Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi

Sunnuntai 7.12.2025 - Pirkko Jurvelin

Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi: Muotokuvamaalarin tie opettajasta munkiksi

Isäni suvussa oli tapana teettää perheen jäsenistä muotokuvia. Niinpä myös Ilkka -isäni innostui asiasta, ja koska hän tunsi Torniossa nuoren taiteilijan, Pertti Pulkkisen, hän pyysi tätä maalaamaan muotokuvat meidän perheen kolmesta lapsesta. Nämä taulut koristivat aikoinaan kotimme seiniä Torniossa (minulla on jopa valokuva siitä seinästä), ja aikojen kuluessa veljeni ja siskoni kuoltua nämä samaiset taulut päätyivät työhuoneeni seinälle.

Muistan Pertti Pulkkisen vain hämärästi, koska olin tuohon aikaan vain vähän päälle kymmenen vuotta vanha, mutta mieleeni on jäänyt pitkä ja hoikka vaaleahiuksinen mies. Saattaa kyllä olla, että sekoitan hänet johonkin toiseen henkilöön, onhan tuosta ajasta kulunut jo yli kuusikymmentä vuotta.

Kuulun ”Tornio sanoin ja kuvin”- facebook - ryhmään, ja laitan sinne harvakseltaan vanhoja kuvia entisestä kotikaupungistani. Nyt satuin löytämään isäni vanhasta kansiosta mustavalkoisen kortin, jossa taiteilija kuvasi Tornion lumisateista maisemaa musta- valkoisin sävyin. Laittamassani kuvatekstissä kerroin, että taiteilija oli Pertti Pulkkinen ja vuosiluku 1957.

Yllätyksekseni kuvan herättämä keskustelu antoi minulle tietoja, joita en ollut osannut mitenkään odottaa. Eräs vastaaja nimittäin tunsi taiteilijan, joka oli ollut Savonlinnan taidekoulun rehtorina siihen aikaan, kun hän itse oli opiskellut siellä. Lisäksi tämä henkilö kertoi tavanneensa Pertti Pulkkisen tämän vuoden elokuussa Savonlinnassa riemuylioppilasjuhlissa, joissa kyseinen opettaja oli ollut mukana.

Nyt minulle siis selvisi myös se, että Pertti oli yhä elossa ja täyttää ensi keväänä 90 vuotta, ja että kyseinen vastaaja on vieläkin yhteyksissä entisen opettajansa kanssa.

Mutta ihmeellisyydet eivät lopu tähän, vaan… Pertti Pulkkinen elää Valamossa munkkina, jonka nimi on Pietari! Kun sain tämän selville, ryntäsin heti koneen äärelle ja löysin jopa videon, jossa munkki Pietari piirtää, maalaa ja kertoo munkkeudesta.

Tämä tieto oli minulle aika hämmentävä, sillä olenhan itsekin viettänyt kesäisin aikaa Valamossa jo yli kymmenen vuoden ajan. Saattaa hyvinkin olla, että muotokuvantekijäni ja minä olemme ohittaneet toisemme jollakin kujalla, seisseet kuuntelemassa samaa liturgiaa tai istuneet Trapesassa yhtä aikaa kahvia tai teetä juoden.

Yritin kovasti etsiä lisätietoa muotokuvamaalaristani, mutta hyvin vähän sitä oli verkossa kyseisen videon lisäksi. Olen kuitenkin päättänyt, että ensi kesän Valamon-reissulla etsin luostarista isä Pietarin, joka on maalannut perheemme muotokuvat. Toivon, että onnistun etsinnässäni ja saisin mahdollisuuden kiittää kauniista muotokuvista, jotka ovat jo vuosikymmenien ajan olleet esillä eri kotien seinillä. - Jos tämä tapaaminen onnistuu, niin se on ehdottomasti uuden blogin aihe!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muotokuva, taiteilija, munkki, lapsuus

Saatan olla väärässä

Perjantai 26.11.2021 - Pirkko Jurvelin

Saatan olla väärässä

Eilen sain sen vihdoin käsiini: Björn Natthiko Lindebladin kirjoittaman kirjan ”Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä”. Itse asiassa kirja ei ole Lindebladin kirjoittama, sillä omasta mielestään hänellä ei ole kirjallisia taipumuksia, eikä edes haluja sellaiseen työhön. Varsinainen kirjoittaja on Caroline Bankler ja editoija/avustaja Navid Modiri. Nämä kolme henkilöä yhdessä ovat saaneet aikaan teoksen Lindebladin haastattelujen, muistelujen ja julkisten esiintymisten pohjalta.

Ja nyt kirjasta haaveilevalle muutama sana varoitukseksi ja kannustukseksi. Ajattelet ottavasi käteen Victor Hugon ”Kurjat” tapaisen teoksen, mutta huomaatkin lukevasi Hilja Valtosen ”Nuoren opettajattaren varaventtiiliä”. Ihan oikeasti. Lindeblad ilmoittaa jo heti alkajaisiksi, ettei hänen teoksensa käsittele uskontoa, ja tämä on ihan totta. Lukija ei pääse perehtymään buddhalaisuuden saloihin ja mantroihin, vaan Lindeblad vie hänet matkalle Koillis-Thaimaahan sijaitsevaan metsäluostariin. Kirjoittaja kertoo hauskalla, itseironisella ja samalla empaattisella tyylillään luostarin elämästä, tiukasta päiväjärjestyksestä, siitä, kuinka vaikea hänen kofeiiniriippuvaisena oli pysyä hereillä meditaatioharjoitusten aikana, jotka saattoivat kestää tunteja, ja toisaalta, kuinka hankalaa oli kestää sitä pääkopassa ilmenevää älämölöä, kun hänen – buddhalaismunkin – oletettiin ajattelevan pyhiä ajatuksia mantrojen hokemisen lomassa. Kirjassa on myös valokuvia, joissa huomio kiinnittyy siihen, että useimmiten munkit hymyilevät. Lindeblad onkin sanonut, ettei ole elämässään nauranut niin paljon kuin asuessaan buddhalaisessa luostarissa.

Björn Lindeblad oli nuori ruotsalainen ekonomi, joka teki töitä pääasiassa ulkomailla. Hän ei kuitenkaan lopulta viihtynyt enää siinä elämässä, jota eli, vaan sanoi itsensä irti ja palasi tyhjän päälle takaisin Ruotsiin. Seuraavaksi hän teki pitkiä vaellusmatkoja ulkomaille, ja kaikki tämä harhailu ja pohdinta vei hänet lopulta Thaimaahan buddhalaiseen luostariin. Kertoessaan vanhemmilleen päätöksestään, hän ilmoitti elämänmuutoksen tarkoittavan sitä, että aikoo noudattaa viittä eettistä ohjetta ainakin munkkivihkimykseen saakka: Ei saa tappaa tai vahingoittaa eläviä olentoja, ei saa varastaa, valehdella, tehdä sukupuolisiveellisesti sopimattomia tekoja ja tuli pidättyä alkoholista. Kaiken muu isä oli kuulemma ymmärtänyt, mutta viimeisen kohdalla hän puuskahti: ”Eikö tuo mene jo liiallisuuksiin!”

Luostarielämää eri maissa kesti lopulta seitsemäntoista vuotta, jonka jälkeen Lindeblad oli valmis palaamaan takaisin kotimaahansa. Pitkän masennusjakson jälkeen hänestä tuli pidetty luennoitsija ja meditaatio-opettaja.

Palaan tähän kirjaan vielä uudestaan, sillä tässä blogissa jaan lukijoilleni Lindebladilta ainoastaan yhden – sitäkin tärkeämmän – elämänviisauden.

Kaikilla ihmisillä on (yksinkertaistettuna) päässään kahdenlaisia ajatuksia: omaan menneisyyteen ja omaan tulevaisuuteen liittyviä. Niitä voidaan verrata kahteen painavaan matkalaukkuun, jota ihminen raahaa mukanaan koko ajan. Ne ovat tärkeitä laukkuja, mutta ei niitä tulisi kantaa mukanaan jatkuvasti. Laske ne hetkeksi alas, sitten pidemmäksi aikaa. Kokeile, voitko kohdata asioita, elämääsi suoraan tällaisenaan, ilman näitä laukkuja. ”Otteen hellittäminen ajatuksista ja hallinnanhalusta, sisäänpäin kääntyminen ja kuunteleminen, läsnäolo, säännöllinen rauhoittuminen, luottamus” sanoittaa Lindeblad ajatuksiaan.

Voimakkaiden tunteiden ja muistamisen välillä on selvä yhteys, ja varsinkin kaikki paha, kamala säilyy muistissa hyvin. Se on luonnollista, koska ihmisen tulee oppia pelkäämään pahaa, jotta hän säilyisi hengissä. Mutta: muistamamme menneisyys ei ole koko todellisuus, ja kuitenkin heijastamme muistojamme tulevaisuuteen. Se ei ole tulevaisuus, se on pelkkä oletus, sillä kukaan ei voi tietää. Tämän vuoksi painavat matkalaukut kannattaa laskea usein alas ja kohdata elämä ilman niitä. Mitä kauemmin pystyt elämään ilman noiden laukkujen painoa, sitä parempaa elämäsi on.

Selasin juuri blogejani, ja kohdalle sattui otsikko ”Muistatko murehtia tarpeeksi?” Niinpä, niin, jospa nyt kuitenkin harjoittelemme laskemaan ne painavat laukut maahan – edes joksikin aikaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Björn Lindeblad, buddhalaismunkki