Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Tiistai 11.8.2026 klo 20.45 - Pirkko Jurvelin

Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Kuinkahan moni nainen kokee aloittavansa ”toisen työvuoron” palatessaan kotiin työpäivän jälkeen? Minä muistan hyvin, kuinka lasten hoito, kaupassa käynti, ruuan laitto, siivoaminen, pyykinpesu ja monet muut hommat odottivat minua kotona, kun olin palannut töistä. Onneksi opettajan työpäivä teoriassa ajatellen oli lyhyt ja kotitöitä ehti tehdä, vaikkakin illalla odottivat kokeiden korjaukset ja oppituntien suunnittelu.

Tunnettu sosiologi Arlie Russell Hochschild kuvasi tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta1980-luvulla teoksessaan ”The Second Shift” (”Toinen työvuoro”). Myöhemmät tutkimukset eri maissa ovat osoittaneet myös, että naiset ottavat suuremman vastuun kotitöistä kuin miehet. Varsinkin pienten lasten vanhempien kohdalla on havaittu, että miesten stressitaso laskee usein työpäivän päätyttyä, kun taas naisilla se kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, etteivät tehtävät jakaudu tasapuolisesti puolisoiden kesken. Toisaalta puhutaan myös ”henkisestä kuormasta” eli siitä, kuinka perheen asioiden suunnittelu, ennakointi ja muistaminen jäävät usein naisen vastuulle.

Eräs tutkimus tarkasteli työssä käyvien naisten ja miesten kortisolitasoja (ns.”stressihormoni”) sekä kotona että töissä. Yllättävää oli, että useilla henkilöillä stressi oli pienempää töissä kuin kotona. Monet kokivat olevansa onnellisempia töissä kuin perheen parissa, vaikka he itse arvioivat työn olevan vaativampaa kuin kotona olemisen. Tuloksissa näkyy myös se, että pienten lasten vanhemmilla ja omaishoitajilla tämä ”kotistressi” on korkeampi kuin muilla.

Miksi töissä on mukavampi olla kuin kotona? Työpaikalla on tietyt säännöt ja ammatilliset rajat, jotka estävät kaaoksen syntymistä. Samalla säännöt tekevät jokaiselle selkeäksi juuri ne tehtävät, jotka hänelle kuuluvat, eikä tarvitse koko ajan miettiä, että mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi ja sitten sen jälkeen. Varsin usein työmaalla saa myös arvostusta ja positiivista palautetta - toivon mukaan ainakin. Ja toisaalta, työmaalla voit keskittyä juuri siihen omaan alaasi ja alueeseesi, eikä sinun tarvitse ”multitaskata” kuten varsin usein kotona.

Kun taas ajattelemme työmäärää kotielämässä, niin on vaikea katsoa kelloa ja sanoa, että minun työaikani loppui juuri nyt. Ei todellakaan, sillä työaika kotona on vuorokauden mittainen, eikä siihen tule poikkeuksia eikä huojennuksia. Kotona myös tunteet puuttuvat peliin useammin kuin töissä, jossa olet ”vain käymässä”.

Muistelen työaikaani hyvillä mielin. Työyhteisö oli mukava (no, ainahan sitä…), useimpia työtovereita saatoin kutsua ystävikseni, ilmapiiri oli useimmiten rento ja demokraattinen, ja tietysti: mitä vanhemmaksi tulin, sitä rohkeammaksi ja itsenäisemmäksi tunsin oloni tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässä kuussa meillä kokoontuu jälleen naisystävien kirjapiiri. On ihanaa tavata kahden kuukauden tauon jälkeen (kesäloma)! Ja ketkä ovat sitten nämä minun ystäväni, joiden kanssa olemme tavanneet säännöllisesti jo viidentoista vuoden ajan kirjojen, herkkujen ja keskustelun merkeissä? He ovat entisiä työtovereitani.

Muistisairaan rakkaus

Lauantai 14.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistisairaan rakkaus

Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava.

Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain.

Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan.

-Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)?

-Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta.

- Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan.

Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita.

- Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella.

Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa.

Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia.