Olinhan siellä minäkin - kokemus Nälkäpäivä-kerääjänä

Lauantai 28.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Olinhan siellä minäkin – kokemus Nälkäpäivä -kerääjänä

Kävelin kaupungin keskustassa ja totesin, että jälleen on tullut syksy, ja SPR:n Nälkäpäivä -keräyksen aika. Idean äiti on pälkäneläinen Mailis Korhonen, joka keksi toteuttaa keräyksen ensin kotipaikkakunnallaan vuonna 1980, josta tämä hieno ajatus levisi koko Suomeen.

Muistan, kuinka aikoinaan meillä koulussa oli Nälkäpäivänä tarjolla kevyempää (=halvempaa) ruokaa, ja mikäli minä oikein ymmärsin, kunnalta kouluruokailusta säästynyt summa meni keräykseen. Toivottavasti ymmärsin oikein. Ajatuksena oli varmasti myös konkreettisesti osoittaa sekä oppilaille että henkilökunnalle, että jossakin päin maailmaa lounaan jälkeen saattaa jäädä nälkä. No, tuosta tavasta on sittemmin luovuttu. Myöskin keräyksen kohteet ovat muuttuneet - avuntarve voi olla muutakin kuin ruuan puutetta -, ja apua annetaan nykyisin sinne, missä hätä on kulloinkin suurin. Osa avusta menee ulkomaille, osa kotimaahan.

Olin jäänyt eläkkeelle, ja nuorin tyttäreni, joka oli erittäin innostunut vapaaehtoistyöstä, pyysi minua kaverikseen Nälkäpäivä -keräykseen. Hän ei kuulemma halunnut mennä yksin (kuopus!). No, mikäpä siinä, aate oli hyvä, ja minulla oli aikaa, ja eikö vanhempien velvollisuus ole tukea lastensa harrastuksia? Emme saaneet itse valita keräyspaikkaa, vaan meidät vietiin Oulujoen toiselle puolelle erään marketin eteen. Keräysaika kestäisi meidän osaltamme neljä tuntia, ja sitten auto hakisi meidät pois.

Asetuimme ulko-ovien molemmille puolille ja liimasimme kestohymyn kasvoillemme. Emme olleet hyökkääviä vaan ystävällisiä ja sosiaalisia - ainakin oletan niin. Tuuli oli kylmä, ja välillä piti käydä lämmittelemässä kaupan tuulikaapissa. Minulla oli monta mukavaa juttutuokiota vanhempien ihmisten kanssa, kun he pudottivat kolikkonsa lippaaseen. Kuuntelin pari elämänkertaa, tapasin muutaman tuttavan, yritin kerätä rahaa, palelin ja lopulta aloin jo kovasti odottaa luvattua paluukyytiä.

Huomasin, että kuopuksen lippaalla kävi huomattavasti enemmän lahjoittajia kuin minulla. Ajattelin, että hän päivysti paremmalla paikalla kuin minä, ja vaatimuksestani vaihdoimme puolia. Jostakin syystä tilanne ei muuttunut, vaan lähinnä nuoret, miespuoliset henkilöt halusivat ehdottomasti tipauttaa rahansa kuopuksen keräyslippaaseen (ja samalla vaihtaa muutaman sanan).

Illalla puhelimeeni kilahti oman keräykseni tulos. Summaa en muista, joitakin kymppejä kai se oli. Kuopus soitti pian ja kyseli uteliaana, paljonko olin saanut kerättyä. Kyllä häntä nauratti, kun hän ilmoitti oman saaliinsa: se oli moninkertainen minun keräämääni summaan verrattuna.

Mitä opit tästä SPR? Mikäli mahdollista, niin hommaa kerääjiksi vain nuoria, kauniita, söpösti hymyileviä tyttölapsia. Lupaan, että tällä keinolla keräystulot moninkertaistuvat.

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?

Kannattaako kirjoittaminen?

Perjantai 12.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Kannattaako kirjoittaminen?

Vastaan otsikon kysymykseen oman kokemukseni mukaan. Jos ajattelee kirjoittamista rahan ansaitsemisen kannalta, niin minun vastaukseni on: ei kannata. Tiesitkö, että täällä Suomessa kustantamoille tarjottavista käsikirjoituksista julkaistaan noin yksi prosentti tai hiukan vähemmän? Teoksiani ovat julkaisseet mm. Kirjapaja, Art House, Otava, Minerva ja joku muukin Suomessa tunnettu kustantamo, mutta koskaan en ole päässyt hääveille ansioille (epäkiinnostavia kirjoja?). Sitten ovat vielä nämä ns. omakustanteet ja puolikustanteet, joita pitäisi myös itse myydä, jotta saisi omat rahansa pois. Koska vihaan myymistä – ihan oikeasti -, niin tämä on minulle aika hankala yhtälö.

Millaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa, jos haluaisi oikeasti ansaita rahaa? No, Suomessa tämä on kaiken kaikkiaan aika hankala ongelma liian pienen kielialueen vuoksi, ja eräs alalla oleva tuttavani tiesikin, että Suomessa elää pelkällä kirjoittamisella vain vajaa kymmenen henkilöä. Taiteilijan on tehtävä myös ansiotyötä, ettei makkara ja ketsuppi lopu pöydästä. - Mikä kirja sitten myy hyvin? Suomalaiset ostavat ja lukevat tällä hetkellä julkkisten elämänkertoja. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kari Hotakaisen ”Tuntematon Kimi Räikkönen”, joka on tehnyt tämän maan kirjamarkkinoilla uuden myyntiennätyksen. Kun teos oli viime syksynä ollut myynnissä kaksi viikkoa, siitä otettiin jo uusi painos. Tämän vuoden toukokuussa myydyin suomalainen romaani oli Enni Mustosen ”Sotaleski”, seuraavina tulivat Reijo Mäen ”Tolvana”, Johanna Venhon ”Ensimmäinen nainen” ja Seppo Jokisen ”Rottasankari”. Käännöskirjallisuuden myydyimpiä teoksia olivat Camilla Läckebergin ”Kultahäkki” ja Kate Mortonin ”Kellontekijän tytär”.

Miksi ihmiset kirjoittavat, vaikka se ei ole taloudellisesti kannattavaa? Minä olen joskus sanonut, että jos osaisin tehdä käsitöitä tai maalata tauluja, niin en kirjoittaisi. - Mutta kirjoittaisin varmasti sittenkin.- Vaikka raha ja kirjan kirjoittaminen eivät kohtaakaan, niin moni asia vie tämän harrastuksen kuitenkin plussan puolelle. Tietopohjaisten kirjojen (esim. ”Raamatun ajan keittokirja”, ”Rakkaudella, Sinun, Luther-kirjat) työstäminen on ollut minulle enemmän kuin juhlaa. Minä rakastan historian ja tosiasioiden penkomista, rakastan sitä, että epämääräisestä faktakasasta syntyy oikea kirja. Olen myös oppinut tuntemaan sukuani paljon paremmin, kun olen kirjoittanut päiväkirjojen pohjalta syntyneet teokset ”No, heipudei!” ja ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Ja sitten ovat kirjoittamani romaanit, joissa fakta ja fiktio vuorottelevat ja ovat suloisesti sekaisin, minun omat ajatukseni ja romaanihenkilön ajatukset – kuka miettii mitäkin? Ihanaa, kun saa määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuu! Olen kuitenkin joutunut painottamaan usein sitä, että kirjoittamani romaani on mielikuvituksen tuotetta. Jälleen kerran tätä asiaa oli vakuutettava lapsuudenystävälleni, josta en ollut kuullut yli viiteen kymmeneen vuoteen, ja joka soitti minulle Ruotsista luettuaan teokseni ”Kun elämä yllättää”. Ei, minä en harrasta puutarhatöitä, vaikka romaanin Suvi niin tekeekin.

Kirjoittaminen on työlästä, ja tuloksia syntyy hitaasti, eli siinä on samat elementit kuin monessa muussa harrastuksessa: kuntoileminen, marjastaminen, käsityöt, taiteen tekeminen. Se on kuitenkin myös palkitsevaa, eihän ihminen yleensä harrasta sellaisia asioita, jotka eivät tuo mielihyvän kokemuksia. Mika Waltari sanoo ”Sinuhe egyptiläisessä” Sinuhen suulla:” Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.” Kyllä, itseni tähden, koska se on minulle tärkeää, mutta myös siinä toivossa, että tekstistä tulisi tärkeää ehkä myös satunnaiselle lukijalle. Henry Miller on tiivistänyt monen kirjoittajan ajatukset: ”Kirjoittaminen on oma palkkionsa.”

Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Tiistai 18.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”

Dietrich Bonhoefferin kirjoittama runo on sävelletty ainakin viisikymmentä kertaa, ja meidän virsikirjassamme runo on Erkki Melartinin säveltämänä numerolla 600. Tämä virsi tuli minulle entistä tutummaksi ja tärkeämmäksi, kun etsin musiikkia veljeni hautajaisiin. Vielä suuremman merkityksen runo sai, kun tutustuin Bonhoefferin elämänkertaan ja hänen muuhun tuotantoonsa. Bonhoeffer on kuuluisin 1900-luvun saksalainen teologi, jonka kirjallinen tuotanto on erittäin laaja, ja jonka teokset kiinnostavat sekä luterilaisia että katolisia. Useita hänen kirjojaan on myös suomennettu.

”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906 – 9.4.1945) syntyi monilapsiseen perheeseen, jonka isä oli huomattava psykiatri ja neurologi ja äiti opettaja. Lasten musiikkiharrastuksia ja omia valintoja tuettiin, ja vaikka vanhemmat olivat odottaneet pojan jatkavan isänsä uraa, tämä tunsi kutsumuksekseen teologian opiskelun. Saatuaan opintonsa päätökseen, Bonhoeffer vietti vuoden Yhdysvalloissa tutkijan virassa ja perehtyi samalla Harlemin köyhälistön olosuhteisiin. Myös matka Kuubaan avasi hänen silmänsä näkemään, kuinka erilaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen.

Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa, hänet vihittiin papiksi vuonna 1931, ja hän osallistui aktiivisesti Ekumeenisen maailmanliiton toimintaan. Mies ei pelännyt ottaa kantaa natsien mielivaltaan, ja turvallisuussyistä hän muutti Lontooseen, jossa toimi kahden saksalaisen seurakunnan pastorina.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

Jo vuonna 1934 saivat saksalaiset oppilaat lukea koulukirjasta seuraavanlaisen tekstin: ”Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vapautti ihmiset synnin ja kuoleman vallasta, niin Hitlerkin pelastaa Saksan sitä uhkaavalta täydelliseltä tuholta. Sekä Jeesusta että Hitleriä vainottiin. Mutta kun Jeesus joutui ristiinnaulittavaksi, pääsi Hitler kansleriksi… Jeesus rakensi taivasten valtakunnan varaan, mutta Hitler rakentaa Saksan maan kamaralle.” Bonhoeffer palasi Saksaan huhtikuussa 1935 ja alkoi kouluttaa pappeja laittomalle Tunnustuskirkolle, joka halusi opillaan ja teoillaan erottua valtionkirkon natsiaatteita myötäilevästä toiminnasta.

Sodan kuluessa Bonhoeffer, joka oli aikaisemmin puhunut passiivisen vastarinnan puolesta, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeen palveluksessa kaksoisagenttina. Lokakuussa Bonhoeffer joutui Gestapon käsiin, hänet kuljetettiin aluksi Buchenwaldin keskitysleirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Flossenburgin keskitysleiriin.

”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Runon, jonka tunnemme virsikirjamme virtenä, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulun alla kirjeessään keskitysleiriltä. Hän tahtoi lohduttaa, rohkaista ja valaa uskoa läheisiinsä. Bonhoeffer hirtettiin keskitysleirillä aamunkoitteessa huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin paikalla ollut SS -lääkäri muisteli tapausta seuraavasti:

”Tuon päivän aamuna viiden ja kuuden välillä vangit, heidän joukossaan amiraali Canaris, kenraali Oster, kenraali Thomas ja Saksan korkeimman oikeuden jäsen tohtori Sack, tuotiin selleistään ja heille luettiin heille langetetut sotaoikeuden syytteet. Yhden parakin puoliksi avoimen oven takana ennen vankivaatteiden riisumista näin pastori Bonhoefferin polvistuneena rukoilemassa hartaasti. Tämän äärettömän sympaattisen miehen tapa rukoilla antaumuksella ja siihen luottaen, että Jumala kuuli häntä, kosketti minua mitä syvimmin. Myös vielä teloituspaikalla hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi sitten rohkeasti ja tyynesti hirttolavalle. Kuolema seurasi muutamassa sekunnissa. Tuskin olen viidenkymmenen vuoden lääkäriurani aikana nähnyt ketään toista, joka olisi kuollut niin vahvasti Jumalaan luottaen.”

Sanojen valta

Lauantai 8.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Sanojen valta

Kun Riikka Moilanen tiedusteli Oulun kaupunginvaltuuston istunnossa syyskuussa 2018, mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, joka kauppakeskuksen edessä viettää aikaansa juopotellen ja huumeita käyttäen, hän ei varmasti osannut aavistaa, että yksi ainoa väärä sana muuttaisi hänen elämänsä radikaalisti. Kaupunginvaltuustossa oli keskusteltu katujen roskaamisesta, ja Moilasen mieleen tuli sana ”ihmisroska”. Mielleyhtymän voi ymmärtää, mutta ammattipoliitikko ei voi koskaan sellaista ääneen sanoa. Yhden sanan myötä hän menetti työpaikkansa Pihlajalinnan toimitusjohtajana, eikä myöskään saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen eduskuntaan. Luulenpa, että sana ”ihmisroska” seuraa Moilasta vielä pitkään.

Ja jälleen uutinen Oulun kaupungista (tässä vaiheessa herää jo kysymys, millä perusteilla näitä virkamiehiä oikein valitaan, tahdikkuus ei ainakaan ole ollut valintaperusteena): Kaupungin viestintäjohtajana huhtikuussa aloittanut Mikko Salmi oli julkaissut sosiaalisessa mediassa päivityksen, jossa hän käytti sanaa ”lesta”. Miksi ihmeessä? Oulun seuduilla lestadiolaisuus on voimakkaasti esiintyvä kirkon herätysliike, ja jos virkamies on edes pikkuisen fiksu ja sivistynyt, hän ei huvittele yhtä ryhmää pilkkaavalla sanalla. Mitä olisivat sanoneet vaikkapa muslimit, sukupuolivähemmistöt tai maahanmuuttajat vastaavasta sanaleikistä? Salmi sai tempustaan lopulta kirjallisen varoituksen, mikä oli paikallaan. Joku kysyikin, että mitä olisi tapahtunut, jos Salmi olisi ollut nainen. Virasta erottaminen?

Muistan, kuinka nuorena opettajana jouduin kerran vaikeaan tilanteeseen. Koulu oli juuri alkanut, ja katseltuani lapsia kaksi viikkoa, mainitsin rehtorille, että eräällä lapsella on niin suuria oppimisvaikeuksia, ettei hän pärjäisi tavallisessa opetuksessa. Rehtori sanoi, että eipä hoppuilla, ja kuukaudet kuluivat. Lopulta oltiin kuitenkin siinä vaiheessa (kun asiasta oli moneen kertaan jo keskusteltu ja erinäisiä kokouksia pidetty), että piti harkita oppilaan siirtoa erityiskouluun. Silloin erään kerran puhuessani lapsen äidin kanssa puhelimessa käytin tiettyä suomalaista sananlaskua ja kuulin myöhemmin, että äiti oli asiasta kovasti loukkaantunut. Tästä tapahtumasta on kulunut erittäin monta vuosikymmentä, ja vieläkin kadun ja häpeän sanavalintaani. Ei auta se, että olin vielä nuori ja kokematon eikä se, että olin oikeassa oppilaan suhteen. Minä tyhmä ja typerä! Jos minulla olisi silloin ollut sama ymmärrys kuin nyt, olisin heti pyytänyt anteeksi loukkaavaa sanavalintaani ja voisin vieläkin tehdä sen, mutta en muista lapsen enkä äidin nimeä.

Olin lomalla Kreetalla, kun saksalainen ystäväni Joschka soitti. Juttelimme aikamme, hän tiedusteli puolisoni vointia, oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:” Lepää nyt kunnolla.” - Tämä ystäväni ei ole mikään herkkis – päinvastoin –, sillä yleensä saan kuunnella hänen ärhentelyään erinäisistä asioista (tyyliin: ennen oli kaikki paremmin), ja siksi hänen myötätunnon osoituksensa lämmitti minua tavattomasti. Palasin hänen lausumiinsa sanoihin mielessäni monta kertaa jälkeen päin. Vain kolme sanaa.

”Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhoutuu...” Muutama sana peräkkäin, ja me olemme mielessämme jo kaukana muualla.

Jos sanoja osaa käyttää taiten, se avaa itselle – ja mahdollisesti myös muille – uusia maailmoita täynnä ennen lukemattomia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Mutta vain yksikin sana voi tuhota paljon, jopa ihmisen tulevaisuuden.

Miltä sinusta tuntuu?

Sunnuntai 28.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Miltä sinusta tuntuu?

Istuimme nuorimman tyttäreni kanssa kotona kahvipöydän ääressä, ja hän halusi kuulla, mitä hänen entiselle naapurilleen kuuluu. Tämä naapuri – nimitettäköön häntä vaikka Marjaksi – on muutama vuosi sitten sairastunut Alzheimerin tautiin. Marja on ollut minun rakkain ystäväni jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Me olemme jakaneet elämämme ilot ja surut, nauraneet makeasti toistemme jutuille ja lohduttaneet silloin, kun ystävä on ollut apealla mielellä.

- Miltä sinusta tuntuu? kysyi tyttäreni.

- Oli aivan kauheaa kuulla Marjan diagnoosi. Tuntui – hyvin itsekkäästi – siltä, että minulta ollaan ottamassa jotakin pois. Huoli oli myös suuri. Miten käy sairauden edetessä? Kuka hoitaa, sillä vanha aviomies ei varmasti jaksa loputtomiin.

- Miltä sinusta tuntuu nyt?

- Nytkö? Kolmen vuoden päästä diagnoosista? Minun täytyi pysähtyä miettimään. - No, kaikkeenhan tottuu. Jos ihminen ei pystyisi sopeutumaan erilaisiin tapahtumiin elämässään, niin vaikeaksihan oleminen kävisi. Me olemme yhä rakkaat ystävykset. Keskustelu on pinnallisempaa kuin aikaisemmin, paljon aikaa menee nimien ja tapahtumien hakemiseen, ja siihenkin olen tottunut, että läheskään kaikki ne asiat, joita Marja kertoo, eivät pidä paikkaansa. Onneksi perhe pitää käytännön asioista hyvää huolta.

Kun tyttäreni oli lähtenyt, mieleeni tuli, että olin ilmeisesti keskustellut sosiaalityöntekijän kanssa. Hän, nuorin lapseni, valmistuu sosionomiksi ensi syksyn viimeisen harjoittelun jälkeen, ja mielestäni ammatinvalinta näkyi keskustelussamme.

Me emme yleensä kysy, miltä keskustelukumppanistamme tuntuu. Se on hyvin henkilökohtainen, jopa osittain pelottava kysymys. Me kysymme: Mitä kuuluu? Kuinka menee? Näihin kysymyksiin pystyy jokainen vastaamaan sen kummemmin miettimättä: Mikäpä tässä. Ihan jees. Siinähän se. Ei mitään uutta.

Miltä sinusta tuntuu? - Tuohon kysymykseen ei ole valmista vastausta, sitä joutuu pohtimaan. Joskus on tilanteita, jolloin siihen ei haluaisi vastata ollenkaan. Kun siskoni kuolemasta oli kulunut vajaa vuosi, ja hänestä kirjoittamani kirja ”Lapseni kuin nukke” oli ilmestynyt, eräs henkilö otti minuun yhteyttä. Hän halusi ostaa kirjan ja myös tavata minut, keskustella kanssani. Nainen kertoi tunteneensa siskoni joskus työn kautta, minä en häntä tuntenut. Toimitin kirjani hänelle, mutta en koskaan tavannut häntä. En voinut, en pystynyt, en jaksanut. En ollut vielä niin toipunut, että olisin voinut keskustella omista tunteistani tai tämän vieraan tunteista ja muistoista. Kuten tyttärelleni silloin sanoin: ”En halua olla kenenkään terapeutti, tarvitsisin itsekin terapiaa.” Nyt on toisin. Jos tämä henkilö ottaisi minuun nyt yhteyttä, voisin tavata hänet. Voisin vastata kysymykseen: ”Miltä sinusta tuntuu?”rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Mutta vasta nyt, viisi vuotta siskoni kuoleman jälkeen.

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!

"Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin" (IS)

Sunnuntai 18.11.2018 - Pirkko Jurvelin

”Tilastot vahvistivat: Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin” (IS)

Tässä lienee viikon pääuutinen Kalifornian metsäpalojen ja brexitin ohella. Syntyvyys Suomessa laski nyt seitsemäntenä vuonna peräkkäin, ja kahtena edellisenä vuotena ihmisiä syntyi vähemmän kuin kuoli. Viime vuosisadalla tilanne oli samanlainen kahdesti: vuosina 1918 ja 1940, jolloin maassamme vallitsi sotatila.

Nyt ei ole sota. Yleisesti ottaen jokaisesta suomalaisesta huolehditaan kohtuudella kehdosta hautaan: ravinnonsaanti, koulutus ja asunto ovat – jos itse hiukan näkee vaivaa – ainakin kohtuullisella tolalla. Miksi lapsia ei siis hankita? Yksi syy on kuulemma sopivan parisuhteen puuttuminen. Jos se parisuhde on kuitenkin olemassa, niin mahdollisia perheen perustajia pelottaa tulevaisuus: Mitä, jos menetän työpaikkani, enkä pysty huolehtimaan perheestäni? Joitakin vaivaa myös kysymys siitä, että kannattaako lapsia hankkia jo muutenkin ylikansoitetulle maapallolle, josta kuitenkin pian loppuvat puhdas vesi ja ilma. Toisaalta tutkimusten mukaan on myös paljon niitä, jotka haluavat elää itselleen, harrastaa, matkustella, olla riippumattomia kenestäkään. Tällaisiin kuvioihin eivät lapset tietenkään sovi.

Todennäköisesti kukaan ei kaipaa kyseisessä asiassa minun neuvojani, mutta annan niitä kuitenkin. Tiivistän sanomani kahteen pääotsikkoon.

1. Ole itsekäs ja hanki lapsia! Aivan niin, ajattele nyt vain itseäsi. Kuinka ihanaa on saada lapsia! Ne tuovat elämääsi paljon sellaista sisältöä, josta et osannut edes uneksia. Voi sitä iloa, onnea naurua, uusia asioita (vauvauinti – et oo tosissasi), ei koskaan tylsää, puuduttavaa arkea. En nyt puutu ollenkaan yövalvomisiin jne, koska ne ovat vain bonusta. Ole valmis ottamaan vastaan koko elämäsi kestävä rakkaus ja huolehtiminen. Ja vakavasti ottaen: haluatko kuolla yksin? Sinä, joka olet matkustellut, hankkinut kalliita vaatteita, panostanut öky - autoon, syönyt vain parhainta, kiertänyt maapallon – onhan sinulla joku, joka pitää sinua kädestä sitten joskus, kun et jaksa tehdä enää muuta kuin maata hiljaa vuoteessasi?

Suurta perhettä on joskus pidetty arvossa, nykyisin näin on vielä joissakin kulttuureissa. Perhe on turva, sukuun saattaa luottaa, kukaan ei ole yksin.

1. Toivo ja usko hyvään tulevaisuuteen! Mistä ihmeestä sikiävät nuo kaikki tuhon ennustukset, joita lehtien palstat ovat täynnä? Maailma saastuu, puhdas vesi loppuu, ihmiselle sopiva elintila maapallolla pienenee, metsät häviävät, uusia tappavia tauteja syntyy, sodat leviävät… Missä on se trollitehdas, joka syytää näitä juttuja ja aiheuttaa epärealistista toivottomuuden tunnetta? Kuka näistä jutuista hyötyy? Muutaman vuoden takainen uutinen kertoo: ”Tänään yli kahdella miljardilla ihmisellä enemmän on puhdasta juomavettä kuin 1990.” Oletko sinä lukenut tämän uutisen joskus? En minäkään. Minun piti se oikein kaivamalla kaivaa esiin, ja kuitenkin näitä juttuja, hyviä uutisia, riittää. Sinulla ja sinun lapsellasi on kaikki hyvä edessäpäin, elämällä on tarjota upeita mahdollisuuksia meille kaikille, kun vain niin haluamme.

 Tiedän, että on pariskuntia, jotka eivät suuresta toiveestaan huolimatta saa lapsia. Tämä juttuni ei koske heitä. Tunnen useita lapsettomia pariskuntia, nuoria ja vanhoja, ja tiedän, että asian hyväksyminen ei ole helppoa. Lämpimät ajatukseni teille.