Puhelinsoitto

Tiistai 17.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Puhelinsoitto

Ystäväni Joschka soitti minulle ja mainitsi samalla, että yhteinen tuttavamme, saksalainen Hannelore, täyttäisi vuosia seuraavana sunnuntaina. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa syntymäpäivä, sillä vaihto-oppilasvuoteni ”äiti” saavuttaisi 99:n vuoden kunnioitettavan iän. Olin pitänyt yhteyttä vaihtoperheeseeni vuosikymmenien ajan, alkuvuosien tiivis kirjeenvaihto oli muuttunut vähitellen postikorteiksi ja harvoiksi puhelinsoitoiksi. Kun perheen isä, Gottfried, kuoli, lähetin kirjeen, jossa kerroin, kuinka tärkeä henkilö tuo herttainen perheenisä oli ollut minulle vaihto-oppilasvuoteni aikana. Muistelin yhteisiä matkojamme, pyöräretkiämme ja keskustelujamme. Kuulin myöhemmin Joschkalta, että tuo kirje oli luettu ääneen hautajaisissa.

Tiedän, että Hannelore asuu yhä omassa kodissaan. Kotiapua käy päivittäin, ainoa, toisessa kaupungissa asuva poika silloin tällöin ja kasvattipoika aika usein. Yritin pariin otteeseen soittaa syntymäpäivänä, mutta en kuitenkaan saanut yhteyttä. Kokeilin seuraavana päivänä uudelleen, ja olin aika yllättynyt, kun Hannelore itse vastasi puhelimeen. Ääni oli niin tuttu sekä tuo viehättävä, saksalaisen kohtelias ja muodollinen puhetapa. Valitettavasti heti alussa kävi ilmi, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt puhettani (Joschkalta kuulin myöhemmin, että samoin on kun hän soittaa – ei siis ollut kysymys pelkästään minun suomalaisesta aksentistani, vaan myös huonoon kuuloon liittyvistä ongelmista). Ihmeellistä oli kyllä se, että kun Hannelore ymmärsi, kuka oli puhelimen toisessa päässä, hän muisti minut heti! Hän kiitteli kovasti yhteydenotostani ja kertoi juttelevansa mielellään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet myös hänen miehensä Gottfriedin.

Aika lyhyeksi jääneessä puhelinkeskustelussa oli kuitenkin sellainen sanoma, etten unohda sitä varmasti koskaan. Kun tiedustelin ”äidin” vointia, hän vastasi suunnilleen seuraavilla sanoilla:” Minulla on turvallinen olo ja tunnen, että minusta huolehditaan hyvin. Minulta ei puutu mitään. Mitä muuta ihminen voi toivoa itselleen?” - Uskonnollista kieltä käyttääkseni voisin sanoa, että Hanneloren puhe oli ”voimakasta saarnaa”.

Mitä minulta puuttuu? Ei mitään, jos rupean ihan kunnolla pohtimaan. Kaikkea tarpeellista ja tarpeetontakin tavaraa löytyy, terveyttä on, perhe, ystäviä… Jos minulta kuitenkin joku kysyisi, että mitä minulle kuuluu, niin pakollisen ”ihan hyvää” viestin jälkeen alkaisin luetella isompia ja pienempiä asioita, joihin toivoisin muutosta. Luulenpa, etten koskaan tulisi vastanneeksi, ettei minulta puutu mitään, ja että minusta huolehditaan hyvin, vaikka tämä kaikki on ihan totta.

Pitääkö täyttää 99 vuotta, ennen kuin ymmärtää, että asiat ovat hyvin? Se on oikeastaan aika murheellista – mutta myös hyvin inhimillistä. Tai ehkäpä kyse on sittenkin luonteesta. Muistini mukaan Hannelore ei valittanut, vaan oli yleensä tyytyväinen, iloinen ja optimistinen, hän, joka oli pelastunut Berliinin kovista pommituksista. Tässä on minulle nyt pohtimista ja sulattelua. Opetus, jonka minulle antoi lähes satavuotias ystävä. Kiitos tästä!

Koputa - edes!

Lauantai 24.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Koputa – edes!

Lähdin vierailulle tuttavapariskunnan luo yksityiseen hoivapaikkaan. Tiedän, että he maksavat molemmat koko eläkkeensä asumisesta, hoidosta, ruuasta, mutta kun vaatteitakaan ei tarvitse uusia, niin muuta rahantarvetta ei juurikaan ole. Lyhyesti: kaikki menee, mikä tulee .- Nyt olin liikkeellä aamupäivällä, vaikka yleensä olen ajoittanut vierailuni iltapäiväksi. Huomasinkin, että pariskunnan rouvan kanssa oli monenlaisia aamupesupuuhailuja, ja menimme katsomaan miehen kanssa hänen omaa huonettaan kerrosta alemmaksi. Siinä kävellessämme panin merkille, että miehellä ja eräällä henkilökuntaan kuuluvalla nuorella naisella tuntui olevan hiukan viileät välit. Kysymys oli kuulemma siitä, että miestä oli painostettu (kyseinen henkilö) muuttamaan huoneeseen, joka ei ollut vielä edes valmis. Huone oli mielestäni mukavan tilava mutta kalsea, ei todellakaan vielä sopiva yksin asuttavaksi. Muuten ajatus siitä, että itsenäisesti toimeen tulevilla asukkailla on oma kerros, huoneissa jääkaapit ja mitä lie, sitten kun tilat ovat valmiit, on mielestäni hyvä.

Palasimme takaisin pariskunnan yhteiseen huoneeseen. Rouvaa vietiin jälleen pesulle, ja minä rupesin lukemaan ystävälleni ääneen erästä häntä kiinnostavaa lehtiartikkelia. Äkkiä ovi riuhtaistiin auki, ja se sama nuori nainen, joka mulkoili miestä aiemmin käytävässä, tuli sisään, meni vessaan kolistelemaan jotakin, häipyi huoneesta ja mäiskäytti oven perässään kiinni. Sanaa sanomatta. Kysyin ystävältäni, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Kyllä jotkut koputtavat, mutta tuo ei”, kuului miehen vastaus.

Sama tapahtui hetken kuluttua uudestaan. Samainen työntekijä tempaisi oven auki ja tuli sisään. Silloin kysyin häneltä, että eikö täällä ole tapana koputtaa. ”Ei aina muista”, oli hänen vastauksensa. Kyllä minä pahastuin. Kuinka törkeää, ilkeää, röyhkeää käytöstä! Kun menin kotiin, laitoin välittömästi sähköpostia hoivakodin esimiehelle. Kerroin tapahtuneen ja kirjoitin, että kyseinen paikka on näiden ihmisten viimeinen KOTI. Ei kukaan voi tulla sinun KOTIISI koputtamatta ovelle, ja asukkaan tervehtiminenkin kuuluu hyvään käytökseen. Henkilökunnan on kohdeltava asukkaita ystävällisesti, olipa tilanne mikä tahansa. Vastausta en ole vielä saanut, mutta mikäli sitä ei viikon kuluessa tule, palaan asiaan ja kysyn, mitä talossa on tehty henkilökunnassa piilevän käyttäytymisongelman korjaamiseksi.

Jokainen meistä haluaa asua kotona elämänsä loppuun saakka. Valitettavasti se ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Tämän markkinaraon ovat monet yksityiset firmat huomanneet, eikä siinä ole mitään vikaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Kun maksat koko eläkkeesi (ja sukulaiset loput) tästä palvelusta, olet oikeutettu saamaan hyvää, ystävällistä, lämminhenkistä hoitoa. Kun puhuimme ystäväpariskunnan miehen kanssa asiasta, hän sanoi, että hänen vaimonsa piti erityisesti kolmesta hoitajasta. Nämä kaikki olivat vanhempia ihmisiä. Ja rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että olen tavannut kyseisessä talossa jo pitkään siellä käytyäni monenlaisia työntekijöitä. Kysymys kuuluu: Kuinka vaikeaa on olla ystävällinen?

Äitini luona kävi hänen viimeisinä vuosinaan kolme hoitajaa päivässä. Äiti pystyi olemaan kotona, koska veljeni asui hänen kanssaan. Näistä monista hoitajista jäi mieleeni yksi ainoa: Hän oli thaimaalainen nainen. Kerran hän vei äitini pyörätuolissa pihalle, he olivat poimineet tuomenoksia, jotka tuoksuivat ihanasti sisällä maljakossa. Tämä työntekijä oli välittävä, lämmin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä ystävällisyyttä, sillä ilmeisesti se kulttuuri, josta hän tuli, opetti vanhempien kunnioittamista. Ihana ihminen!

Vanhustenviikkoa vietettiin 4.-11.10.2020 teemalla ”Onni on vanheta”. Enpä taida kommentoida mitenkään.

Isä unohtaa

Tiistai 4.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Isä unohtaa

Lueskelen Dale Carnegien kirjaa ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Tämä elämäntaito-opas ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1936, ja sitä on myyty ympäri maailmaa yli 15 miljoonaa kappaletta. Kirja on hyvin maanläheinen, täynnä konkreettisia esimerkkejä ja tapauskertomuksia, enkä ihmettele ollenkaan, että sitä myydään yhä edelleen.

Ihan kirjan alussa Carnegie ottaa esille monen esimerkin avulla perusasian, jonka me hyvin usein unohdamme:”Sen sijaan, että tuomitsisimme ihmisiä, koettakaamme ymmärtää heitä. Yrittäkäämme selvittää itsellemme, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Se on paljon kannattavampaa ja kiintoisampaa kuin moittiminen; ja se kasvattaa myötätuntoa, suvaitsevaisuutta ja ystävällisyyttä. ”Kaiken tietäminen on kaiken anteeksiantamista.” Tämän asian havainnollistamiseksi Carnegie lainaa W. Livingstone Larnedin tekstiä, joka koskettaa lukijaa siitä huolimatta, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten.

Isä unohtaa

Kuuntele, poikani, minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiehkurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteä kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun heitit tavaroitasi lattialle.

Aamiaisellakin löysin sinusta vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksusti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään, ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit:”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin:”Selkä suoraksi!”

Sama meno alkoi uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat ovat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa, ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.

Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyräyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi, ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni, ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä, että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en olisi rakastanut sinua; se johtui siitä, että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa on paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärtäisi minua, jos puhuisin näistä asioista, kun olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin, kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan:”Hänhän on vasta poika – pieni poika.”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen sinä olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.

Hieno vuosi 2020 edessä!

Sunnuntai 5.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Tulossa hieno vuosi 2020!

Olen jo varmaan ennenkin kertonut, kuinka ollessani alle kouluikäinen maailman ykkösuutinen oli tietty päivämäärä, jolloin se tapahtuisi: maailmanloppu. Kuulin radiosta (tuskin luin Pohjolan Sanomia) ja aikuisilta, kuinka ihmiset kiipesivät korkeille vuorille ollakseen ensimmäisinä lähimpänä taivasta, jonne uskoivat pääsevänsä. Toiset taas varustautuivat muulla tavoin, esimerkiksi sisustamalla monenlaisia suojapoteroita, vetäytymällä yksinäisyyteen, luopumalla kaikesta maallisesta. Minä -pieni tyttö- en pystynyt muuta kuin odottamaan ja pelkäämään. Muistan, kuinka kävelin Seminaarinkatua Tornion keskustaan päin ja ajattelin joka askeleella: maailmanloppu voi tulla nyt...tai nyt...tai nyt. Naapurissa asui suuri perhe, jonka äiti oli kaunis ja hymyili ihanasti. Häneltä kysyin lopulta, uskooko hän ennustuksiin. Tuleeko maailmanloppu pian? Nainen mietti hetken ja sanoi:”En usko, että ainakaan minun lasteni elinaikana.” Kuinka kauniisti ja rauhallisesti hän sen sanoi, ja suurin osa pelostani häipyi saman tien.

Tulevaisuuden pelkääminen, pelossa eläminen on raskasta ja vie voimia. Se luo näköalattomuutta, välinpitämättömyyttä, estää elämästä. Tätä kaikkea myös meidän lapsillemme ja nuorillemme tyrkytetään tänä päivänä. Tuskin kukaan välttyy lukemasta tai kuulemasta uutisia Australian tuhoisista maastopaloista, alati kiristyvästä poliittisesta tilanteesta USA:n ja Iranin sekä muiden arabimaiden välillä, ilmaston saastumisesta ja elinolosuhteiden kaikenlaisesta huononemisesta. On selvääkin selvempää, että tulevaisuutemme on niin täynnä katastrofeja ja niiden pelkoa, että nuori joutuu kysymään: ”Mitä tämä kannattaa?” Jääkö heille vain kaksi mahdollisuutta? Ensimmäinen on kyynistyä ja kovettua välttämättömän edessä, ja siihen alistuen elämänasennekin on ”Antaa mennä vaan”. Toinen mahdollisuus on todeta, että on yritettävä taistella voittamatonta vihollista vastaan. Edessä oleva elämä näyttäytyy pelkkänä sotana, loputtomana taisteluna, mikä masentaa ja ehkä tappaa halun edes yrittää.

Mutta eihän todellisuus ole tätä. Meillä on edessämme loistava vuosi 2020! Viime syksynä kävin toistamiseen Nerjan tippukiviluolissa Andalusiassa. Luolista on löytynyt neandertalin ihmisten maalaamiksi tunnistettuja hylkeitä esittäviä kuvia, joiden ympärillä oleva orgaaninen aines on peräisin 42 300-43 500 vuoden takaa. Näiden ihmisten elinolosuhteet olivat karut, ja hengissä pysyminen vaati jatkuvaa taistelua. Kuitenkin he halusivat luoda kuvia ympäristöönsä, tehdä taidetta. Tuskin he maalatessaan ajattelivat, että kannattaako tämä? Miksi pitäisi maalata turhia kuvia, kun sen sijaan pitäisi olla hakemassa syötävää? Onneksi he eivät ajatelleet niin.

Ilmastoaktivistien keulakuva, ympäri maailmaa huomioitu ja ylistetty Greta Thunberg on poikkeuksellinen seitsemäntoistavuotias. Hän oli yhdeksänvuotias lopettaessaan lihansyönnin ja luopuessaan turhien tavaroiden ostamisesta, ja viitisen vuotta sitten hän luopui kokonaan lentämisestä. Kerrassaan ihailtavaa päättäväisyyttä. Hänen äitinsä, oopperalaulaja, joka on jättänyt kansainvälisen uransa myös lopettamalla lentämisen, on kirjoittanut Greta- ja Beata-tytärtensä autismia ja ADHD-diagnooseja käsittelevän kirjan. Gretalla on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä. Katsoessani kuvia tuosta aina niin vakavasta tytöstä, haluaisin uskoa, että syy tämän nuoren ilmeettömyyteen johtuu hänen diagnosoiduista ongelmistaan, eikä siitä, että hän on luopunut tulevaisuudentoivosta. Haluaisin lohduttaa häntä kuten naapurin täti minua ja sanoa, ettei kaikki mene suinkaan aina niin kuin ennustetaan. Toivon myös, ettei hän tule liikaa pettymään ihmisiin, jotka eivät ole yhtä kiinnostuneita maailman tuhoutumisesta kuin hän, vaan jotka tietävät ja ymmärtävät, että elämme vain yhtä vaihetta maapallon historiassa.

Edessämme on loistava vuosi 2020! Mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä se tuokaan mukanaan? Joko nyt löytyy parantava lääke syöpään, tai uusi keino tuottaa viljaa nopeasti ja saasteettomasti, tai uusi keksintö, joka mahdollistaa liikkumisen ilman haitallisia päästöjä, tai, tai, tai… Mitä kaikkea upeaa meillä mahtaakaan olla edessämme!

- Aakkoset keksittiin 1850-1700 e.Kr. Se oli kirjallisen informaation kannalta loistava keksintö.

- Paperin valmistus aloitettiin Kiinassa vuoden 105 aikoihin. Tästä kuuluu kunnia kiinalaiselle Tsái Lunille.

- Ruudin keksivät kiinalaiset alkemistit.

- Kompassi lienee keksitty arabien keskuudessa. Idea tuli Eurooppaan 900-luvulla.

- Painokoneen kehitteli saksalainen Johannes Gutenberg 1430-luvulla. Tämä keksintö mullisti tiedonvälityksen.

- Höyrykone on englantilaisen Thomas Saveryn keksintö. Ensimmäinen kone patentoitiin vuonna 1698. Tämä keksintö näytteli suurta roolia teollisessa vallankumouksessa.

- Sekstantti (John Bird) oli merenkävijöiden keskuudessa mullistava keksintö.

- Rokotuksen kehitteli lääkäri ja tiedemies Edward Jenner vuonna 1796.

- Jäähdytysjärjestelmä on tohtori William Cullenin käsialaa jo vuodelta 1749.

- Sir Henry Bessemerin kehittelemä prosessi 1800-luvun lopulla mahdollisti teollisen teräksen suurien määrien valmistamisen – tärkeä askel modernille sivilisaatiolle.

- Sairaanhoito kehittyi 1800- luvun puolivälissä.

- Puhelin, johon Alexander Graham Bell sai patentin vuonna 1876.

- Polttomoottori, insinööri Jean Lenoirin keksintö vuonna 1876.

- Sähkön läpimurto vuonna 1878, Thomas Edison.

- Radion patentoiminen vuonna 1893, Nikolai Tesla.

-Wrightin veljesten kehittelemä lentokone lensi ensimmäisen lentonsa vuonna 1903.

-Keinotekoiset lannoitteet, jotka kehitti saksalainen Fritz Haber.

… tietokone tuli Suomeen vuonna1973 (useita kehittäjiä).

Mitä kaikkea upeaa meillä vielä onkaan edessämme!

Toivotan kaikille hienoa ja valontäyteistä vuotta 2020!

Olinhan siellä minäkin - kokemus Nälkäpäivä-kerääjänä

Lauantai 28.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Olinhan siellä minäkin – kokemus Nälkäpäivä -kerääjänä

Kävelin kaupungin keskustassa ja totesin, että jälleen on tullut syksy, ja SPR:n Nälkäpäivä -keräyksen aika. Idean äiti on pälkäneläinen Mailis Korhonen, joka keksi toteuttaa keräyksen ensin kotipaikkakunnallaan vuonna 1980, josta tämä hieno ajatus levisi koko Suomeen.

Muistan, kuinka aikoinaan meillä koulussa oli Nälkäpäivänä tarjolla kevyempää (=halvempaa) ruokaa, ja mikäli minä oikein ymmärsin, kunnalta kouluruokailusta säästynyt summa meni keräykseen. Toivottavasti ymmärsin oikein. Ajatuksena oli varmasti myös konkreettisesti osoittaa sekä oppilaille että henkilökunnalle, että jossakin päin maailmaa lounaan jälkeen saattaa jäädä nälkä. No, tuosta tavasta on sittemmin luovuttu. Myöskin keräyksen kohteet ovat muuttuneet - avuntarve voi olla muutakin kuin ruuan puutetta -, ja apua annetaan nykyisin sinne, missä hätä on kulloinkin suurin. Osa avusta menee ulkomaille, osa kotimaahan.

Olin jäänyt eläkkeelle, ja nuorin tyttäreni, joka oli erittäin innostunut vapaaehtoistyöstä, pyysi minua kaverikseen Nälkäpäivä -keräykseen. Hän ei kuulemma halunnut mennä yksin (kuopus!). No, mikäpä siinä, aate oli hyvä, ja minulla oli aikaa, ja eikö vanhempien velvollisuus ole tukea lastensa harrastuksia? Emme saaneet itse valita keräyspaikkaa, vaan meidät vietiin Oulujoen toiselle puolelle erään marketin eteen. Keräysaika kestäisi meidän osaltamme neljä tuntia, ja sitten auto hakisi meidät pois.

Asetuimme ulko-ovien molemmille puolille ja liimasimme kestohymyn kasvoillemme. Emme olleet hyökkääviä vaan ystävällisiä ja sosiaalisia - ainakin oletan niin. Tuuli oli kylmä, ja välillä piti käydä lämmittelemässä kaupan tuulikaapissa. Minulla oli monta mukavaa juttutuokiota vanhempien ihmisten kanssa, kun he pudottivat kolikkonsa lippaaseen. Kuuntelin pari elämänkertaa, tapasin muutaman tuttavan, yritin kerätä rahaa, palelin ja lopulta aloin jo kovasti odottaa luvattua paluukyytiä.

Huomasin, että kuopuksen lippaalla kävi huomattavasti enemmän lahjoittajia kuin minulla. Ajattelin, että hän päivysti paremmalla paikalla kuin minä, ja vaatimuksestani vaihdoimme puolia. Jostakin syystä tilanne ei muuttunut, vaan lähinnä nuoret, miespuoliset henkilöt halusivat ehdottomasti tipauttaa rahansa kuopuksen keräyslippaaseen (ja samalla vaihtaa muutaman sanan).

Illalla puhelimeeni kilahti oman keräykseni tulos. Summaa en muista, joitakin kymppejä kai se oli. Kuopus soitti pian ja kyseli uteliaana, paljonko olin saanut kerättyä. Kyllä häntä nauratti, kun hän ilmoitti oman saaliinsa: se oli moninkertainen minun keräämääni summaan verrattuna.

Mitä opit tästä SPR? Mikäli mahdollista, niin hommaa kerääjiksi vain nuoria, kauniita, söpösti hymyileviä tyttölapsia. Lupaan, että tällä keinolla keräystulot moninkertaistuvat.

Hyvä isä, paha isä

Maanantai 27.5.2019 - Marko Kossi

Hyvä isä, paha isä

”Isi, isi!” huuto raikaa, ja ilon aika alkaa. Juosten saapuu pienokainen isän sykkyyn. Näin alkaa ihana isä -tytär -hetki päivittäin, kun saavun hakemaan oman prinsessan päiväkodista.

Matkan kotiin taitamme pyöräillen, tyttären selvästi nauttiessa pyörän tasaisesta kyydistä. Vieno hymy kasvoilla, kun isä vilkaisee kärryyn. Joskus matkalla tapaillaan jotain laulua, joskus ihan vaan höpötellään joutavia. Matka kotiin ei ole pitkä, mutta reittisuunnitelma on tehtävä joskus oman jaksamisen mukaan. Puisto on neidin juttu ja ykkösasia (tykkääpä se isäkin toki siellä touhuta) . Työpäivä on joskus vienyt voimat, ja puistoon ei silloin millään jaksaisi mennä. Ohihan puistosta ei kuitenkaan voi ajaa.

Kotona meidät ottaa vastaan koira iloisesti häntää heiluttaen. Talvisaikaan tosin ”lumihommat” olivat niin neidin mieleen, että tunteroinen saattoi helposti pihalla vierähtää, ennen kuin astuttiin kotiovesta sisään. Laulua, leikkiä, monenmoista mahtuu vielä touhuumme, ennen kuin äiti saapuu töistä kotiin. Tapaamme katsoa ikkunasta, kun äiti kaartaa autolla pihaan, ja siitähän se riemun remakka alkaa. ”Äiti, äiti, äiti” huutojen säestämänä ovelle vastaan. Lapsi hyppää äidin syliin, ja alkaa äiti -tytär -aika (ei me sitä mitenkään olla näin määritelty, se vain tapahtuu). Pitkään minulla oli tapana kertoa päivän kulusta ja päiväkodin kuulumisista vaimolle, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Ei minua kukaan kuunnellut. Se on heidän hetkensä. En ollut tietenkään pahoillani noista hetkistä, minulla olisi vain ollut asiaa.

Koin tämän hetken ja pelkkänä ”ilmana” olon usein hyvin ahdistavaksi, enkä tietenkään saanut sitä sanottua, vaan tyydyin mököttämään. Onneksi asiasta sentään jossain vaiheessa keskusteltiin, ja otin opiksi ja käytin tämän ”vapaahetken” koiran ulkoiluttamiseen.

Neidin kasvamisen myötä on äidin tärkeys korostunut entisestään. Eletään aikaa, joka on omalla tavallaan jopa hiukan ahdistavaa. Jos vaimo ja minä olemme kotona molemmat, isä ei kelpaa enää leikkeihin. Isän syli ei kelpaa, isi ei saa syöttää, isi ei saa vaihtaa vaippaa, isi ei vaan kelpaa mihinkään. Minä niin mielelläni soisin vaimolleni aikaa levähtää ja hengähtää, mutta hyvin lyhyeksi nämä hetket jäävät.

Olen miettinyt ja muistellut, mitä ihmiset sanoivat, kun jäin neidin ollessa kuuden kuukauden ikäinen puoleksi vuodeksi koti-isäksi. He puhuivat siitä, kuinka tämä aika lähentää meitä, puhuivat jopa erityisistä tunnesiteistäkin. Tuo aikahan oli aivan ihanaa ja erityistä. Olenkin suositellut sitä kaikille, joille se vain on mahdollista.

”Isi pois...äiti sykkyyn...äiti syöttää...isi ei...äiti auttaa… Olet rakkahista rakkahin pikku neiti, vaikka tuo isistä joskus tuntuukin pahalta. Rakastan sinua aina ja ikuisesti enemmän kuin mitään koskaan. Olen hyvä isi, ja kyllähän sinä tiedätkin sen.

Oletko sinä optimaalinen versio itsestäsi?

Torstai 23.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Optimaalinen versio itsestäni?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kalevasta 22.5. Juttu oli otsikoitu ”Miksi haemme parasta versiota itsestämme?, ja se kertoi tutkija Miia Grénmanista ja hänen väitöskirjastaan. Grénman oli aikoinaan kilpavoimistelija, jolle liikunnasta tuli myöhemmin ammatti. Viidentoista työvuoden jälkeen hän hakeutui opiskelemaan Turun kauppakorkeakouluun, jossa väitteli tohtoriksi tänä vuonna.

Grénman kertoo, kuinka Wellness-ilmiö alkoi Yhdysvalloissa vuosituhannen taitteessa. Wellness on käsitteenä nykyisin hyvin laaja, sillä kuntosalien, kylpylöiden ja kauneushoitojen lisäksi nimikkeen alle voidaan lukea mm. myös terveellinen ruoka ja hyvinvointimatkailu. Yhdysvalloissa hyvinvointia tuottavien palvelujen markkinoiden arvo oli kaksi vuotta sitten yli 4000 miljardia dollaria (!), ja kasvuvauhti vuositasolla on kuusi prosenttia.

Tähän fyysiseen hyvinvointiin yhdistetään nykyisin myös henkinen hyvä olo, jota varten on kehitelty esimerkiksi itämaisten uskontojen inspiroimat harjoitukset ja retriitit, meditaatio ja mindfulness. Grénman kiteyttää haastattelussa: ”Loppujen lopuksi kyse on tasapainoisemman ja onnellisemman itsen löytämisestä.” Artikkelin loppupuolella kerrotaan myös erilaisista mittauslaitteista (löytyy minunkin ranteestani), joiden avulla omaa suoritusta voi seurata. Ulkonäkökeskeisyydestä ollaan Grénmanin mukaan siirtymässä hyvinvointikeskeisyyteen. Yksilön hyvinvointi on hänen omalla vastuullaan, ja tutkijan mukaan se edistää myös yhteistä hyvää (tätä ei tarkennettu).

Länsimainen elämäntapa on hyvin itsekeskeinen. Siteeraan (vaihteeksi) Frank Martelaa, joka kirjoittaa: ”Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankin kiteytettyä kokonainen macho – individualistinen elämäntapa.” - Kukapa ei haluaisi olla tasapainoinen ja onnellinen? Huono kysymys, sillä kaikkihan me haluamme, ja tämän on myös bisnesmaailma huomannut. Meille luodaan mielikuvia siitä, että satsaamalla rahojamme erilaisiin hyvinvointipalveluihin, saavutamme onnen ja tasapainon.

Länsimaissa arviolta 20-40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä, - ja huomatkaa - tässä ovat vain aikuisia koskevat luvut. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun, jotka kaikki aiheuttavat stressitiloja. Voidaan siis sanoa, että kontaktien vähyys on terveysriski. Jos yksinäisyyden vähentämisellä voisi ansaita rahaa, se olisi mittava ja tuottoisa bisnes. Toivon, että joku neropatti iskee tähän markkinarakoon.

Martela tiivistää elämän merkityksen seuraavasti:”Elämän merkitys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.” - Jos et ole vielä vieraillut facebook -sivuillani (kirjailija Pirkko Jurvelin), niin käy kurkkaamassa ja osallistu haasteeseen ”Ole se muutos!”. Osallistumisaikaa on kesäkuun puoliväliin, jolloin arvon kirjapalkinnon. Ja nyt lupaan teille, etten kirjoita vähään aikaan Frank Martelan ajatuksista. Toki palaan aiheeseen sitten, kun koulut alkavat. Silloin yritän kaupitella kouluille MMM – projektia (Minä Muutan Maailmaa), jossa oppilaat sitoutuisivat tekemään muutaman hyvän teon joka viikko määrätyn ajan kuluessa. Sitä odotellessa!

Elämän supermarketista kaikki yhden hinnalla?

Keskiviikko 24.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän supermarketissa kaikki yhden hinnalla

Luin netistä jutun helsinkiläisestä Aaro Löfistä, joka kymmenen vuotta sitten oli kokenut elämässään suuren muutoksen. Hän kertoi ajaneensa eräänä iltana töistä kotiin ja tajusi voivansa todella huonosti. Kotona hän itki, huusi ja oksensi, ja tästä alkoi muutosprosessi, jonka seurauksena mies vaihtoi elämäntapaansa ja ammattiaan: telemarkkinointiyrityksen toimitusjohtajasta tuli henkinen valmentaja. Tänä keväänä Löfiltä ilmestyy kirja, joten tämä elämänmuutosartikkeli sopi kaikkineen hyvin ”markkinarakoon”. Siteeraan seuraavassa joitakin miehen ajatuksia ja kommentoin niitä.

L. ”Kehotan etsimään vastauksia ihmisestä itsestään ja hyödyntämään hengellisten perinteiden työkaluja sekä opetusta.”

P. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen ja luen, että ihmisen tulisi löytää vastaukset kysymyksiinsä omasta itsestään. Eli kaikki on jo siellä, odottamassa sinussa, kunhan vain rupeat kaivuutöihin. Jaksan kuitenkin epäillä tätä menetelmää. Joku saattaa toki olla niin kypsä ja viisas, että voi itse vastata itselleen, mutta aika harva siihen mielestäni pystyy. - Mihin muuten henkistä valmentajaa tarvitaan, jos meissä on jo kaikki? Ilmeisesti auttamaan kaivuutöissä.

L. Löf ei näe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että hän on evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja samalla rekisteröitynyt muslimiksi. -”Kristinuskon ja islamin ytimessä ei ole ristiriitoja, sen sijaan kristityillä ja muslimeilla voi olla. Itselleni tämä asia on helppo. Kun katson sisääni, löydän sieltä vain yhden luojan. Ristiriidat laukeavat, kun katsoo sisälleen.”

P. Ihminen on ristiriitainen olento, senhän me tiedämme kaikki. Väliin olemme hyviä, toisinaan kompuroimme ja teemme vääriä asioita. Jonakin päivänä kohtelemme toisiamme niin kuin kuuluukin, toisinaan sekin asia menee totaalisesti pieleen. Jos tämä tavallinen, normaali, vajavainen ihminen katsoo sisäänsä, niin mitä hän siellä näkee: aikamoisen inhimillisen sekamelskan. Luojaa sieltä täytyy kyllä hakemalla hakea.

L. Vaikka Löf käykin sekä kristittyjen kirkoissa että muslimien moskeijoissa, hän korostaa, että ihminen löytää luojansa vain itsestään. Luoja ei ole sidottu seinien sisälle.

P. Luoja on siis sidottu ihmisen sisälle?

L.”Ihmiselle tekee hyvää olla läsnä ja kohdata itsensä sekä toiset sellaisena kuin olemme: hengellisyys tapahtuu silloin itsestään, ilman kirkkoja ja dogmeja.”

P. Päätä jo! Minusta tuntuu, että tämä mies seilailee varovaisesti siellä, täällä ja tuolla, eikä uskalla oikeasti olla mitään mieltä. Hän haluaa valita ripauksen tätä ja hyppysellinen tuota…tuokin voisi olla kiva...ja tuota tuossa ihan kaiken varalta...

Tämän Iltalehden artikkelin lopussa oli kommentointimahdollisuus, ja parisen sataa mielipidettä sinne oli jo kirjoitettu. Juuri nämä kommentit olivat oikeastaan tämän jutun parasta antia. Poimin ansiokkaasta joukosta yhden, joka sai minut nauramaan: ”Hyvin surullinen tapaus. Pikaista paranemista toivotan.”

No, jokainen taaplaa tyylillään, näinhän se on, mutta huh.

P.s. Pakko on vielä laittaa yksi elämänohje Mark Mansonin uudesta kirjasta (”Kuinka olla piittaamatta paskaaakaan”, 2018) : ”Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.”

"Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena..."

Keskiviikko 10.4.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena”

 

”Tunsin itseni yksinäiseksi lapsena

Tunsin itseni yksinäiseksi aikuisena

Nyt vanhana ja loppua odottaessani tunnen

itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan

Yksinäisyys on paras ystäväni

Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään.”

Claes Andersson

Kun hain tuota Anderssonin iki-ihanaa runoa netistä, sain vastaani kokonaisen vyöryn yksinäisyyttä. Mieleeni tuli valtavan voimakas tulvavesi, joka oli tempaissut mukaansa ihan pieniä lapsia, varhaisessa teini-iässä olevia nuoria, niitä parikymppisiä, jotka olivat jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle masennuksen, työ- tai opiskelupaikan puuttumisen, perheolojen tai jonkin muun syyn vuoksi, keski-ikäisiä perheettömiä ja perheellisiä, töissä olevia ja työttömiä ja lopuksi eläkeläisiä ja vanhuksia, jotka pysyttelivät kodeissaan ja löytyivät sitten joskus, kun virkavalta moneen kertaan hälytettynä oli lopulta mennyt heidän ovelleen. Ihmettelin tuota virtaa ja järkytyin siitä, että sen vietäviksi joutuivat niin monenlaiset ihmiset, hyvät ja pahat, sosiaaliset ja ei-sosiaaliset, koskaan ei voi tietää, vai voiko?

”Yksinäisyys on paras ystäväni – Tulen kaipaamaan sitä enemmän kuin ketään”, kirjoittaa Andersson. Tämä on totta – ainakin osittain. Uskon, että jokainen meistä on joskus huokaissut onnellisena: Vihdoinkin yksin. Nyt saan tehdä juuri sitä, mitä haluan, nyt minun ei tarvitse miellyttää, palvella, viihdyttää, eikä edes ajatella ketään muuta kuin itseäni. Lopultakin. Kuinka nautinkaan tästä. Jatkuisipa tätä vielä kauan, kauan…

Olin kerran keskusteluryhmässä, jossa ryhmän vetäjä kysyi, miten ja missä haluaisimme viettää vanhuutemme. Huomattava osa halusi asua palvelutalossa, koska ”siellä olisi tuttuja, joiden kanssa voisi käydä kahvilla tai syömässä tai vaikka pelata jotakin.” Kukaan heistä ei kuitenkaan tullut miettineeksi sitä, että palvelutalojen asukkaat ovat monesti niin huonokuntoisia, ettei heistä ole toisilleen seuraa.

Yksinäisyys on tunnetusti myös kulttuurisidonnainen asia. Me suomalaiset haluamme antaa tilaa, emme tungettele, pysymme etäällä, suomme toisillemme yksityisyyden. - Mieheni joutui sairaalaan muutamaksi yöksi. Irakista kotoisin oleva ystävämme Omar lähetti hänelle ensimmäisenä iltana tekstiviestin ja kysyi, voisiko hän tulla mieheni luokse yöksi, ja tarvitsiko tämä mahdollisesti jotakin, hän voisi tuoda (Omar oli ilmeisesti kuullut, että potilaan vaimo lämmitteli kotona saunaa kaikessa rauhassa). Omar ilmoitti myös, että hänen työpaikkansa oli lähellä sairaalaa, joten senkään suhteen ei koituisi hankaluuksia. No, mieheni vastasi viestiin kiitellen ystävällisyydestä mutta vakuuttaen samalla, että kyllä hoitajat huolehtivat hänestä.

 - Yksinäisyys, sinun kätesi on lämmin ja puristuksesi voimakas. Minä luotan sinuun, sinä olet rehellinen, siksi olet tervetullut. En kuitenkaan tahdo, että jäät luokseni asumaan, täällä kun ei ole tilaa meille molemmille. Ethän pahastu, tule pian uudelleen, meillä on paljon puhuttavaa toisillemme. -

 

 

 

"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan"

Sunnuntai 7.10.2018 - Pirkko Jurvelin

”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” ”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien.” Nämä kaksi – ja monet muut pienet runomuotoiset lausahdukset ovat seuranneet minua vuosikymmenien ajan. Niihin liittyvät myös kuvat: Pikimusta, värikkääseen asuun pukeutunut lapsi kyykistyneenä lammen rannalle kauhoen vettä käsillään ja sulkapäinen intiaani kumartuneena tutkimaan maahan painunutta jälkeä. ”Kultaisen aapisen”( Haavio, Tynni, Hinkkanen) ensimmäinen painos on vuodelta 1956, ja kun oma kirjani on vasta vuonna 1984 painettu, niin pienen laskutoimituksen avulla voimme todeta, että kirja on ollut käytössä ainakin kolmekymmentä vuotta. Enkä ihmettele sitä, sillä teksti on kiehtovaa ja kuvat kauniita. Kirjan ensimmäisellä sivulla auto ajaa vauhdikkaasti kohti suurta A-kirjainta kyydissään iloisia lapsia. Aurinko paistaa, tunnelma on mukaansatempaavan vauhdikas: ”Auto Satumaahan ajaa. Katsos kuutta matkustajaa. Valo paistaa Satumaasta. Ajetaanpas sisään A:sta.” Koko opus julistettaisiin pannaan nykyisenä erityissensitiivisenä aikana, mutta minä ja ikätoverini olemme onneksi saaneet opiskella sen parissa.

Minä – onnekas – olen saanut periä ukkini aapiskokoelman. Olen sitä omalta osaltani kartuttanut niin, että kirjahyllyni aapis-osiossa alkaa jo olla tungos. Fritiof Hillin ”Alkukoulun Aapinen ja Lukukirja” on painettu vuonna 1925 ja siten yksi kokoelmani vanhimmista kirjoista. Ö-kirjainta opiskeltiin seuraavan tekstin avulla (fraktuura vanhaa, ei pisteitä, ei isoja alkukirjaimia, s-kirjaimiakin löytyy kahdenlaisia): ”öljy palaa lampussa – se on paloöljyä sitä saa maan sisästä poraamalla – jalostettua paloöljyä sanotaan bentsiiniksi.”

E.N. Setälän ”Aapiskirja” on vuoden 1930 tuotantoa. ”Pääskysen liverrys”-niminen teksti pysäytti minut, koska mieleeni tuli, että se sisälsi jotakin tulevaisuuteen viittaavaa. Tai sitten tulkitsen sattumanvaraisen sanavalinnan liiallisen harkituksi. ”Menin Saksaan, sain saappaat. Menin Ruotsiin, sain rukkaset. Tulin Suomeen, sain sukat. Pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan. Siitä vietiin, varastettiin.” Jäin miettimään tuota ”Saksa – saappaat”- yhdistelmää. Miksi ei Saksa – sakset, Saksa – saippua, Saksa – saavi tai jotain aivan muuta? 1930-luvulla Saksa ja saappaat kuuluivat ilmeisen luontevasti yhteen.

Vuoden 1936 tuotantoa on Siviä Heinämaan ”Aapinen, Alakansakoulun lukukirja 1”. Sen tunnelma on agraarisen rauhoittava, kotoa ei poistuta kauas, koska kaikki tarvittava löytyy läheltä. Teksti ”Äiti” kuvaa hyvin tämän aapisen tunnelmaa. ”Tiedätkö, lapsi, kuka sinua enimmin maailmassa rakastaa? Tiedätkö, kuka on paras ystäväsi maan päällä? Oma äitisi se on. Hän on kallein aarteesi… Oma äitisi on sinulle, lapsi, Jumalan kallis lahja. Ilman äitiäsi olisit sinä, pieni raukka, onneton ja turvaton maailmassa.” Viereisellä sivulla on samanlainen teksti isästä. Se päättyy näin:” Niin, lapsi, kalleinta, mitä maan päällä omistat, on oma isäsi ja äitisi ja se pieni tupanen, joka on kotisi.”

Hempeily ja hyssyttely ovat kaukana saksalaisesta ”Hirts Berliner Fibel”- nimisestä aapisesta, joka on ilmestynyt  vuonna 1935. Sen kannessa lentävät pommikoneet mahtavana laivueena, ja samaan aikaan pienet lapset leikkivät hiekkalaatikolla. Ensimmäisellä sivulla on suuri valokuva siviiliasuisesta Hitleristä, jolle lapset ojentavat kukkakimpun. Kuvitus on todella kaunis, jollei välitä natsipropagandasta, joka toistuu jatkuvasti hakaristilipuissa ja käsimerkeissä, pommikoneissa, puhumattakaan univormuista ja sotilasparaateista. ”Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit. Sitten upseeri ja sapeli. Terve, Otto, tule nopeasti tänne, me marssimme mukana, yksi, kaksi, yksi, kaksi, ihan yhtä aikaa.” ”Oskar, on niin kylmä, tule lämmittelemään! Uuni on lämmin”, sanoo mummo. ”Voi, en minä palele, olen karaistunut harjoituksissa. Olgaa palelee.” ”Voi ei, en minäkään ole heiveröinen. Mutta lämmin uuni on kuitenkin mukava. Se tekee hyvää.”

Miten saada teksti hajuttomaksi, mauttomaksi, sopivaksi kaikille, myös herkimmälle mielensäpahoittajalle? ”Pikkumetsän aapinen” (useita tekijöitä, v.2006) on ratkaissut ongelman käyttämällä teoksen päähenkilöinä eläimiä, jolloin ei tarvitse miettiä henkilön väriä ja sukupuolta. Kaikki päähenkilöt asuvat yhteistaloudessa. Toimii näinkin, sitä paitsi eläimethän ovat niin söpöjä, suorastaan liikkiksiä.

”Taikamaan aapinen” (useampi tekijä, v. 2011) on hävittänyt mahdolliset ongelmat sijoittamalla tapahtumat maagiseen Taikamaahan. Kirjan juhlaosiossa kerrotaan pääsiäisestä seuraavaan tapaan: ”Pääsiäinen on ilon juhla. Pääsiäisen ilon voi tuntea kaikkialla, missä pääsisäistä vietetään. Monet pääsiäiskoristeet kertovat meille uuden alun ilosta.” Tästähän ei nyt voi enää kukaan pahastua, eihän?