Progoff - päiväkirjakurssi

Torstai 10.8.2023 - Pirkko Jurvelin

Progoff – päiväkirjakurssi

Olen kulkenut Valamossa yli kymmenen vuoden ajan joka kesä. Muutamana kesänä toimin vapaaehtoistöissä oppaana ja välillä portilla toivottamassa vieraat tervetulleiksi ja opastamalla heitä uudessa ympäristössä. Useimmiten olen kuitenkin ollut kursseilla: kirjallisuus, kirjoittaminen, filosofia ja maalaaminen ovat olleet ohjelmassa aikaisempina kesinä. Tänä kesänä ilmoittauduin Progoff – päiväkirjakurssille, jotakin uutta jälleen. Esitteen mukaan ” Kurssilla haetaan omaan elämään perspektiiviä ja suuntaa, etsitään syvempää merkitystä elämälle. Menetelmässä hiljennytään omaan sisäiseen maailmaan lyhyiden ja tarkkaan strukturoitujen kirjoitustehtävien muodossa. Kaikki työ tehdään itselle, omassa hiljaisuudessa. Kyseessä ei ole tavoitteellinen terapia, vaan kontaktin hakeminen omaan itseen…” Kurssia ohjasi päiväkirjamenetelmiin perehtynyt kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen (www.ajatusmatka.fi).

Meitä istui salissa noin kaksikymmentä naista, tällä kertaa joukossa oli myös yksi mies (yleensä miehiä ei näy tämän tyyppisillä kursseilla). Saimme isot kansiot, joissa oli erivärisiä välilehtiä. Emme esittäytyneet toisillemme lainkaan – se oli tarkoituksellista, ja kurssin vetäjä kertoi menetelmästä, päivien ohjelmasta ja neuvoi muutamia käytännön asioita kirjoittamisen suhteen. Kirjoittamisen tuli tapahtua hiljaisuudessa, luokkahuoneessa olo ei ollut välttämätöntä, määrätyn ajan kuluttua tapaisimme jälleen salissa ja saisimme uudet ohjeet. Tekstejä ei esitelty,jokainen kirjoitti itselleen. Joka päivä keskustelimme jonkin verran kokemuksistamme, jotkut puhuivat enemmän, toiset vähän.

Progoff -kansion sisältö: Vihreä - Nykyhetken määrittely, Keltainen – Päiväkirja, Sininen – Syvyysulottuvuus (unet ja unelmat, unien, unelmien laajentaminen, unen ja valveen raja-alueen mielikuvat...keskustelu sisäisen viisauden kanssa), Punainen: Elämä (aikaulottuvuus, elämänhistoria, askelmat, tienhaarat, nyt…), Violetti – Merkitysulottuvuus (meditaatiot, yhteyden kokemuksia, hengellisen/henkisen elämän askeleet, mantramietiskely, huiput, laaksot, sisäisten tapahtumien yhteenveto)…Tehtäviin liittyvissä ohjeissa kerrottiin, että ennen kirjoittamisen aloittamista tulisi hiljentyä, kirjoittamisen tulisi olla spontaania, joskus tekstiä saattaisi tulla vähän tai ei ollenkaan, ja tehtävän päätteeksi tulisi ottaa vielä aikaa hiljentymiseen.

Ohjaaja luki meille tehtävän luokassa, vaivuimme hiljaisuuteen ja aloimme kirjoittaa. Minä kirjoitin kirkossa, rannalla, hautausmaalla, ulkona puiston penkillä, vanhan kirkon edessä olevalla istuimella… en koskaan sisällä luokassa. Tärkeintä oli kirjoittaa, antautua ajatuksille, ei miettiä liikaa ja suunnitella. Eräässä kirjoitustehtävässä oli tarkoitus pohdiskella asioita jonkun edesmenneen läheisen kanssa. Yllätyksekseni minulle valikoitui mielessäni rakas ystäväni, ei esimerkiksi joku läheisistä perheenjäsenistäni. Se oli hyvä keskustelu, lempeä ja rauhoittava kuten ystävänikin oli ollut.

Joskus tehtävä tuntui liian hankalalta. Kerran piti kirjoittaa unista ja pohtia niitä. Enhän minä näe koskaan unia – tai tietysti näen, mutta en ikinä muista niitä! Muistin tasan tarkkaan kaksi unta, jotka olin nähnyt lapsena. Kirjoitin ne paperille ja mietin, kuinka unielämäni saattoikin olla niin vaisua, ja mitä nämä unet sitten merkitsivät minulle, kun juuri ne olivat jääneet mieleeni. Ajattelin, että minulla on lähipiirissä ystäviä, jotka heräävät aamulla helpottuneina siitä, että saavat jälleen avata silmänsä vilkkaan yön jälkeen, ja minä olin aamuisin tyhjää täynnä.

Vajaa kolme päivää on aivan liian lyhyt aika tällaisen syvää luotaavan kurssin läpikäymiseen, ja yleensä Progoff -kurssit kestävätkin pidempään. Hyvää on kuitenkin se, että opiskelija voi jatkaa menetelmän kanssa työskentelyä milloin vain ja kuinka usein haluaa. Kotiuduin Valamosta neljä päivää sitten ja olen kirjoitellut nyt kansiooni joka päivä, sillä se on mielenkiintoista ja pakottaa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Tuntuu, että aivoissani on useampi taso: päällimmäisenä on arkielämän toimintaan vaikuttava taso ja sen lisäksi monta kerrosta paljon syvemmällä, niin syvällä, etten ole vielä läheskään päässyt sinne asti, enkä varmasti koskaan pääsekään.

”Myös unista tulee elävämpiä. Kyse ei ole niinkään tiedollisesta oivaltamisesta kuin tapahtuneiden asioiden uudelleen kokemisesta”, mainitaan edelleen kurssin esittelyssä.

Kurssin jälkeen olen nähnyt unia joka yö. Se on erikoista. Saatan herätä ja hiukan ihmetellä, mutta nukahdan uudestaan. Nukun paremmin ja näen unia, siis ainakin jotakin merkittävää tämä kurssi on saanut aikaan tähän mennessä.

Ajatuksiani Testamentti -osiossa

Yritän unohtaa,

unohdan yrittää,

vaivun levollisuuteen.

Armahdan itseni,

jaan armoa ympärilleni,

vaivun levollisuuteen.

Hyväksyn minut,

hyväksyn kaikki,

vaivun levollisuuteen.

Vain tänään

jaksan näin,

huomista ei ole.

Vaivun levollisuuteen.

Kirjapiiri verkossa

Lauantai 20.3.2021 - Pirkko Jurvelin

Kirjapiiri verkossa

Kirjapiirimme on kokoontunut säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan. Me olemme enemmän kuin kirjasta kiinnostuneita naisihmisiä, sillä me olemme ”kirjasiskoja”. Tämä siskous on syntynyt työpaikkamme kautta, sillä olemme olleet aikoinamme työtovereita jopa vuosikymmenien ajan. Kyllä sellaisessa ajassa ja yhteisessä työpaikassa tutustuu ihmiseen, miltei yhtä hyvin kuin omaan siskoon. Kirjapiirissämme olemme ehtineet lukea ja keskustella lähes kahdeksastakymmenestä teoksesta (!). On ollut tärkeää joutua välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle tutustumaan myös sellaiseen lukemistoon, johon ei olisi muuten tarttunut. Olemmehan me toki pitäneet kirjatapaamisista kesälomaa kaksi kuukautta vuodessa, mutta enempää oleilua emme ole itsellemme sallineet, kunnes… No, niin, kyllähän te arvaatte: Korona on estänyt tapaamisemme vuoden ajan paria ulkoilmakokoontumista lukuun ottamatta. WhatsApin avulla olemme pitäneet yhteyttä, päivittäneet olemisiamme ja antaneet kirjavinkkejä.

Kyllästyin lopulta tilanteeseen, ja koska itse olen tämän piinavuoden aikana osallistunut kokouksiin ja koulutuksiin verkossa, ajattelin, että meidänkin kirjapiirimme on aika ottaa digiloikka yhdessä. Annoin tyttäreni opettaa ja neuvoa, miten moinen yhteys luodaan ja ylläpidetään, ja niin me teimme sen: Kirjapiirimme kokoontui verkkoyhteyksien välityksellä.

Toimin tällä kertaa emäntänä, ja kokemus oli eräällä tapaa helpompi kuin aikaisemmin, sillä minun ei tarvinnut etukäteen paneutua siivoamiseen tai leipomiseen. Kokouksen kuluessa kävin toki hakemassa itselleni vesipullon. Emännän rooliin kuuluu myös luettavan teoksen ilmoittaminen ja keskustelun alustaminen. Tämäkään ei ollut hankalaa, sillä jo vuosi sitten olin ilmoittanut (peruuntuneen) kirjapiirimme aiheeksi saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaanin ”Mennä, meni, mennyt”. Olin lukenut kirjan tasan vuosi sitten, joten kaivoin sen esiin hyllystäni ja luin uudelleen. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä hämmästyneempi olin: En ollut muistanutkaan, kuinka erinomainen tuo Erpenbeckin romaani on! Aiheena on maahanmuutto, jota tarkastellaan juuri eläköityneen berliiniläisen yliopiston professorin silmin. Hän näkee sattumalta nälkälakossa olevia afrikkalaisia maahanmuuttajia, kiinnostuu heidän taustoistaan, asemastaan ja heitä koskevasta lainsäädännöstä. Taustalla kulkee myös entisen jaetun Saksan vaikutus ihmisiin: Muurin eri puolella asuva oli kuin ulkomaalainen kummajainen, jonka ajatusmaailma saattoi täysin poiketa omastasi. Suosittelen tätä lukukokemusta! Ainakin jokaisen perussuomalaisia kannattavan pitäisi tarttua tähän kirjaan.

Minä olin siis kerrannut teoksen, mutta ymmärrettävistä syistä, kaikki kirjapiiriläiset eivät olleet ehtineet sitä tehdä. Mutta ei hätää: Tarkoitukseni olikin vain käyttää kyseistä romaania alkusysäyksenä keskusteluumme, jota varten olin kutsunut paikalle Omarin – ystäväni jo monen vuoden ajalta. Omar oli lupautunut vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, mutta minä lupasin, että hän saisi myös jättää vastaamatta. Vaikka hänen paostaan Irakista on kulunut jo viisi vuotta, syyt siihen ovat yhä samat ja olemassa.

Voin vakuuttaa, että eläkkeellä olevat naisopettajat kyselevät mielellään ja tarkasti. Meille selvisi, miksi Omar oli lopulta joutunut lähtemään kotimaastaan. Muuttuvat poliittiset tilanteet ovat aiheuttaneet sen, että perheen kaikki miehet asuvat nyt turvallisuussyistä ulkomailla, kolmessa eri maassa. Omar kertoi meille pakomatkastaan, siitä, miten sattuma toi hänet Ouluun, ja miksi hän on yhä täällä.

Keskustelu tämän miehen kanssa herätti varmasti yhtä paljon kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Voiko henkilö, joka on säännöllisesti tehnyt töitä neljän vuoden ajan, eikä ole syyllistynyt uudessa maassaan mihinkään lainvastaiseen, ja joka elää normaalia, tasaista arkea, saada työperäisen oleskelululuvan? Miltä tuntuisi asua vieraassa maassa, jossa sinulla on ystäviä ja työpaikka kuitenkin tietäen, että milloin tahansa sinut voidaan lähettää pois, ellet onnistu saamaan kyseistä lupaa? Kannattaako perustaa perhe Suomeen? Ja vielä: Elät tässä vaikeassa epämääräisyyden tilassa koko ajan ikävöiden vanhempiasi ja veljiäsi ja sisariasi ja tiedät, että on vaikeaa  mennä heitä tapaamaan. Sinua vaivaa huoli iäkkäistä vanhemmistasi, sillä olet kasvanut kulttuurissa, jossa aikuisten lasten on huolehdittava äidistään ja isästään.

Omarin sarkastinen huumori oli kyllä aika piristävää, ja ehkä se on hänelle myös yksi keino selviytyä haastavasta arjesta. Vai mitä sanotte siitä, että hän on opiskellut kaikki mahdolliset rasistiset ilmaukset, joita hänen tuttavansa suinkin ovat muistaneet ja opettaneet edelleen hänelle? Nämä sanat kuuluvat siis nyt Omarin suomenkielen varastoon, ja jos joku sattuu niitä hänelle huutamaan, niin mitä siitä: Nehän ovat tuttuja sanoja!

Jätä jälkeesi sanoja

Torstai 15.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Jätä jälkeesi sanoja

Minulla on ollut onni ja mahdollisuus saada lukea ukkini kirjoittamia yli sata vuotta vanhoja päiväkirjoja. Nämä kirjoitukset sisällissodan ajalta panivat minussa alkuun prosessin, joka jatkuu yhä. Luettuani ukkini tekstit, aloin etsiä tietoa kyseisestä ajanjaksosta Suomessa, tapahtuneen syitä ja seurauksia, olen tutustunut ihmiskohtaloihin sekä myös jääkäriliikkeeseen – ja käyttänyt kaikkea löytämääni tietoa omassa tuotannossani. En usko, että ilman tätä henkilökohtaista sidettä tuohon aikaan olisin koskaan edes kiinnostunut kyseisestä ajanjaksosta Suomen historiassa.

Tätini kuoli 16-vuotiaana keuhkotautiin 1930-luvulla. Hänen päiväkirjansa kertovat vahvasta tytöstä, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt oman tilanteensa vakavuutta, tai sitten hän oli poikkeuksellisen rohkea nuori nainen. Itkin useaan otteeseen, kun luin hänen muistiinpanojaan – tiesinhän, mitä oli tulossa. Iloinen, vahva, reipas – en olisi pystynyt samaan tuossa tilanteessa. Opin häneltä paljon, opin paljon myös itsestäni.

Kun sain käsiini isäni sota-ajan päiväkirjat, olin todella innoissani. Ne tuottivat minulle kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen, sillä sivuilla oli lähinnä merkintöjä vallitsevasta säästä, sodasta ei ollut juurikaan mainintoja, mutta muistiinpanot oli kuvitettu hauskasti – erään korsutoverin tuotoksia. Tämä isäni kirjoittama runo on jäänyt mieleeni:

”Isän pikku Piikkuli leikkii sekä laulaa.

Kun isä tulee koulusta, hän hyppää isän kaulaan.”

En muista, missä yhteydessä isä tuon tekstin kirjoitti, olin joka tapauksessa pieni koululainen silloin. Tuo runo on aarre.

Minun lapsuudessani ei ollut vielä sellaisia ystäväkirjoja, joita nyt voi ostaa kaupasta. Minulla oli kuitenkin aika iso, mustakantinen vihko, johon luokkatoverini kirjoittivat itsestään ja liimasivat vielä valokuvankin muistoksi. Se vihko on täynnä tärkeitä sanoja ja ajatuksia!

Sain kahdeksan vuotta sitten äitienpäivälahjaksi punaisen muovikansion, joka oli kahden nuorimman tyttäreni tekemä. Ensimmäisellä sivulla oli teoksen otsikko:”Äitiinsä tulleita”, sivun kuvituksena oli kirjapino ja selvennyksenä seuraava teksti:

Kirjoittajat: tyttöjen nimet

Painopäivämäärä: 13.5.2012

Kustantaja: Kotikustannus Oy

Painos: Ensimmäinen

Tämän kirjan sisältö koostuu teksteistä, joita tytöt olivat kirjoittaneet ala-asteella. Ilmeisesti he olivat säilyttäneet joitakin tarinavihkoja ja kopioineet juttunsa sieltä ja vielä hienosti tulostaneet kaiken. Aivan mahtava teos! Toista painosta ei kuitenkaan ole vielä ilmeisesti otettu.

Sanotaan, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. En ole tästä ajatuksesta täysin vakuuttunut. Kuva kertoo paljon siitä, mitä sinä näet, siis pintaa, mutta se ei kerro sitä, mitä ihmisen sisällä on. Tämän vuoksi arvostan sanoja, vanhoja, uusia, helppoja, vaikeita, kauniita ja outoja, ymmärrettäviä ja ajatustyötä vaativia, kaikenlaisia sanoja, sillä ne kertovat meistä itsestämme. - Luulen, että nykyisin aika harva pitää päiväkirjaa. Olen kirjaesittelyissä usein kysellyt, kuinka moni on joskus kirjoitellut asioita muistiin päiväkirjoihin, ja monen kuulijan käsi on noussut. Silloin olen antanut heille ehdottoman kiellon: niitä ei saa hävittää, vaikka mieli joskus tekisi. Mutta ei sinun tarvitse tuottaa tekstiä päiväkirjan muotoon, jos se ei tunnu omalta jutulta. Voit kirjoitella ajatuksia ja tapahtumia kalentereihin, ehkä pidät vieraskirjaa, lähetät postikortteja ja kirjeitä, tuhraat muistilappuja, säilytät kouluaikaisia vihkoja, joissa on juuri niitä merkityksellisiä sanoja, joita jätät jälkeesi. Tietysti tekstiäsi voi löytyä koneeltasi, muistitikulta, pilvestä, mutta jos ne jostakin syystä häviävät...

Juttelimme taannoin polttohautauksesta. Minä ja poikani ilmoitimme ehdottomana mielipiteenämme (=käskynämme), että meitä ei sitten saa polttaa. Kerroin sääliväni niitä arkeologeja, jotka muutaman sadan vuoden kuluttua kaivavat hautausmaita, eivätkä löydä mitään, mikä kertoisi 2000-luvun ihmisistä ja aikakauden hautaustavoista, koska vainajista ei löydy minkäänlaisia jälkiä. Mielestäni sanojen säilyttämisellä on sama merkitys: Ne säilyvät aarteina ja tutkimisen kohteina niiden tuleville lukijoille.

Lapsen kuolema

Torstai 23.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Torniossa 2.1.1938

On jo uuden vuoden toinen päivä. Päiväkirjaan en ole kai mitään kirjoittanut sen jälkeen, kun Helsingissä marraskuussa. Kirjakin jäi kotiin. Nyt istun Lähetyshotellissa, kun Ilkka meni elokuviin. On ollut niin raskas joulun edellisaika, ettei ole voinut kirjoittaa. On ollut sellaisia kokemuksia, ettei olisi niitä jaksanut niin raskaiksi kuvitella. Koko marras- ja joulukuu olivat kuin painajaisunta. Ei ollut Pirkko jaksanut tulla vastaan, kun marraskuun 26. päivänä kotiin jouduin. Kovin iloiseksi hän kuitenkin pienistä lahjoistani tuli. Ja seuraavana aamuna hän oli jo kello 8 pystyssä. Hiukan jaksoi vielä kävelemässäkin käydä. Rakas, kultainen Pirkko! Muutaman kerran kävimme kävelemässä, mutta kun lunta tuli, niin oli turvauduttava kelkkaan. Siinä häntä lykkäsin. Sydäntä viilsi, kun voimat heikkenivät. Muutamana päivänä hänet oli jo kannettava kelkkaan. Sittenkin monena päivänä kelkkailimme ulkona, vaikka pitkään hän ei jaksanut. Joulukuun 9. päivänä Pirkko oli kai viimeisen kerran ulkona. Sen jälkeen hän oli sängyssä, ja joulua hän odotti niin äärettömän hartaasti ja pääsyä seminaarin kuusijuhlaan. Joulupäivällisen, joulukuun 12. päivänä hän halusi, mutta ei jaksanut syödä.

Raskas viikko joulukuun kahdennestatoista kahdeksanteentoista oli. Öisin valvontaakin. Pirkko heikkeni. Muutamana iltana, kai se oli joulukuun viidestoista, hän sanoi:” En tahdo enää muistaa iltasiunausta ja unohdin ja taas piti lukea alusta.” Luimme sitten yhdessä. Itkin, ja viiltävä, hirvittävä suru ja tuska täytti mielen. Niin luottavaisesti, kädet ristissä Pirkko luki:” Rakas taivaan Isä, siunaa pikku Seppoa, pikku Pirkkoa, pikku Ilkkaa, pikku Kyllikkiä, äitiä, isää, Turun väkeä ja Ylimäen väkeä ja kaikkia ihmisiä.” Kuin pikku lapsena ennen Pirkko luki. Seuraavana iltana teimme samoin, vaikka silloin oli raskas taistelo: Pirkko olisi halunnut seminaarin kuusijuhlaan. Hänet puettiinkin, nostin hänet keinutuoliin. ”Katso, jaksanhan minä, te pidätte minua liian heikkona, huonona. Pyydä lääkäri, että kysytään häneltä.” Ei Pirkko kuitenkaan lähtenyt. Itkin:” En voi sinua viedä, vaikka kuinka tahtoisin.” Seminaarin oppilaat kävivät Pirkon ikkuna alla laulamassa. Itkimme kaikki, Pirkkokin. Oli niin viiltävän raskasta. Ja koulun lopettamisen kiireet painoivat: perjantaina oli lasten kuusijuhla.

Niin tuli lauantai, joulukuun kahdeksastoista päivä, jolloin aamupäivällä oli vielä tunteja ja työkauden lopettaminen kello yksitoista. Sen jälkeen pääsin Pirkon luo. Kerroin hänelle vielä seminaarin ja harjoituskoulun kuusijuhlasta. Ja hän jaksoi vielä kiinnostuneesti kuunnella, mutta oli niin vaikea olo. Kello kahden tienoissa nostin hänet vielä keinutuoliin, jossa hän hiukan aikaa oli. Sitten nostin hänet takaisin sänkyyn. Ajatuselämä alkoi seota. ”Olkaapa hiljaa”, hän toisti monta kertaa kuin saadakseen jostain ajatusjohtumasta kiinni.

Tunnit menivät. Pirkko ei enää tajunnut puhetta, ei enää sitäkään, kun hänelle tuotiin maisteri Lahdensuon kukka ”parhaalle oppilaalleen”. Kello läheni viittä. Syvä, pitkä henkäys, toinen, ja Pirkko nukkui pois. Häntä ei enää ollut, hän oli ainiaaksi meiltä otettu. Yhtäkkiä niin hirvittävä tyhjyys täytti mielen, kuin koko elämä yhdessä hetkessä, kaikki sisältö olisi häipynyt. Väkivaltainen, raju, väkevä itku työntyi esiin, ja koko hetken hirvittävä tyhjyys purkausi tyhjiin sanoihin:” Voi, Pirkkoa ei enää ole! Pirkko otettiin!” Kuolema! Ei sitä tajua, ennen kuin se koskettaa näin läheltä. Ei edes isän kuolema ollut samaa. Sellainen hirvittävä tyhjyyden tuntu. Kuin koko elämä yhtäkkiä olisi häipynyt pois. Sellainen kokemus, johon ei ole mitään verrattavaa. Raskas, hirvittävän raskas oli joulukuun kahdeksannentoista päivän ilta.

Ote on kirjastani ”No heipudei!”. Pirkko (isäni sisko) kuoli kuusitoistavuotiaana keuhkotautiin, mutta hänen iloiset päiväkirjamerkintänsä kertovat rohkeasta ja reippaasta tytöstä, joka jaksaa uskoa hyvään tulevaisuuteen. Kirjassa vuorottelevat Pirkon ja hänen isänsä Viljo Törmälän (ukkini) päiväkirjamerkinnät sekä ajankuvaus.

Kirjan voi tilata yhteydenottolomakkeella tai sähköpostilla: www.pirkkojurvelin.com. Hinta on viisi euroa sekä postikulut, Oulun alueella kirja toimitetaan suoraan postilaatikkoon ilman lähetyskuluja.

Kirjamessuilla Helsingissä

Lauantai 26.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Helsingin kirjamessuilla

Pitkästä aikaa – useamman vuoden tauon jälkeen – pääsin Helsingin kirjamessuille. Olin ihan täpinöissäni jo ennen matkaani, ja sen jälkeen vasta olinkin. Heti kymmenen jälkeen perjantai -aamuna astuin sisään messuhalliin Pasilassa. Ajankohta on tärkeä, sillä aamulla pöytien ääreen mahtuu vielä katselemaan ja tutkimaan kirjoja, iltapäivällä se on taistelun takana. Ja nyt tulee tärkeää sisäpiirin tietoa, joka jokaisen messuvieraan kannattaa painaa mieleensä: Minulla oli mukanani pieni vedettävä matkalaukku (sitä kokoa, jonka saa viedä lentokoneen matkustamoon), jota en suinkaan jättänyt naulakkoon, vaan joka seurasi mukanani hallin jokaiseen mutkaan, ravintolaan, kahvilaan ja luentotilaisuuteen. Kyllähän te ymmärrätte: laukkuun mahtuu paaaaaljon kirjoja, ja ne on helppo kuljettaa mukanaan. Muutama kateellinen huomauttikin minulle, että tuo on hyvä ajatus, mutta toisaalta täytyy myöntää, etten ollut ainoa lentolaukkua mukanani vetävä. Siis: vedettävä matkalaukku on paras selviytymiskeino kyseisessä tilaisuudessa, ellei sitten mukana ole omaa kulia (= henkilö, joka tekee puolestasi ruumiillisen työn).

Kirjamessujen finanssipuolta tarkastellessaan vierailija huomioi kaksi asiaa: 1. ravintolapuoli on aivan ylihinnoiteltua (vrt. lentokenttien vesipullot) ja 2. kirjoja saa lähes ilmaiseksi. Jälkimmäinen aiheutti meikäläisessä pienoisen hulluuskohtauksen, sillä halusin HETI ostaa KAIKKI kirjat, jotka maksoivat 2-5 euroa, ja seuraavaksi halusin ostaa KAIKKI kirjat, jotka maksoivat vain 10 euroa. Hulluuskohtausta hillitsi vain se tosiasia, ettei lentolaukkuun loppujen lopuksi kuitenkaan mahdu kovin paljon teoksia, olivatpa ne sitten kuinka edullisia hyvänsä. Tämän asian tiedostaminen voisi aiheuttaa helposti itkupotkuraivarin, mutta onneksi messuhallin ilmapiiri oli sen verran henkevä, että minun oli tyydyttävä vain kestämään tämä kauhistuttava vääryys.

Kirjamessujen yhteydessä on myös viini- ja ruokamessut. Tämä on todella kätevästi ajateltu, sillä pistäydyin useamman kerran päivän aikana napostelemaan maistiaisia, ja taas jaksoi. Toisaalta itkupotkuraivarilta oli vaikea välttyä tälläkään messuosastolla, sillä olisin välttämättä halunnut ostaa muutaman purkin sitä ihanasti valmistettua espanjalaistyylistä munakoiso -kurpitsasäilykettä, puhumattakaan niistä kalajutuista. Entäpä sitten ne aivan ihanat kattilankannet (silikonia, kestävät - 40:tä asteesta +200:n asteen lämpötilaeroja, erilaisia kasvisaiheisia malleja, eri kokoja….TAHTOO!). Kyllähän maalaistytön pää oli aivan pyörryksissä.

Välillä minun piti käydä levähtämässä eli kuuntelin lyhytluennon ”Kahden sukupolven sotakirjailijat”. Keskustelemassa olivat Kristian Kosonen (”Isku Tornioon”) ja Esa Sirén (”Kompakkajoen sissipartio”). Sana ”Tornio” veti minua tietysti kuuntelemaan, ja toisaalta myös se, että kyseinen aihe on tullut itselleni tutuksi silloin, kun kirjoitin Irja Juneksen elämäntarinaa ”Rajalta rajalle” (ei myynnissä). Kirjojen sisältöön ei paljon kajottu ihan taktisista syistä, mutta oli todella mielenkiintoista kuunnella molempien kirjoittajien tavoista työskennellä, henkilöhahmojen ja henkilöiden ryhmädynamiikan luomisesta ja muista luovaan kirjoittamiseen liittyvistä asioista. Kummallakaan miehistä ei ole minkäänlaista kirjoittajakoulutusta, molemmilla sitäkin enemmän urheilu- ja valmentajakokemusta. Olisin kuunnellut kauemminkin, sillä puoli tuntia vilahti kovin äkkiä.

Kuuntelin vierestä, kuinka eräs messuvieras kysyi kirjakauppiaalta, miltä tilaisuus on vaikuttanut tähän asti. ” Täällä on ollut jo nyt todella paljon ihmisiä, he ovat hyväntuulisia ja haluavat ostaa kirjoja”, tämä vastasi hymyillen. Minullekin tuli hyvä mieli tuon kuultuani. Eläköön kirja! Väliin yritti kyllä mieleeni hiipiä pienoinen epäilys. Kannattaako kirjoittaa uusia kirjoja? Kuka niitä lukee, kun entisiäkin, mahtavia, ihania, viisaita, viihdyttäviä, upeita teoksia on niin paljon? - Kirjamessuvierailuni kesti lähes seitsemän tuntia, ruoka- ja kahvitauot mukaan laskettuina. Sitten olikin jo lähdettävä kohti Pasilan asemaa. Vaikka olin todella väsynyt, olo oli mahtava. Kirjamessut, kyllä kiitos!

Pyörittelen päässäni ideoita, hylkään ja hyväksyn, laitan syrjemmälle odottamaan, innostun ja toppuuttelen itseäni. Maanantaina tulevat kirjasiskot luokseni kokoukseen. Nyt ei keskustellakaan mistään valmiista kirjasta, vaan siitä uudesta, jonka me aiomme kirjoittaa yhdessä. Olen niin innostunut! Ei kai kirjoja sittenkään ole vielä liikaa?

Kirjasiskot

Keskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Me olemme kirjasiskoja

Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT!

Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle.

Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset.

Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa?

Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi.

- Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä.

Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha.

Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot!

Heinäkuisia päiväkirjamerkintöjä

Maanantai 29.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Päiväkirjamerkintöjä elokuussa 1918, 1936 ja 1937

Viljo Törmälä Riihimäen sotavankileirillä 30.7.1918

Näin monta päivää mennyt kirjoittamatta riviäkään. Ajatuksia monia sentään mielessä asustanut. Nyt tulee pian tarkastus. Joku jääkärikapteeni tarkastaa nyt vartioston. Siksi on täytynyt olla jo aikaisin liikkeessä. - On tullut paljon uusia miehiä, aivan harjoittamattomia. Niitä on saanut hangata lujasti. Työtä siinä on ollutkin, keskisuomalaisia ovat. Omituista: niistä kaikista näyttää, että ne ovat tavattoman vastenmielisesti tulleet tänne. Aivan säälittää muutamia tarkatessa, niin onnettoman näköisiä. Ja kovin nahjuksia. On sentään näissä omissa, vanhoissa miehissä jo sentään jonkun verran tarmoa ja ryhtiä. Ja niin kuin niissä jo löytyisi jotain karaistuneempaa, rautaisempaa, tulikasteen säkenöimää. Jonkinlainen haluttomuus sotapalvelusta kohtaan näillä on kaikilla, minullakin. Liekö se jonkinlainen salainen itsesäilytysviestin ilmaus, tai onko se vaan, että näin vallattoman vapauden aikakauteen tottuneet kammoavat vähäisintäkin rajoitusta ja ahtautta. Ehkä molemmat osittain.

Ylihuomenna Sinun luoksesi, Kultu, päästä täytyy. Jo alkaa elokuu, ja olisi riennettävä omaan työhön. Kun pian jo pääsisi. Uskonkin sentään taas pian pääseväni, vaikka monen pettymyksen haikeutta Sinä ja minä olemme saaneet tuta.

Pirkko Törmälä Oulaisten parantolassa 27.7.1936

Hohoi! Tänään oli lääkärintarkastus. Punnituksessa painoin 45 kg 700 g. Olin lihonut viime punnituksesta, joka oli kaksi viikkoa sitten 1 kg 700 g, sillä silloin painoin vain 44 kg. Mutta huonosti kai minulla on mennyt, sillä minä olin kuulevinani tohtorin sanovan ylihoitajalle:”Keuhkot yllä”, ja se merkitsee, että keuhkot ovat ennallaan. Eivät parantuneet eikä huonontuneet. Voi kauhea! Kuinka kauan minun täytyy täällä olla. Kaikenlaisia maalaisia nuo ihmiset. Minä en voi viihtyä heidän seurassaan. En millään. Olisi paljon mukavampaa, jos pääsisin jonnekin muualle parantolaan, jossa olisi koululaisia, joiden kanssa voisi keskustella kouluasioista, elokuvista ym. Täällä eivät monet edes ole käyneet elokuvissa. Joku harva vain. Kyllä täällä on tosi ikävä olla. Alussa tuntui kivemmalta, ja kun se ”Humu” oli täällä, ja minä ihastunut häneen, niin kyllähän se menetteli. Mutta nyt!

- Nyt muustakin. Viime yönä heräsin vähän ennen kello yhtä, että päätäni pakotti. Ihmettelin, kun ”Sarastus” istui sänkynsä laidalla. Eihän hän tavallisesti yöllä valvonut. Mutta sattumalta katsoin ikkunaan ja näin, kuinka salamat välähtelivät ulkona yhtä mittaa. Ukkonen jyrisi hiljalleen, ei satanut. Sarastus tahtoi minua wc:hen. Pelosta tietenkin. Kävimme siellä, ja sitten ”Sarastus” meni päivystyshuoneeseen, jossa yötäti oli. Yötätinä oli Hanna-täti. Salamat välähtelivät, ja räsähteli myötäänsä. Silloin alkoi hätäkello soida. Se soi erään sänkypotilaan, Eeva Halmeen, luona. Hanna-täti meni sinne ja tahtoi meitä mukaansa. Me menimme. Minä istuin tuolilla puoleksi ja ”Sarastus” puoleksi. Minua nukutti, ja minä nojasin päätäni kaappiin. Salamat välähtelivät vain, ja ukkonen jyrisi. Satoi väliin, väliin ei. Lopuksi luulimme, että pilvi meni ohi, mutta silloin tuli uusi! Puoli kolmen aikaan tulin tänne huoneeseeni ja aloin nukkua. ”Sarastus” tuli myöhemmin.

Nyt onkin jo tämäkin päiväkirjani lopussa. Uusi täytyy aloittaa. Kiitos toveruudestasi! Hyvästi!

Viljo Törmälä Torniossa 14.7.1937

Uskomattoman harvoin ehdin kirjoittaa tähän kirjaan, vaikka niin paljon vaikutelmia olisi ollut. Koko kevät niin monien vaikutelmien sekoitusta: kiireinen työ ja ensimmäisten omien oppilaiden viime viikkojen työ. 2-luokka oli mieleinen luokka minulle. Niin mielelläni tein työtä sen kanssa. Niin sydämestäni olisin toivonut jotain voivani näille oppilailleni antaa. Mutta heikko työntekijä olen ollut, sen tunnen. - Raskaat huolet ovat mieltä sumentaneet. Pirkon jatkuva sairaus. Ja sitten Kyllikki keväällä sairastui, parantui ja sairastui uudestaan. On nyt paraikaa sairaalassa. Ja vanha isä Oulaisissa talvesta saakka ollut sairaana. Tuskin ehdin käydä häntä katsomassa. Ja nyt soitettiin, että hän on kuollut. Tuntuu niin omituiselta. Elämä on niin ihmeellinen: sortua, kadota pois, kukin vuorollaan. Isä oli – niin, melkein vaikea sanoa – hän oli omalla tavallaan vaatimaton, herttainen mies. Mutta läheiseksi hän ei koskaan oikein tullut. Ehkä hänkin oli sulkeutunut. Hän eli omaa, mietiskelevää elämäänsä, ehkä ei kovinkaan syvällistä. Mutta pienten lasten kanssa hän viihtyi; ne pitivät hänestä. Ja nyt on isä poissa. Missä? Jumala tutkii ihmisen. Ei hän paha ollut. Mikä mahtoi olla hänen osansa elämälle. Ken sen mittaa, vain Jumala sen tietää. Olkoon hyvä, rauhallinen lepo isälle.

Otteet teoksistani ”Eestä vapauden – eestä kotimaan” ja ”No heipudei”.

Kannattaako kirjoittaminen?

Perjantai 12.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Kannattaako kirjoittaminen?

Vastaan otsikon kysymykseen oman kokemukseni mukaan. Jos ajattelee kirjoittamista rahan ansaitsemisen kannalta, niin minun vastaukseni on: ei kannata. Tiesitkö, että täällä Suomessa kustantamoille tarjottavista käsikirjoituksista julkaistaan noin yksi prosentti tai hiukan vähemmän? Teoksiani ovat julkaisseet mm. Kirjapaja, Art House, Otava, Minerva ja joku muukin Suomessa tunnettu kustantamo, mutta koskaan en ole päässyt hääveille ansioille (epäkiinnostavia kirjoja?). Sitten ovat vielä nämä ns. omakustanteet ja puolikustanteet, joita pitäisi myös itse myydä, jotta saisi omat rahansa pois. Koska vihaan myymistä – ihan oikeasti -, niin tämä on minulle aika hankala yhtälö.

Millaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa, jos haluaisi oikeasti ansaita rahaa? No, Suomessa tämä on kaiken kaikkiaan aika hankala ongelma liian pienen kielialueen vuoksi, ja eräs alalla oleva tuttavani tiesikin, että Suomessa elää pelkällä kirjoittamisella vain vajaa kymmenen henkilöä. Taiteilijan on tehtävä myös ansiotyötä, ettei makkara ja ketsuppi lopu pöydästä. - Mikä kirja sitten myy hyvin? Suomalaiset ostavat ja lukevat tällä hetkellä julkkisten elämänkertoja. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kari Hotakaisen ”Tuntematon Kimi Räikkönen”, joka on tehnyt tämän maan kirjamarkkinoilla uuden myyntiennätyksen. Kun teos oli viime syksynä ollut myynnissä kaksi viikkoa, siitä otettiin jo uusi painos. Tämän vuoden toukokuussa myydyin suomalainen romaani oli Enni Mustosen ”Sotaleski”, seuraavina tulivat Reijo Mäen ”Tolvana”, Johanna Venhon ”Ensimmäinen nainen” ja Seppo Jokisen ”Rottasankari”. Käännöskirjallisuuden myydyimpiä teoksia olivat Camilla Läckebergin ”Kultahäkki” ja Kate Mortonin ”Kellontekijän tytär”.

Miksi ihmiset kirjoittavat, vaikka se ei ole taloudellisesti kannattavaa? Minä olen joskus sanonut, että jos osaisin tehdä käsitöitä tai maalata tauluja, niin en kirjoittaisi. - Mutta kirjoittaisin varmasti sittenkin.- Vaikka raha ja kirjan kirjoittaminen eivät kohtaakaan, niin moni asia vie tämän harrastuksen kuitenkin plussan puolelle. Tietopohjaisten kirjojen (esim. ”Raamatun ajan keittokirja”, ”Rakkaudella, Sinun, Luther-kirjat) työstäminen on ollut minulle enemmän kuin juhlaa. Minä rakastan historian ja tosiasioiden penkomista, rakastan sitä, että epämääräisestä faktakasasta syntyy oikea kirja. Olen myös oppinut tuntemaan sukuani paljon paremmin, kun olen kirjoittanut päiväkirjojen pohjalta syntyneet teokset ”No, heipudei!” ja ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Ja sitten ovat kirjoittamani romaanit, joissa fakta ja fiktio vuorottelevat ja ovat suloisesti sekaisin, minun omat ajatukseni ja romaanihenkilön ajatukset – kuka miettii mitäkin? Ihanaa, kun saa määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuu! Olen kuitenkin joutunut painottamaan usein sitä, että kirjoittamani romaani on mielikuvituksen tuotetta. Jälleen kerran tätä asiaa oli vakuutettava lapsuudenystävälleni, josta en ollut kuullut yli viiteen kymmeneen vuoteen, ja joka soitti minulle Ruotsista luettuaan teokseni ”Kun elämä yllättää”. Ei, minä en harrasta puutarhatöitä, vaikka romaanin Suvi niin tekeekin.

Kirjoittaminen on työlästä, ja tuloksia syntyy hitaasti, eli siinä on samat elementit kuin monessa muussa harrastuksessa: kuntoileminen, marjastaminen, käsityöt, taiteen tekeminen. Se on kuitenkin myös palkitsevaa, eihän ihminen yleensä harrasta sellaisia asioita, jotka eivät tuo mielihyvän kokemuksia. Mika Waltari sanoo ”Sinuhe egyptiläisessä” Sinuhen suulla:” Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.” Kyllä, itseni tähden, koska se on minulle tärkeää, mutta myös siinä toivossa, että tekstistä tulisi tärkeää ehkä myös satunnaiselle lukijalle. Henry Miller on tiivistänyt monen kirjoittajan ajatukset: ”Kirjoittaminen on oma palkkionsa.”

Paha mieli - uusi suomalainen vientituote

Sunnuntai 3.3.2019 - Pirkko Jurvelin

             Paha mieli – uusi suomalainen vientituote

 En olisi tiennyt asiasta yhtään mitään, ellei Kaleva olisi julkaissut kulttuuripalstallaan koko aukeaman suuruista esittelyä Lotta Sonnisesta ja hänen teoksestaan ”Pieni pahan mielen kirja” (Otava). Olisin ehkä ohittanut koko jutun olankohautuksella – ”nuo aikuisten raaputuskirjat ei minua kiinnosta” -, mutta kun lehti vyörytti eteeni tiedon siitä, että opus on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan Venäjää, Yhdysvaltoja, Japania, Kiinaa ja Indonesiaa myöten, niin pakkohan asiasta oli kiinnostua. Lisättäköön tähän esipuheeseen vielä se, että Lotta Sonninen on kirjallisuustieteen maisteri, suomentaja ja kustannusalan ammattilainen, eli hänellä on ollut rautainen tietämys siitä, mikä myy ja mitä ihmiset saattavat haluta.

Mutta nyt itse kirjaan, joka on syntynyt vastapainoksi sille äklöpositiiviselle, vaaleanpunaiselle tsemppi-onni - yes you can -kirjallisuudelle ja täyttökirjoille (eikö kukaan voi keksiä siivompaa sanaa?), joita kaupat ovat täynnä nykyään. Käykääpä vaikka katsomassa. Minua suorastaan huimasi se myönteisyyden ja onnen määrä, jota kuluttajille tuputetaan marketeissa ja kirjakaupoissa. ”Pieni pahan mielen kirja” tarttuu siihen faktaan, että ihmisiä suututtaa, keljuttaa, ällöttää ja tympäisee. Kirjanen on jaettu lukuihin: ”Moiti muita”, ”Löydä syylliset”, ”Sano suoraan vaan”, ”Kaivele menneitä”, ”Piirrä paheksuntasi”… Kirjan tekijä kehottaa kirjoittamaan muistiin, mikä toisissa ihmisissä ärsyttää ja riepoo, mitä ihminen eniten katuu, hän opastaa kirjoittamaan ylös viikon harmin aiheet ja tätä rataa loputtomiin. Opus on pieni ja ohut, sivut enimmäkseen täynnä tyhjää, muutama mustalla kynällä sipaistu otsikko ja puhekupla.

Kuka tätä tarvitsee? En tiedä, mutta todella moni sen haluaa. Sonninen itse kertoo tarkoittaneensa koko opuksen vitsiksi. Aikamoinen vitsi, joka leviää ympäri maailmaa kulttuurirajoista piittaamatta. Sonninen kertoo myös, että kirjaa on täytetty yhdessä kavereiden illanistujaisissa, ja mainitseepa hän vielä saaneensa positiivista palautetta mielenterveystyön ammattilaisilta.

Minua ei kiinnosta, ihan oikeasti. Jos olisi aivan pakko ruveta raapustamaan jotakin noihin aikuisten täyttökirjoihin (”Fill and tell”), niin ehkä valitsisin sellaisen isovanhemmille tarkoitetun jutun. Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitäkään, koska olen jo julkaissut aika lailla sukuani ja perhettäni koskevia kirjoja. Eli tykkään enemmän tästä valmiskirja-tyypistä = ”Tell and tell”.

Kun elämä yllättää

Sunnuntai 20.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä yllättää

Kolmas romaanini ”Kun elämä yllättää” ilmestyy tammikuun aikana. Lainaan tähän suoraan takakannen tekstin: ”Suvi Koski sai yllättävän puhelun:” Teille on tullut Saksasta lähetys, se on tuhkauurna.” Yksi ainoa puhelu mullistaa naisen elämän, joka on ollut täynnä tummia sävyjä. Olla leski eikä mikään, urakin takanapäin. Vain kirjoittaminen pitää hänet kiinni arjessa. Suvin elämä joutuu täydelliseen myllerrykseen, niin menneisyys kuin tulevaisuuskin, ja hetken epäröityään hän päättää heittäytyä mukaan muutokseen. Onko hänen onnensa ja tulevaisuutensa Saksassa, vai löytääkö hän Suomesta elämälleen merkityksen?”

En aio kertoa tässä enempää kirjan juonesta, hakekaa teos käsiinne ja lukekaa itse. Tarjosin käsikirjoitusta Suomen suurimmille kustantajille, joilta sain todella hyvää palautetta. Eivät he kuitenkaan halunneet kustantaa kirjaa. Kustannus HD:n Arto otti sitten asian hoitaakseen, ja se kävikin reippaasti kuten miehen tyyli näissä asioissa on. Kiitos Artolle!

Miksi Saksa? Suomen lisäksi Saksa on maa, jossa kirjan tapahtumat etenevät. Olen asunut Saksassa, vierailen siellä vuosittain ja uskallan väittää, että minulla on jonkinlaista maan tuntemusta. Olen matkaillut Saksassa ristiin rastiin, mutta lempipaikkani on Mosel-joen laakso ja sen lähettyvillä sijaitseva pieni kaupunki Bad Neuenahr- Ahrweiler. Talo ja asunto, jossa romaanin Suvi asuu, ovat minulle tuttuja ja rakkaita.

Mutta mikä ihmeen juttu on sitten tämä tuhkauurna -keissi? Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Satunnainen tuttavani kertoi, kuinka hänelle oli tullut ilmoitus lentokentälle saapuneesta tuhkauurnasta. Järkytys oli suuri, eikä hän ollut uskoa puhelua todeksi. Uurnassa saapui hänen isänsä tuhka Yhdysvalloista Suomeen. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, joka oli pakkohäiden jälkeen paennut Yhdysvaltoihin. Siellä mies oli työskennellyt ahkerasti, mutta ei ollut perustanut perhettä. Yllätysuurnan myötä tuttavani peri myös huomattavan omaisuuden.

Tämä tarina oli niin outo ja kiehtova, että halusin tallentaa sen tähän romaaniini, jonka juoneen se hyvin sopi. Kirjan kannessa on kuva uurnasta, jonka taustalla on Euroopan kartta. Tummasta kannesta huolimatta kirjan pääteemana on kuitenkin rakkaus.

Pilkun viilausta ja lapsityövoimaa

Maanantai 10.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Kirjoittaminen ei ole aina itsestä kiinni. Ei auta, että intoa puhisten tai puolipakolla istuu koneen ääreen, sillä toisinaan - ja aika useinkin - matkaan tulee mutkia, kuoppia ja töyssyjä. Yksi mutka ovat lähdeaineistot. Mitä saa käyttää tai ei käyttää, vaikka lähde olisi mainittu? Kirjoittaessani "Rakkaudella, Sinun - Historian merkkihenkilöiden kirjeitä rakastetuilleen" tulin tämän erityisesti huomaamaan. Siispä pelasin varman päälle ja valikoin kirjani materiaaliksi kirjeitä henkilöiltä, joiden kuolemasta oli kulunut jo 60 vuotta. Heidän tuotantonsa on vapaasti lainattavissa (toki lähde on aina mainittava). Halusin kuitenkin rakkauskirjailijoitteni joukkoon myös Sibeliuksen ja jouduin toteamaan, ettei perikunta ollut halukas luovuttamaan julkaisuoikeuksia. Lopulta (pitkin hampain) perikunta salli minun julkaista tarkasti rajatun osan Sibeliuksen ja hänen silloisen morsiamensa kirjeenvaihtoa. Kiitos siitä! Kirjeet ovat niin kiihkeätunnelmaisia, että nykyajan whatsup-viestit sydämineen tuntuvat lasten höpötyksiltä.

"Rajalla"romaanissani on kohtaus, jossa irakilainen Abdel (jonka äidinkieli on luonnollisesti arabia) istuu joen rannalla hiljaa, virtaavaa vettä katsellen. Romantiikkaa kaihoava Anni tokaisee hänelle suomeksi, että "sinä olet tuollainen veteen tuijottaja". Kun Anni on kääntänyt sanomansa, Abdel yrittää toistaa suomeksi sanoja "veteen tuijottaja". - Ja tässä kohdassa alkoi pilkun viilaajan pantaa kiristää. Toki kirjoitin kohtauksen ja koko luvun loppuun, mutta asia jäi hiertämään ajatuksiani. Miten arabi lausuu sanat "veteen tuijottaja"? Oleskellessani Fuengirolassa pysäytin rantakadulla hieman eksoottisemman näköisiä miehiä ja kysyin, puhuivatko he arabiaa. Valitettavasti kaikki olivat Afrikan mantereelta karanneet ja puhuivat kuka mitäkin paikallista kieltä ja murretta. Lopulta Oulussa tärppäsi. Olin astumassa suuren liikkeen ovesta ulos, kun kuulin selkäni takana kahden nuoren miehen puhuvan arabiaa. Odottelin heitä liikkeen ulkopuolella ja kysyin, mitä kieltä he puhuivat . Toinen heistä vastasi sujuvasti suomeksi, että kyllä hän puhui arabiaa, mutta että hänen toinen äidinkielensä oli suomi. "Voi, ei se sitten käy", sanoin pettyneenä. Nuori mies ihmetteli, mistä oikein oli kysymys. Kun olin kertonut asian hänelle, poika ilahtui: "Tuo minun kaverini puhuu pelkkää arabiaa, hän ei osaa edes englantia." Näiden nuorukaisten myötämielisellä avulla sain kirjoitettua kohtauksen itseäni tyydyttävällä tavalla.

En arvannut, kuinka työlästä (henkisesti) oli kirjoittaa kuvakirja, jonka kuvittaja oli seitsemän vuotta nuori. Fanni, lapsenlapseni, halusi mummon kirjoittavan myös lastenkirjan. Päätin, että teemme jutusta yhteisen. Fanni tuli Rovaniemeltä mummolaan, ja yhdessä hänen kanssaan talo täyttyi serkuista, tädeistä, sedistä, piparien leipomisesta ja kaikesta kivasta, niin kivasta, että kuvien tekeminen kirjaa varten oli tylsimmistä tylsintä puuhaa. Useammin kuin kerran löysin kuvittajani leikkimässä serkkujensa kanssa, eikä yhteinen projektimme edennyt. Kuvitus tuli kuitenkin lopulta valmiiksi, ainoastaan kansi jäi puuttumaan. Huomautin asiasta Fannille ja hänen äidilleen useamman kerran, ja vihdoin kolmen kuukauden kuluttua pikkuneiti kuvittaja saapui jälleen sorvin ääreen. - Kun nyt soitan Fannille, niin ensimmäinen kysymykseni on: "Milloin tehdään uusi kirja?" Fanni nauraa isoon ääneen ja sanoo pontevalla äänellä: "Ei koskaan, ei koskaan!" Pitänee odottaa jokunen vuosi ja katsoa sitten, olisiko kuvittajani valmis uudelleen yhteistyöhön.

" Mä sulle kerron kaiken..."

Keskiviikko 29.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Kesäisin tulen yleensä suuren siivousvimman valtaan. Johtuneeko se valon määrästä vai mistä, mutta juuri silloin on paras aika siivota ja heittää pois kaikki mahdollinen ja mahdoton turha tavara. En ole siis joulusiivousihmisiä.

Toissakesänä löysin kaapin perukoilta kolme lukollista päiväkirjaa. Luulin jo hävittäneeni kaikki päiväkirjani ja muistivihkoni (hyi, minua!), ja koska muuta mahdollisuutta ei ollut, rikoin päiväkirjojen lukot ja aloin lukea. Kaikki kolme päiväkirjaa oli kirjoitettu vuoden aikana, ja minä pääsin tutustumaan 12-vuotiaaseen Pirkko Törmälään, opettajaperheen keskimmäiseen lapseen, jonka ukki oli Tornion seminaarin rehtori. Siinäpä mukava viitekehys kasvavalle nuorelle.

Rehellisesti sanottuna minun täytyy myöntää, että olin kateellinen tuolle 12-vuotiaalle, joka pursui tarmokkuutta, itseluottamusta ja sopivassa määrin tietynlaista rentoutta. Mihin ihmeeseen tuo tyyppi on hävinnyt? Tulee mieleeni, että elämä on jyrännyt ylitseni kuin asfalttikone, joka jättää jälkeensä sileän, tasaisen pinnan. Tai, no, ehkä tuo nyt on liioittelua. Kyllä minä vieläkin tunnistan itsessäni yllämainittuja ominaisuuksia, ainakin jonkin verran.

Ja tässä valittuja paloja kirjasta, joka sisältää nämä kolme päiväkirjaani.

5.7.1963  "Mä sulle kerron kaiken, mi elämässäin on. Mä kerron kaiken vaihein, mi elämässäin on. Olen 12 vuotta ja pääsin oppikoulun toiselle luokalle. Rakastan Kyösti Ahoa, joka pääsi kolmannelle luokalle oppikoulussa......"

16.7.1963  "Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei ollut (ihme kyllä) paljon liikennettä.Olimme ajaneet noin 10 kilometriä, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä..."

10.10.1963 "Kello on noin 18.30. Ulkona myrskyää. Sataa tihuuttaa ja tuulee kovaa. Markkinat ovat alkaneet. Kun aamulla menin kouluun, niin minua kohtasi iloinen näky. Ilmapalloja, rinkeleitä ja kaikkea muuta mukavaa. Isä on luvannut antaa markkinarahaa mulle..."

26.10.1963 "Nyt on lauantai, ja kello on noin 22.45. Pörhöt ovat meillä kylässä. Ja meillä on paljon herkkuja. - Minun takanani istuu Risto Mäkitalo, ja olen alkanut pitää hänestä. Luulen, että hänkin pitää minusta. Kun meillä oli piirustustunti, ja opettajan silmä vältti, niin hän tarjosi minulle karamelleja..."

19.11.1963..."Huomenna on ns."Saikkailta". Se on ihanaa! Partiopojat ovat järjestäneet sen. Siellä on paljon hauskaa ohjelmaa ja lopuksi piirileikkiä. Ah! Nyt minun pitää mennä laittamaan tukkaani, että se olisi huomenna hyvä..."

3.1.1964..."Liisa, äiti ja isä menivät uudenvuodenaattona Pörhöille kylään. Tapani ja minä jäimme kotiin. Mutta eipä mitään hätää. Äiti lupasi, että saamme pitää pienet hipat.Kutsuimme vain kaksi vierasta, Esan ja Suvin. Ja meillä oli hauskaa. Vieraat tulivat klo 21 ja lähtivät pois klo 2 yöllä. Poltimme takassa tulta ja paistoimme makkaroita, joimme limonadia ja kotikaljaa, kerroimme kummitusjuttuja. Aika riensi."

Päiväkirjani kertoivat koululaisen arjesta, luokkatovereista ja opettajista, koepaineista ja toisaalta hauskoista koulujuhlista. Kissanpentujen syntymä ja niiden kasvun seuraaminen oli monen kirjoituksen sisältö. Ystävien kanssa vietetty vapaa-aika, ihastumiset,  Beatlesit,  presidentti Kennedyn murha ja siihen liittyvät tapahtumat, tutun opettajan sairastuminen ja järkyttävä itsemurha, kuinka paljon kerrottavaa nuorella minälläni olikaan.

"No, pitkästä aikaa! Mitä sitä kuuluu?" tiedustelee tuttava kadulla. "No, ei kai tässä kummempia", minä vastaan.

Hugendubel

Lauantai 25.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Palasin viime tiistaina Münchenistä. Olin muutaman päivän lomalla tyttäreni kanssa tarkoituksena yhdistää kulttuuri ja shoppailu. Kaupunki on meille molemmille ennestään tuttu, sillä minä olen asunut aikoinani Saksassa ja sen jälkeen toistuvasti käynyt maassa, ja tyttäreni on viettänyt Münchenissä viikon Comenius-vaihdossa. Tiesimme siis, mitä halusimme ja saimmekin sen, ainakin melkein.

Ilmoitin heti matkaa suunnitellessamme, että aion viettää puoli päivää Hugendubelissa, Euroopan suurimmassa kirjakaupassa. Se on minulle kuin elämyspuisto, Linnanmäki tai Hoplop jollekin lapselle: joka paikka täynnä kaikkea ihanaa niin, että välillä pelottaa, että ajan puutteen vuoksi jotakin saattaa jäädä näkemättä tai kokematta.

Maanantai-aamuna hengitin syvään, rauhoitin mieleni suorittamispaineista ja astuin sisään Hugendubeliin. Alimmainen kerros oli info-sellainen, joten menin suoraan liukuportailla varsinaiseen ensimmäiseen kerrokseen. Opastaulusta selvisi, mitkä aihepiirit olivat esillä ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Mitä? Missä ovat kolmas ja neljäs kerros? Nousin pulssi hieman tykyttäen toiseen kerrokseen ja haeskelin jälleen opastaulua. Ei sitä ollut, koska sitä ei tarvittu. Euroopan (entisessä) suurimassa kirjakaupassa oli enää vain kaksi kerrosta.

Toki siltikin sain aikani kulumaan tuossa paikassa ihan mukavasti, enkä voinut välttyä kateuden tunteelta: näin paljon ja monipuolisesti kirjoja eri aiheista! Muistelin välillä aikaa, jolloin olin vielä työelämässä. Kuinka paljon kirjoja olin vienyt silloin opetuskäyttöön täältä. Oli niin paljon sellaista materiaalia, jota ei Suomessa ollut saatavilla. Käteni hamuili, silmäni etsivät ja lukivat, mutta lopputulos oli, etten ostanut yhtään kirjaa. Päätin tilata verkkokaupasta.

Niinpä niin. Kirjakaupat pienenevät, koska lukijat siirtyvät verkkokauppoihin, ja koska lukijat siirtyvät lukemisesta katselemiseen. Ja tästä päädytään edellisen bloggaukseni aiheeseen: kustantaja on tarkka siitä, mitä ylipäätänsä kannattaa kustantaa.

Viimeistään ensi kesänä palaan jälleen Saksaan ja Müncheniin. Toivon, että Hugendubelissa on jäljellä vielä kaksi kerrosta.