Elämänrohkeus

Lauantai 5.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Elämänrohkeus

Juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Hänellä on todettu vaikea sairaus, ja vaikka osa syövästä on saatu hoidettua hyvin, niin nyt hän odotti puhelua, jossa lääkäri kertoisi koetuloksista ja uusista kokeista ja mahdollisista jatkohoidoista.

- Jännittääkö sinua? minä kysyin.

- Ei, minä nautin jokaisesta päivästä niin kauan kuin tilanne on tämä, enkä mieti, mitä se tulee joskus olemaan.

Loppupuhelun ajan keskustelimmekin sitten matkasuunnitelmista ja tulossa olevista mukavista perhejuhlista. En kuitenkaan ole saanut mielestäni pois ystäväni sanoja siitä, kuinka hän nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan. Kaiken lisäksi hän on ihminen, jolla on ollut elämässään niin paljon raskaita kokemuksia, etten edelleenkään ymmärrä, miten hän on selvinnyt kaikesta yhä edelleen teräväpäisenä, positiivisena ja huumorintajuisena.

Myös eräs toinen pitkäaikainen ystäväni on saanut syöpädiagnoosin. Olemme tukeneet toisiamme erilaisissa elämäntilanteissa, mutta nyt leskeksi jäätyään hän on joutunut kokemaan tämän raskaan sairauden yksin. Onneksi on olemassa lapsia ja ystäviä – ja puhelin! Raskaiden hoitojensa ajan ystäväni on linnoittautunut kotiinsa, sillä hän ei halua saada ylimääräisiä tartuntoja, ja sitä paitsi hoidot ovat niin väsyttäviä, ettei hän juurikaan jaksa kohdata ihmisiä kuin vähän aikaa kerrallaan.

- Minä en edes halua kuulla, mihin kaikkialle tauti on levinnyt. Parempi kun ei tiedä! Papereissa lukee, että hoitovaste on hyvä, eli kyllä ne kamalat hoidot kannattavat.

Nämä ystäväni ovat malliesimerkkejä elämänrohkeudesta ja positiivisesta elämänasenteesta. Mutta mistä sellaisen asenteen saa? Minusta on alkanut tuntua, että elämänrohkeus on suurelta osin sisäsyntyinen asia eli toisin sanoen luonnekysymys. Toki sitä voi varmasti myös opetella, tsempata itseään, jutella vaikka ammattilaisen tai jonkun muun kanssa, joka ymmärtää asian päälle.

Mutta jos pelottaa? Pelon aiheuttaja voi olla poliittinen uutinen, kummallinen olo vatsassa tai outo vihlaisu selässä, asioita, joihin joku ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta jotka saattavat toisen ihmisen paniikin valtaan.

Luin Apulannan Toni Wirtasen 50- vuotishaastattelun Helsingin Sanomista. Minulla ei ole hajuakaan kyseisen muusikon urasta tai genrestä, mutta tekstin otsikko oli hyvin muotoiltu: ”Musiikki ei merkitse minulle mitään”. Kirjoittaja tiivisti artikkelin lauseeseen:”Toni Wirtanen on kriisien keskellä tempoileva hittivelho, jolle musiikki ei merkitse mitään”. Opin, että kyseinen henkilö on rockmiljonääri, joka sanoittaa hulppean menestyselämänsä lauseeseen:”Mä olen sellainen ihminen, että katselen aika paljon kumpujen yöhön ja aikojen syvään kuiluun. - Pitäisi hyväksyä se, että elämäntyö on periaatteessa paketissa, ja tämä on nyt viivytystaistelua ennen lopullista kaatumista aaltoihin.” Wirtanen sanoittaa hyvin sielunsa sisimmät ajatukset. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin kuitenkin taputtaa miehen kaljua päälakea ja sanoa, että kuule, sinulla on urasta puolet jäljellä ja että kannattaisiko myös puhua näistä sisimmistä asioista ja tuntemuksista ammattilaisen kanssa. Minun sanani ”ammattilainen” sisältää terapeuttien lisäksi myös kirkon työntekijät.

Taannoin päiväni pelasti 90-vuotiaan Elisabet Rehnin syntymäpäivähaastattelu (jälleen Hesarissa). Jo otsikko oli upea: ”Minä teille kriisit näytän”. Rehn on ollut mukana 8- vuotiaana lottatyttönä jatkosodassa, hän on ollut lentokoneessa, joka syöksyi maahan Rovaniemellä, hän on kokenut henkilökohtaisen konkurssin, aviomiehen rakastumisen toiseen naiseen, hän on ollut tappouhkausten kohteena, hän oli selvittelemässä Serbrenican kansanmurhaa, hän on sairastanut kaksi syöpää… Tarkastellessaan maailmanpoliittista tilannetta nyt Rehn sanoo: ”Ei se mitään. Jäitä hattuun, suomalaiset. Näistäkin selvitään.”

En ole tavannut koskaan isäni äitiä, Martta-mummoa. Kun tutkin hänen valokuviaan ihan nuoruudesta lähtien sinne noin 60- vuotiaaksi, jolloin hän kuoli, niin näen kuvissa aina vakavan, hymyttömän naisen. Hän näyttää kuitenkin ystävälliseltä, mutta perusilme on totinen. Olen lukenut Martan kirjoittamia runoja, ja ne ovat täynnä ahdistusta ja surua. Ymmärrän ne vanhemmalla iällä otetut kuvat, jolloin kahden lähes aikuisen tytön menettäminen on ollut varmasti ylitsepääsemätön suru. Haluaisin kuitenkin keskustella sen nuoren, totisen Martan kanssa. Voisimme jutella siitä, miten hän kokee ympäröivän maailman, onko hän tyytyväinen elämäänsä. Ja siltä vanhemmalta Martalta voisin kysyä, onko mahdollista jatkaa elämäänsä pohjattoman suuren menetyksen jälkeen.

Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Menestyksen ja onnellisen elämän kaava

Tiistai 15.11.2022 - Pirkko Jurvelin

Menestyksen ja onnellisen elämän kaava

Olen alkumetreillä lukemassa Brian Tracyn teosta ”Menestys ja onnellinen elämä”. Tracy on kirjoittanut noin 50 kirjaa ja luennoinut ja kouluttanut ihmisiä ympäri maailmaa, myös Suomessa. ”Menestys ja onnellinen elämä” on ilmestynyt jo kymmenen vuotta sitten, mutta uskon, että Tracyn ajatukset asenteesta, vastuunottamisesta omassa elämässä ja tavoitteiden merkityksestä ovat aina yhtä ajankohtaisia. Mutta varoitan siis: olen vasta aloittelemassa kirjaa. Tosin en olisi kirjoittamassa tätä blogia, ellen olisi jo saanut inspiraatiota kyseisen kirjoittajan tekstistä.

Mikä on menestyksen ja onnellisen elämän kaava? Tracyn mukaan se on SO + HO x A = YIS. Selkokielellä tämä tarkoittaa: SO = synnynnäiset ominaisuudet (taipumukset, temperamentti jne) HO = hankitut ominaisuudet (hankkimasi tiedot, taidot, kokemukset), A = asenne, YIS = yksilölliset ja inhimilliset suoritukset.

Ymmärrämme hyvin, mitä tarkoitetaan synnynnäisillä ja hankituilla ominaisuuksilla. Ainoa jokeri kaavassa on kirjain A. Tracy sanoo, että tämän asian oivaltaminen muutti hänen elämänsä. Mies kertoo valaisevasti omasta aikuisiästään, siitä, kuinka hän kuljeskeli lukion jälkeen kymmenen vuotta ympäriinsä tehden sitä ja tätä, hankkien monenlaisia kokemuksia, mutta huomatessaan olevansa jälleen lähtöpisteessä eli työtön ja rahaton, hän alkoi pohtia oman tilanteensa syitä. Lopputulema oli se, että vaikka hän ei elämässään muuta pystyisikään muuttamaan, niin asenteensa ainakin. Tämän oivallettuaan mies kääri hihansa ja alkoi elää omaa tulevaisuuttaan.

Millainen minäkäsitys sinulla on? Oletko oppinut jo lapsesta pitäen, ettet ole liikunnallinen, musikaalinen, kirjallisesti lahjakas tai vaikkapa matemaattisesti etevä? Oletko sisäistänyt sen, että olet liian painava, että olet kömpelö tai että sinulla on huono lauluääni, tai että sinun suvustasi ei tule maistereita tai ruumiillisen työn tekijöitä, tai että olet joka tapauksessa liian vanha aloittamaan jotakin uutta? Minäkäsityksesi on subjektiivinen ja samalla se saattaa olla hyvin rajoittava. Voit korvata itseäsi rajoittavat ajatukset ja uskomukset vapauttavilla ajatuksilla. Voit alkaa ajatella itseäsi sellaisena ihmisenä, joka haluat olla. Jos teet tämän, se alkaa näkyä myös todellisuudessa.

Tässä kohden minun sopii muistella omaa viimekesäisestä maalauskurssiani Valamossa (kuviksen arvosana yleensä 8). Enhän minä osaa maalata tai piirtää tai… Voi, kun oli ihana kokemus! Olin aivan onnessani pidellessäni kädessäni pensseliä ja pyöritellessäni alustalle lentäviä kananmunia tai jotain muuta kummallista. Se vapauden tunne, kun ei ole pakko osata ja voi kuitenkin tehdä! - Hei, pitäisikö minun sittenkin alkaa kutoa sitä villapuseroa (no, no, et sinä ole käsityöihminen)!

Myönteiset muutokset omassa minäkäsityksessäsi ovat juuri sen vuoksi mahdollisia, että ne ovat subjektiivisia. Miten niin et osaa? Yes, you can!

Epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelko kumpuavat syvältä lapsuudesta ja vaikuttavat omiin valintoihin. Ne estävät meitä ottamasta riskejä (mutta, jos minä en…), ja se rajoittaa uusiin asioihin ryhtymistä ja niiden kokeilua. Onneksi meillä on mahdollisuus ohjelmoida itsemme uudelleen, sillä kukaan ulkopuolinen henkilö ei pakota meitä pysymään jatkuvasti omien mukavuusrajojemme sisällä.

Jos olet jumittunut omaan turvalliseen, satavarmaan kuplaasi, ja elämäsi junnaa paikoillaan, niin ei auta muu kuin alkaa kouluttaa itseään.

Tracy kertoo liikemiehestä, jonka elämässä asiat olivat pielessä, eikä muuta ollut odotettavissakaan. Koska tunne oli kuitenkin subjektiivinen (ei siis objektiivinen), hän päätti alkaa kouluttaa itseään. Joka aamu tämä mies sanoi itselleen:”Uskon, että tänään minulle tapahtuu jotain hyvää.” Ja näin kävi. Eli positiiviset odotukset muuttuivat todellisuudeksi, kun mies salli itsensä uskovan, että näin voi tapahtua.

Tracy kirjoittaa:”Lupaan sinulle tämän: jos kokeilet tätä vaikkapa kolme päivää, sinulle on tapahtunut kolmannen päivän loppuun mennessä niin paljon suurenmoisia asioita, ettet pysty edes laskemaan niitä kaikkia.” - Kokeillaan!

Kirjablogi jatkuu, kunhan ehdin lukea sivulta 100 eteenpäin.

Säbä - matsia katsomassa

Maanantai 18.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Säbä- matsissa

Kirjojen tekijä eli kirjoittaja joutuu silloin tällöin tilanteeseen, jossa hänen on tarinoitava asiasta, joka on hänelle täysin tuntematonta aluetta. Google on monesti mukava apuri, mutta se ei riitä läheskään aina, kuten ei tässä minunkaan tapauksessani. Nuorisoromaanissani on henkilö, joka pelaa salibandya eli säbää. Olin aluksi ajatellut lajiksi jalkapalloa, mutta asiantuntija-arvioiden mukaan (ns. ”kokemusasiantuntijat”) se on hieman vanhanaikaista, ainakin kohderyhmän ikäluokassa. Säbä olisi hyvä. Ok, kirjoitan säbästä. Siis mitä minä kirjoitan? Öööööö…. Jo pelkkä sana aiheuttaa aivoissani tyhjiön, ja katseeni lasittuu. Kirjoittaja paneutuu faktoihin googlessa, yrittää katsoa muutaman videon, mutta asia ja maailma sen ympärillä ei oikein aukea.

Aukenemattomuus johtuu varmasti ainakin osittain siitä, ettei tämän kirjoittaja ole koskaan ollut kiinnostunut KATSOMAAN urheilua. Joskus aikoinaan pakottauduin pesäpallokentän reunalle kannustamaan, kun lapseni harrastivat lajia. Kyllähän minä itse liikun mielelläni, lenkkeilen, käyn salilla, vesijuoksemassa, mutta että istuisin katsomaan toisten liikkumista, kiitos ei. No, sen verran voisin antaa periksi, että hyvin entisenä lapsivoimistelijana voisin ehkä katsella telinevoimistelua, ehkä.

Veera, jälkeläisteni hyvä ystävä, pelasti tilanteen. Hän on pelannut aikoinaan salibandya ja ollut melkoinen tekijäkin, koskapa hänet houkuteltiin Sveitsiin pelaamaan. Veera kutsui minut katsomaan Oulun parhaimman naisjoukkueen ”Rankkojen Ankkojen”(huippunimi!) ottelua Turun joukkuetta vastaan. Olihan sinne pakko raahautua. Mitäpä kirjoittaja ei tekisi laadun eteen jne. Kello oli kolme lauantaisena iltapäivänä, kun astuin sisään Kastellin monitoimitaloon. Minua nukutti kauheasti - kaamos ja kaikki. Ostimme liput (eläkeläisalennus, jostakin syystä ei tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttia), käden selkämykseen lyötiin leima (maapallo pelastuu, ei turhaa paperin tuhlausta), ja haimme istumapaikat pelihallista. Katsojia oli kohtuullisen vähän, joten valinnanvaraa oli. Kaivoin esiin lehtiön ja kynän, töihinhän tänne oli tultu.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni, oli se, että pelaajat olivat yllättävän pitkiä. Jostakin syystä oli olettanut, että nämä naiset ( 19+) olisivat jotain miniatyyrimallia, mutta ei toki. Veera sanoi muistavansa yhden naispelaajan, joka oli ollut pienikokoinen. Hänen valttinsa olikin ollut huomattava ketteryys. Mitä säbän pelaaminen sitten vaatii siinä vaiheessa, kun pelataan jo tavoitteellisesti? Hyvää fysiikkaa, pelisilmää, pallonkäsittelytaitoa, paneutumista, kaiken vapaa-ajan antamista, rahallista panostamista ja jossakin vaiheessa mahdollisesti ulkomaille muuttamista. Ei kannata edes kysyä, miksi pelaat, jos se vie sinulta kaiken. Koska se myös antaa kaiken.

Kysyin Veeralta, miten pelaaja selättää ne tappiot ja epäonnistumiset, joita joka tapauksessa tulee vastaan uran aikana. Veera kertoi, että hankalien asioiden käsittelyssä ryhmällä on merkittävä rooli. Yhdessä puhuttiin ja puhuttiin, käytiin asioita läpi, lohdutettiin, tsempattiin. Tämä kertoo varmasti paljon joukkuelajin luonteesta. Mieleeni tulee huipputason telinevoimistelija, joka jalka tai käsi lipsahtaa, ote horjahtaa ratkaisevalla hetkellä. Hän on yksin vastuussa koko tilanteesta.

Tunnelma hallissa oli niin kuin isommissa koitoksissa konsanaan. Joukkueilla oli omat alkurituaalinsa, musiikki pauhasi välillä valtavalla volyymillä, mailoja hakattiin kuuluvasti kannustuksen merkiksi, eikä valaistuksessa oltu watteja säästelty. Olin ottelun alussa täysin pihalla, ja se johtui osittain joukkueiden värikikkailusta. Miten ihmeessä Turun maalivahdilla oli samanvärinen asu (musta) kuin Oulun joukkueen pelaajilla? Sai siinä meikäläinen ihmetellä tovin, että miksi nuo pöljät yrittävät koko ajan saada palloa omaan maaliin. Muutaman kysymyksen jälkeen ymmärsin, että se musta-asuinen maalivahti olikin turkulainen. Ai, jaa, nyt selkis. Monta asiaa jäi varmasti vielä selkiämättä, mutta jotakin alkoi avautuakin, ja Veera lupasi, että häneltä voi aina kysyä lisää.

Muutama mieleeni jäänyt nippelitieto:

- ”höntsääminen” = pelataan huvin vuoksi, ei tosissaan

- pelaatko rightia vai leftiä = kumpi kätesi pitelee mailan alaosaa > Tämä on yksilöllistä. Leftin pelaajia on prosentuaalisesti enemmän, mutta minä totesin olevani right.

- kapteenin nauha = Joukkueen kapteenilla on nauha käsivarressaan. Vain hänellä on oikeus puhua tuomarille.

- alle 18- vuotiailla pelaajilla on suojalasipakko

- jollakin on ”paikka”= mahdollisuus tehdä maali

- filmaaminen = myös tämän lajin pelaajat ”filmaavat” eli esittävät loukkaantuneensa, vaikka niin ei ole käynyt

Kastellin monitoimitalon ulkopuolella jatkui kaamos, kun lähdin kävelemään kotiin. Huomasin kuitenkin, että oloni oli kummallisen virkeä. Olivatko hallin kirkkaat valot, kova musiikki, pelin seuraaminen tai uuden oppiminen vaikuttaneet vireystilaani? Kai siinä sitten jotakin erityistä on, pelaamisen ja urheilemisen seuraamisessa. Eiväthän miljoonat ja taas miljoonat ihmiset voi olla väärässä - vai mitä?