Luotko itsesi uudelleen, vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Maanantai 13.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Luotko itsesi uudelleen vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Kuten jo edellisessä blogissani mainitsin, työpöydälläni on Joe Dispenzan teos nimeltä ”Plasebo, lumevaikutuksen teho”. Aika tuhti tietopaketti, joka sisältää valtavasti tapauskertomuksia ihmisistä, jotka ovat parantuneet mitä vaikeimmista sairauksista ajatuksen = meditaation voimalla. Kirjasta löytyy myös kasatolkulla tutkimustuloksia ihmiskokeista kuten esimerkiksi sellainen, että sinulle kerrotaan, että saat oksennuksen aiheuttavaa lääkettä ja alat oksentaa, vaikka olet saanut lumelääkettä. Tutkimuksista löytyy myös monenlaisia kaavioita ja piirroksia, ja kaikki tämä saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Dispenza, joka on kiropraktiikan tohtori, epigenetiikan, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkija, kansainvälinen luennoitsija ja kirjailija tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa. Ei epäilystäkään.

Plarasin kirjaa läpi päästäkseni asian ytimeen, jonka löysinkin teoksen loppupuolelta: Meditoi kerran päivässä noin tunnin ajan kaikessa rauhassa, ja elämässäsi alkaa tapahtua niitä muutoksia (esimerkiksi terveyden suhteen), joita kaipaat. Ymmärrän pointin: rauhoitu, keskity, hiljenny, unohda ikävät asiat, tähtää hyvään eli luo itsesi uudelleen. Tämä on varmasti hyvä konsepti, mutta minusta tuntuu, etten millään jaksa/ehdi meditoida tunnin verran joka päivä. Eikö vartti riittäisi? Sananlasku sanoo, että ”ihminen on tottumustensa orja”, ja juuri tästähän tässäkin on kysymys: Vaihda ne vanhat tunkkaiset ajatukset uusiin ja positiivisiin. Kyllä minäkin – sitten joskus, kun on joutilasta aikaa (jolloin makaan mieluiten sohvalla lukemassa vaikka Joe Dispenzan kirjaa).

Aika lailla vastakkaisia ajatuksia luin Tommy Hellstenin haastattelusta Kotiliedessä. Hellsten,74, on teologi, kouluttaja ja kirjailija, joka on viime vuosien aikana sairastanut paljon. Hän sanoo omasta sairastamisestaan: ”Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten suhtaudumme kokemuksiimme.” Hän jatkaa myös:”Ihminen oppii, kun ei vastusta kokemuksiaan. Kärsimyksen ja kivun kautta löytyy katkeruuden sijalle kiitollisuus niistä monista asioista, jotka ovat hyvin – jopa kiitollisuus kärsimyksistä. Jos aina valittaa sitä, mitä ei ole, sokeutuu sille, mitä on.”

Dispenza ja Hellsten ovat viisaita miehiä, jotka kohtaavat elämän vaikeudet eri tavoin. Dispenza etsii keinoja taistella kärsimyksiä vastaan, hän haluaa löytää parempia vaihtoehtoja ja kehottaa näkemään vaivaa (meditaatio) muutoksen eteen. Hellsten puolestaan haluaa oppia hyväksymään vaikeudet ja ymmärtää ajan myötä, että ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta jotain hyvää mukanaan.

Kumman valitset: Luot itsesi uudelleen vai hyväksyt ja sopeudut elämässäsi oleviin vaikeisiin asioihin?

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Sunnuntai 16.5.2021 - Pirkko Jurvelin

Voiko elämästä selvitä järjissään?

Lainasin pari päivää sitten kirjastosta Tommy Hellstenin ja Tiina Tuomikosken toimittaman teoksen ”Lentoon, Muutokseen suostumisen voima”. Se sisältää kahdeksan ihmisen kertomukset omasta elämästä ja siitä käänteen tekevästä muutoksesta, jonka he ovat kokeneet terapian aikana. Heillä on yhteinen tausta Ihminen tavattavissa – koulutusohjelmassa, jonka on perustanut T. Hellsten.

Ehdin lukea ensimmäisenä iltana vain muutaman sivun, vain yhden ihmisen tarinan, joka ei oikeastaan ollut sinällään mitenkään erikoinen. Eihän ole valitettavasti kovinkaan harvinaista, että lapsen vanhemmat ovat ylisuorittajia, jotka rentoutuvat alkoholin parissa keskenään riidellen. Tällaisessa ympäristössä kasvaessaan lapsesta tulee helposti suorituskeskeinen, vanhempiaan miellyttämään pyrkivä ja ristiriitoja kaihtava. Myöhemmin tämä saattaa näkyä esimerkiksi läheisriippuvuutena, omien tarpeiden syrjään sysäämisenä, uhrautumisena ja uhriutumisena.

Luin siis vain yhden luvun, mutta kun heräsin kahden aikaan yöllä (ei mitenkään harvinaista), lukemani pyöri päässäni, enkä pystynyt nukahtamaan uudelleen. Mietin ja pohdin. Totuushan on se, että joka ikinen ihminen joutuu kohtaamaan elämässään ikäviä asioita. Joku onnekas saattaa selvitä kohtuullisen vähällä, mutta hyvin moni meistä kokee raskaita tapahtumia: lähiomaisen sairastuminen ja kuolema, oma vakava sairaus, onnettomuuden uhriksi joutuminen, alkoholismi, huumeiden käyttö, väkivalta, muutamia mainitakseni.

Kun ajattelen isäni ja ukkini sukupolvia, niin traumoja aiheuttavia asioita oli vielä paljon enemmän. Sota ja esimerkiksi sairaudet, joihin ei ollut vielä parantavia lääkehoitoja (mm. tuberkuloosi), tappoivat ihmisiä kertaiskulla tai hitaasti hivuttaen lähimmäisten seuratessa vierellä. Kuinka tuollaisissa tilanteissa voi olla traumatisoitumatta? Kuinka tuollaisessa tilanteessa voi pysytellä selväjärkisenä? Voiko edes?

Pohtiessani tuttaviani, ystäviäni, satunnaisesti kohtaamiani ihmisiä, nuoria ja vanhoja, he vaikuttavat ulkonaisesti hyvin tavallisilta, ”normaaleilta”. Miten he ovat selvinneet tai selviävät vaikeuksistaan niin, ettei se näy ulospäin?

Ukkini oli todella lämmin, hyväsydäminen henkilö. Hänestä voi sanoa myös, että hän oli kiltti ja teki enemmän kuin parhaansa työnsä ja yhteisönsä eteen. Hän oli kuitenkin joutunut taistelemaan sisällissodassa ja myöhemmin seuraamaan vierestä, kuinka hänen kaksi rakasta lastaan menehtyi hitaasti keuhkotautiin. Miten hän selvisi traumatisoitumatta? Ei hän selvinnytkään, mutta hän osasi piilottaa hyvin kokemansa ahdistuksen ja tuskan. Olen tutustunut erilaiseen ukkiin hänen päiväkirjojensa kautta. Lähes jokaisessa kirjoituksessa hän korostaa työn merkitystä. Vielä eläkkeellä ollessaan hän kertoo haluavansa tehdä töitä, koska se on hänen elämänsä tärkein sisältö. Hyvin usein ukki kirjoittaa myös masennuksestaan ja suree huonoa oloaan, koska se estää häntä (hänen omasta mielestään) toisinaan paneutumasta työntekoon täysin voimin.

Jatkaessani tätä tekstiä, olen saanut luettua lainaamani kirjan loppuun. Lukiessa tuli mieleeni keskustelu, jota kävin aikuisten lasteni kanssa. Aiheena oli terapiassa käynti, ja eräs lapsistani sanoi:”Olisi ihanaa päästä terapiaan!”Me kaikki myönsimme, että niin olisi.

Eräs tuttavani kertoi omista terapiakäynneistään. Olin hiukan yllättynyt siitä, että hän otti asian esille, ja keskustelusta tulikin hyvin kiinnostava. Hän koki saaneensa paljon apua ja tukea omien ongelmiensa selvittelyssä ja sanoi, että keskustelu ammatti-ihmisen kanssa hyödyttää jokaista.

Voiko elämästä selvitä järjissään? Haluaisin sanoa, ettei tietenkään voi, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Kokemukset muokkaavat meitä, mutta me olemme perusolemukseltamme kuitenkin erilaisia. Traumatisoiva kokemus voi vaikuttaa herkempään koko tämän loppuiän, joku toinen selviää vähemmällä, ja lopulta kokemuksesta saattaa tulla jopa vahvuus. Samat geenit ja sama ympäristökään ei takaa sitä, että yhden perheen lapset ovat samanlaisia. Toinen saattaa uupua jo nuoruudessa, toinen porskuttaa voimiensa tunnossa loppuun asti. Eri asia on sitten se, mitä vahvan ihmisen sisimmästä lopultakin löytyy.