Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Keskiviikko 23.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Tuleeko sota?

Sunnuntai 13.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Tuleeko sota?

Olen joskus aikaisemminkin kertonut, kuinka ukkini minua kerran katsellessaan mietti ääneen:”Säästyyköhän teidän sukupolvenne sodalta? Enpä usko.” Se oli varsin realistinen arvio 1800-luvun loppupuolella syntyneeltä mieheltä, joka oli kokenut elämänsä aikana kolme suurta sotaa ja myös ollut rintamalla. Omista sotakokemuksistaan hän ei puhunut koskaan, ja ymmärrän sen hyvin, sillä rauhaa rakastava ukkini ei kirjoittanut rankoista rintamakokemuksistaan edes sota-ajan päiväkirjoissaan ( ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, Viljo Törmälän päiväkirjamerkinnät vapaussodan ajalta vuonna 1918, Bod).

Mieheni on tehnyt työuransa armeijan palveluksessa, mutta tästä huolimatta tai sen johdosta minä en hyväksynyt lelupyssyjä leikkikaluiksi kotiimme, mutta eipä tuo näyttänyt lapsiamme surettavan. Kun he ajattivat toisiaan ja kavereitaan pihalla puukeppi kädessään huutaen ”pum, pum!” tiesin, että kaunis rauhankasvatusaatteeni ei ollut ainakaan tuossa suhteessa kantanut hedelmää. - Kun vanhin tyttäremme meni armeijaan, olin tosi ylpeä (ja vähän kade, koska olisin itse aikoinani halunnut käydä armeijan).

Irakilainen tuttavani on kertonut, kuinka koko hänen lapsuutensa ajan maassa oli vallinnut jonkinlainen sotatila. Sotaa käyvät osapuolet vaihtelivat, mutta jossakin alitajunnassa kyti aina tieto siitä, että piti olla varovainen maassa vallitsevan epävakaan tilanteen vuoksi.

Ei ole helppo samaistua tuollaiseen olotilaan ja ilmapiiriin, kun itse on saanut koko elämänsä ajan asua rauhallisessa maassa. Voi vain kuvitella, kuinka jatkuva pelko ja varuillaan olo muokkaavat ihmisen persoonallisuutta, ajatuksia ja koko elämää.

”Naton miinalaivat ovat saapuneet Helsingin ja Tallinnan välille”, ”Sanna Marin: Suomi on valmis auttamaan Ukrainaa”, ”Kuilu Venäjän ja lännen välillä kumpuaa vuosisatojen takaa”, ”Jännitteet lännen ja Venäjän välillä kiristyvät”, tässä muutamia poimintoja tämän päivän (13.2.2022) lehtien uutisotsikoista. Jos Pekingin olympialaiset eivät hallitsisi niin suuresti iltapäivälehtien etusivuja, niin uutiset mahdollisesta tulevasta sodasta Venäjän ja Ukrainan välillä olisivat varmasti paljon enemmän esillä.

Kuka haluaa sotaa ja miksi? Tätä pohdimme eilen illalla, kun olimme kokoontuneet minun huoneeseeni iltakahville kylpyläporukkamme kanssa. Miksi Venäjä haluaa Ukrainan? Mitä Ukrainalla on sellaista, mitä Venäjä tarvitsee niin paljon, että on valmis aloittamaan sodan ja tapattamaan omia nuorukaisiaan? Haluavatko venäläiset mitään? Tuskin tavallinen kansalainen sotaa haluaa. Mitä Putin haluaa? Nimensä historiaan? Emme tienneet, emmekä ymmärtäneet. Pitääkö sotaa edes ymmärtää?

Kysymykseen ”miksi pitää sotia?” vastaa internet seuraavasti:” Sotaa voidaan käydä valtioiden välillä tai järjestäytyneiden joukkojen välillä valtion sisällä. Sotiin ajavat erilaiset syyt kuten köyhyys, kansalaisten eriarvoisuus, talouden heikkeneminen, taistelu luonnonvaroista, luottamuksen puute eri ryhmittymien välillä ja järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset.”

Viljo Törmälä, 30.3.1918

” Se eilinen oli pisin perjantai tähänastisessa elämässä. Pitkäperjantai se oli. Toissa iltana matkaan lähdettiin, yö hangessa maattiin, ikävä yö. Sitten yhtäkkiä matkaan, kierrettiin vihollinen, eilen aamulla hyökättiin. Se onnistui aivan hyvin. Ikävää hommaa. Vaikealta minusta tuntuisi ampua miestä, jonka näkisi. Semmoista sota on. Mutta tuntuu niin selvältä, todemmalta, että en sodan mies ole. En haluaisi ampua. Katsellessa kylmenneitä vihollisia tuntuu niin surulliselta, miksi piti Suomen kansan tulla niin onnettomaan tilanteeseen, että veli vihaa veljeänsä. Kun kerran parantuisi haava, joka verta vuotaa. Tulisi onnellisempi Suomi. Kaikki ymmärtäisivät toisiaan yhteismielin. Ja Tampere kyllä menee.”

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Tiistai 23.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.

Kannattiko pelätä?

Lauantai 10.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kannattiko pelätä?

Muistan erään radion uutislähetyksen kauan, kauan sitten. Oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja paikalla olleita haastateltiin. Heiltä kysyttiin, että olivatko he pelänneet kyseisessä tilanteessa. ”Minä en pelkää mitään”, vastasi eräs mies varmalla äänellä. Tuo vastaus jäi mieleeni, koska se oli niin vakuuttavasti sanottu, ja ihmettelin ja ihailin ihmistä, joka ei pelkää mitään. Liekö tämä pelkäämättömyys sitten ollut luonteenpiirre vai opittua itsehallintaa, joka tapauksessa kadehdittava ominaisuus.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen tekstin 23.1.1968:

” Äsken oli pää täynnä ajatuksia, mutta nyt, kun otin päiväkirjani esiin, ne hävisivät. Ehkä jotain sentään vielä löytyy.

Luen latinan kokeisiin. Ne on huomenna, ja minun pitää kerrata melkein koko kielioppi. Mä tykkään latinasta, se on kivaa. Kokeita ei kuitenkaan tarttis olla.

Luin juuri Koti-Postista, että eräs ennustaja ennusti, ettei sota tule tänä vuonna, vasta muutaman vuoden kuluttua. Se on maailmansota. Vuonna 2000 on kuulemma ihmisiä paljon vähemmän kuin nyt. Se onkin parempi: ei ole nälkää. Oli jotenkin helpottavaa lukea, ettei se olekaan tänä vuonna. Vasta joskus. Turha lohdutus oikeastaan, koska se kuitenkin tulee. Aivan samoin kuin hammaslääkärissäkäynti. Mulla oli vain yksi reikä. Sanottiin, että kahden viikon kuluttua se korjataan. Minä inhoan hammaslääkärissäkäyntiä. Olin onnellinen! Kaksi viikkoa! Sehän on hirveän pitkä aika.

Huomenna on kulunut ne kaksi viikkoa. Niin pian! Huomenna istun hammaslääkärin tuolissa, ja poran ääni ujeltaa korvissa. Tuntuu kuin koko leukaluu porattaisiin irti. Niin. Ei muutama vuosikaan ole pitkä aika. Ne menevät ohi, melkein juoksevat. Miksi välitän jonkun ennustajahöppänän sanoista? Siksi, että olen atomiajan lapsi! Minä tunnen sisimmässäni, että sota tulee. Sodan täytyy tulla! Sen jälkeen on ihmiskunta puhdistunut. Niin kuin luonto sateen jälkeen.

Puhuimme Liisan (sisko) kanssa sodasta.

- Miksi pelkäät sitä? Minä olen aina ajatellut sen olevan Jumalan rangaistus ihmiskunnalle, sanoi Liisa.

Samoin ajattelen minäkin, mutta pelkään rangaistusta. Ennustajakin sanoi:”Pahat ihmiset tuhoavat itsensä. Niin se on, luulen...”

Hei, nuori, pelokas tyttö! Minulla on sinulle hienoja uutisia: Se sota ei syttynyt koskaan, hurraa! Toki maailma on kokenut monenlaisia muita vaikeuksia, mutta suurin niistä onnettomuuksista – sota täällä Euroopassa – ei koskaan toteutunut.

Ja mitä tulee siihen hammaslääkäri-asiaan: Olin hyvin hämmästynyt lukiessani, että pelkäät hammaslääkäriä. Siis mitä? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko juttu, mutta käyn toki säännöllisesti korjauttamassa hampaani. Se vain on niin tylsää, siis istuskelu suu ammollaan ja kattoon tuijottaminen. Olenkin esittänyt vakituiselle hammaslääkärilleni, että kattoon asennettaisiin vastaanotin, josta asiakas voisi aikansa kuluksi katsella uutisia, sarjoja tai mitä tahansa.

Ja lohdutukseksi nuorelle tytölle vielä päiväkirjamerkintä 10.2.1968:

”Menin hammaslääkäriin. Hän alkoi tarkistaa hampaitani ja huomasi, ettei minulla ollutkaan yhtään reikää. Että tajuaisi, kuinka suuri vitsi tämä onkaan, on luettava edellisen aukeaman vertaus hammaslääkäristä ja maailmansodasta.”

Niinpä niin. Franklin D. Roosevelt on sanonut viisaasti:” Ainoa, mitä meidän pitää pelätä, on pelko.”

Vanha valokuva

Tiistai 7.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Vanha valokuva

Tapasin eilen vanhemman herrasmiehen kirjanmyyntitilaisuudessa, ja keskustelimme pitkään vanhoista valokuvista, kirjeistä ja päiväkirjoista, joita me molemmat vaalimme rakkaina muistoina sukumme historiasta. Tämä mies oli hyvin nyreissään siitä, ettei jälkipolvea kiinnosta hänen omat sotakokemuksensa, ja kerroin hänelle, kuinka minunkin kiinnostukseni suvun menneisyyteen on herännyt hyvin myöhään. Nyt tietysti harmittelen sitä, etten aikoinani jutellut ukkini ja isäni kanssa heidän sotamuistoistaan. Minua ei kiinnostanut. - Tämä mies muuten osti muistisairaalle vaimolleen kirjan ”Fanni ja mummo Lapissa”. Toivottavasti heille on siitä paljon iloa.

Kun tilaisuus oli ohi, palasin kotiin ja pysähdyin jälleen kerran tarkastelemaan seinällämme olevaa vuonna 1918 otettua valokuvaa, jossa sotilaspukuinen ukkini seisoo yhdessä viiden muun miehen kanssa kameraan katsoen. Etualalla näkyy tykki (?), ja kuvan takaosassa pitkänomainen rakennus (koulu, kasarmi?), ja mikäli minä kuvaa oikein tulkitsen, tämän rakennuksen edessä on aitaus, jonka sisällä on sotavankeja. Onko kuva otettu Tampereen valloittamisen jälkeen vai mahdollisesti Riihimäellä, jossa Viljon piti jatkaa palvelusta sotavankileirillä?

Miehiä kuvassa on siis kuusi, kolmella heistä – myös Viljo-ukilla – on valkoinen käsivarsinauha. Joku osaisi varmasti kertoa enemmän tästä vanhasta valokuvasta, nyt minun täytyy tyytyä arvailuihin. - Seuraavat kaksi päiväkirjamerkintää ovat teoksesta ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, joka on ilmestynyt minun toimittamanani kaksi vuotta sitten. Ensimmäinen teksti on kirjoitettu Tampereen valloittamisen aikoihin, toinen Riihimäen vankileirillä.

3.4.1918 Tampereen puhdistus on alkanut voimalla. Yhä jyrähtävät tykit, rätisee kuularuisku. Suurenmoisella hyökkäyksellä se tänä aamuna alkoi. Savon krenatöörit, Hämeen jääkärit ja Vöyrin pataljoona. Yhtä uljaina riensivät. Me vahdissa. Ja vankeina paljon punakaartilaisia. Niitä katsoessa sydäntä särkee. Miksi Suomen kansan piti noin käydä. Säälin minä heitä, vaikka oikeus ei sääliä tunnekaan heitä kohtaan. Joukossa naisiakin ja viattomalla naamalla. Voi, Jumala, johda Suomen kansa oikealle tielle. Te kirotut johtajat, teidän syytänne tämä kaikki on. Teidän syytänne, teille edesvastuu kuuluu, ja te palkan ansaitsette ja saatte myös...

4.7.1918 Nyt minä olen Riihimäellä. Ikävännäköistä, samanlaista kuine ennenkin. Kuihtuneita vankeja, hiukan osaansa tyytymättömiä miehiä… Jo ilta on ehtinyt taas. Niin näyttää siis, että minä jään tänne. Rykmentin päällikkö ei muka lomaa antaa voi. Tänne vankivahtiin vain täytyy jäädä ties kuinka kauaksi. Ja syvällä sielussa tällä erää katkeruus lujana kohoaa. Täällä on kaikki niin huutavan väärästi, puolueellisesti, joka ainoassa asiassa. Täällä kohotetaan niitä, jotka mongertavat ruotsia hyvin. Ne täällä arvoja niittävät, vaikka kykyä ei olisi mihinkään. Vielä lisäksi jotkut. Ne, jotka osaavat pelata korttia, kirota ja juopotella. Uskon, että yksi ainoa vänrikki, Uuno Saloranta, sen arvon saa ansiosta, mutta kaikki muut ilman. Kaikki kyökkipojat ja passarit, rintamantauslähetit, ne kaikki. Hukkinenkin! Ei mitään edes täällä vankileirillä ole järjestää osannut. Niin verisen väärää ja puolueellista täällä voi ollakin… Jääkärit tulivat! Nuo suuret! On suurta sittenkin saksalainen kuri ja järjestys…

Suvun historia ei ole pelkästään vanhojen asioiden kertaamista ja muistelemista. Se on myös itsetutkiskelua, ja ainakin minä olen oppinut monia asioita itsestäni, kun olen lukenut Viljo-ukin päiväkirjoja kymmenien vuosien ajalta. Meillä kahdella on paljon yhteistä.

Saksalainen Suomi 1918

Keskiviikko 27.2.2019 - Pirkko Jurvelin

                  Saksalainen Suomi 1918

 Olin kuuntelemassa eilen luentoa, jonka otsikkona oli ”Saksalainen Suomi 1918 – Miten Suomi pelastui Saksan avulla ja avulta?” Aihe kiinnosti minua erityisesti sen vuoksi, että olin joutunut perehtymään Suomen sisällissodan tapahtumiin julkaistessani ukkini päiväkirjat tuolta ajalta. Teokseni nimi on ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Kun palasin kotiin luennon jälkeen, minun oli heti tarkastettava muutama kohta ukin muistiinpanoista, joiden sisältö olikin aivan yhteneväinen esitelmän sisällön kanssa. Luennoitsijat Marjaliisa ja Seppo Hentilä tunsivat asiansa perusteellisesti, ja suosittelenkin heidän teostaan ”Saksalainen Suomi 1918” asiasta kiinnostuneille. Kirjasta on otettu jo neljäs painos, ja se on juuri ilmestynyt myös saksaksi.

No, pelastuiko Suomi Saksan avulla? Totuus on yksinkertaisuudessaan: kyllä. Tosin sanotaan, että valkoiset olisivat voittaneet sodan joka tapauksessa, mutta että siihen olisi mennyt paljon enemmän aikaa. Mene ja tiedä. Suomen valkoiset kutsuivat siis saksalaisia avukseen sotatoimiin, ja heitä saapuikin noin 14 000 sotilasta ja upseeria, jotka toivat mukanaan omat hevosensa, lehmiä ja jopa rehut näille. Toisin kuin olin kuvitellut, saksalaiset eivät taistelleet yhdessä valkoisten kanssa, vaan omina joukkoinaan miehittämällä ensiksi Ahvenanmaan, jatkaen sieltä Uudellemaalle, Kanta- ja Päijät-Hämeeseen jne. Ukkini päiväkirjasta luin seuraavan merkinnän vapunpäivältä 1918:” Saksalaisia enemmän jo nähdä saatiin. Uljaat pojat, kuitenkin ihmisiä hekin, vaikka kohta satumainen loiste heitä ympäröi. Uljaat pojat, Suomen vapaussodan maineikkaita auttajia. Ihmeellistä, että he suuren Saksan pojat tänne Tuuloksen salomaille ovat joutuneet.”

Mitä Saksa odotti saavansa vastalahjaksi auttaessaan Suomen valkoisia itsenäisyystaistelussa? Saksaa kiinnostivat Suomen luonnonvarat, ulkomaankauppa ja myös se, että maa saattoi Suomen kautta harjoittaa sotatoimia  Neuvosto-Venäjää ja länsiliittoutuneita vastaan. Kokeneena sotilaana ja poliitikkona Mannerheim olikin saksalaisten saapumista vastaan, mutta ei lopulta mahtanut asialle mitään. Suomi ei kuitenkaan – onneksi - saanut saksalaista kuningasta, ja näin maamme pelastui siltä asemalta, johon se olisi Saksan alusmaana joutunut Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.

Luennon jälkeisessä keskustelussa nousi esille se huomio, että Saksan ja sen kulttuurin vaikutus suomalaisiin ja Suomeen on ollut suuri kautta aikojen. Molempien maailmansotien aikaiset yhteiset sotahankkeet ovat tuttuja meille kaikille, mutta kuka muistaa historian tunneilta Hansaliiton ja esimerkiksi sen, että täältä meiltä on lähdetty opiskelemaan Saksan yliopistoihin jo keskiajalla? Muutama vuosikymmen sitten kouluissa opiskeltiin vieraina kielinä lähinnä latinaa, ruotsia ja saksaa. Minunkin isäni opiskeli lukiossa saksaa, ja hänellä oli ystäviä ja tuttavia saksalaisen partioliikkeen parissa. 

 Luennon lopussa Seppo Hentilä joutuikin toteamaan, että nuo ajat ovat ohi (vaikka paikalla oli useampia saksalaisia Suomi-Saksa seuran jäseniä), sillä nykyisin elämme USA-johtoisessa yhteiskunnassa. Onko näin?

Suomen sisällissota 1918

Perjantai 31.8.2018 - Pirkko Jurvelin

28.1.1918 Ne lähtivät tänään. Viisi miestä Kyyränkylältä Jyväskylään: suojeluskuntalaisia, kirkonkyläläisiä ja karstusiakin. Ja ne varmaan menivät kaikki siinä uskossa, että he Suomen vapauden puolesta taisteluun riensivät. Ja kuitenkin joillakin rintaa sanoa, että he ovat "lahtareita". Villi kiihko minunkin valtasi, mutta se vaimeni jo: veljeys, miksi veljesveri...

4.2.1918 Tänään taas tuntuu monenlaista. Onko todella ristiriita ihmisen osa kurjin. Niin minulla viikko jo ollut. Mennä vai menemättä olla; siinä arvoitus ainainen, ikuinenko...

27.2.1918 ...Illalla. Se nyt on päätetty siis. Vain kaksi yötä enää kotoisen hirren alla. Tai eihän tämä edes koti ole. Jyväskylään, ehkä rintamalle. Taisteluun laillisuuden ja oikeuden eteen. Sen puolesta henkikin alttiiksi tulkoon...

13.3.1918 Vöyrillä jo kaksi päivää oltu. Ei ole oikein selvillä tämäkään. Harjoituksissa oltu kaksi päivää. Eivät ne tähän asti ihmeitä juuri ole olleet. Olisi vaikeammaksi luullut. Joku vaatimaton maalaisjääkäri luennoi sotilaselämästä. Ei se paljon mitään ollut, pitemmän aika oli hiljaa. Puolen tunnin perästä tuumi, että en minä enää mitään muista...

27.3.1918 Aivan Tampereen edustalla. Kolkolta illalla kyllä tuntui nähdä ruumiita pitkin tien varsia. Jo tykkien jyminää ja kuularuiskun rätinää. Tekee se ainakin ensin ilkeän vaikutuksen. Aivan pään yli lensi joku räjähtävä. On merkillinen sentään sota. Ei nyt osaa juuri mitään...

28.4.1918 Tässäkin tämä päivä eletään. Se eilinen oli hirveä päivä. Kuumin, mitä kokenut olenkaan. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se ilta masennuksen ja epätoivon ilta.Kuudesta tykistä kuin helvetin kidasta. Satoi yhtenään kuulia, srapnelleja, kranaatteja. Joku tietää: vetävät punaiset järven yli ketjua. Patruunat loppuvat. Meikäläisten täytyy peräytyä...

16.5.1918...Suomen kansan suuri juhlapäivä on nyt: toukokuun kuudestoista päivä. Pääkaupunki juhlii, armeija juhlii. Tultiin Fredrigsbergistä satamaan. Niin paljon väkeä, kukkia, hurraa-eläköön-huutoja ja arvaamattoman paljon väkeä. Mieltä ylentävää, kohottavaa. Kuitenkaan ei nyt mieli uljas, innostunut, väsymys kai sen tekee...

31.5.1918 ...Lopu, sota! Toivon entistä väkevämmin, että rauhanaatteiseen työhön kiihkoten pääsisin. Vahtipäälliköksi vankileirille. Se ikävä puuha on edessä. - Niin ikävää tämä on. Kulkea täällä leirissä, huuhtoa, liehtoa. Ja olla äkäisenä. Säälittäisi, mutta ei muuta... Niin kurjaa on vankien kohtalo, mistä saisikaan kunnollista ruokaa kaikille. Kun vesikin loppuu. Kaatuilevat tielle vain. Ja kiroten tietysti purevat hammasta:"Lahtari".

Yllä olevat otteet on otettu ukkini Viljo Törmälän vapaussodan aikaisista päiväkirjoista, jotka on julkaistu kirjana nimellä "Eestä vapauden - eestä kotimaan". Pehmentävänä sivujuonena päiväkirjoissa kulkee kuvaus ihastumisesta, rakastumisesta ja lopulta kihlautumisesta.