Kuulutko joukkoon?

Sunnuntai 13.9.2020 - Pirkko Jurvelin

Kuulutko joukkoon?

Kuulutko sinä johonkin joukkoon? Voiko sinun kristillisyytesi määritellä esimerkiksi sanoilla kirkkouskovainen, uusherännyt tai körtti, vai oletko ehkä helluntailainen, adventisti tai vaikkapa ateisti? Mahdollisuuksia uskonnolliseen määrittelyyn on lukemattomia. Entä poliittinen vakaumuksesi, jos sinulla sellainen on? Oletko kommunisti, vihreä, perussuomalainen tai ehkä kokoomuslainen? Kuulutko johonkin harrastus- tai urheiluryhmään? Pelaatko jalkapalloa, pesäpalloa, jääkiekkoa, vai oletko mahdollisesti henkeen ja vereen asti innostunut kavereittesi kanssa lintujen bongauksesta, lukemisesta tai kirjoittamisesta, kielten opiskelusta, musiikista…? Voitko kysyttäessä vastata, että kyllä, kuulun tuohon joukkoon, jopa erittäin tiiviisti.

Ihminen on tunnetusti sosiaalinen olento. Johonkin joukkoon kuuluminen – vaikka hiukan löyhemminkin – antaa elämään paljon sosiaalisia aspekteja, jotka tuovat mukanaan turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunteen. Kyllä, minä kuulun tuohon joukkoon, olen osa tuota laumaa.

Ahdistaako sinua kuitenkin joskus tämä tiukka, omassa asiassaan yksimielinen ja samalla tavoin ajatteleva/vaativa ryhmä? Kun pääset siitä eroon, olet ehkä onnellinen, surullinen, helpottunut ja järkyttynyt. Eikö minua kaipaa enää kukaan?

Aloin miettiä tätä joukkoon kuulumisen tarvetta hieman mutkan kautta. Luin lehdestä, että Limingan kirkkoherra ja kirjailija Pekka Tuomikoski on kirjoittanut kantaa ottavan teoksen ”Taisteluni osa 1: kriittinen editio”, jonka pohjana on Hitlerin kirjoittama ”Mein Kampf” (= ”Taisteluni”). Tuomikoski sanoo kirjoittaneensa teoksensa, koska haluaa varoittaa nykyajan ihmisiä Hitlerin ideologiasta. ”En missään tapauksessa olisi julkaissut teosta blankoversiona. Jokaisen luvun alussa käydään läpi Hitlerin vikarekisteri eli se, missä hän menee siinä luvussa metsään.” Mutta löytyykö Tuomikosken pelolle natsismin uudesta noususta ja leviämisestä mitään faktaa?

Pieni tietoisku ja kertaus tässä kuitenkin lienee paikallaan, ennen kuin jatkan aiheesta: Kansallissosialismi eli natsismi oli Hitlerin johtaman puolueen ideologia. Se luetaan yhdeksi fasismin muodoksi, johon liittyi vahvasti rotuoppi ja antisemitismi.

Tällä hetkellä Saksassa on tilastojen mukaan noin 25.000 ihmistä, jotka kutsuvat itseään äärioikeistolaisiksi, ja joiden ideologia on sama kuin natseilla. Noin 13.000 heistä on valmiita käyttämään väkivaltaa. Äärioikeiston kasvuun on vaikuttanut voimakas maahanmuutto ja pelko kansallisen identiteetin häviämisestä. Nykyajan tiedonvälitys on ollut tehokas tapa levittää oppia ja tukea kannattajia. Äärioikeistolaisuus on kuitenkin vain yksi huoli Saksassa muiden joukossa, sillä toiseksi ongelmaksi nimetään äärivasemmistolaisen ideologian kasvu. Tähän ryhmään kuuluvia henkilöitä lasketaan olevan noin 32.000, ja heistä aktiiviseen väkivaltaan on valmis 9000. Äärivasemmistolaiset haluavat korvata Saksan nykyisen demokraattisen hallintosysteemin kommunistisella tai anarkistisella systeemillä. Ja mainitaanpa lukemassani artikkelissa myös islamin aiheuttama uhkakuva: yhä useammat saksalaiset (joko syntyperäiset tai maahanmuuttajat) haluaisivat tehdä Saksasta islamilaisen valtion.

Yritin hakea vastaavanlaisia tietoja Suomesta, mutta aika heikosti niitä löysin. Suomessa toimineita äärioikeistolaisia ryhmiä ovat olleet mm. natsiskin-ryhmät, Suomen Vastarintaliike ja Suomen Sisu-järjestö. Natsiskin-ryhmien tavoitteena on ollut yhtenäinen kansallisvaltio, ja he ovat pitäneet velvollisuutenaan ”suojella kansakuntaa ulkoisilta uhkilta, kuten maahanmuuttajilta”. Näyttäisi siltä, ettei äärioikeistolainen toiminta kuitenkaan tällä hetkellä ole Suomessa kovin vahvasti esillä.

Onko Tuomikosken (ja meidän muiden) tarpeen pelätä uusnatsismin nousua? Tuohon vastaisin toki mielelläni, että kyllä, kyllä, mutta en vastaa kuitenkaan. Mielestäni meidän kaikkien tulee pelätä ääriliikkeiden nousua ja yksinvaltiaita. Silloin, kun yksi liike tai yksi ihminen (omine tukijoukkoineen) määrää kokonaisesta maasta ja kansasta, silloin, kun toisinajattelija ei saa sanoa mielipidettään ilman, että hänet myrkytettäisiin tai kidnapattaisiin,silloin tulisi pelätä.

Niin, ja vielä tuohon otsikkoon palatakseni. Ihminen haluaa kuulua joukkoon, olla osa jotakin, tuntea, että ”me olemme yhtä”, olla skini muiden skinien joukossa. Ongelma – jos tässä haluaa nähdä sitä – on se, mitä sellaista tarjottavaa yhteiskunnalla on, mikä peittoaisi ääriliikkeiden antaman voiman ja uhon ja merkityksen tunteen.

Ystäväni Omar on pakolainen

Keskiviikko 5.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Chemnitzin kaupungissa (ent. Karl-Marx-Stadt), entisen itä-Saksan puolella kuohuu. Kaduilla marssivat ja osoittavat mieltään uusnatsit, Vaihtoehto Saksalle-puolueen kannattajat sekä maahanmuuttovastainen Pegida-liike. Mielenosoituksen ja väkivallan kohteina ovat etniseltä taustaltaan saksalaisista poikkeavat henkilöt. Koska eletään demokraattisessa yhteiskunnassa, myös vastamielenosoituksia on organisoitu, ja tulehtunut tilanne on saanut ihmiset varovaisiksi ja pelokkaiksi. 75:een vuoteen Saksassa ei ole ollut näin laajaa kansannousua, ja syykin on sama: rotuhygienia. Vaikka natsitervehdyksen tekeminen on lainvastaista, mielenosoittajien joukossa sitä käytetään.

Satuin kuulemaan radiosta viime viikolla ohjelman Unkarin juutalaisista. Haastateltavana ollut henkilö kertoi, että juutalaisvastaisuus on maassa kasvussa, ja nuorempi polvi hakeutuu opiskelemaan ja töihin ulkomaille.

Toimin vapaaehtoisena oppaana Holokausti-näyttelyssä. Tehtävääni varten oli joutunut käymään läpi runsaasti erilaista materiaalia: artikkeleita, valokuvia, elokuvia. Kun kerron toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista koululuokille, myös levottomimmat nuoret hiljentyvät. Kukaan ei esitä kysymyksiä tai vastaväitteitä. Ymmärrän sen, sillä näyttelyn sisältö kertoo kaiken. Ainoa kysymys, joka jää jäljelle, on: Miksi?

Ystäväni Omar on pakolainen. Hän puhuu hyvin suomea, käy töissä, ja hänen ystäväpiirinsä koostuu suurimmaksi osaksi suomalaisista.Omar ei ole saanut oleskelulupaa, ja pahoin pelkään, että hänet karkotetaan jossakin vaiheessa takaisin Irakiin. "Minä en selviä ulos Bagdadin lentokentältä. He odottavat minua siellä, niin he sanovat viesteissään." "He" ovat ilmeisesti samoja henkilöitä, jotka kiduttivat Omarin veljeä niin, ettei hän ole pystynyt sopeutumaan maahamme samalla tavoin kuin Omar itse.

Pakolaisuus on teema, joka esiintyy kirjassani "Rajalla". Teksti kertoo tapahtumista Tornion kaupungissa - rajalla - sadan vuoden välein. Kaupungissa oli ensimmäisen maailmansodan aikana invalidisotasairaala, joihin tuotiin ulkomaalaisia vankeja lyhyelle hoitojaksolle kotiutusta varten. Sairaalassa kohtaavat juutalaissyntyinen, Saksan armeijassa taisteleva Isaac Rosenthal ja hänen hoitajansa Maria Westerlund. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2015, Tornioon perustetaan järjestelykeskus niitä turvapaikanhakijoita varten, joita vyöryy Ruotsin puolelta kaupunkiin sadoittain joka päivä. Heidän joukossaan on irakilainen Abdel Salama al Darimi, joka tutustuu nuoreen vapaaehtoistyöntekijään Anniin.

Kirjaa kirjoittaessani minulla ei vielä ollut tuttavia pakolaisten joukossa. Olisinko kirjoittanut tarinani eri tavalla, jos olisin voinut keskustella heidän kanssaan ennen kirjoitusprosessia? En usko. Ihmettelen ainoastaan, kuinka olen näin jälkikäteen joutunut kohtaamaan juuri teoksessani kuvaamia asioita.

Tunnen itseni voimattomaksi kaikkien edellä kuvaamieni asioiden edessä. Toisaalta tiedän, että minun ukkinin on syntynyt Yhdysvalloissa, koska hänen vanhempansa muuttivat sinne paremman elämän toivossa. Nykyään heitä sanottaisiin elintasopakolaisiksi. Muistan myös, kuinka 60- ja 70-luvuilla nuoret lähtivät Ruotsiin töihin, siis elintasopakolaisiksi. Ei heitä kukaan katsonut vinoon, korkeintaan oltiin hiukan kateellisia, kun he kesälomallaan ajoivat pihaan uudella autolla.

Minä en - valitettavasti - voi juurikaan vaikuttaa maailmalla riehuviin etnisiin puhdistuksiin ja niiden enteisiin. Minä voin kuitenkin olla Omarin ystävä.