Suomen sisällissota 1918

Perjantai 31.8.2018 - Pirkko Jurvelin

28.1.1918 Ne lähtivät tänään. Viisi miestä Kyyränkylältä Jyväskylään: suojeluskuntalaisia, kirkonkyläläisiä ja karstusiakin. Ja ne varmaan menivät kaikki siinä uskossa, että he Suomen vapauden puolesta taisteluun riensivät. Ja kuitenkin joillakin rintaa sanoa, että he ovat "lahtareita". Villi kiihko minunkin valtasi, mutta se vaimeni jo: veljeys, miksi veljesveri...

4.2.1918 Tänään taas tuntuu monenlaista. Onko todella ristiriita ihmisen osa kurjin. Niin minulla viikko jo ollut. Mennä vai menemättä olla; siinä arvoitus ainainen, ikuinenko...

27.2.1918 ...Illalla. Se nyt on päätetty siis. Vain kaksi yötä enää kotoisen hirren alla. Tai eihän tämä edes koti ole. Jyväskylään, ehkä rintamalle. Taisteluun laillisuuden ja oikeuden eteen. Sen puolesta henkikin alttiiksi tulkoon...

13.3.1918 Vöyrillä jo kaksi päivää oltu. Ei ole oikein selvillä tämäkään. Harjoituksissa oltu kaksi päivää. Eivät ne tähän asti ihmeitä juuri ole olleet. Olisi vaikeammaksi luullut. Joku vaatimaton maalaisjääkäri luennoi sotilaselämästä. Ei se paljon mitään ollut, pitemmän aika oli hiljaa. Puolen tunnin perästä tuumi, että en minä enää mitään muista...

27.3.1918 Aivan Tampereen edustalla. Kolkolta illalla kyllä tuntui nähdä ruumiita pitkin tien varsia. Jo tykkien jyminää ja kuularuiskun rätinää. Tekee se ainakin ensin ilkeän vaikutuksen. Aivan pään yli lensi joku räjähtävä. On merkillinen sentään sota. Ei nyt osaa juuri mitään...

28.4.1918 Tässäkin tämä päivä eletään. Se eilinen oli hirveä päivä. Kuumin, mitä kokenut olenkaan. Sitä ei voi sanoin kuvata. Se ilta masennuksen ja epätoivon ilta.Kuudesta tykistä kuin helvetin kidasta. Satoi yhtenään kuulia, srapnelleja, kranaatteja. Joku tietää: vetävät punaiset järven yli ketjua. Patruunat loppuvat. Meikäläisten täytyy peräytyä...

16.5.1918...Suomen kansan suuri juhlapäivä on nyt: toukokuun kuudestoista päivä. Pääkaupunki juhlii, armeija juhlii. Tultiin Fredrigsbergistä satamaan. Niin paljon väkeä, kukkia, hurraa-eläköön-huutoja ja arvaamattoman paljon väkeä. Mieltä ylentävää, kohottavaa. Kuitenkaan ei nyt mieli uljas, innostunut, väsymys kai sen tekee...

31.5.1918 ...Lopu, sota! Toivon entistä väkevämmin, että rauhanaatteiseen työhön kiihkoten pääsisin. Vahtipäälliköksi vankileirille. Se ikävä puuha on edessä. - Niin ikävää tämä on. Kulkea täällä leirissä, huuhtoa, liehtoa. Ja olla äkäisenä. Säälittäisi, mutta ei muuta... Niin kurjaa on vankien kohtalo, mistä saisikaan kunnollista ruokaa kaikille. Kun vesikin loppuu. Kaatuilevat tielle vain. Ja kiroten tietysti purevat hammasta:"Lahtari".

Yllä olevat otteet on otettu ukkini Viljo Törmälän vapaussodan aikaisista päiväkirjoista, jotka on julkaistu kirjana nimellä "Eestä vapauden - eestä kotimaan". Pehmentävänä sivujuonena päiväkirjoissa kulkee kuvaus ihastumisesta, rakastumisesta ja lopulta kihlautumisesta.

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.

Kohtaamisia

Maanantai 27.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Nainen tuli luokseni, puristi kättäni ja sanoi: "Kiitos." Hän oli edellisenä päivänä ostanut kirjani "Lapseni kuin nukke"ja lukenut sen illan aikana. Teksti oli koskettanut häntä syvästi, sillä hän kertoi itse kokeneensa samantapaisia asioita omassa perhepiirissään.

"Lapseni kuin nukke" kertoo lapsuudenperheestäni ja erityisesti sisareni, lahjakkaan, iloisen lapsen kohtalosta. Tästä ulospäin suuntautuneesta herttaisesta pikkutytöstä kasvoi ylisuorittaja, anorektinen nuori. Kirja päättyy siskoni kuolemaan, joka tapahtui muutamaa päivää ennen kuin muutin Espanjaan puoleksi vuodeksi.

Juuri tämä kirja on tuonut luokseni ihmisiä, jotka ovat halunneet jakaa omat kokemuksensa kanssani. Joku on tullut jututtamaan minua kahvilassa, toinen on lähettänyt sähköpostia. Olen kokenut nämä kohtaamiset lohdullisina ja rakentavina. -  "Kirjasi oli hyvä, en olisi uskonut." Mies jatkoi sanojaan selitellen: "Aihe on vaikea. Olet saanut kertomukseen kaikesta huolimatta rauhallisen tunnelman, surulla ei ole mässäilty."

Helmikuussa esittelin kirjaani Fuengirolassa Suomalaisen seurakunnan naistenpiirissä. Kuulijoita oli paljon, keskusteluakin syntyi, monen silmissä oli kyyneleitä. Jälleen kerran sain kokea sen, etten ollut asioitteni kanssa yksin.

Sanotaan, että kirjoittaminen on terapiaa. Minä olen todennut, että myös lukeminen voi olla sitä.

Hugendubel

Lauantai 25.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Palasin viime tiistaina Münchenistä. Olin muutaman päivän lomalla tyttäreni kanssa tarkoituksena yhdistää kulttuuri ja shoppailu. Kaupunki on meille molemmille ennestään tuttu, sillä minä olen asunut aikoinani Saksassa ja sen jälkeen toistuvasti käynyt maassa, ja tyttäreni on viettänyt Münchenissä viikon Comenius-vaihdossa. Tiesimme siis, mitä halusimme ja saimmekin sen, ainakin melkein.

Ilmoitin heti matkaa suunnitellessamme, että aion viettää puoli päivää Hugendubelissa, Euroopan suurimmassa kirjakaupassa. Se on minulle kuin elämyspuisto, Linnanmäki tai Hoplop jollekin lapselle: joka paikka täynnä kaikkea ihanaa niin, että välillä pelottaa, että ajan puutteen vuoksi jotakin saattaa jäädä näkemättä tai kokematta.

Maanantai-aamuna hengitin syvään, rauhoitin mieleni suorittamispaineista ja astuin sisään Hugendubeliin. Alimmainen kerros oli info-sellainen, joten menin suoraan liukuportailla varsinaiseen ensimmäiseen kerrokseen. Opastaulusta selvisi, mitkä aihepiirit olivat esillä ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Mitä? Missä ovat kolmas ja neljäs kerros? Nousin pulssi hieman tykyttäen toiseen kerrokseen ja haeskelin jälleen opastaulua. Ei sitä ollut, koska sitä ei tarvittu. Euroopan (entisessä) suurimassa kirjakaupassa oli enää vain kaksi kerrosta.

Toki siltikin sain aikani kulumaan tuossa paikassa ihan mukavasti, enkä voinut välttyä kateuden tunteelta: näin paljon ja monipuolisesti kirjoja eri aiheista! Muistelin välillä aikaa, jolloin olin vielä työelämässä. Kuinka paljon kirjoja olin vienyt silloin opetuskäyttöön täältä. Oli niin paljon sellaista materiaalia, jota ei Suomessa ollut saatavilla. Käteni hamuili, silmäni etsivät ja lukivat, mutta lopputulos oli, etten ostanut yhtään kirjaa. Päätin tilata verkkokaupasta.

Niinpä niin. Kirjakaupat pienenevät, koska lukijat siirtyvät verkkokauppoihin, ja koska lukijat siirtyvät lukemisesta katselemiseen. Ja tästä päädytään edellisen bloggaukseni aiheeseen: kustantaja on tarkka siitä, mitä ylipäätänsä kannattaa kustantaa.

Viimeistään ensi kesänä palaan jälleen Saksaan ja Müncheniin. Toivon, että Hugendubelissa on jäljellä vielä kaksi kerrosta.

Joku valitsee, mitä sinä saat lukea

Perjantai 24.8.2018 - Pirkko Jurvelin

"Taitava", "mukava lukea", "kiinnostava"... Näitä hyviä ja kiittäviäkin sanoja seuraa lopuksi: "Valitettavasti emme kuitenkaan löytäneet kirjallesi paikkaa kustannusohjelmastamme". Uusin käsikirjoitukseni on kiertämässä kustantamoita ei-kierroksella kuten kuvasin asiaa eräälle alan tuttavalleni. Palaute on ollut hyvää, ja tulos on ollut aina sama: käsikirjoitus ei sovi kustannusohjelmaan.

Miksi ihmeessä hyvää kirjaa ei kannata julkaista? Nimenomaan siksi, ettei kannata, rahallisesti siis. Minulla on väärä nimi, se on tietysti kaikkein painavin syy, ainakin oletan niin. Jos nimeni olisi esimerkiksi Oksanen tai vaikkapa Hämeen-Anttila, käsikirjoitukseni saisi toisenlaisen kohtelun.

Eräs kirjoittava ystäväni puhui ikärasismista. Kustantamo ei halua riesakseen vanhaa naista, jonka hyvä kirja jää mahdollisesti hänen ainoakseen. Saattaa olla näinkin.

On kuitenkn hienoa, että voin painattaa  kirjani omakustanteisesti, jos ei muuten, ja mahdollisesti lukeva yleisö löytää ne verkkokaupoista tai muilta sivustoilta.

Harmittaa vaan, kun kehuja saanut käsikirjoitukseni ei tavoita suurta yleisöä. Olkoon sitten niin. Kirjoittaminen on kuitenkin hienoa! Kannattaa kokeilla!

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea opiskelemassa

Sunnuntai 1.11.2015 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Sunnuntai 1.11.2015 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.