin kävelin Haaparannan ja Tornion välisellä sillalla. Olin ilmeisesti ollut karkkiostoksilla Ruotsin kuningaskunnassa ja palailemassa kotiin. Pysähdyin sillalle katsomaan tuttuja ja rakkaita maisemia, mutta näky ei juurikaan lohduttanut: Tunsin itseni ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Se oli ohi nyt! Ihana ja huoleton lapsuus, varhaisnuoruus, niihin ei ollut paluuta, enkä itse voinut vaikuttaa asiaan. Tuona päivänä täytin viisitoista (15!) vuotta, ja ensimmäinen ikäkriisini iski voimalla. Olin liian vanha. Liian vanha mukavaan ja rentoon elämään. Edessäni häämöttivät aikuisuuden velvollisuudet ja pakot kuin ylipääsemätön Kiinan muuri.

Minulla on valokuva toisen ikäkriisini päivästä. Istun sängyllä hotellihuoneessa Prahassa, olen taiteillut seinälle numeron 20 ja nojaan siihen vakavana ja surullisena. Oli aivan kammottavaa täyttää kaksikymmentä vuotta, hirveää! Valokuvan otti saksalainen ”äitini”,Hannelore, sillä olimme joululomareissulla Prahassa kolmestaan, Gottfried, Hannelore ja minä. Oli siis tammikuun alku, minun syntymäpäiväni, ja minulla täysi masis päällä. Kyllä Saksan vanhempiani huvitti minun kriiseilyni, sillä he puolestaan nauttivat elämästään täysillä mukavassa viiden kympin iässään.

Kun täytin neljäkymmentä (40!), oli normaali työpäivä. Olin päättänyt päivän kunniaksi pukeutua ylioppilasmekkooni, joka ilokseni sopikin päälleni, mutta se olikin sitten sen päivän ainoa ilo. Olin kammottavan pahalla tuulella. Kun välitunti alkoi, istahdin silloisen rehtorin viereen opettajainhuoneessa ja olin kuin myrskyn merkki. Koska asuni oli tavallisuudesta poikkeava, rehtori ei ollut heti tunnistanut minua, oli vain ihmetellyt itsekseen, että olipa rohkea vieras, kun heti istui hänen viereensä. No, asia selvisi, kun aukaisin suuni, ja siinäpä sitten juttelimme kaikessa rauhassa. Kai se minunkin kiukkuni vähitellen laantui (ei Raution Antin kanssa voinut näyttää nyreää naamaa, hän oli itse aina niin mukava).

Jäin eläkkeelle 60-vuotiaana. Sehän tarkoittaa todellista lockdownia – ajattelin silloin. Pari vuotta tein vielä pyydettäessä töitä, mutta sitten huomasin, että työnteko alkoi haitata matkustelua. Mutta eläkeläinen, ikäloppu, mummeli! Muistan, kun en aluksi viitsinyt mennä kauppaan aamulla, koska silloin ihmiset olisivat huomanneet, että tuo on eläkkeellä. Oikeat, hyödylliset ihmiset olivat liikenteessä iltapäivällä vasta töistä päästyään. Mietin myös kovasti, pitäisikö minun tosissani alkaa tekemään jotakin – onneksi en ruvennut. Sanonpahan nyt vain – kokemuksesta viisastuneena -, että tekemistä löytyy niin paljon kuin haluaa.

”Tuntuuko vanhalta?” kysyivät lapseni tämän vuoden tammikuussa. Täytin seitsemänkymmentä (70!!!!) vuotta, ja tietysti minun oli myönnettävä, että tuo luku oli suuri. Apuaaaaa! Olisinpa vielä se murheellinen 15-vuotias Tornion sillalla. Tai ei sittenkään. Ajattelen siskoani, joka kuoli 62-vuotiaana ja veljeäni, joka oli kuollessaan 67-vuotias. He eivät saaneet täyttää seitsemääkymmentä vuotta. Heillä ei ollut mahdollista juhlia tätä komeaa lukua tai viettää sitä kaikessa hiljaisuudessa muistellen ja ihmetellen. Minä ajattelen olevani etuoikeutettu, kun olen saanut elää tähän päivään asti, nämä monet kymmenet vuodet. En viitsi millään ruveta enää murehtimaan ja kriiseilemään ikääni, nyt haluan olla kiitollinen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikääntyminen, ikäkriisi

Parvekemaraton ja muuta hauskaa

Torstai 2.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Parvekemaraton ja muuta mukavaa

Yksi keino selviytyä kriisin keskellä täysipäisenä on huumori. Tosin aina sillekään ei löydy ymmärtäjää,

koska joku voi ajatella, että vaikeisiin asioihin täytyy suhtautua aina tietyllä vakavuudella. No, joka tapauksessa netti on täyttynyt lyhyessä ajassa mitä hulvattomimmista kuvista ja videoista, joissa koronavirukselle annetaan kyytiä. Yksi minun lemppareistani on tämä:

Äkkilähdöt kesällä 2020:

1. Los Keittiös

2. Los Parvekelos

3. Santa Makkari

4. Porto Sauna

5. Kosto del Olkkari

6. Sohva el Sheikh

7. Puerto de la Autotalli

8. Santa Krus de Wessa

Uutisissa on kerrottu, kuinka eteläafrikkalainen pariskunta juoksi maratonin parvekkeellaan Dubaissa. Muutama päivä tämän jälkeen saimme lukea, kuinka Marc Whittaker oli tehnyt Oulunkylässä saman tempauksen. Hänen maratoninsa oli kestänyt kymmenen ja puoli tuntia (!), joten hattua täytyy nostaa moiselle suoritukselle. Sinänsähän koko ajatus maratonista, joka juostaan parvekkeella, on iso vitsi! Uutinen tekee ihmiset hyväntuulisiksi, ja samalla tulee tunne siitä, että hei, me pärjätään, ei yksi virus voi meitä voittaa!

Usein kuulee arjessa jonkun tokaisevan, että ”kuolema kuittaa univelat”. Siinäpä onkin huumoria kerrassaan, ihan mustaa sellaista. Kuitenkin tuollainen sutkaus saattaa keventää tilannetta ja saa ehkä ajattelemaan, ettei tätä ylikuormitusta kestä kuin hetki - toivottavasti. Ja tietysti olisi suotavaa, jos univelan pääsisi kuittaamaan ennen kuolemaa.

Aadolf Hitler kävelee baariin, ja baarimikko ihmettelee:” Etkös sä kuollut toisen maailmansodan lopussa?” Hitler vastaa:” En, ja nyt olen palannut tappamaan kymmenen miljoonaa juutalaista ja kuusi muurahaiskarhua.” ”Miksi ihmeessä kuusi muurahaiskarhua?” baarimikko ihmettelee. Hitler mutisee: ”Minähän arvasin, ettei kukaan välitä kymmenestä miljoonasta juutalaisesta.”

Jumala kutsui Bill Clintonin, Boris Jeltsinin ja Bill Gatesin taivaaseen kuulemaan uutiset. Jumala kertoi, että huomenna tulisi maailmanloppu, ja että miesten tulisi kertoa se maailmalle. Ensiksi piti Jeltsin lehdistötilaisuuden Moskovassa:”Kansalaiset, minulla on teille kaksi huonoa uutista: Jumala on olemassa, ja huomenna tulee maailmanloppu.” Seuraavaksi lehdistötilaisuuden piti Clinton: ”Amerikkalaiset, minulla on teille sekä hyvä että huono uutinen: Jumala on olemassa, mutta huomenna tulee maailmanloppu.” Gates piti lehdistötilaisuuden netin kautta koko maailmalle:” Minulla on teille kaksi hyvää uutista. Ensiksikin: minä olen yksi maailman kolmesta tärkeimmästä miehestä...Ja teidän ei enää tarvitse päivittää Windows 95:nne.”

Zhiar Abdullah (kotoisin Irakista) pitää facebookissa (tai piti ainakin vielä 2013) yllä sivustoa ”Troll pakolaiset”, joka pilailee maahanmuuttajiin kohdistuvilla stereotypioilla. Abdullah kertoo, kuinka hän kerran odotti pysäkillä bussia ystävänsä Iduzon kanssa. Nuori suomalainen alkoi huudella viitaten Iduzon afrikkalaiseen taustaan ja ilmoitti, että ”teidät pitäisi hirttää”. Abdullah vastasi tähän, että semmoinen tulisi liian kalliiksi, ”niistä kannattaisi tehdä biopolttoainetta”. Suomalainen alkoi nauraa, ja jälkeenpäin heistä on tullut kavereita.

Politiikka, uskonto, rotu, sota, kriisit, ihminen repii huumoria mistä asiasta tahansa. Käytin tietoisesti sanaa ”repii”, koska on varmaa, ettei sen huumorin ja hauskuuden löytäminen ole läheskään aina helppoa. Siksi olenkin erittäin kiitollinen niille meemien keksijöille, vitsin vääntäjille, maratonpyöräilijöille ja kaikille muille, jotka naurattavat minua ihan ilmaiseksi päivästä toiseen. Kiitos teille, kun jaksatte, ja autatte meitä jaksamaan!

P.s. Mitä fiilismittari näyttää? Tuttava sanoi, että yhtenä päivänä lukema oli ollut pahasti seitsemän puolella, mutta sitten hän oli leiponut mustikkapiirakan. Johan lukemat nousivat!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: huumori, kriisi, parvekemaraton, vitsi