Kuolinvuoteen äärelläSunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin Kuolinvuoteen äärellä Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli. - Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli. Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori. Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa. Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä. Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä. On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa. Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. Teille laulamme nyt: näkemiin! (Anna-Mari Kaskinen) |