Hevonen ei saa elää yksin

Maanantai 13.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Hevonen ei saa elää yksin

Aurinko paistoi niin kuin olisi ollut kesäkuu parhaimmillaan, vaikka kalenterin mukaan ei ollut edes huhtikuun puoliväli. Istuimme aurinkoisella terassilla tyttären syntymäpäiviä juhlien ja söimme grillimakkaraa ja kakkua ja juttelimme. Useamman paikalla olijan pääharrastus oli ratsastaminen, ja eräs terassilla istuskeleva ei-ratsastaja kysyikin, että miksi ihmeessä he eivät hanki omaa yhteistä hevosta, koska ratsastus on kallis harrastus. Tietoviisaat valistivat meitä muita ja kuulimme, että tämän vuoden alusta on tullut voimaan laki, joka kieltää hevosen pitämistä yksin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hevosella täytyy olla näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen, ja tämän lisäksi täytyy olla mahdollisuus päivittäiseen kosketukseen (turpakosketus). Hevosella pitää myös olla mahdollisuus liikkua vapaasti tarhalla tai laitumella. Uudessa laissa on yksityiskohtaisesti määritelty eläimen liikunnan, ravinnon, varusteiden, talliolosuhteiden ja yleisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin tarpeiden huomioon ottaminen. Sanomattakin on selvää, että eläimen olosuhteita tarkkaillaan, ja tiloihin saatetaan tehdä yllätystarkastuksia. Hyvä näin.

Tuossa aurinkoisella terassilla tästä aiheesta keskustellessamme tuli mieleeni kysymys, jonka sanoinkin ääneen:”Miksi ihminen voidaan jättää yksin?”Siihen kysymykseen ei vastausta löytynyt. Suomen sosiaalihuoltolaki kertoo kyllä kauniisti, mihin kaikkeen hoivaan ja huolehtimiseen kansalaisella on oikeus, mutta kaikki tämä on vain kauniita sanoja tietokoneen ruudulla, sillä asioiden toteutus jää hyvinvointialueiden huoleksi, ja me kaikki tiedämme, että järjestelmä ei toimi läheskään niin hyvin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä Suomessa on yli miljoona vähintään 70- vuotiasta henkilöä, ja väestö ikääntyy nopeasti, sillä Suomi on yksi maailman ikääntyneimmistä maista. Syntyvyys kääntyi viime vuonna hienoiseen nousuun, mikä on ilahduttava uutinen. Syntyneitä lapsia oli 4, 8 % enemmän kuin edellisenä vuonna. Käytännössä tuo ei ihmeitä merkitse, mutta on toivottavasti ennuste jostain paremmasta.

Lue seuraava runo ja kuvittele hevosen paikalle yksin elävä ihminen:

Ystävän huolenpito

Anna heinää, anna vettä,

hoivaa harjallasi selkää,

puhu pehmein, lämpimin sanoin,

älä kiirehdi, älä pelkää.

Hevonen on tunteva sielu,

ystävä jalo ja suuri,

sen tarha on sen koti ja vapaus,

tallin seinä turvamuuri.

Muista kaviokylvyt, kavioiden huolto,

liikuta kehoa, tarjoa työtä,

mutta anna myös levätä rauhassa,

läpi pitkän, pimeän yötä.

Kuuntele korvia, katso silmiin,

sieltä luottamus hiljaa heijastuu,

kun huolehdit hevosesta sydämellä,

sen kanssa yhteinen taival taipuu.

(Tekijä tuntematon)

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Suomalaiset arvot

Lauantai 13.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset arvot

Katselin kuvaa, jossa kolme lastenlastani seisoo mäen päällä. Heidän alapuolellaan aukeaa metsämaisema, jossain kauempana näkyy niittyä, ja sinisellä taivaalla kelluvat poutapilvet. Kuinka kaunis ja seesteinen otos!

Eilen tuli puhelimeeni parin minuutin video 2- luokkalaisesta tyttären pojasta. Tämä 8- vuotias heilui määrätietoisesti ja rivakasti metsässä marjanpoimuri kourassaan – ja ilmeisesti rahankiilto silmissään. Tietysti työstä maksetaan palkka! Sekä tämä video että aikaisemmin tullut kuva saivat minut hymyilemään: Lapset olivat päässeet aidon, suomalaisen kulttuurin ääreen, ja siitä täytyy luonnollisesti kiittää heidän vanhempiaan.

Tämän päivän tiedotusvälineet antavat lukijoilleen ja katselijoilleen vääristyneen kuvan suomalaisista arvoista ja käytännöistä. Ja miksi näin tehdään? Luonnollisesti siksi, että klikkiotsikot ja äärimmäistapaukset kiinnostavat lukijoita (tai ainakin näin oletetaan), ja niinpä niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä – suorastaan pakkosyötöllä - taloudellisen voiton saamiseksi. Valitettavasti tämä trendi on saanut aikaan sen, että kaikki outo ja äärimmäinen on alkanut monen mielessä vaikuttaa jokapäiväiseltä ja normaalilta.

Kuitenkin meidän tavallisten suomalaisten arvomaailmasta löytyy paljon asioita, jotka ovat yhdistäneet ja yhdistävät kansakuntaamme edelleen. Luonnon arvostaminen ja siellä liikkuminen kuuluvat olennaisena osana kansamme mentaliteettiin. Se hiljaisuus ja rauha, jonka ääreen kaipaamme ja josta saamme nauttia luonnossa, on hyvin kansallinen piirre. Rehellisyys, luotettavuus, sisukkuus, itsenäisyys, vaatimattomuus, myös näitä ominaisuuksia pidetään suomalaisille yleisinä. Luetteloa voi jatkaa vielä: koulutuksen ja työn teon arvostaminen, tasa-arvon painottaminen … Tunnistatko itsesi ja ajatusmaailmasi?

Onneksi yhä vielä on tiedotusvälineitä, joiden sisällöllinen päätarkoitus ei ole hätkähdyttää, kauhistuttaa ja pelottaa. Luin tänään tulleesta Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin Tampereen Kalevan kulman Iloa Arkeen- pysäkistä. Ohjelmatarjonta kyseisellä pysäkillä on runsas ja monipuolinen, kävijöiden ikähaarukka 65 – vuotiaista yhdeksänkymppisiin vanhimman kävijän ollessa 101- vuotias. Myös ruokailuja ja monenlaisia retkiä oli tarjolla, ja tämä kaikki joko ihan ilmaiseksi tai pienellä maksulla. Kyseinen artikkeli kuvasti mielestäni myös suomalaista arvomaailmaa. On tahtoa toimia toisten puolesta, ja sellainen tekeminen tuottaa iloa toisille ja itselle. Nähtäväksi jää, kuinka paljon valtion avustusleikkaukset tulevat näkymään tässäkin toiminnassa.

Samasta lehdestä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että kaunokirjoja myydään kaikesta huolimatta hyvin. Varmasti useimmat meistä ovat uskoneet, että suoratoistopalvelut ovat vieneet viimeisetkin kirjat kirjakauppojen hyllystä. Siis vieneet minne? No, varaston perukoille, mutta näin ei siis ole. Fakta on kuitenkin se, että tietokirjojen kohdalla on olemassa alamäki (ja minun viimeinen teokseni, joka kiertää kustantamorallia, on nimenomaan tietokirja). Kaiken kaikkiaan minua kuitenkin ilahdutti uutinen siitä, että suomalaiset sekä lukevat että myös yhä ostavat kirjoja.

Sain osakseni välittämistä ja hienotunteisuutta, kun viisi vuotta sitten postilaatikosta putosi Oulun omaishoitajien yhdistyksen Ommaiskortteeri- lehti. Naapurini Taina oli huomannut perhetilanteeni ja halusi tällä tavalla kertoa, että apua on saatavilla. Tuon lehden luettuani ymmärsin olevani omaishoitaja (en edes tuntenut sanaa ennestään) ja otin yhteyttä kyseiseen yhdistykseen. Vuosien varrella olen saanut monenlaista apua sitä kautta, ja nyt on tullut kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun minua pyydettiin kyseisen yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Sitä työtä tehdessäni ovat monet, hienot suomalaiset arvot tulleet tuttuakin tutummaksi.

Se, että pitää elämässään tietyistä arvoista kiinni, ei merkitse sitä, että on vanhanaikainen ja kehityskyvytön. Päinvastoin: Arvojensa puolesta taisteleva on rohkea ja sitkeä – ja kaiken lisäksi tärkeä yhteiskunnan jäsen.

Huh! Kylläpä tuli ummehtuneen ja vanhanaikaisen oloinen blogiteksti. Ei se mitään, myönnän olevani monissa asioissa vanhanaikainen, mutta – ummehtunut? En todellakaan!

Woken aika alkaa olla ohi - ja hyvä niin!

Lauantai 11.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Woken aika alkaa olla ohi – ja hyvä niin!

Wokeismi on määritelty siten, että termillä tarkoitetaan yhteiskunnallista tiedostamista, halusta tuoda esille vähemmistön oikeuksia ja puuttua syrjintään ja vihapuheeseen. Termi ”woke” on todennäköisin peräisin amerikkalaisen soul- laulajan Erykah Badun esittämästä kappaleesta.

Nyt maailmalla puhutaan ja kirjoitetaan yleisesti siitä, että kyseisen kulttuurin aika alkaa olla ohi, ja asiasta ollaan huojentuneita. Wokeismin hiipumisesta hyvänä esimerkkinä on se, että Donald Trump nimitti joulukuussa juristi Harmeet Kaur Dhillonin Yhdysvaltain oikeusministeriön kansalaisoikeusosaston apulaisoikeusministeriksi. Dhillon on tunnettu woke- ideologian vastaisista mielipiteistään.

Hän-sanan käyttö on ollut ongelmallista esimerkiksi saksan, ruotsin ja englanninkielessä, joissa mies- ja naispuolisista henkilöistä käytetään eri termiä (er/sie, he/she, han/hon). Meidän kielessämme tätä ongelmaa ei olekaan. Hän-sanaa on sitten yritetty korvata ja kääntää ja vääntää kaikille sopivaksi sellaiseen muotoon, ettei ketään voi syyllistää syrjimisestä, koska ketään ei haluta puheessa tai kirjoituksessa nimetä tietyn sukupuolen mukaan.

Lukemissani artikkeleissa kerrotaan, kuinka varsinkin lapset ja nuoret ovat joutuneet/päässeet kuulemaan ja näkemään woke- opetusta. Saksassa esimerkiksi kirjastoissa on järjestetty sukupuolen moninaisuuksia käsitteleviä luentoja. Tänään nämä nykyisin jo aikuiset ihmiset valittavat, että ovat joutuneet propagandan kohteeksi. Nykyisin useissa maissa ollaan myös kokemuksista viisastuneina muuttamassa lainsäädäntöä siihen suuntaan, etteivät sukupuolenmuutoshoidot ja -leikkaukset enää ole sallittuja lapsille ja hyvin nuorille, ja niihin pääsemiseen on asetettu tiukemmat kriteerit.

Täällä Suomessa wokeilu on pientä myrskyä vesilasissa verrattuna siihen, miten aate on maailmalla vaikuttanut myös taloudellisesti. Esimerkiksi Walt Disney- yhtiö alkoi tuottaa filmejä, joissa alkuperäinen tarina ja ihmiset (sukupuoli, ihonväri) oli muutettu siten, ettei kukaan pahastuisi vahingossakaan. Tämä merkitsi miljoonien katselijoiden vähenemistä. Amerikan suosituin olutmerkki Bud Light menetti asiakkaansa, kun olutbrändi julkisti mainoskampanjansa transseksuaalin some- vaikuttajan kanssa. Olut ei kuulemma liiku markettien hyllyiltä enää edes alennushintaan. Myös sellaiset yhtiöt kuten Goodyear, Victoria`s Secret ja monet muut ovat joutuneet toteamaan woke- myötäilyn vaikuttavan negatiivisesti myyntiin.

Rahan merkitys on todettavissa myös muuallakin woke- yhteyksiin liittyen. Muistatte ehkä ”Black Lives Matters” liikkeen, jossa erityisesti mustien (siis mitä sanaa voin käyttää, kun se n-sanakin on kielletty?) kansalaisten oikeuksia tuotiin esille. Tänä päivänä useampi liikkeen tärkeimmistä edustajista on joutunut oikeuteen taloudellisista rikoksista, sillä he ovat siirtäneet itselleen miljoonien arvoiset säästöt, jotka ovat alun perin kuuluneet liikkeelle. Raha haisee.

Tämä meidän pikkuinen Suomemme on aivan liian merkityksetön missään suhteessa, kun puhumme wokeismista. Täällä meidän täytyy sietää Jeesus-sanan kieltäminen ja yleensäkin uskonto- boikotti, Peppi Pitkätossun elämän uudelleen arviointi ja Afrikan tähti- pelin poistaminen herkkien nykylasten pelikentältä. Tähän asti olemme sanoneet nöyrästi ”totta kai”, koska emme halua pahoittaa kenenkään mieltä, emmekä maksaa enempää korvauksia. Nyt onneksi järki alkaa kasvaa täällä Pohjolassakin. Kirjoja luetaan oman aikansa näkökulmasta, samoin pelataan pelejä (jos kukaan edes ihmettelee, mitä ja miksi), samoin katsellaan elokuvia, kuunnellaan musiikkia – jokainen OMAN halunsa mukaan, eikä siihen haluun sekoiteta yhden henkilön jostakin tekaistua mielipidettä.

Ja vielä selvennykseksi: Jokainen olkoon ja toimikoon niin kuin haluaa, kunhan ei loukkaa toisia ja pysyy lain sallimissa rajoissa.

Muuten, olen silloin tällöin miettinyt, miksi näitä woke- kieltoja ja esille ottoja pulpahtaa pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti. Kuka niitä tuottaa? Kuka niistä hyötyy? Mistä ne tulevat? Kuinka kaukaa? Rajojen takaa? Mietin jopa, että näitä hälyjä tuotetaan tahallisesti ja systemaattisesti. Täytyypä vielä pohdiskella sitä, kuka tai mikä taho hyötyy eniten siitä, että Suomi saadaan sekaisin.

Lähde: NZZ, Johannes Boie; Berlin: Die Kultur der Wokeness neigt sich dem Ende zu – und hinterlässt einen politischen Flurschaden, der kaum zu überblicken ist

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Keskiviikko 4.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Minun nuoruudestani on vierähtänyt jo muutama vuosikymmen, mutta muistan yhä, kuinka hyvät käytöstavat, vanhempien henkilöiden kunnioittaminen ja sopuisa elämänmeno oli keskivertosuomalaisen elämän oletusarvo. Yhteisymmärrys oli luonnollinen asia, vaikka toisinaan minua tietysti ärsytti, kun joku oli omasta mielestäni tiukkapipo, ja toisinaan taas piti pyöritellä silmiä, kun mielestäni kanssakulkijan arki saattoi näyttää ihan oudolta. Mutta eipä se lopultakaan minulle kuulunut, pääasia oli, että elämä sujui letkeästi.

Minun arvomaailmani oli tuolloin ja on yhä perinteinen, kristillinen arvomaailma, mutta tuttuja ja kavereita löytyi monenlaisista piireistä – kuten tänäänkin, sehän on elämän rikkautta. Kaverit saivat elää omalla tyylillään, kunhan minäkin sain elää omalla tavallani. Näin jälkikäteen ajateltuna tuolloin – useampi vuosikymmen sitten – yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin vielä paljon homogeenisempia kuin nykyään, esimerkiksi omissa opiskelijaporukoissani eläminen ja käyttäytyminen oli aika lailla hyvien tapojen mukaista. No, toki edelliseen sukupolveen verrattuna elämä oli paljon vapautuneempaa. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni me olimme ihan eri tavalla suvaitsevaisia kuin nykyisin ollaan.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tänään hyvin salliva. Seksuaalinen meno on päätä huimaavaa verrattuna aikaisempaan, ja sukupuoliakin löytyy nykyisin paljon enemmän kuin kaksi. Myös erilaisten uskontojen ja uskomusten kirjo on vähintäänkin monipuolinen, mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja niitä ikiomia ajatuksiaan on kohtuullisen helppoa, maailma ei enää tarkoita Suomea ja Eurooppaa, vaan voit matkustaa lähes minne tahansa lomailemaan tai töitä tekemään. Tämä on mahdollisuuksien maailma! Eikä sittenkään ole.

Jos ja kun joku tahtoo kasvattaa tässä avoimessa ilmapiirissä lapsensa siten, ettei hän saa kuulla sanaa ”Jeesus”, ”halleluja” tai muuta kristillisyyteen viittaavaa, niin hän voi nostaa syytteen sitä oppilaitosta/tahoa vastaan, jossa lapsi on altistunut kristillisyyden vaikutuksille (vaikka vain yhden sanan verran).

Missä on näiden supersuvaitsevaisten nykyajan ihmisten suvaitsevaisuus, kun he kohtaavat kristinuskoon viittaavaa sanastoa/tapahtumia tässä maassa, joka sai ensimmäiset kristilliset vaikutteensa jo 800-1000-luvuilla? Onko joillakin Suomen asukkailla oikeus kieltää toisia tämän maan asukkaita vaalimasta kristinuskon perinteitä ja vain sen takia, ettei se ole heidän oma juttunsa? Kaipaan suvaitsevaisuutta näiltä korvausten vaatijoilta. He elävät varmaankin omasta mielestään liberaalia, ennakkoluulotonta elämää, ja kuitenkin he haluavat pakottaa meidät muut omien ennakkoluulojensa ja mielipiteidensä ja tabujensa taakkojen alle. He haluavat rajoittaa lastensa ja nuortensa elämää – mutta se ei riitä -, sillä he haluavat rajoittaa myös tämän yhteiskunnan toisten asukkaiden elämää.

En halua suostua tähän, enkä haluaisi, että muukaan yhteiskunta suostuu. Mikäli joku ei hyväksy Jeesus-sanaa, hänen ei myöskään tule viettää joulua (= Jeesuksen syntymäjuhla) missään muodossa, eikä joululoman, pääsiäisloman ja vaikkapa juhannuksen tule millään tavoin olla tämän kristillis-kielteisen henkilön elämään kuuluva juttu. Kuitenkin joku sanoo EI Jeesukselle, mutta noukkii rusinat pullasta eli nauttii kaikesta siitä, mitä kristillisyys on maahamme tuonut (esimerkiksi koululaitoksesta, joka tuli Suomeen kirkon mukana).

Olen joutunut elämäni aikana näkemään ja kuulemaan paljon omien arvojeni vastaisia asioita, mutta niinhän se menee: En ole tämän yhteiskunnan ainoa jäsen, vaan yksi miljoonien joukossa, enkä minä yksin halua tai voi määrätä toisten elämää. Sitä paitsi aina on olemassa mahdollisuus, että karsastamani asia osoittautuukin joksikin aivan muuksi, voin oppia uutta ja nolostella aikaisempaa yksipuolista ja virheellistä näkökantaani.

Edessä ihana tulevaisuus

Keskiviikko 27.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Edessä ihana tulevaisuus

Tyttären perhe oli kyläilemässä. Perheen vanhin lapsi, 7- vuotias Nooa, varmisti heti ovella, että tarjoaahan mummo herkkuja, ja saatuaan myöntävän vastauksen hän juoksi pitkän eteisen perimmäiseen huoneeseen. Se huone tunnetaan nimellä ”leikkihuone”, koska siellä kaapit tursuavat kaikenlaisia leluja, joita mummo ei enää jaksa pitää järjestyksessä. Turha vaiva, sillä seuraavat leikkijät penkovat tavarat alas hyllyistä ja nakkelevat myöhemmin takaisin kaappiin. Hyvin leikit sujuvat, mitäpä tuota nipottamaan jostain järjestyksestä.

Nooa rakenteli legoilla, kunnes oli aika siirtyä ”herkkupöytään”. Kaikki maistui hyvältä, mutta äidiltä piti kuitenkin kysyä lupa, josko vielä saisi ottaa jotakin lisää.

Perheen pienimmät alkoivat jo väsyä, ja kun heitä oltiin pukemassa, pääsin juttelemaan Nooan kanssa kaikessa rauhassa. Pojan äiti yritti tulla hakemaan häntä jo laittamaan ulkovaatteet päälle, mutta tämä vastasi, että hän juttelee mummeliinin kanssa nyt kaikessa rauhassa.

Minulle selvisi monta asiaa. Kysyin, mitä tämä 7- vuotias alkaa sitten tulevaisuudessa tehdä töikseen. Vastaus oli selvä ja nopea: Hänestä tulee opettaja ja kalastaja (kuten isäkin on). Ilahduin kovasti tuosta opettaja- suunnitelmasta ja laskeskelin, että Nooa saattaa olla joskus tulevaisuudessa jo viidennen polven opettaja tässä meidän sukuhaarassa, olisihan se hienoa! Minä sanoinkin, että hänestä tulisi varmasti hyvä opettaja, poika kun on niin ystävällinen, huomaavainen pienempää siskoaan ja veljeään kohtaan – ja teräväpäinen. Ihana tulevaisuudensuunnitelma! Tässä vaiheessa en edes halua ajatella sitä, millaiseksi koulumaailma (=yhteiskunta) on nyt ja sitten joskus mennyt. Ei, ei, kaikki kääntyy parhain päin!

1- luokkalaisen pikkupojan mielestä kaikki muu oli koulussa kivaa paitsi musa ja enkku. Huomasin kuitenkin, että lapsi oli ehtinyt oppia englanninkielisiä sanoja ja sanontoja vaikka kuinka paljon jo muutamassa kuukaudessa. Hienoa, kun kielikylpy aloitetaan niin varhain! Musaa en kommentoinut ollenkaan, eiväthän kaikki kouluaineet voi olla yhtä kivoja, kunhan nyt jotakin innostavaa löytyy. Ja kuinka kaveripiiri onkaan kasvanut syksyn mittaan!

Lopulta Nooa ilmoitti, että hän muuttaa meille asumaan. Minä ilahduin kovasti ja sanoin, että yksi huone on ihan sitä varten (siellä on yksi lapsenlapsi jo talostellut aikoinaan puolentoista vuoden ajan). Tuumasin kuitenkin, että hänen on käveltävä yksin kouluun, mutta koulu on onneksi lähellä, ja mummo voi saattaa ensimmäisinä aamuina.

Siinä vaiheessa pojan äiti tuli jo hoputtamaan kotiin lähtöä, eikä ilahtunut ollenkaan muuttosuunnitelmista. Poika tuumasi siihen, että ainakin hän voisi tulla yökylään. Se jäi harkittavaksi.

Olen nyt mietiskellyt muutaman päivän pienen, tyytyväisen pojan maailmaa. Kuinka paljon kaikkea hyvää onkaan edessäpäin. Elämä täyttyy suunnitelmista, toiveista ja unelmista, ja ne kaikki ovat myönteisiä, ja huolet ovat niin pieniä vielä tässä vaiheessa, että niihinkin ratkaisu löytyy isän tai äidin luota.

Kyllä, minunkin – ja sinun – elämä on ollut joskus tuollaista, iloista, ei turhia murehtimisia, ja se johtui varmasti suurelta osin siitä, että lapselle tulevaisuus tarkoittaa seuraavaa tuntia, huomista, ehkä ensi viikkoa. Ei täydy ajatella kuukausien, jopa vuosien päähän, surra sitä, millainen maailma meillä on sitten edessämme, onko elämässämme enää mitään syytä iloon, tyytyväisyyteen, jopa nauruun.

Aikuistuminen ja vanheneminen on rankkaa, jos ja kun kaikesta pitää huolehtia etukäteen, kun mitään ei voi jättää huomioimatta, varalta murehtimatta.

Rooman keisari Marcus Aurelius eli ja hallitsi vuosina 121-180 j.Kr. Kerrotaan, että hän oli viisas, vahva ja jalo aikana, jota hallitsivat rutto ja sodat. ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät”, oli tämä keisari sanonut aikoinaan. Syvä viisaus, jota kannattaa pohtia.

Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Alku puhtaalta pöydältä

Sunnuntai 23.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Alku puhtaalta pöydältä

Tein juhannusaattona illalla tuleville vieraille tarjottavaa. Kokeilin reseptiä, jonka mukaan pitsataikinan päälle levitetään itse tehtyä lakkahilloa, seuraavaksi pinnalle laitetaan runsaasti juustoleivän/leipäjuuston palasia, ja sitten koko komeus työnnetään uuniin. Uutuus sai yksimielisen tuomion: parasta on pitää lakkahillo ja juusto erillään pitsasta. No tulipahan kokeiltua.

Grilliruuan lisukkeeksi valmistin luonnollisesti salaatin. Ostin runsaasti aineksia, pilkoin ja hämmensin, lorautin öljyä ja lopuksi ripottelin maustepurkista salaattimaustetta. Valitettavasti purkin kansi putosi pois paikaltaan, ja salaatti sai huomattavan tuhdin säväyksen suolaista maustetta.

Mietin, lähdenkö kauppaan ja ostan uudet ainekset, sillä minulla oli kyllä aikaa. Toisaalta nuo salaattitarpeet olivat tulleet aika kalliiksi, ja toisen kierroksen aloittaminen harmitti jo etukäteen. Siivilöin siis suurimman osan näkyvästä mausteesta pois, lisäilin kurkkua ja tomaatteja, sekoitin ja maistelin. Kyllä se menetteli. Samaa mieltä olivat vieraat, jotka tyhjensivät salaattikulhon. Ehkä olin ollut liian kriittinen kuten emäntä usein on.

Muutama vuosi sitten tapasin matkallani satunnaisen tuttavan. Hän kertoi avioliitossaan esiintyvistä vaikeuksista, pohti, kannattiko liittoa jatkaa, vai olisiko parasta ottaa ero. En puuttunut hänen pohdiskeluihinsa, olin pelkkä kuuntelija.

- Ajattelen, että meidän pitäisi aloittaa aivan kuin alusta. Puolisoni on nimenomaan ehdottanut, että aloittaisimme puhtaalta pöydältä, unohtaisimme kaikki menneet ja avaisimme ihan uuden jakson liitossamme.

En ole tuon matkan jälkeen keskustellut kyseisen henkilön kanssa siitä, kuinka aloittaminen puhtaalta pöydältä ja avioliiton jatkaminen on onnistunut. Pöytä on puhdas, kun kaikki tavarat on otettu pois ja pinta hangattu tahrattoman kiiltäväksi. Tämä kuvastaa tilannetta, jossa aiemmat epäonnistumiset ja virheet jätetään taakse ja samalla annetaan mahdollisuus uuteen alkuun avoimin mielin.

Ajatus on hieno, joskin itse olen hiukan skeptinen sen suhteen, että ihminen pystyisi unohtamaan sekä kokemansa että aiheuttamansa vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet. Tietysti joku tähän pystyykin, mutta eiköhän kuitenkin ole aika inhimillistä muistella kohdalle sattuneita ikäviä ja raskaita kokemuksia, kiertää puukkoa haavassa ja kärsiä. Onnittelen kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet unohtamaan vanhat kaunat ja ongelmat ja ovat jatkaneet elämäänsä ilman menneisyyden taakkaa kaiken entisen ikävän hyväksyen ja unohtaen!

Palatkaamme salaattiin, joka johti pohdiskeluni aivan kummallisille teille. Se kelpasi vieraille hyvin, vaikka minä itse olin säheltänyt mausteiden kanssa ja lopulta yrittänyt vippaskonsteilla parantaa sen makua. Uskon, että jos olisin tehnyt ihan uuden salaatin, se olisi kelvannut luonnollisesti yhtä hyvin, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, että mausteita oli liikaa.

Elämää on hankala aloittaa alusta, vaikka tahtoa siihen olisikin. Toisinaan kannattaa tyytyä siihen, että tämä nyt on tällaista, ja ihan hyvää näinkin. Emme voi muuttaa kaikkea vaikka haluaisimmekin, emme edes murto-osaa haluamastamme. Tyytyminen osaansa ei kuitenkaan ole alistumista, vaan sitä saattaa kutsua jopa viisaudeksi.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Miksi tehdä tänään jotain, jonka voi jättää huomennakin tekemättä?

Sunnuntai 14.1.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi jättää huomennakin tekemättä?

Hyvä ystäväni ja minä valmistuimme luokanopettajiksi muutama (!) vuosikymmen sitten. Ystävyytemme on säilynyt, vaikka aikaa on kulunut huimasti, perheet ovat kasvaneet ja taas pienentyneet, olemme jääneet eläkkeelle – tai siis, tässä kohden meidän historiamme eroavat toisistaan. Minä jäin eläkkeelle heti, kun se oli mahdollista, koska – no, se oli jotenkin itsestään selvä juttu. Ystäväni jatkoi työntekoaan, mutta pakollinen eläkeikä koitti hänellekin 65- vuotiaana. Eläköityminen ei kuitenkaan estänyt töissä käyntiä, ei suinkaan, hän jatkoi sijaisuuksien tekemistä niin kauan, kunnes joutui hidastamaan terveysongelmien vuoksi.

- Mitä, taasko sinä olet töissä? minä jaksoin ihmetellä puhelimessa.

- No, tällä kertaa tämä on vain tällainen puolen vuoden juttu, hän saattoi vastata.

- Miksi ihmeessä?

- Kun tämä on niin kivaa! Ja voihan tässä samalla kartuttaa matkakassaa.

Jokunen päivä sitten ystäväni soitti jälleen. Terveysongelma on hoidettu, ja hän ilmoitti lähtevänsä töihin. Aivan oikein, 70- vuotis päivänsä ohittanut opettajatar kertoi palaavansa pulpettien eteen. Ja miksi ihmeessä? No, kun se on niin kivaa!

Pidän itseäni aika työorientoituneena, ja vaikka näin on, tein opettajantöitä vain parin vuoden ajan sen jälkeen, kun olin eläköitynyt. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoittanut sitä, etten tekisi mitään, sillä minusta ei oikein ole siihen: oleilemaan. Nyt mieheni omaishoitajana toimiessani arjen puuhat nappaavat aikamoisen osan päivistäni. Kun käyn kaupassa, teen ruuan, siivoan, pyykkään jne, jne yksin, niin kyllä vapaa-aikaa saa joskus huudella. Jumppa (jossa voi päästellä höyryjä yhdessä samanikäisten lajitovereiden kanssa), lenkkeily, vapaaehtoistyö ja lapset perheineen tuovat mukavaa säpinää arkeen. Tosin kaipaan ulkomaanmatkoja, sillä kun asun hotellihuoneessa, minun ei tarvitse miettiä kaappien siivoamista ja lattian luuttuamista tai ruokakaupassa käyntiä, voin sen sijaan tehdä sitä, mikä sattuu huvittamaan. Tai olla tekemättä mitään. Voin istua rannalla ja tuijottaa aaltoja.

Tänään oli hieman poikkeuksellinen päivä. Olin siivonnut, pyykännyt, käynyt kaupassa ja tehnyt muut normaalin lukujärjestyksen vaatimat hommat, mutta koska ulkona pyrytti ja oli pimeää, en voinut lähteä lenkille. Menin makaaman sohvalle ja jatkoin Juha.T.Hakalan ”Suoritusyhteiskunta – oireita ja selviytymiskeinoja” kirjan lukemista. Olen lukenut Hakalan (tietokirjailija, professori, filosofi) teoksia aikaisemminkin, ja tämä kolahti jälleen kohdalleen.

Hakala kirjoittaa työelämän huonontumisesta, uupumuksesta, työelämän leikkaamisesta, tehokkuuden illuusiosta ja Quiet quitting-asenteesta (eli tehdään se, mikä pitää, mutta se on sitten siinä). Minulla on edessäni viimeinen luku ”Luo oma työelämäsi”, jota odotan todella innokkaasti. Mutta hei, enhän minä ole töissä toisin kuin ystäväni, joka on palannut hommiin into piukeana. En olekaan, en toki, mutta minusta tämä suoritusyhteiskunta-ajatus ei pysähdy siihen, että ihminen jää teknisesti pois työelämästä saavutettuaan kunniakkaan eläkeiän. Mielestäni suoritusyhteiskunta säilyy meissä syvällä sisimmässämme niin kauan kuin jalka nousee, ellemme sitten opi jotain muuta.

Kuten sanottu, en yleensä makaa sohvalla keskellä päivää lukemassa kirjaa – pois se minusta -, mutta ai, kuinka mahtava tunne oli rentoutua ja taivastella nykyisen työelämän vaatimuksia. Ja koska olen opettaja, en voi olla lisäämättä tähän sitä huomiota jälleen kerran, että uusi supertehokas yhteiskuntajärjestelmä sekä opetussuunnitelma ovat jotenkin onnistuneet murskaamaan suomalaislasten Pisa-menestyksen maailmanlaajuisessa tutkimuksessa. Eli se, että opettajilta(kin) vaaditaan aina vain enemmän ja erilaista työpanosta, vaikuttaa huonontavasti koululaisten oppimistuloksiin. Voi, järki, missä olet?

Onko Suomella/Israelilla oikeus olla itsenäinen valtio?

Lauantai 21.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Onko Suomella/Israelilla oikeus olla itsenäinen valtio?

Me suomalaiset röyhistämme aina rintaamme, kun tulee puheeksi maamme itsenäisyys. Maammehan kuuluin Ruotsin vallan alaisuuteen aina vuoteen 1809 saakka, jolloin Venäjä liitti sen alaisuuteensa. Maamme oli tuolloin ns.”autonominen suuriruhtinaskunta”, mikä tarkoitti sitä, että Venäjän keisari oli Suomen hallitsija, mutta samanaikaisesti suomalaiset saivat itse päättää monista asioista. Sortovuodet aiheuttivat sen, etteivät suomalaiset enää voineet luottaa venäläisiin hallisijoihinsa, ja pitkällisen prosessin tuloksena maamme julistautui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917. Tämä oli osittain mahdollista sen vuoksi, että Venäjällä tapahtui vallankaappaus, ja keisarivalta kaatui. Maan uusi bolsevikkijohtaja Vladimir Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden kuten suurin osa muista maailman maista vuosina 1918-1919, tosin Leninin taka-ajatuksena oli se, että Suomi liittyisi myöhemmin vapaaehtoisesti Venäjän osavaltioksi.

Ihan helposti itsenäistyminen ei kuitenkaan käynyt, vaan Suomessa syttyi sisällissota. Kysynkin silloin tällöin itseltäni, että jos punaiset olisivat voittaneet sodan, niin puhuisimmeko me täällä venäjää, ja olisiko maamme yksi Venäjän alusmaista. Kiitos, ukki, ja muut valkoisten puolella taistelleet!

Luonnollisesti maamme itsenäisyyshistoria on monimutkainen ja polveileva, ja voidaan hyvin sanoa, että itsenäisyysajatus syntyi ja kypsyi jo 1700-luvulta lähtien. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat mullistukset ja maailmassa vallitseva kaoottinen tilanne saivat Suomen poliitikot huomaamaan, että nyt oli sopiva aika toteuttaa itsenäisyyshanke.

Mutta kuitenkin: Mikä oikeus Suomella oli julistautua itsenäiseksi? Toki maassamme on puhuttu aina omaa kieltä – tai kansa on puhunut -, sillä ylempi sääty, papisto ja oppineet ovat tilanteen mukaan puhuneet joko ruotsia tai venäjää. Mutta oikeuttaako kieli yksin itsenäisyyteen? Miksi emme olisi voineet jäädä Venäjän/ Neuvostoliiton alaisuuteen, osaksi suurta maata, joka oli hallinnut meitä jo yli sadan vuoden ajan? On huomattava, että vaikka useimmat maailman valtiot tunnustivat Suomen itsenäisyyden jo vuoden 1918 kuluessa, niin kaikki eivät sitä suinkaan tehneet. Pohdiskelivatko näiden maiden poliitikot myös kysymystä siitä, että oliko Suomella oikeutta vaatia itsenäisen maan asemaa, ja mitkä olisivat mahdolliset seuraukset maan itsenäistymisestä?

Israel perustettiin Palestiinan alueelle vuonna 1948. Väestöltään maa on monikansallinen ja uskontopohjaltaan myös hyvin vaihteleva, joskin maan perustuslain mukaisesti se on juutalainen valtio. Nimi ”Israel” on tarkoittanut jo kolmen vuosituhannen ajan sekä Israelia maana että juutalaista kansaa asuivatpa he sitten Israelissa tai jossakin muualla maailmassa diasporassa. Juutalaisen kansan ja maan historia on niin moniulotteinen, ettei sitä voi tässä tekstissä edes yrittää selittää. Joka tapauksessa Israelin valtio perustettiin toukokuussa 1948, jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat heti valtion itsenäisyyden

Ja nyt on aika esittää sama kysymys kuin Suomen kohdalla: Mikä oikeus Israelilla oli julistautua itsenäiseksi valtioksi? Yksi – ja hyvä syy – on tietenkin se, että juutalaiset saisivat lopultakin oman kansallisvaltionsa. Juutalaiset perustelevat uuden maansa itsenäisyyttä sillä, että he ovat palanneet alkuperäiseen kotimaahansa, josta heidät on joskus historian saatossa ajettu pois. Mutta jälleen: Mikä oikeuttaa maan itsenäisyysjulistukseen?

Suunnittelimme jälkikasvun kanssa ulkomaanmatkaa, ja innostuin hakemaan kirjahyllystä vanhan karttakirjan, joka oli joskus ollut minulla käytössä kouluopetuksessa. Lehteilin sivuja ja huomasin:- Hei, täällä Jugoslaviassa on… Kyllä jälkikasvulle maittoi nauru: Jugoslavia! Ja sitten otettiin puhelimet esiin ja ruvettiin etsimään faktaa. Kansallisten ja poliittisten erimielisyyksien vuoksi entisen Jugoslavian alue on jakaantunut seitsemäksi itsenäiseksi valtioksi, joita ovat Bosnia ja Hertsegovina, Kosovo, Kroatia, Makedonia, Serbia, Montenegro ja Slovenia. Jälleen esitän saman kysymyksen: Mikä oikeus näillä valtioilla oli julistautua itsenäisiksi. Ilmeisesti taustalla ovat olleet erilaiset etniset, uskonnolliset sekä myös poliittiset näkemykset. Mutta riittääkö se?

Lopputiivistelmäksi ja näiden esimerkkien avulla haluan sanoa sen, että mikään valtio ei tarvitse kenenkään ulkopuolisen tahon lupaa päättää itsenäistymisestä. Kun on oikea aika ja tarve, niin silloin sen on tapahduttava. Se, mitä itsenäisyysjulistuksesta seuraa, onkin sitten taas eri asia.

Ihmisen hengellinen puoli

Sunnuntai 1.10.2023 - Pirkko Jurvelin

Ihmisen hengellinen puoli

Olin tänään, Mikkelinpäivänä, jumalanpalveluksessa Oulun Karjasillan kirkossa. Kirkkosali oli lähes täynnä kuulijoita, messu eteni tutun kaavan mukaan, saarna oli myös tuttu ja turvallinen. Mikkelinpäivän (lasten ja enkelien päivä) vuoksi paikalla oli myös poikakuoro, jonka laulajat olivat hyvin nuoria. Pienin pojista oli varmaan viiden ikäinen, eivätkä vanhimmatkaan näyttäneet kymmentä vuotta vanhemmilta. Lapset lauloivat innolla ja kauniisti, messusta jäi lämmin, turvallinen olo, ja mielessä pyörivät lopun päivää pikkupoikien laulaman kertosäkeen sanat:”Älä pelkää, älä pelkää…”

Ihmisessä on kaksi puolta:maallinen ja hengellinen, ja tätä määritelmää voi sitten jokainen laajentaa tietojensa ja mielipiteidensä mukaan, mutta tämä on tuollainen karkea jako. Maallisen puolen me tunnistamme, mutta onko todella niin, että meistä löytyy myös se hengellinen puoli, vaikka emme sitä itsestämme välttämättä tunnistaisikaan.

Maailmassa on viisi maailmanuskontoa: buddhalaisuus, kristinusko, hindulaisuus, islam ja juutalaisuus, joiden sisältä löytyy lukuisia muunnelmia ja alaryhmiä. Näiden uskonnollisten ryhmien lisäksi on olemassa myös uskonnottomien joukko.

Yle esitteli vuonna 2015 ilmestyneessä artikkelissa mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Pew Research Center on yhdysvaltalainen puolueeton tutkimuslaitos, joka teki uskontoihin liittyvää tutkimusta kuusi vuotta, ja sitä varten kerättiin tietoja 234: stä valtiosta tai muusta alueesta. Tutkimustuloksiin vedoten PRC tuli siihen johtopäätökseen, että maapallon väestö on tulevaisuudessa uskonnollisempaa kuin nyt, ja lähes kaikkien uskontojen harjoittajien määrä lisääntyy. Eniten tulee näiden tietojen mukaan lisääntymään kristittyjen ja muslimien määrä siten, että vuonna 2050 muslimeja olisi maapallon väestöstä lähes kolmasosa. Kristittyjen määrän arvioidaan samanaikaisesti nousevan myös voimakkaasti, mutta ei niin paljon kuin islaminuskoisten. Tutkimustulokset ennustavat seuraavaa vuoden 2050 väestöstä: kristityt 31,4%, muslimit 29,7%, uskonnottomat 13,2% ja hindut 14,9%. Muslimien määrän rajuun nousuun lienevät syinä väestönosan nuoruus sekä heidän korkea syntyvyysasteensa, ja tämä toimii kääntäen hindujen kohdalla.

Mielenkiintoinen osuus kyseisessä tutkimuksessa on myös se ennuste, uskontoon kuulumattomien määrä jatkaa kasvuaan mm. Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta maailmanlaajuisesti heidän prosentuaalinen osuutensa laskee kuitenkin 13%:iin.

Kaikkein merkittävintä minusta kuitenkin tässäkin tutkimuksessa on se, että suurin osa maailman väestöstä kuuluu jonkin uskonnon harjoittajiin, ja se on mielestäni osoitus siitä, että ihminen kaipaa ja tarvitsee jotakin muutakin kuin mitä tämä näkyvä maailma pystyy tarjoamaan. Tämä elämä on pisimmilläänkin aika lyhyt, ja uskon, että useimmat meistä pohtivat joskus sitä, mitä tapahtuu, kun elämä kohdallani loppuu. Uskonnot antavat vastauksia näihin hengellisiin pohdintoihin. Joillekin sana ”hengellinen”voi olla liian tyrkyttävä tai osoitteleva, ja he tarttuvat mieluummin käsitteeseen ”henkinen”, joka antaa erilaisen mahdollisuuden rakentaa toista todellisuutta.

Suomen presidentti toivottaa perinteisesti uuden vuoden puheessaan kansallemme ja maallemme ”Jumalan siunausta”. Myös hyökkäyssotaa käyvän Venäjän presidentti on kuvauttanut mielellään itseään ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusmenoissa. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden on puolestaan kertonut, että etsiessään inspiraatiota tai lohtua elämänsä haastavissa tilanteissa, hän on aina turvautunut katoliseen kristilliseen uskoonsa. Siinä meillä on kolme valtionjohtajaa, jotka kaikki jollakin tavoin tuovat esille kristinuskon, ja merkillepantavaa on se, että kansalaiset suhtautuvat myötämielisesti johtajiensa uskonnolliseen ulostuloon.

Jos et vielä ehtinyt katsoa lyhyttä video -esitystä poikakuoron laulusta, niin se löytyy osoitteesta:Facebook Pirkko Jurvelin.

"Minä en ole myyjä"

Keskiviikko 20.9.2023 - Pirkko Jurvelin

”Minä en ole myyjä”

Olin toissa päivänä Pärnussa isossa kauppakeskuksessa. Huomasin siellä liikkeen, jossa myytiin luontaistuotteita vähän joka lähtöön aina shampoista lääkkeisiin ja erilaisiin ruokiin. Aikani haeskeltuani löysin sieltä hyvältä vaikuttavan hiustenpesuaineen (oli niin erinomainen tuote, että ennen paluutani haen ainakin kaksi pulloa lisää) ja lähdin kohti kassaa todetakseni vain, että tässä kaupassa toimi ainoastaan itsepalvelukassa. Periaatteessa vastustan tätä asiakkaitten riistoa eli työtä ilman palkkaa, mutta nyt päätin kiltisti toimia talon tavoilla. En tajunnut mistään mitään. Yritin käännellä pulloa eteen ja taakse, jotta skanneri olisi hyväksynyt ostokseni, ja sitä ennen olin tietysti painanut nappulaa, joka ilmoitti, mihin tuoteryhmään ostokseni kuului.

Koska halusin kuitenkin maksaa shampoopullon, kysyin lähellä olevalta asiakkaalta, että mitenkähän tämä homma toimii. Hän katsoi minuun ja sanoi asiallisesti:”Minä en ole myyjä”, ja jatkoi ostoskierrostaan. En minä kyllä ollut olettanutkaan, että nainen kuuluisi henkilökuntaan, mutta olin ajatellut, että hän kuitenkin neuvoisi minua ulkomaalaista tietämätöntä turistia. Huomasin onnekseni kassan vieressä napin, josta saatoin kutsua henkilökuntaa = yksi nuori tyttö. Myyjä oli neuvomassa paikallista asiakasta ja kierteli avuliaasti tämän mukana ympäri kauppaa, eikä katsonut aiheelliseksi tulla auttamaan henkilöä, joka ei osannut käyttää itsepalvelukassaa.

Sittenpä paikalle tuli toinen nuori tyttö, asiakas hänkin, ja hän neuvoi minulle pyytämättä, että tuotteen kohdalta hyllystä piti ottaa paperilappu, jossa oli tuotteen hinta ja mikä lie koodi. Tätä lappua piti vilauttaa skanneriin, ja sitten homma alkoi luistaa. Tyttö hymyili ja sanoi, että onhan tämä aika monimutkaista. Kiittelin vuolaasti.

Eli ostosmatka päättyi lopulta hyvin, ja kuten jo aiemmin kehuin, niin tuote on erinomainen (vai johtuuko hiusten koheneminen sittenkin Viron hanavedestä, jonka koostumus on erilainen kuin Suomessa?). Täytyy kuitenkin myöntää, että pikkuisen jäi kismittämään tuon erään asiakkaan toteamus, että hän ei ole myyjä, mistä seikasta seurasi, ettei hän auta toista asiakasta. Mietin, ettei minulle ole varmaankaan koskaan Suomessa vastattu samalla tavalla, jos olen kaupassa tai muualla kysellyt apua ja neuvoja. Siis silloinko vain autetaan, jos siitä saa rahaa eli on töissä kyseisessä paikassa?

No, ihan sama, pikku juttu. Kuten jo kirjoitin, niin Suomessa olen tottunut ihmisten ystävällisyyteen ja avuliaisuuteen, vaikka meitä moititaan ujoiksi ja sulkeutuneiksi – mikä väite ei taida lopultakaan pitää paikkaansa. Tämä suomalaisten palvelualttius tuli aikoinaan mieleeni myös Saksassa, jossa matkustelimme perheen kanssa kesä toisensa jälkeen. Jaksoin kyllä tuolloin ihmetellä liikkeissä palvelukulttuurin kylmäkiskoisuutta, ja laitoin asian saksalaisen luonteen piikkiin. No, kyllä Saksassakin on opittu jo kohtaamaan asiakkaita ystävällisemmin.

Olin juuri lopettelemassa tätä blogia, kun mieleeni tuli ihan äsken Oulussa sattunut juttu. Pyöräilin keskustasta kotiin päin, kun eräs mies pysäytti minut kysyäkseen, että missähän mahtaa olla poliisilaitos. Siihen oli helppo vastata, sillä kyseinen laitos sijaitsi muutaman metrin päässä, eikä minun tarvinnut muuta kuin osoittaa sitä ja sanoa pari sanaa. Mies ihmetteli:”Kyllä oululaiset ovat sitten ystävällisiä, tämän minä muistan jatkossa.” Siis oikeasti, vastasin vain kysymykseen. - Mistähän se mies oli kotoisin?

Pääsiäisen sanoma - tipu ja suklaamuna?

Sunnuntai 2.4.2023 - Pirkko Jurvelin

Pääsiäisen sanoma – tipu ja suklaamuna?

Tänään on palmusunnuntai. Se on kristillisen kirkkovuoden juhlapäivä, jota vietetään viikko ennen pääsiäissunnuntaita. Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon, jolloin muistellaan Jeesuksen kärsimyksiä ja elämän viimeisiä vaiheita. Palmusunnuntaina muistellaan myös tapahtumaa, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ja ihmiset heittivät palmunoksia tielle, jota pitkin hän ratsasti.

Tähän päivään kuuluu Suomessa myös virpomisen perinne. Tiedän, että minunkin lapsenlapseni ovat vanhempiensa avustuksella tehneet pajunoksista koristelemalla virpomisvitsoja, ja vitsat mukanaan lapset kiertävät naapurustossa, lausuvat lorun ja hyvät toivotukset, antavat oksan ja saavat joko karkki- tai rahapalkan. Näin minäkin tein lapsuudessani, ja tästä perinteestä on mukavia muistoja ja valokuvia.

Kiirastorstain, pitkäperjantain ja välilauantain jälkeen seuraavat sitten kaksi pääsiäisen pyhää. No, kaikki tämä on tuttua meille vanhemmille traditioineen kaikkineen. Viime vuosina olen alkanut kovasti miettiä sitä, kuinka tänä yliherkkyysaikana, jolloin sensitiivisyys kaikkea uskonnollista kohtaan on nostettu huippuunsa täällä Suomessa, meidän jälkipolvemme pääsevät mukaan kristillisen pääsiäisen sanomaan ja traditioihin. Viime jouluna eräässä päiväkodissa järjestettiin joulupolku, ja koska vanhempien mielestä heidän lapsensa oli joutunut altistumaan kristilliselle kulttuurille, he saivat rahallisen korvauksen. Kuinka vaikeaksi tämä oikein menee? Kuka häviää, kun lapsen elämästä otetaan pois mahdollisuus tutustua länsimaisen kulttuurin peruspilariin – kristinuskoon?

Tulin juuri Espanjasta, jossa pääsiäinen on vuoden suurin juhla (joulu jää kovasti jalkoihin). Katselin kaupoissa, millaisia pääsisäiseen liittyviä tuotteita siellä olisi myynnissä, mutta eipä juuri mitään erityistä näkynyt. Suklaamunia näin jossakin, ja olikohan jollakin hyllyllä myös tipuja. Pääsiäinen on Espanjassa voimakkaasti kristillinen juhla. Siihen liittyvät upeat kulkueet, joissa miehet kantavat Jeesusta ja Neitsyt Mariaa esittäviä patsaita. Ne ovat äärettömän painavia, kantamiseen tarvitaan paljon vapaaehtoisia, joiden pitää myös harjoitella, koska liikkuminen tapahtuu ihan tietyllä tavalla. Kulkueet ovat pitkiä, patsaita on paljon, ja vaikka kaikki tämä tapahtuu myöhään illalla tai oikeastaan alkuyöstä, niin kadut ovat täynnä ihmisiä, lapsia, nuoria ja vanhempia. Olen ollut joskus katsomassa näitä pääsiäiskulkueita, ja kyllä ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Tunnelma kaduilla on harras, kukaan ei naura tai pilkkaa, ei tietenkään, espanjalaiset osaavat käytöstavat.

Tällä reissulla huomasin myös, kuinka vapaasti ihmiset liikkuivat kirkossa messun aikana. Kirkkoon tultiin enemmän tai vähemmän myöhässä ja poistuttiin, kun siltä tuntui. Kukaan ei katsonut paheksuvasti.

Espanjan ilmapiiri näyttää olevan huomattavasti suomalaista suvaitsevampi, sillä uskonnollisuus, sen esittäminen ja esiintuominen ei herätä kiihkeää kieltämistä ja paheksuntaa kuten meillä Suomessa nykyisin saattaa käydä. En tiedä, mistä se johtuu. Ollaanko sielläkin joskus tulossa tähän ylisensitiiviseen kieltämiskulttuuriin, joka meillä Suomessa jo näyttää olevan, sen näyttää tulevaisuus. Ehkä espanjalaiset kuitenkin ovat avarakatseisimpia tässä suhteessa kuin me yliherkät suomalaiset: monenlainen kulttuuri – myös uskonnollinen – saa olla esillä.

Ne asiat, jotka nykyisessä päiväkoti- ja koulumaailmassa hyväksytään pääsiäisen sanomasta ovat luultavasti pajunoksat, suklaamunat ja tiput. Kaikki, mikä luiskahtaa uskonnon puolelle, on hankalaa. Tässä mielessä koulujen ja päiväkotien kannattaisi kyllä tarkistaa vielä linjaansa, ettei tule lisää sakkoja. Luin nimittäin juuri äsken Rauhan Tervehdyksestä, millaisia merkityksiä pääsiäiseen liitetyillä asioilla on.

Pajunoksa = pohjoinen vastine palmunlehville, joita levitettiin Jeesuksen tielle hänen ratsastaessaan Jerusalemiin

Pääsiäismuna = munan kuori symboloi Jeesuksen hautaa, jonka läpi elämä murtautuu ulos, muna on uuden elämän symboli sekä vertauskuva ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta

Tipu = liittyy uuteen elämään, kuvaa ylösnoussutta Kristusta

Rairuoho = symboloi kevättä ja uutta elämää, juontaa juurensa Jeesuksen puheeseen vehnänsiemenestä, jonka piti kuolla, jotta siitä syntyisi uusi elämästä

Tässä oli muutama esimerkki symboliikasta, jota emme tosin tule juuri lainkaan ajatelleeksi. Saapa nähdä, milloin lasten vanhemmat herkistyvät myös näille asioille.

Toivotan hyvää ja rauhallista pääsiäistä!

Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Torstai 13.10.2022 - Pirkko Jurvelin

Tee työsi niin huonosti kuin voit!

Luin juuri kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakalan teoksen ”Kohtuuden kirja, Näkökulmia ääriyhteiskuntaan”. Olen aikaisemminkin lukenut Hakalan teoksia ja pidän niistä kovasti, koska kirjoittaja ei yritä olla professori isolla P:llä, vaan kertoo asioista kansantajuisesti, humoristisesti, ehkä joskus hieman liioitellen mutta täydellä asiantuntemuksella. Hän lainaa välillä kuuluisia ajattelijoita, ja tällöin joudun yhä uudestaan toteamaan itsekseni, kuinka tietyt ihmiselämän ajatukset ja pohdinnat kuuluvat joka ikiseen aikakauteen, jokaiselle sukupolvelle.

”Varo riippuvuutta lääkkeistä. Harrasta kaikkea kohtuullisesti. Tämä koskee erityisesti internetiä ja sohvaa. Fyysinen maailma on lopulta kaiken inspiraation lähde. Toisin sanoen jos kaikki muu epäonnistuu, lähde pyöräretkelle.” (Aaron Koblin, s. 1982, yhdysvaltalainen digitaalisen median taiteilija)

”Perimmiltään perfektionismi ei ole syvää rakkautta huolellisuuteen. Pikemminkin kyse on pelosta. Pelosta epäonnistua. Pelosta tuottaa pettymys muille. Pelosta menestyä.” (Michael Law, biologian professori)

”Älä koskaan mene liiallisuuksiin. Anna kohtuuden olla oppaasi.” (Marcus Tullius Cicero, filosofi, 106 e.Kr.- 43 e.Kr.)

Olen syntynyt sotien jälkeen, minua kasvattivat vanhempieni lisäksi myös ukki. ”Koti, uskonto ja isänmaa” olivat tuon ajan yhteiskunnan kantavat ajatukset, ja sopeuduin niihin mainiosti. Velvollisuuden tekeminen, ahkeruus, parhaansa yrittäminen – kaikki tämä sopi minulle hyvin, mutta en kuitenkaan koskaan ollut ylisuorittaja, hikipinko, täydellisyyden tavoittelija. Siskoni oli, ja hänen kohtalonaan oli sairastua anoreksiaan ylioppilaskirjoitusten stressin alla, eikä hän koskaan parantunut sairaudestaan.

Tuo ”koti, uskonto ja isänmaa” on seurannut minua myös perheenäidin ja opettajan rooleissa. Toivottavasti kuitenkin hieman lempeämmin ja hyväksyvämmin kuin mitä esimerkiksi kouluympäristö minun aikoinani tarjosi. Ja tänään -, no tänään arvojen runsaus hyökkää ihmislapsen kimppuun heti, kun hän ensimmäisen kerran avaa silmänsä synnytyslaitoksella.

Miksi ihmiset treenaavat itsensä lähes kuoliaaksi, miksi he suorittavat jotakin ideologiaa maanisesti (voiko vegaani käyttää villasukkia?), miksi opiskelija hyväksyy vain parhaimman suorituksen, miksi koko ajan pitää tehdä jotakin - ainakin vilkuilla puhelinta luentojen ja autolla ajon aikana, miksi huushollia pitää siivota niin, että veri tursuaa sormenpäistä, miksi joidenkin seikkailunhalu vie heidät Himalajalle kuolemaan? Hakala esittää kysymyksiä toisensa perään, eikä selkeää vastausta oikein löydy.

”He sanovat, että kukaan ei ole täydellinen. Sitten he sanovat: harjoitus tekee mestarin. Toivon, että he osaisivat päättää.” Wilt Chamberlain (yhdysvaltalainen koripalloilija, 1936-1999)

Takaisin otsikkoon. Hakala kertoo myös omasta työstään yliopistolla ja siitä, kuinka tunnollisen ihmisen työmäärä alkoi kasvaa kasvamistaan, ja kuinka hän lopulta turhautui ja kyllästyi kaikenlaiseen sälään. ”Ensinnäkin, päätän tehdä muutamat työt (ne, jotka on pakko), ja niiden kohdalla valitsen laatutason, jolla toimin. Hylkään sumeilematta loput… Tämä kaikki voidaan tiivistää lauseeseen: Tee kaikki työsi niin huonosti kuin voit!”

Aina voi yrittää ottaa löysästi, ja onhan tuo eläkeläiselle helppoa. Vai onko? Onko päivän liikunta-annos suoritettu (mieluummin vähän yli), terveellinen ateria valmistettu, siivoushomma hoidettu, tietokonejutut huolehdittu, omistettu pari huolestunutta ajatusta lähestyvään jouluun, murehdittu etukäteen joulumessuista jne, jne, jne? Joko nyt voi relata, heittäytyä sohvalle, olla ihan ölövinä (oululaisittain)? No, enpä tiedä, eikö sitä nyt aina jotakin hommaa löydy, sellaista puolipakollista.

Satuin muutama päivä sitten katsomaan dokumentin (MTV) englantilaisperheistä, jotka eivät laita lapsiaan ollenkaan kouluun. Teknisesti tämä on helpompaa kuin Suomessa, ja trendi on nouseva. Katselin silmät pyöreinä hieman paheksuvasti itsekseni urahdellen menoa perheissä, joiden lapset menivät nukkumaan silloin kun väsytti, söivät, mitä halusivat ja milloin halusivat, temmelsivät, kirkuivat – ja ilmeisesti nauttivat elämästään kuten heidän vanhempansakin. Eniten jäi kuitenkin mietityttämään 13-vuotias poika, jolla oli suuria vaikeuksia lukemisen ja kirjoittamisen alueella. Isoisä palkkasi hänelle yksityisopettajan, mutta kun perhe päätti lähteä kiertämään maailmaa asuntoautollaan, niin opetus jäi. Minua säälitti tuo poika ja kysyin mielessäni, eivätkö vanhemmat ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää omaa vastuutaan lastensa elämästä.

Liikaa vai liian vähän? Mikä on ihmiselle hyväksi? Kallistun Ciceron kannalle ja suosittelen kohtuutta.

Kaupan kassalla

Tiistai 12.7.2022 - Pirkko Jurvelin

Kaupan kassalla

Viikonlopun jälkeen piti jo kiivaasti lähteä markettiin ruokaostoksille. Nuo reissut eivät minulla koskaan kestä kovin kauan, sillä yleensä tiedän, mitä olen vailla, ja mistä ne tuotteet löydän. Pian pääsinkin kävelemään kassalle ja puikahdin jonon perään – ainakin luulin niin. Kohta kuulin kuitenkin jonkun mutisevan ”tuosta vain mennään toisten eteen” ja käännyin katsomaan taakseni. Toden totta, en ollut mennyt jonon hännille, vaan jonkun asiakkaan eteen. Kyseinen jonottaja oli nuori poika ja pahoittelin sitä, että olin mennyt vahingossa hänen eteensä.

- Minä tässä vain mutisin itsekseni, poika sanoi hieman nolona puhelimeen tuijottaen ja sitten minuun katsoen.

- Hei, mene vain tuohon, minä tulen tänne sinun taaksesi, sanoin.

- Ei, ei, ei se haittaa mitään. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa.

- Ei minullakaan, minä vastasin hymyillen.

- Tuota, en tarkoittanut olla mitenkään epäystävällinen, poika jatkoi.

- Voi, ei tietenkään, minähän se tässä olen väärässä paikassa.

Tässä vaiheessa joku sanoi meille, että viereinen kassa avataan. Minä kiittelin ja vaihdoin kassaa. Tuosta tapahtumasta jäi mieleeni se, kuinka hämillään ja anteeksipyytävä tuo nuori mies oli, vaikka hän oli ihan oikeassa! Jos joku olisi tullut minun eteeni, olisin sanonut suoraan, että anteeksi vain, mutta jono jatkuu tuolla kauempana.

Toisekseen jäi mieleeni myös se, että ystävälliset sanat ja hymy vaikuttavat aivan hirveän paljon. Lopputulemaksihan jäi se, että nuori mies pyyteli minulta anteeksi, vaikka minä olin toiminut epähuomiossa väärin.

Sain ärsyttävän viestin. Ajattelin ensiksi, etten reagoi siihen mitenkään, ei olisi ollut tarpeenkaan. Sitten mietin, että onko se minulta pois, jos olen ystävällinen. Kirjoitin erittäin ystävällisen ja lämpimän vastausviestin, joka sitten poiki puolestaan kiitosvastauksen.

Olen yrittänyt alkaa panostaa siihen ajatukseen ja käyttäytymismalliin, ettei ystävällinen ja huomioiva käytös todellakaan vie minulta mitään. Päinvastoin: Se palautuu hymynä ja kohteliaisuutena. Jotenkin tuntuu miltei nololta kirjoittaa tällaisia jokapäiväisyyksiä, sillä onhan minullekin opetettu lapsesta asti, kuinka ihmisolennon tulee käyttäytyä. Mutta kun arjen haasteissa tuntuu monesti helpommalta ärähtää kuin alkaa luovia asioiden kanssa kohteliaasti.

Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvä ja ystävällinen käytös ei tarkoita sitä, että ihminen on toisten poljettava räsymatto, ei todellakaan. Jokainen saa ja voi olla eri mieltä, mutta kannattaa panostaa siihen tapaan, miten asiat tuo esille.

”Kognitiivinen ystävyys” on suhteellisen uusi käsite, jota on tutkinut muiden joukossa psykologi Karen Yu. Lähinnä termi tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii tietoisesti hylkäämään entiset negatiiviset ajatusmallinsa ja ennakkoluulonsa ja haluaa panostaa ystävälliseen, toiset huomioon ottavaan käytökseen. Tutkimustulosten mukaan tällainen käyttäytyminen parantaa henkilön omaa hyvinvointia sekä myös niiden ihmisten hyvinvointia, joiden kanssa hän on tekemisissä.

Intialainen sananlasku sanoo viisaasti: Jos huomaat vain ihmisten virheet, sinulla ei ole ystäviä. Raamatussakin puhutaan samasta asiasta, kun huomautetaan, että ihmisen tulee ottaa ensiksi malka pois omasta silmästään, ennen kuin näkee ottaa rikan pois veljen silmästä. Eli malka-sanalla viitataan tässä ihmisen omaan vikaan tai puutteeseen, jota hän ei huomaa, mutta syyttää kuitenkin toista ihmistä. - Harjoitellaan, harjoitellaan...

Negatiivisuusharha

Lauantai 19.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Negatiivisuusharha

Törmäsin ihan äsken itselleni uuteen termiin ”negatiivisuusharha”. Termi oli uusi, mutta tuntui heti tutulta ja kotoisalta.

Viisaat henkilöt ovat kuvanneet kyseistä käsitettä sanomalla, että se on ihmisen taipumus antaa sekä muistoissaan, nykyhetkessä että tulevaisuudensuunnitelmissaan painoarvoa sille, mikä on kielteistä. Tätä ominaisuutta on selitetty ihmisen perimällä, johon liitetään se, että kielteiset ennakkoajatukset ja negatiivinen suhtautuminen yllättäviin tilanteisiin on toiminut itsesuojeluvaistona jo ammoisista ajoista lähtien. Jos pelkäsit ja välttelit, pysyit paremmin hengissä.

Psykologi John Cacioppon on omissa tutkimustuloksissaan saanut selville, että aivojen reaktio negatiivisille aistiärsykkeille sekä kognitiivisille ja motorisille ärsykkeille aiheuttaa paljon suurempaa aktivaatioita aivoissa kuin positiiviset tapahtumat. Toisin sanoen kaikki ikävä ja kamala aiheuttaa päässämme aikamoisen myrskyn, kun taas kivat ja hyvät asiat aaltoilevat leppeämmin. Tämä ajatusrakennelma kuulostaa aivan järkeen käyvältä, kun peilaa kokemuksia ja niiden muistoja toisiinsa. Totuushan on se, että huonot asiat pakkaavat pysymään ihmisen muistissa kauemmin kuin hyvät. Muistat varmasti vieläkin sen ärsyttävän pojan, joka antoi sinulle koulun pihalla lumipesun tai nauroi sinulle, kun kaaduit jalkapallopelissä? Tietysti muistat! Kukapa semmoista nöyryytystä voisi unohtaa? Muistatko, kuinka eräs kiltti kaveri sanoi sinulle möhlittyäsi, ettei se mitään haittaa, ja että sellaista sattuu kaikille. Hetkinen, enpä taida muistaa…

Negatiivisuusharha on ilmeisesti aika lailla tiedossa oleva tekijä esimerkiksi erilaisissa uutisia tuottavissa ja jakavissa piireissä. Eniten klikkauksia saaneet otsikot pelottelevat sodan syttymisellä ja koronalla, kertovat olympialaisten doping-skandaaleista ja kehottavat ihmisiä karttamaan autoilua äärimmäisten sääolosuhteiden vuoksi. Kyllä nuo uutiset vievät mielen matalaksi ja painavat unohduksiin kaikki ne ihanat ja mukavat jutut, joita elämässä on juuri nyt. Anteeksi, siis mitä juttuja? No, esimerkiksi...ööööö….espanjan tunnin jälkeen oli taas kiva ja piristynyt olo, laitoin ihanaa kalaruokaa iltapäivällä, illalla tapasin ystäviä, rahahuolia ei ole kuten ennen muinoin… Kyllähän näitä on, mutta kun ne tuntuvat niin pieniltä asioilta sodan uhkan, ilmaston lämpenemisen ja maapallon saastumisen rinnalla.

On helppoa uupua elämässään, antaa periksi, lopettaa jaksaminen. Olen varmasti joskus ennenkin kertonut, kuinka eräs munkki lohdutti kärsivää lähimmäistään. ”Elämä on niin kuin meri. Joskus myrsky pauhaa, sinä pelkäät ja vapiset, toivoa ei ole. Jokaista myrskyä seuraa kuitenkin tyyni sää. Tuuli ja meri asettuvat, on rauhallista ja helppo olla.”

Psykiatrian professori Grant Brenner neuvoo ihmisiä olemaan lempeämpiä itselleen. Miksi pitäisi muistella niitä ikäviä sanoja tai asioita, joita sinulle tapahtui muutama vuosikymmen sitten? Ei niillä pitäisi enää olla merkitystä elämässäsi. Sinä olet oma itsesi, älä vaadi itseltäsi enemmän kuin on tarpeen.

Keskity positiiviseen, kehottaa Brenner. Pysähdy kymmenkunta kertaa päivässä rauhoittumaan ja miettimään hyviä asioita. Emme ole enää siinä tilanteessa, jolloin ihmiskunnan on täytynyt olla aistit herkkinä kohtaamaan yllättäviä vaaratilanteita.

Muuta omat ajatuksesi, niin muutat maailmasi.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…” (Vexi Salmi)

"Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia."

Lauantai 28.8.2021 - Pirkko Jurvelin

”Parhaat ystävät tekevät hyvistä ajoista parempia ja huonoista ajoista helpompia”

Siitä oli kulunut kaksi kokonaista vuotta, kun kirjapiirimme viimeksi kokoontui meillä. Toki olimme jo toukokuussa päättäneet karanteenimme, mutta tuntui huikealta ajatella tuota kahden vuoden koronataukoa, kun naiset saapuivat meille. Kuulin heidän tulonsa jo kerrostalon pihalta, niin iloinen kalkatus sieltä kuului.

Tavan mukaan puhuimme tietysti lukemastamme kirjasta, joka oli tällä kertaa minun valitsemani, se on emännän etuoikeus. Elizabeth Stroutin ”Olive, taas” oli herättänyt lukijoissaan pelkästään myönteisiä ajatuksia: Vanhenevien opettajien oli helppo samaistua Oliven hahmoon. Keskustelu rönsyili fyysisestä ja psyykkisestä vanhenemisesta ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Tällä kertaa kävi jälleen niin, että kirjasta puhuttiin vähemmän ja kaikesta muusta enemmän. Tämä on hyvin ymmärrettävää ja myös tavallista meidän kesken, ja asiaa kuvasikin hyvin eräs paikalla oleva sanomalla, että meillä oli ”patoutunutta keskustelun tarvetta”. Olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Olemme olleet aluksi nuoria rouvia ja pienten lasten äitejä samalla työpaikalla, lopuksi eläkkeelle jääviä konkareita ja nyt ”kirjasiskoja”.

Haeskelin useammalla kielellä tietoa ihmisen perustarpeista. Tutkijat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että lajitovereiden seura kuuluu niin eläinten kuin ihmistenkin perustarpeisiin. Yhdessä olo, koskettaminen, yhteisöllisyys nostavat veren oksitosiini-, endorfiini- ja dopamiinipitoisuuksia, mikä puolestaan aiheuttaa hyvän olon tunteen. Jo pelkästään kädestä pitäminen tai halaaminen vähentää fyysisen kivun tunnetta. ”Hyvä ystävä pitää lääkärin loitolla”, mainittiin jonkin artikkelin otsikossa.

Yksinäisyys puolestaan on asiantuntijoiden mukaan keholle yhtä vaarallista kuin viidentoista savukkeen polttaminen päivittäin, ja samojen tutkimusten mukaan yksinäisen ihmisen keho on kroonisessa stressitilassa.

Tutkimuskyselyyn vastanneista suomalaisista joka kolmas tunsi itsensä yksinäiseksi. Aikaisemman kyselyn mukaan yksinäiseksi tunsi itsensä joka viides suomalainen. Ilmeisesti koronan vaikutuksesta yksinäisyyden kokemus on lisääntynyt ja myös kroonistunut. Tätä ei myöskään helpota se tosiseikka, että 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Rakennuttajat ilmeisesti uskovat trendin kasvavan, sillä uusien kerrostalojen osakkeet ovat usein todella pieniä.

Juttelin erään satunnaisen tuttavan kanssa messuilla. Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut jo aikaa, ja minulle tuli vaikutelma, että hän oli muuttunut entisestä hyvin itsevarmasta ihmisestä jotenkin kyyniseksi ja kärttyisäksi. Korostetun välinpitämättömällä äänellä hän kertoi, kuinka he viettävät miehen kanssa iltoja viiniä juoden ja aikaa tappaen. Mitäpä siihen voi sanoa, hän eli tavallaan. Nainen palasi kuitenkin vielä myöhemmin yllättäen minun luokseni ja sanoi:”Kuule, minä haluan tulla sinne teidän kirjapiiriin.” Minun piti selittää, että meillä on ”suljettu” ryhmä, johon emme ota muita. Näin on sovittu jo ihan toiminnan alkuvaiheessa. Tuttavani ymmärsi tilanteen, ja yritin sanoa, että hänkin voisi perustaa samanlaisen kirjapiirin omien ystäviensä tai tuttaviensa kanssa. ”Niin”, kuului hänen vastauksensa. Ymmärsin, ettei se niin helppoa ole.

Se tuntuu myös erikoiselta, että vaikka some on täynnä erilaisia ystävä- ja deitti-palveluja sekä myös mukavia facebook-ryhmiä tapaamisineen, niin ne eivät ole pystyneet ratkaisemaan ystävän puutteen ongelmaa. Monet järjestöt ja organisaatiot järjestävät myös ystäväpalvelutoimintaa ja erilaisia vertaistukiryhmiä, siispä miksi ei voi vain valita ja lähteä? Mutta eihän se ole niin yksinkertaista, ei tietenkään. Jos ajattelen syrjäänvetäytyvää koululaista, yksiössään etäopiskelevaa nuorta, vanhusta, jonka on vaikea poistua asunnostaan, niin vaikea on sanoa, että mene siihen kivaan tapaamiseen, niin saat kavereita.

”Minä toivon, että minullakin on äidin ikäisenä yhtä paljon yhtä hyviä kavereita”, kirjoitti tyttäreni viestiryhmäämme. Kiitos, ystävät, lähellä ja kaukana!

Kuka haluaa kuolla yksin?

Maanantai 29.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka haluaa kuolla yksin?

Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin artikkelin tai ehkä se oli peräti kirja, josta jäi mieleeni lähinnä yksi lause:”Kuka haluaa kuolla yksin?” Muistaakseni tekstissä käsiteltiin nykyihmisen haluttomuutta sitoutua aviopuolisoon ja perheeseen. Lasten hankkiminen koetaan ehkä työlääksi, haastavaksi, liian sitovaksi ja kalliiksi, eikä seurustelukumppaniakaan ajatella välttämättä sillä tavalla, että hänen kanssaan vietetään sitten koko loppuelämä. Jossakin vaiheessa kirjoitusta ponnahti esiin tuo otsikon lause, joka on jäänyt mieleeni ja pyrkii sieltä aina esiin.

Tässä vaiheessa haluan korostaa lukijoilleni, että olen täysin tietoinen siitä, että kaikki eivät toiveistaan huolimatta saa omia lapsia, eikähän tämä eläminen ja oleminen muutenkaan ole pelkästään mustavalkoista joko-tai-elämää. Me ihmiset olemme myös monella tapaa niin erilaisia, että yksin eläminen ja kuoleminen voi olla myös vapaaehtoinen valinta.

Olen kuullut usein sanottavan – varsinkin hengellisissä yhteyksissä -, että kuolema on ihmisen viimeinen vihollinen. Kukapa haluaisi kohdata vihollisen yksin?

Muistan hyvin äitini kuoleman. Hän oli joutunut sairaalaan pari päivää aikaisemmin ja sanoi itsekin haluavansa jo pois tästä maailmasta. Eräänä aamuna minulle soitettiin ja kerrottiin, että lähtö alkaa olla lähellä. Ilmoitin veljelleni, siskolleni sekä miehelleni ja lapsilleni ja muille lähisukulaisille tästä puhelinsoitosta ja lähdin sairaalaan. Äidilleni oli järjestetty rauhallinen tilava huone erillään muista potilaista. Sairaanhoitaja kävi välillä huoneessa, ja meitä muita tuli ja meni omien työpäivien ja jaksamisen mukaan. Lauloimme, juttelimme, minä lupasin äidille, että huolehtisin hyvin veljestäni. Kun iltapäivä alkoi olla lopullaan, äiti kohtasi kuoleman rauhallisena.

Kun kerroin myöhemmin ystävälleni tuosta iltapäivästä, hän sanoi, että juuri noin hänkin haluaisi kuolla: turvallisesti rakkaiden ympäröimänä.

Siihen aikaan, kun ihmiset sairastivat ja kuolivat kotona, kaikki tämä oli hyvin luonnollinen osa elämää. Isäni Pirkko-niminen sisko kuoli keuhkotautiin 16-vuotiaana kotonaan. Hänen isänsä, minun ukkini, kertoo tarkasti tuosta päivästä ja tuosta hetkestä omassa päiväkirjassaan:

”Niin tuli lauantai, joulukuun 18. päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja koulun lopettaminen kello 11. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin vielä hänelle seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta, ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello 12 tienoissa nostin hänet keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen kiinni jostain ajatusjohtumasta. - Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu.”

”Memento mori” eli ”muista olevasi kuolevainen” sanottiin keskiajalla. Silloin myös kirjoitettiin useita kuolemisen taito-oppaita. Esimerkiksi vuonna 1408 ilmestynyt Jean Gersonin ”Opusculum tripartitum” teoksesta tuli suosittu, varsinkin sen viimeisestä osasta ”De arte moriendi” (”Kuolemisen taidosta”). Kirjan mukaan kuoleminen on yhteisöllinen tapahtuma, ja ystävien, naapureiden, sukulaisten ja papin tulisi kiiruhtaa kuolevan luokse tukemaan häntä.

Muistan joskus nähneeni elokuvan tai dokumentin keskiajalta jonkun hallitsijan kuolemasta. Sairaan huone oli täpötäynnä ihmisiä, lääkäreitä ja pappeja kulki edestakaisin, huoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri joukko odottamaan virallista ilmoitusta saada surra ja toisaalta huutaa eläköötä uudelle hallitsijalle. Meno oli kuin sirkuksessa.

Minulla ja kavereillani oli tapana toistaa eri tilanteissa lausetta:”Mihinkään muuhun ei ole pakko kuin kuolemaan, ja siihenkin vain yhden kerran.” Käytimme tuota iskulausetta silloin, kun meitä yritettiin saada tekemään jotakin vasten tahtoamme. Se oli oikeastaan vitsi, vaikka toisaalta sen sisältö oli syvällisempi kuin ymmärsimmekään. Mutta tuohon aikaan me olimme niin kuin kaikki muutkin lapset, mehän eläisimme ikuisesti ja siksi saatoimme puhua kepeästi kuolemasta.

Itsenäinen ja vapaa?

Perjantai 4.12.2020 - Pirkko Jurvelin

Itsenäinen ja vapaa?

Jo lapsesta saakka minulle oli selvää, että Suomi on itsenäinen maa. Vasta aikuisiällä, vähä vähältä, minulle on selvinnyt, kuinka paljon uhrauksia tuon itsenäisyyden saavuttaminen on vaatinut, ja kuinka paljon työtä sen ylläpitämiseen on tarvittu ja tarvitaan yhä.

Jo lapsesta asti minulle oli selvää, että Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan tarkoittanut täyttä vapautta. Lapsuuteni ja nuoruusiän ilmapiirissä oli pelkoa ja epäluottamusta, vanhempien ihmisten huokauksia ja epämääräisiä huomautuksia. Noottikriisin tunsin selvästi, vaikka en siitä tiennyt enkä ymmärtänyt, mutta tunsin sen. Konkreettinen lohdutus tuossa tilanteessa oli meille torniolaisille Ruotsin rajan läheisyys: Jos itänaapuri hyökkäisi maahamme, niin mehän juoksisimme Ruotsiin karkuun tuosta vain. Tai niin me ainakin ajattelimme, emmekä itse asiassa olisi olleet läheskään ensimmäinen sukupolvi, joka olisi käyttänyt hyväkseen kyseistä rajaa. No, jossakin vaiheessa (kutsutaanko sitä ”liennytykseksi” vai miten lienee?) lakkasin epäilemästä ja pelkäämästä, lakkasin myös miettimästä sitä, mitä voin sanoa ääneen Neuvostoliitosta/Venäjästä tai idänpolitiikasta yleensä.

Muistan kolme kokemusta vaihto-oppilasvuodeltani kolmesta eri maasta, ja kaikista niistä jäi mieleeni se ajatus, ettei itsenäisyys ole välttämättä sama asia kuin vapaus. - Lähdimme saksalaisperheeni kanssa joululomalla omalla autolla sen silloiseen Tsekkoslovakiaan. Perheen isä ja äiti olivat tutustuneet tuon ajan Länsi-Saksassa useampaan tsekkiloikkariin, ja yksi lomamatkan tarkoitus oli viedä lahjapaketteja (vaatteita, ruokaa jne) näiden nuorten miesten perheille. Asuimme hotellissa, ja yhteyshenkilömme Alfi tuli luoksemme sinne. Olimme yhdessä huoneessa, juttelimme jonkin aikaa niitä näitä, sitten Alfi osoitti sormellaan ylös kattoon samalla puhuen jotain yhdentekevää. Se oli selvä merkki: Siirryimme pois hotellista keskustelemaan ulos, koska Alfin mukaan huoneessa oli mikrofoneja, ja keskustelujamme kuunneltaisiin, sillä loikkareiden ja heidän perheidensä asioista ja suunnitelmista haluttiin tietoja. Sitä en tiedä, miten Alfi itse oli uskaltautunut yhteyshenkilöksi. Mitä suhteita hänellä oli ja minne?

Keväällä oli vuorossa lomamatka Kreikkaan. Perhe oli ottanut aikoinaan suojelukseensa kreikkalaisen Elefterian eli Elfin, jonka minäkin opin tuntemaan hyvin. Elfi opiskeli yliopistossa Kölnissä, mutta hänen sukulaisensa vierailivat isäntäperheeni luona ja samoin he vuorostaan Kreetalla Elfin perheen kotona. Ateenassa meillä oli sovittu tapaaminen erään paikallisen kirjailijan kanssa, joka oli perheen tuttu jo vuosien takaa. Olimme jälleen hotellissa, isä jututti vierasta tarjoilun lomassa ja kyseli maan poliittisesta tilanteesta. Kreikassa oli tehty sotilasvallankaappaus pari vuotta aikaisemmin, ja sen myötä ihmisten elämä oli muuttunut paljon. Tämä vanha perhetuttu ei uskaltanut sanoa mitään, ja kun isä huomasi, kuinka kiusallinen ja vaikea tilanne oli miehelle, hän vaihtoi puheenaihetta. Oliko mahdollista, että kyseinen henkilö epäili saksalaisperheen tarkoitusperiä? Vai pelkäsikö myös hän mikrofoneja?

Olin vaihto-oppilasporukan kanssa jonkinlaisella opintomatkalla silloisessa Länsi-Berliinissä. Tietysti halusin käydä myös Itä-Berliinin puolella, koskapa se oli mahdollista meille ”länkkäreille”. En muista enää, mitä kautta sitten tutustuin (olin jonkun toisen vaihto-oppilaan kanssa liikkeellä) kahteen itäsaksalaiseen nuoreen. Vietimme päivän yhdessä, ja kun oli aika lähteä lännen puolelle (passintarkastukset kaupungin itä- ja länsipuolella, metroon mentäessä ja sieltä poistuttaessa), nämä uudet tuttavamme saattoivat meitä vain vähän matkaa. He selittivät rehellisesti, etteivät uskaltaneet tulla kovin lähelle asemaa, ettei heitä yhdistettäisi länsimaalaisiin, ja näin saattaisi syntyä epämääräisiä väärinkäsityksiä heidän luotettavuudestaan. Ymmärsimme tilanteen tietysti, olihan meille pidetty muutama neuvoa-antava luento ennen matkaa.

Luulenpa, etteivät läheskään kaikki ns. ”länsimaisen sivistyksen” parissa elävät ihmiset ymmärrä, kuinka etuoikeutettuja me olemme saadessamme rypeä tässä yksilön ja ryhmien vapaudessa. Saamme ilmaista mielipiteemme suullisesti tai kirjallisesti täysin vapaasti, saamme tehdä ja toimia oman mieltymyksemme mukaan, ja jos epäonnistumme siinä tai tässä, meille ollaan tyrkyttämässä lähes ilmaista apua. Meitä suojaa laki, joka on niin liberaali, että se joskus tuntuu liialliselta. Minun ei tarvitse miettiä, kuinka pitkä matka Oulusta on Haaparannalle, koska minä en pelkää itänaapuria. Tosin toivoisin kuitenkin, että Suomi liittyisi NATO:n jäseneksi, sillä tiedän, että tämä liittolaisuus takaisi useammalle tuttavalleni paremmat yöunet.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!