Elämän supermarketista kaikki yhden hinnalla?

Keskiviikko 24.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän supermarketissa kaikki yhden hinnalla

Luin netistä jutun helsinkiläisestä Aaro Löfistä, joka kymmenen vuotta sitten oli kokenut elämässään suuren muutoksen. Hän kertoi ajaneensa eräänä iltana töistä kotiin ja tajusi voivansa todella huonosti. Kotona hän itki, huusi ja oksensi, ja tästä alkoi muutosprosessi, jonka seurauksena mies vaihtoi elämäntapaansa ja ammattiaan: telemarkkinointiyrityksen toimitusjohtajasta tuli henkinen valmentaja. Tänä keväänä Löfiltä ilmestyy kirja, joten tämä elämänmuutosartikkeli sopi kaikkineen hyvin ”markkinarakoon”. Siteeraan seuraavassa joitakin miehen ajatuksia ja kommentoin niitä.

L. ”Kehotan etsimään vastauksia ihmisestä itsestään ja hyödyntämään hengellisten perinteiden työkaluja sekä opetusta.”

P. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen ja luen, että ihmisen tulisi löytää vastaukset kysymyksiinsä omasta itsestään. Eli kaikki on jo siellä, odottamassa sinussa, kunhan vain rupeat kaivuutöihin. Jaksan kuitenkin epäillä tätä menetelmää. Joku saattaa toki olla niin kypsä ja viisas, että voi itse vastata itselleen, mutta aika harva siihen mielestäni pystyy. - Mihin muuten henkistä valmentajaa tarvitaan, jos meissä on jo kaikki? Ilmeisesti auttamaan kaivuutöissä.

L. Löf ei näe minkäänlaista ristiriitaa siinä, että hän on evankelisluterilaisen kirkon jäsen ja samalla rekisteröitynyt muslimiksi. -”Kristinuskon ja islamin ytimessä ei ole ristiriitoja, sen sijaan kristityillä ja muslimeilla voi olla. Itselleni tämä asia on helppo. Kun katson sisääni, löydän sieltä vain yhden luojan. Ristiriidat laukeavat, kun katsoo sisälleen.”

P. Ihminen on ristiriitainen olento, senhän me tiedämme kaikki. Väliin olemme hyviä, toisinaan kompuroimme ja teemme vääriä asioita. Jonakin päivänä kohtelemme toisiamme niin kuin kuuluukin, toisinaan sekin asia menee totaalisesti pieleen. Jos tämä tavallinen, normaali, vajavainen ihminen katsoo sisäänsä, niin mitä hän siellä näkee: aikamoisen inhimillisen sekamelskan. Luojaa sieltä täytyy kyllä hakemalla hakea.

L. Vaikka Löf käykin sekä kristittyjen kirkoissa että muslimien moskeijoissa, hän korostaa, että ihminen löytää luojansa vain itsestään. Luoja ei ole sidottu seinien sisälle.

P. Luoja on siis sidottu ihmisen sisälle?

L.”Ihmiselle tekee hyvää olla läsnä ja kohdata itsensä sekä toiset sellaisena kuin olemme: hengellisyys tapahtuu silloin itsestään, ilman kirkkoja ja dogmeja.”

P. Päätä jo! Minusta tuntuu, että tämä mies seilailee varovaisesti siellä, täällä ja tuolla, eikä uskalla oikeasti olla mitään mieltä. Hän haluaa valita ripauksen tätä ja hyppysellinen tuota…tuokin voisi olla kiva...ja tuota tuossa ihan kaiken varalta...

Tämän Iltalehden artikkelin lopussa oli kommentointimahdollisuus, ja parisen sataa mielipidettä sinne oli jo kirjoitettu. Juuri nämä kommentit olivat oikeastaan tämän jutun parasta antia. Poimin ansiokkaasta joukosta yhden, joka sai minut nauramaan: ”Hyvin surullinen tapaus. Pikaista paranemista toivotan.”

No, jokainen taaplaa tyylillään, näinhän se on, mutta huh.

P.s. Pakko on vielä laittaa yksi elämänohje Mark Mansonin uudesta kirjasta (”Kuinka olla piittaamatta paskaaakaan”, 2018) : ”Jos minulta kysytään, älä löydä itseäsi. Äläkä koskaan kuvittele tuntevasi itseäsi. Silloin voi kasvaa ihmisenä ja löytää itsestään uusia puolia.”

Sinustako bloggari?

Sunnuntai 21.4.2019 - Pirkko Jurvelin

Sinustako bloggari?

Wikipedian mukaan blogi on verkkosivu tai -sivusto, johon yksi tai useampi henkilö tuottaa sisältöä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, niin että uudet tekstit, videot, diat tai muu sisältö ovat helposti löydettävissä. Blogin kirjoittaja on bloggari, bloggaaja tai blogisti. Sana blogi on lainattu englannin kielestä, jossa ”blog” on typistymä sanasta ”weblog” eli verkkoloki.

Bloggaaminen on usein harrastuksenomaista, mutta se voi olla myös elinkeino. Politiikan ja liike-elämän piirissä bloggaaminen on yksi tärkeä tapa pysyä esillä. Haeskelin verkosta erilaisia blogeja ja törmäsin pari vuotta vanhaan listaan, jossa lueteltiin Suomen suosituimmat blogit. Aiheiden kirjo oli päätä huimaava, tässä pieni näyttö: Lifestyle, sisustus, ruoka, perhe, kauneus, muoti, käsityö, matka, terveys, treeni, ihmissuhde, lemmikki, rakentaminen ja remontointi, puutarha, taide...

Miksi minä bloggaan? Vajaa kymmenen vuotta sitten petyin pahemman kerran (enää en), kun mielestäni ansiokasta käsikirjoitustani ei julkaistu. Halusin tekstin kuitenkin näkyviin, ja aloin julkaista siitä osia blogissa nimeltä ”Lahjavuodet”. Vuosien kuluessa sen sisältö muuttui kovastikin. Kun asuin pidemmän ajan Fuengirolassa, oli blogi mukava tapa kertoa perheelleni ja ystävilleni, mitä kaikkea hienoa ja erilaista olen Espanjassa saanut kokea.

Nykyinen bloggaamiseni alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että kotisivuni antoivat siihen hyvän mahdollisuuden. Aluksi (ja osittain yhä vieläkin) pysyttelin aiheissani aika lailla kirjoittamisen ja kirjojen parissa, mutta nykyisin näyttää siltä, että mieli haluaa tuottaa juttua laidasta laitaan. Minun kohdallani on myös niin, että koska romaanin kirjoittaminen on pitkäjänteistä työtä, jonka tulos on valmis parhaassa tapauksessa vuoden päästä siitä, kun olen kirjoittanut koneelleni ensimmäiset sanat, niin tähän saumaan bloggaaminen sopii hyvin: Saan tekstini ja ajatukseni esiin hyvin lyhyessä ajassa.

Haluaisitko sinä blogata? Tai haluaisitko saada edes yhden tekstin julkisuuteen? Onko sinulla jotakin tärkeää sanottavaa? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa, mutta olisi mukava kokeilla jotakin uutta? Haluaisitko olla minun vierasbloggarini yhden tai useamman tekstin verran? Tervetuloa! Kun puhuin lapsilleni tästä mahdollisuudesta (eivät kovin innostuneet), totesi yksi tytöistäni:” No, minä voisin kirjoittaa siitä, kuinka eskarilainen opettaa 3-vuotiasta lukemaan.” Hieno aihe minun mielestäni!

Voit laittaa minulle tekstin sähköpostiini osoitteeseen: pirkko.jurvelin@gmail.com. Myös paperiversio on sopivaa tavaraa. Jos innostut asiasta vähän myöhemmin, niin ovet ovat auki! Tervetuloa bloggaamaan!

Testi

Maanantai 15.4.2019 - Pirkko Jurvelin

                                  Testi

 

Monenlaisia testejä on kehitetty ja julkaistu aikojen kuluessa, niin että meillä – jotka emme ole psykologiaan kovin perehtyneitä – olisi mahdollisuus oppia tuntemaan itsemme paremmin ja sitä kautta ehkä mahdollisesti myös oppia uusia, hyödyllisiä käyttäytymismalleja tätä elämää varten. Ja kukapa ei haluaisi tuntea itseään, oman elämänsä tärkeintä henkilöä? Tutustu tähän testiin huolella ja vastaa rehellisesti. Laske vastauksista saamasi pisteet yhteen ja katso arvio nykyisestä elämästäsi.

 1. Elämääni voi kuvata parhaiten seuraavalla seuraavilla laulun sanoilla:

a. ”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan, mitä tarjoo elämä...”   

b. ”Paljon ois aihetta lapsella kiittää...”                                               

c. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää...                                                

d. ”Sielu niin kuin jäinen rauta murtui murheen painolla...”                

       

2. Mikä seuraavista ilmaisuista kuvastaa perhesuhteitasi parhaiten?

a. Ne on niin lutusia koko sakki.                                                   

b. Ihan ok.                                                                                    

c. Siis minä luulin, että vanhempainvapaa tarkoittaa siis oikeasti

 vapaata. Mua on petetty!                                                          

d.  Mikä perhe?                                                                                  

 

3.Mikä seuraavista lauseista kuvaa parhaiten työelämääsi?

a. Minä niin saan toteuttaa itseäni, ja palkkakin on hyvä.           

b. Töihin mennään ja sieltä tullaan, ei kai siinä sen enempää

oo vouhottamista.                                                                         

c. Suhtaudun työelämään positiivisesti, jopa niin, että olen

ajatellut kokeilla sitä itse - ehkä.                                                   

d. Evvk                                                                                            

 

4. Anna yleisarvio koko elämästäsi.

a. Jee, jee, fantastico!                                                              

b. Näillä mennään.                                                                    

c. Parempi karvas totuus kuin makea valhe.                            

d. Mitä se sulle kuuluu.                                                             

 

                                     Testitulokset

                 a = 4 p. b = 3 p. c = 2 p. d = 1 p.

 16-100 p. Hei, kamoon,  tähän piti vastata rehellisesti! Tuloksesi hylätään.

 12-15 p. Jokin tässä pistemäärässä tuntuu oudolta. Mietipä uudestaan. Kai siellä perheessä jokin tökkii, edes appiukko tai se karmea anoppi? Työelämä on ainakin ihan.... Suosittelen testin tekemistä uudelleen avoimin mielin.

 6-10 p. Onnittelen sinua, sinä rehellinen suomalainen! Testituloksesi osoittaa, että kuulut maailman onnellisimman kansan joukkoon.

 0-4 p. Elämäsi on ihan p....  Hae hyvä ihminen apua! Soita Sipilälle tai Kelaan tai arkkipiispalle! Niille maksetaan siitä, että ne hoitavat ihmisten asioita. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, ei edes sinun, vaikka olet tuollainen...hmh...tuollainen...hmh...ööö...lähimmäinen.

 

Jos saisin päättää

Perjantai 5.4.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                         Jos saisin päättää

 

”Jos saisin päättää, minä riisuisin aseista maan ja määräisin armeijan ruusuja istuttamaan. Jos saisin säätää, minä ottaisin rikkailta pois, ja kaikilla kodeissaan yölampun valoa ois…”

Nämä Tuure Kilpeläisen laulun herkät sanat antoivat minulle sysäyksen ajatella vaaleja, päättäjiä ja – valitettavasti – sitä, kuinka turhalta tämä vaalihösellys ja ylipäätään äänestäminen tuntuu. Tässäpä muutamia otteita eduskuntavaaliehdokkaiden mainoksista Oulun seudulta:

 - ”Jäsenyys länsimaisessa puolustusyhteisössä on kuin palovakuutuksen ottaminen: sitä kun ei myönnetä siinä vaiheessa, kun lieskat jo kärventävät nurkkia.” – Kommentti: Aika näppärästi konkretisoitu, tavis ymmärtää palovakuutuksen tärkeyden. Konkretian vuoksi tuohon olisi vielä kannattanut laittaa sanalyhenne NATO.

 - ”Ennalta estävästä toiminnasta on säästetty pitkään, mutta nyt uudessa Sisäministeriön laatimassa Poliisin ennalta estävän toiminnan strategiassa on nostettu esille tärkeitä painopisteitä. Ennalta estävästä toiminnasta on hyviä tuloksia ja siihen pitäisi riittää resursseja.” – Kommentti: Tässä meillä on täysiverinen poliitikko. Minä en ymmärtänyt tekstistä sanaakaan.

 - ”Yhdeksän miljardin kestävyysvaje on kurottava umpeen rakenneuudistuksilla ja julkisen talouden sopeuttamisella.”  - Kommentti sama kuin edellä.

 - ”Luomu kuuluu jokaiselle!” – Kommentti: Oho, hups, se olikin Pirkan mainos.

 - ”Poronhoitolaki avattava vapaan laidunnusoikeuden kohdalta, luonnonvarat omissa käsissä – kaivoslain muuttaminen, rajavalvontaa länsirajalle.” Kommentti: Kaikenlaisia hiippareita…

 - ”Arjen ammattilainen”. Kommentti: Nyt minua suututti. Tuo nainen on minua huomattavasti nuorempi ja omii noin hienon arvonimen. Kuulepas nyt, meikäläinen on opiskellut kymmeniä vuosia, ollut töissä kymmeniä vuosia ja pyörittänyt siinä ohessa huushollia kymmeniä vuosia. Minulle kuuluu tuo arvonimi! Ja myönnän, myönnän,  erittäin monelle muulle (muutamalle miljoonalle).

Ja sitten vain vaaliuurnille!

 

 

-

 

Rauhaa ajattomuudessa

Lauantai 30.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                      Rauhaa ajattomuudessa

ihminen on kaikkivoipaisuudessaan keksinyt ajan. Planeettojen liikkeiden säännönmukaisuus on auttanut luomaan erilaisia ajanmääreitä: vuosi, kuukausi ja vuorokausi ovat määriteltävissä taivaankappaleiden liikkeiden avulla. Koska ihminen on tarvinnut yhä tarkempia ajan mittoja, on lisäksi kehitetty tunnit, minuutit ja sekunnit sekä myös urheilumaailman tarpeeseen sekunnin sadasosat. ”Kello tikittää” on tuttu sanonta, jota käytetään milloin missäkin yhteydessä.  Se tarkoittaa sitä, että nyt on pidettävä kiirettä, sillä aika on loppumassa.

Minun on turha ruveta kirjoittamaan tai saarnaamaan kiireestä, niin paljon siitä puhutaan nykyisin. Se voi olla vapaaehtoisesti hankittua, elämän täyteen ahtamista, tai sitten asiat kasaantuvat niin, että välillä tuntuu, ettei arjesta pysty millään selviämään.

Roomalaisen kylpylän rauniot sijaitsevat Fuengirolassa Los Bolichesin kaupunginosassa. Kukapa voisi uskoa, että vaatimaton portti kahvilan kupeessa johtaa historiallisesti niin arvokkaalle paikalle. No, eipä juuri kukaan, koska lähes missään ei mainosteta tätä hienoa nähtävyyttä. Paikka on yksi minun suosikeistani. Käyn siellä pari kertaa viikossa, menen portista sisään, ja nykyisyys jää taakseni. En koskaan kyllästy katselemaan kylpylän eri osastoja ja olen iloinen siitä, että paikalla on hyvät opasteet useammalla kielellä. Katson raunioita ylätasanteelta, ihmettelen portaikkoja, jotka vievät höyryhuoneeseen, tai tutkiskelen painaumia, jotka lienevät olleet jonkinlaisia istuinsyvennyksiä. Toisaalla on myös terassi vilvoittelua varten, ja vesisäiliöille löytyy paikkansa. Mietin, kuinka kaukaa roomalaiset ovat aikoinaan tulleet. He asettuivat tänne ja rakensivat (rakennuttivat) kylpylän niin kuin suomalaiset saunansa milloin mihinkin maan ääriin.  Rakastan tuota paikkaa, koska siellä aika saa aivan uudet mittasuhteet. Mieleni täyttää rauha, kun katselen kaksi tuhatta vuotta vanhoja rakennelmia. Mihin minullakaan on niin kiire? Ei mihinkään. Käveleskelen, istun välillä ja lopulta – hieman vastahakoisesti – laskeudun portaat alas ja pujahdan portista tielle. Autot ajavat ohitseni, joku uskalikko pyöräilijä joukossa, ihmiset huutelevat, olen taas keskellä jotakin, josta on hyvä päästä välillä pois.

 Caminito del Reyn vaelluspolku syntyi yli sata vuotta sitten huoltoreitiksi El Chorron ja patotyömaan välille. Aikojen saatossa betonirakenteet rapistuivat, ja reittiä kutsuttiinkin ”maailman vaarallisimmaksi vaellusreitiksi”, joka jouduttiin sulkemaan huonokuntoisuuden vuoksi. Vuonna 2015 tuo kulkuväylä avattiin kunnostettuna uudelleen, ja matkaaja pääsee turvallisesti kulkemaan seitsemän kilometrin pituisen reitin pitkin vuoren seinään tehtyjä polkuja. Kaukana alhaalla virtaa Guadalhorche -joki. Minulle tuo vaellus oli –voisiko näin sanoa – lähes uskonnollinen kokemus. Kaiken sen jylhän, ikiaikaisen kauneuden keskellä tulivat mieleeni psalmin sanat: ”Kun minä katselen taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” Aika, oma minä, elämän kiire ja paineet - kuinka vähäpätöisiä ne ovatkaan tämän määräämättömän kauniin ja ajattoman luomuksen rinnalla.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kokea näitä rauhallisen ajattomuuden hetkiä. Toivon, että myös sinulla on mahdollisuus joskus tavoittaa samanlaisia tunnelmia, joko kaukana tai lähellä.

 

Ihana elämä

Maanantai 18.3.2019 - Pirkko Jurvelin

 

                          Ihana elämä

Luonamme asuu 16-vuotias lapsenlapsi Tilda, joka on halunnut käydä lukionsa Oulussa. Meillä menee oikein hyvin, uusi perheenjäsen on kotiutunut luoksemme ihan huomaamatta.

Satuimme keskiviikkona aamupalalle yhtä aikaa. Minä join kahvia ja istuskelin mukavasti sohvalla. Juttelimme laiskahkosti, ja Tilda totesi: ”Mummo, kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain juot kahvia ja sitten menet kavereiden luo kirjapiiriin.”

Torstai-aamuna olin jo kahvini juonut ja makoilin sohvalla netissä surffaillen. Tilda katsoi minuun ja sanoi: ”Kyllä sinulla on ihana elämä. Siinä vain sohvalla makaat ja katselet kenkiä netistä.”

Tuota piti ihan miettiä. Voisin ajatella, että 16-vuotiaan nuoren elämä on ihanaa: hyvä terveys, mukava koulu, kivat kaverit, sopivasti menemistä ja tekemistä. Toisaalta olen huomannut, että koulupaineet ovat melkoiset, koeviikko saattaa olla töisevä ja ahdistava, suorituspaineet kovat. Ei, ei kuullosta kovin ihanalta.

Eilen juttelin parin tuttavan kanssa onnesta, miten me sen koemme eri-ikäisinä, kuinka vähän lopulta onneen (tai ihanaan elämään) tarvitaan. Joku sanoikin:” Kuulkaa, se on niin vähästä kiinni. Jos ulkona sataa, niin, oho, ei olo ole lainkaan niin onnellinen. Tai jos kärsii mahavaivoista, tai jos jokin pienikin asia harmittaa, niin onnen tunne katoaa äkkiä."

Kun tämä blogi julkaistaan, niin minulla on ihana elämä. Olen lähdössä Fuengirolaan kahdeksi viikoksi. Ensimmäisellä viikolla tytön perhe on mukana, eikä ohjelmasta ole pulaa. Toisen viikon olen yksin, mutta en yksin, sillä minulla on tuolla paljon tuttavia. Kyllä, elämä on ihanaa.

 

 

Vaadin palvelua!

Tiistai 19.2.2019 - Pirkko Jurvelin

      

                            Vaadin palvelua!

 

Suunnittelimme matkaa. Meitä on kolme sukupolvea lähdössä nauttimaan Kreetan alkukesän lämmöstä. Yksi tahtoo yhtä, ja toinen vaatii toista. Tyttäreni urakoi koneellaan iltakaudet etsien kaikkia tyydyttävää ratkaisua. ”Olen menettänyt tässä monta kallispalkkaista työtuntia!” hän puuskahti eräänä iltana. ”Minä muistan sen ajan, kun sinä, äiti, otit paksun matkaesitteen, tutkit, ja pyöräytit ympyrän sopivan vaihtoehdon kohdalle. Sitten mars, mars matkatoimistoon, ja homma oli hoidettu.” Minäkin muistan tuon ajan. Kyllä se oli helppoa elämää matkustavalle.

Tällä kertaa minun huolekseni jäi vain istuinpaikkojen varaaminen edestakaisille lennoille. Helppo nakki – luulin. Tunti siinä meni, ainakin. Vaikka koneessa oli tilaa yllin kyllin, minun valintani eivät kelvanneet. Kun yritin valita käytävä- ja keskipaikan, ohjelmaan tuli tyly viesti:” Ymmärräthän, että et voi jättää ikkunapaikkaa tyhjäksi.” En todellakaan ymmärtänyt, sillä minä halusin juuri ja nimenomaan tuon käytäväpaikan ja sen viereisen keskipaikan. Ohjelma ei antanut periksi, vaikka poistin ja valikoin uudestaan ja yritin hämätä sitä kaikilla keinoin. Huutava vääryys! Jos matkatoimistoja vielä olisi olemassa, niin minäkin saisin istua käytäväpaikalla tulevan lennon aikana.

Toukokuussa me sitten menemme kentälle, näppäilemme lennon tunnuksen monitorille (tai näytämme passia), saamme liput koneen kidasta sekä tunnistetarrat laukkuihin. Pähkäilemme aikamme tarrojen kanssa (Tuliko se näin? Pysyykö tämä nyt varmasti?), nostamme painavat matkalaukkumme jotenkuten matkatavarahihnalle, skannaamme laukkujen tunnistetarran ja hyvästelemme matkatavaramme toivoen iloista jälleennäkemistä.

Miten tämä on mahdollista? Tahdon uskoa, että olen tällainen self-made-lentokenttätäti sen vuoksi, että lentojen hinnat pysyisivät edullisina. Syvällä sisimmässäni tiedän, että lentoyhtiöt tekevät voittoa minun ja työttömäksi jääneiden toimihenkilöiden kustannuksella.

Toki jossakin takapajulassa – kuten Dubaissa ja Malagassa – saa vielä palvelua, mutta kai se on noiden paikkojen häpeä. Suomessa ei tarvitse palveluja tarjota, kyllä me nämä hommat handlataan – ja nöyrästi tehdään.

Pankkipalvelut on ulkoistettu tietokoneille jo kauan sitten. Muutaman kerran olen joutunut soittamaan pari sapekasta puhelua (maksulliseen palvelunumeroon), kun asiat eivät ole menneet mieleni mukaan.  Ei se mitään, kyllä minä nämä osaan, mutta miksi ihmeessä minulta velotetaan kuukausittain palvelumaksuja, vaikka minua ei kukaan palvele?

Yhteen asiaan en ole suostunut: En käytä marketissa itsepalvelukassoja. Hyvänen aika, ne tyttö- ja poikaraukathan joutuisivat aivan työttömiksi, jos me kaikki vain skannailisimme hintoja jossain kaupan nurkassa itsepalvelukassalla. Ei nyt sentään! Suomi nousuun, työpaikkoja nuorille (ja vanhoille), itsepalvelukassat pois kaupoista! No, täytyy myöntää: Ikeassa oli niin pitkät jonot, että pakko oli ruveta itse kassatädiksi.

O tempora, o mores! Jännityksellä odotan, kuinka pahaksi tämä vielä yltyy. Ehkä muutan loppujen lopuksi Espanjaan, jossa jokaisella kassalla on naishenkilö – ehkä jopa mies – joka puhuttelee minua hellästi ”carinjoksi” – ”rakkaaksi” – ja pakkaa ostokseni valmiiksi sillä aikaa, kun haen lompsaa repun pohjalta. Tunnen itseni ASIAKKAAKSI, en aikaa vieväksi harminkappaleeksi.

 

"Opintiellä", Tara Westover

Keskiviikko 6.2.2019 - Pirkko Jurvelin

       

                           "Opintiellä”, Tara Westover

 Siitä on aika pitkä aika, kun viimeksi pitelin kädessäni kirjaa, jonka olisin halunnut lukea siltä istumalta. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lainattuani Tara Westoverin ”Opintiellä”, ja ehkä niin olikin hyvä. Tekstiä ei ollut helppo hyväksyä, joten jokaisen luvun sulatteleminen vei aikaa. Tai oikeammin sanottuna: Selkeä, pikkutarkasti totuuteen pyrkivä, asiallinen teksti oli helppolukuista. Mutta se sisältö.

Kirjailija on Idahosta kotoisin oleva, vuonna 2014 Cambridgessä tohtoriksi (tutkimusalueena historia) väitellyt Sara Westover (s.1986). ”Opintiellä” on hänen ensimmäinen teoksensa, kirja, joka on myös hänen ja hänen perheensä elämänkerta.

Mormoniuskonto on Saran lapsuudenperheen tärkein määrittäjä. Perheessä oli monta lasta, isä piti taloutta yllä romuttamon ja rakennushankkeiden avulla, äiti toimi epävirallisena kätilönä ja luontaistuotteiden valmistajana ja parantajana. Lapset eivät saaneet käydä koulua, koska koululaitos oli kommunismin ja muiden saatanallisten voimien palveluksessa. Äiti piti lapsille kotikoulua, mikä johti siihen, että lapset oppivat lukemaan, mutta eivät juuri mitään muuta. Maailmanloppu oli tulossa – varsinkin vuosituhannen vaihteessa – ja isä varustautui katastrofiin hankkimalla aseita ja kaivamalla maan alle ruoka- ja polttoainevarastoja. Lapset työskentelivät romuttamolla, ja onnettomuuksien – esimerkiksi kaksi hirveätä autokolaria ja perheenjäsenten syttyminen tuleen – ja sairauksien hoito kuului perheen äidille, julkinen terveydenhuolto lääkäreineen ja sairaaloineen oli ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto. Takaiskut, sairaudet ja ruumiinvammat olivat koettelemuksia, joista selviydyttiin Jumalan enkelten ja Herran avulla.

Ehkä olisin voinut vielä sulattaa jotenkuten tuon kaiken edellä kirjoitetun, mutta se, että Tara oli jatkuvasti isoveljensä Shawnin pahoinpitelyn, suorastaan rääkkäyksen kohteena, sai minut voimaan pahoin. Syy jokaiseen väkivaltakohtaukseen oli tietysti Taran, joka pyyteli anteeksi kasvojen hipoessa vettä vessanpöntössä, ranteen ollessa vääntyneenä sellaiseen kulmaan, että puuttui enää pieni rusahdus. Vanhemmat eivät halunneet nähdä ja tunnustaa sitä, mitä kodissa tapahtui. Äidin mykkä alistuneisuus ja isän mahtipontinen saarnausvimma ja vakuuttelut siitä, että kaikki oli kunnossa perheessä, täydensivät toisiaan. Tara oli lähes yksin ajatustensa kanssa, eikä voinut enää uskoa edes omia päiväkirjamerkintöjään.

Kun Tara 16-vuotiaana alkoi toteuttaa haavettaan käydä koulua ja suorittaa jatko-opintoja, hän tuli huomaamaan, että mormoneja oli monenlaisia. Oli sellaisiakin mormoninuoria, jotka meikkasivat, joivat kevyt-cokista ja pitivät vartalonmyötäisiä puseroita ja lyhyitä hameita, jopa kävivät sunnuntaina kaupassa. Tara alkoi tajuta, että mormoniusko ei ollut se yksinomainen selittäjä, joka oli syy hänen perheensä pahoinvointiin. Kirjan loppupuolella puhutaankin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä niin perheen isän kuin Shawn-veljen kohdalla, tosin mitään virallisia diagnooseja ei ole, koska kukaan lääkäri ei ole päässyt heitä tutkimaan.

”Opintie” kertoo Taran matkan ahdistavasta ja manipuloivasta kodista kohti uutta, mielenkiintoista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin täysin erilaista elämää. Se tie ei ole helppo, sillä tytön taloudellinen tilanne oli vaikea, ja raskas menneisyys oli läsnä myös uudessa elämässä.

”Opintie” on tietysti myös erilainen kehityskertomus siitä, kuinka lähes täysin yleissivistystä vailla oleva nuori pääsee kouluun ja lukioon. Se on kertomus sisäisestä voimasta ja sitkeydestä, joka mahdollistaa sen, että yliopistosta valmistuttuaan Tara sai ensiksi stipendin Cambridgeen, vietti myöhemmin vuoden vierailevana tutkijana Harvardissa, ja väitteli lopulta tohtoriksi Cambridgessä.

Lopussa lukija voi huokaista: Hän selvisi sittenkin! Mutta samalla voimme vain arvailla sitä, kuinka rikkinäinen ihminen sieltä tohtorinkaavun alta löytyy. Toivotan Taralle kaikkea hyvää!

 

"Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni"

Maanantai 14.1.2019 - Pirkko Jurvelin

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni”

 

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni.” Tämä mietelmä todisti jälleen sen, kuinka iso asia voidaan tiivistää muutamaan sanaan. Kun hektisen työpäivän jälkeen kiiruhdin ensiksi kauppaan ja sieltä nopeasti ruuanlaittoon kotiin perheen pariin, saattoi käydä niin, etten voinut rauhoittua lainkaan ennen nukkumaan menoa. Ehkä istahdin sohvalle, ummistin silmäni hetkeksi ja yritin hiljentyä. Se oli vaikeaa, koska seuraava työ odotti jo tekijäänsä.

Kävelin pitkin merenrantaa Fuengirolassa. Rakastan merta, koska se on niin ääretön, metsä ahdistaa minua, koska en näe selkeästi eteen päin, ja vuoret suorastaan pelottavat majesteettisuudessaan. Istahdin rannalle katsomaan merta, joka liikehti rauhallisesti minutkin rauhoittaen. Ojentauduin pitkälleni rantahietikolle ja laitoin repun pääni alle. Heräsin puolen tunnin kuluttua. Minulle ei ole sattunut mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin. Uskon, että sieluni oli saanut minut kiinni, ja oloni oli täysin seesteinen.

Nykyajan ihminen elää arkeaan ärsyketulvan keskellä. Siitä on vaikea irrottautua, varsinkin jos on työelämässä. Täytyy olla koko ajan valppaana, tiedostaa viimeiset tapahtumat, toimia ripeästi, kaikki tämä monesti vielä yleisen taustahumun tai musiikin häiritsemänä. Äänet ja nopeatempoiset ärsykkeet ylikuormittavat meitä ja saavat aikaan fyysistä ja psyykkistä pahanolontunnetta.

Jokaisen täytyy pitää huolta omasta sielustaan, kukaan muu sitä tuskin tekee. Istu hiljaa paikallasi tai makaa vaikka rannalla reppu pään alla, jotta sielusi saisi sinut kiinni.

Miten pääsen turhista huolista:2

Sunnuntai 2.12.2018 - Pirkko Jurvelin

 

               Miten pääsen turhista huolista: 2

 

Dale Carnegien teos ”Miten pääsen turhista huolista” sisältää niin paljon ajatuksia, että niistä riittää kahteen blogiin. Yritän tiivistää asian, ja niinpä lainaan suoraan kirjailijalta, hieman tiivistäen.

1.Tänään olen iloinen, juuri tänään. Tämä edellyttää todeksi, mitä sanoi Abraham Lincoln:” Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.” Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkoisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen mitä on, en kaikkeen.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja hoidan sitä, varon käyttämästä sitä väärin ja lyömästä sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en tahdo olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään teen jollekulle palveluksen niin, ettei hän tiedä sitä. Ja suoritan ainakin kaksi tehtävää, joita en halua suorittaa, harjoituksen vuoksi.

6. Tänään olen miellyttävä. Olen kohtelias, olen valmis kiittämään, en arvostele, enkä yritä oikaista ketään.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi koko elämänprobleemiani yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, merkitsen paperille, mitä aion tehdä.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, enkä pelkää varsinkaan olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastan ja uskon, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Carnegien kirja on tulvillaan kertomuksia elävästä elämästä. Jos en luottaisi kirjailijan rehellisyyteen, väittäisin, ettei moisia ihmiskohtaloita voi ollakaan. Jo näiden tarinoiden vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea! Carnegie kertoo esimerkiksi ”Gulliverin retkien” kirjoittajasta Jonathan Swiftistä , joka oli kaikkein julmin (!) pessimisti Englannin kirjailijoiden joukossa. Hän suri syntymäänsä niin, että pukeutui syntymäpäivänään mustiin ja paastosi. Swift oli kuitenkin tunnistanut kolme asiaa, jotka helpottivat hänen pessimismiään: tohtori Ruokavalio, tohtori Rauha ja tohtori Ilomieli.

Kirja antaa paljon pohtimisen aihetta, ja minusta tuntuu, että kautta aikojen ihmiskunta on löytänyt samat lääkkeet turhien huolien poistamiseen (katso vaikka Lutherin ja parin alan asiantuntijan suositukset aikaisemmasta blogista).

Minä olen hiljakseen entistä enemmän ruvennut uskomaan siihen, että ihmiselämä on joukkuelaji kuten esimerkiksi pesäpallo (suvun rakkaus). Jokaisen pelaajan osuus on äärettömän tärkeä, ja jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta kaikki pelaavat yhdessä. Mikäli tiedotusvälineisiin on uskominen, tällaiseen yhteiselämään ei ole enää paluuta, vaan yksilö kaikkine tarpeineen, haluineen ja vaatimuksineen jyrää kaiken edelle. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Suku- ja perhe-elämä palaa kunniaan kuin kaurapuuro.

 

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!

 

Suvaitsevainen Maija

Torstai 1.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                  Suvaitsevainen Maija

 

Maija on aikaansaava ihminen. Päivätyönsä ja perheen hoitamisen lisäksi hän osallistuu monenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Kun Maijalle soitettiin, että vaalitilaisuuden tarjoilusta puuttui gluteeniton kakku, hän kiikutti sellaisen paikalle lämpimänä tuota pikaa .

Tutustuin Maijaan lähemmin eräässä tilaisuudessa, jossa satuimme istumaan vierekkäin kahvipöydässä. Keskustelu virisi nopeasti, – tai oikeastaan Maija viritti keskustelun, minä olin lähinnä kuuntelijan roolissa – ja puolituntinen mennä hurahti jutellessa. Minä opin paljon Maijasta ja varsinkin hänen periaatteistaan.

”Minä olen hirveän suvaitsevainen, ehkä jonkun mielestä liikaakin. Minun mielestäni meillä on vielä paljon parannettavaa naisten oikeuksien suhteen. Abortin pitäisi olla vapaa, naisella on oikeus omaan ruumiiseensa, ja onhan lapsellakin oikeus syntyä tähän maailmaan toivottuna eikä jonkinlaisena vahinkona”, Maija aloitti.

”Eikö lapsella tulisi olla oikeus elää?” minä uskalsin mutista vaisusti: Maijan mulkaisu sai minut vaikenemaan.

”Minun mielestäni kaikenlainen uskonnon tuputtaminen pitäisi kieltää ihan joka paikassa. Uskonto kahlitsee ihmisiä, estää elämästä ja toteuttamasta omia mahdollisuuksiaan”, Maija jatkoi kiivaasti.

”Mutta Suomessahan on uskonnonvapaus. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että ihmisillä on oltava oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Hyvin monelle usko antaa turvaa ja voimaa.”

Maija katsoi minua säälivästi: ”Tietysti on uskonnonvapaus, mutta uskonnon harjoittamisen pitäisi tapahtua niin, ettei kukaan ulkopuolinen siitä häiriinny. Ajattele nyt tuota kirkonkellojen jatkuvaa moukunaa, ja lehdet ovat kesäisin täynnä kaiken maailman kesäseurauutisia. Minusta se on tuputusta.”

”Meillä on vapaa lehdistö, kirjoitetaanhan myös murhista ja liikenneonnettomuuksista, eivät kai ne ole kovin rakentavia asioita, vai?” yritin hiukan panna kapuloita Maijan suvaitsevaisiin rattaisiin.

Maija ei antanut kommenttini häiritä itseään. ”Minun mielestäni kielestä pitäisi poistaa kokonaan tyttö- ja poika- sanat, niin ja myös mies- ja nainen- termit. Tarkoitan siis kaikkia niitä sanoja, jotka antavat viitteitä henkilön sukupuolesta, koska emmehän me voi koskaan olla varmoja, miten joku itsensä kokee.”

Nyt minua alkoi jo ärtymyksen sijasta huvittaa: ”Olet täysin oikeassa. Ensi jouluna meille ei tule enää joulupukkia, vaan jouluhenkilö.” Kiitin Maijaa juttuseurasta ja poistuin nopeasti takavasemmalle.

Jälleen kerran huomasin, että henkilö, joka esittelee itsensä ”suvaitsevaisena”, on suvaitsevainen niin kauan kuin joku on samaa mieltä hänen kanssaan. Se, joka on eri mieltä, on ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen. Minä en usko suvaitsevaisuuteen, jos se tarkoittaa samaa mieltä olemista, enkä minä usko suvaitsevaisuuteen, jos se tarkoittaa sitä, että enemmistön pitää myöntyä äänekkään vähemmistön mielipiteisiin. Minä haluan olla ahdasmielinen tietyissä asioissa ja usein olen huomannut, että meitä ahdasmielisiä ja rajoittuneita on suuri, hiljainen enemmistö.

 

                                              

 

 

 

 

Ihmisvelvollisuuksien julistus?

Tiistai 2.10.2018 - Pirkko Jurvelin

Tapasin muutama päivä sitten Pentin (nimi muutettu) pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet toisiimme yhteisen ystävän kautta ja tavanneet silloin tällöin, useimmiten sattumalta. Pentti on nykyisin eläkkeellä, mutta täynnä tarmoa ja uusia projekteja. Hän tekee paljon vapaaehtoistyötä ja viettää aikaa rakkaan harrastuksensa, pyöräilyn, parissa. Pentti on alkoholisti.

Miehen alkoholismi tuli esille jo ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Olin kiinnostunut asiasta, ja hän kertoi elämästään viinan kanssa, siitä, kuinka menetti perheensä ja lähes työpaikkansakin, kunnes teki täyskäännöksen AA:ssa. Ihmettelin, miksi hän sanoi itseään edelleen alkoholistiksi, koska hän ei sitä mielestäni ollut. "Alkoholismi ei lähde ihmisestä, vaikka hän lopettaisi viinan juonnin", Pentti vastasi.

Olin iloinen, kun sain pitkästä aikaa jutella hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Olin kehitellyt mielessäni kysymyksiä, joihin Pentti ehkä tietäisi vastauksen. - Onko alkoholismi sairaus? Onko huumeriippuvuus sairaus? Onko ylensyönti sairaus? Kyllähän näitä kysymyksiä riittää. Minä miellän sairauden sellaiseksi tilaksi, joka yleensä osuu ihmisen kohdalle ilman hänen omaa syytään (flunssa, syöpä, Alzheimerin tauti...). Onko alkoholisimi siis sairaus? Voinko minä sairastua alkoholismiin, vaikka en koskaan juo alkoholipitoisia juomia?

Pentti mietti. Hän vastasi, että kyllä alkoholismiin voi sairastua, mutta se vaatii useimmiten kohtuu pitkän historian viinan juonnin parissa, ja geneettinen alttius saattaa olla myös vaikuttavana seikkana. Samalla tavalla riippuvaisuus voi kehittyä huumeisiin ja vaikka ruokaan. Miten näistä riippuvaisuuksista voi parantua? Pentti vastasi:"Ainoastaan oma tahto voi parantaa riippuvaisuuksista." Olin helpottunut vastauksesta: Minä en voi siis sairastua alkoholismiin, ja toisaalta minä voin vaikuttaa omiin asioihini. Oma tahto ja halu.

Ihmisoikeudet ovat päivän sana. Jokaisella on oikeus ryypätä, piikittää, tai vaikka syödä itsensä kuoliaaksi. Jokaisella on oikeus saada apua kaikkiin vaivoihinsa ja ongelmiinsa riippumatta siitä, miten on ne itselleen saanut. Meillä on oikeus saada ja ottaa ja tehdä ja ilmaista.

Tämä yhteiskunta ei toimi yhteen suuntaan, vaikka joku niin mielellään ajattelee. Ehdotan, että Suomen valtio laatii ihmisvelvollisuuksien julistuksen kansalaisilleen. Mitä minun ja sinun pitää tehdä  voidaksemme olla Suomen täysvaltaisia kansalaisia. Kuulostaako hyvältä? Ei tietenkään! Koska minä tahdon ja haluan ja vaadin, ja minulla on oikeus. Velvollisuudet kuuluvat.... no, joillekin muille.

Kysymyksiä

Sunnuntai 23.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Olin viikon lomalla. Kun ei ole velvollisuuksia ja täytymisiä, aivoilla on enemmän kapasiteettia ajatella. Tai näin minusta ainakin tuntuu. Olen huomannut, että ajatustoimintani voi jakaa kahteen kategoriaan: 1. suunnittelemattomat välähdykset, huomiot, oivallukset ja 2. kirjoittamisen tapainen ajattelu, jossa asiat hahmottuvat sanoina ja lauseina. Ensimmäinen on oivaltavampi tapa, mutta sitä en voi itse hallita. Ajatukset tulevat ja menevät, joskus niin nopeasti, etten enää saa kiinni jostakin mielestäni poikkeuksellisen hienosta aivoituksesta. Toinen tapa auttaa minua tietenkin kirjoittamaan. Lomallani aivot siis lepäsivät, mutta valitettavasti tulokset olivat aika vaatimattomia. Tai mistäpä sitä tietää? Ehkäpä aivomyrsky on vasta tulossa. Pohdintani herättivät lähinnä kysymyksiä, joita tässä teille jaan.

Onko raskauden alkuvaiheessa olevalla sikiöllä ihmisoikeuksia? Saako kuolemansairaan ihmisen tappaa? Saako ihmistä sanoa roskaksi? Saako Raamatun oppien mukaista uskontoa harjoittaa? Saako lasta sanoa tytöksi/pojaksi?

Saako muovipusseja käyttää? Saako syödä lihaa? Saako jättä valot palamaan, kun poistuu huoneesta? Saako lentää?

Saako poliitikko ilmaista henkilökohtaisen mielipiteensä? Saako hengenvaarassa olevalta kieltää turvapaikan? Saako sanoa oman mielipiteensä?

Saako olla lihava? Sako olla huono? Saako elää, miten tahtoo? Onko pakko?

Nyt palaan takaisin luolaani ja vieritän sen suulle somen kestävän kiven.

Pilkun viilausta ja lapsityövoimaa

Maanantai 10.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Kirjoittaminen ei ole aina itsestä kiinni. Ei auta, että intoa puhisten tai puolipakolla istuu koneen ääreen, sillä toisinaan - ja aika useinkin - matkaan tulee mutkia, kuoppia ja töyssyjä. Yksi mutka ovat lähdeaineistot. Mitä saa käyttää tai ei käyttää, vaikka lähde olisi mainittu? Kirjoittaessani "Rakkaudella, Sinun - Historian merkkihenkilöiden kirjeitä rakastetuilleen" tulin tämän erityisesti huomaamaan. Siispä pelasin varman päälle ja valikoin kirjani materiaaliksi kirjeitä henkilöiltä, joiden kuolemasta oli kulunut jo 60 vuotta. Heidän tuotantonsa on vapaasti lainattavissa (toki lähde on aina mainittava). Halusin kuitenkin rakkauskirjailijoitteni joukkoon myös Sibeliuksen ja jouduin toteamaan, ettei perikunta ollut halukas luovuttamaan julkaisuoikeuksia. Lopulta (pitkin hampain) perikunta salli minun julkaista tarkasti rajatun osan Sibeliuksen ja hänen silloisen morsiamensa kirjeenvaihtoa. Kiitos siitä! Kirjeet ovat niin kiihkeätunnelmaisia, että nykyajan whatsup-viestit sydämineen tuntuvat lasten höpötyksiltä.

"Rajalla"romaanissani on kohtaus, jossa irakilainen Abdel (jonka äidinkieli on luonnollisesti arabia) istuu joen rannalla hiljaa, virtaavaa vettä katsellen. Romantiikkaa kaihoava Anni tokaisee hänelle suomeksi, että "sinä olet tuollainen veteen tuijottaja". Kun Anni on kääntänyt sanomansa, Abdel yrittää toistaa suomeksi sanoja "veteen tuijottaja". - Ja tässä kohdassa alkoi pilkun viilaajan pantaa kiristää. Toki kirjoitin kohtauksen ja koko luvun loppuun, mutta asia jäi hiertämään ajatuksiani. Miten arabi lausuu sanat "veteen tuijottaja"? Oleskellessani Fuengirolassa pysäytin rantakadulla hieman eksoottisemman näköisiä miehiä ja kysyin, puhuivatko he arabiaa. Valitettavasti kaikki olivat Afrikan mantereelta karanneet ja puhuivat kuka mitäkin paikallista kieltä ja murretta. Lopulta Oulussa tärppäsi. Olin astumassa suuren liikkeen ovesta ulos, kun kuulin selkäni takana kahden nuoren miehen puhuvan arabiaa. Odottelin heitä liikkeen ulkopuolella ja kysyin, mitä kieltä he puhuivat . Toinen heistä vastasi sujuvasti suomeksi, että kyllä hän puhui arabiaa, mutta että hänen toinen äidinkielensä oli suomi. "Voi, ei se sitten käy", sanoin pettyneenä. Nuori mies ihmetteli, mistä oikein oli kysymys. Kun olin kertonut asian hänelle, poika ilahtui: "Tuo minun kaverini puhuu pelkkää arabiaa, hän ei osaa edes englantia." Näiden nuorukaisten myötämielisellä avulla sain kirjoitettua kohtauksen itseäni tyydyttävällä tavalla.

En arvannut, kuinka työlästä (henkisesti) oli kirjoittaa kuvakirja, jonka kuvittaja oli seitsemän vuotta nuori. Fanni, lapsenlapseni, halusi mummon kirjoittavan myös lastenkirjan. Päätin, että teemme jutusta yhteisen. Fanni tuli Rovaniemeltä mummolaan, ja yhdessä hänen kanssaan talo täyttyi serkuista, tädeistä, sedistä, piparien leipomisesta ja kaikesta kivasta, niin kivasta, että kuvien tekeminen kirjaa varten oli tylsimmistä tylsintä puuhaa. Useammin kuin kerran löysin kuvittajani leikkimässä serkkujensa kanssa, eikä yhteinen projektimme edennyt. Kuvitus tuli kuitenkin lopulta valmiiksi, ainoastaan kansi jäi puuttumaan. Huomautin asiasta Fannille ja hänen äidilleen useamman kerran, ja vihdoin kolmen kuukauden kuluttua pikkuneiti kuvittaja saapui jälleen sorvin ääreen. - Kun nyt soitan Fannille, niin ensimmäinen kysymykseni on: "Milloin tehdään uusi kirja?" Fanni nauraa isoon ääneen ja sanoo pontevalla äänellä: "Ei koskaan, ei koskaan!" Pitänee odottaa jokunen vuosi ja katsoa sitten, olisiko kuvittajani valmis uudelleen yhteistyöhön.

Hugendubel

Lauantai 25.8.2018 - Pirkko Jurvelin

Palasin viime tiistaina Münchenistä. Olin muutaman päivän lomalla tyttäreni kanssa tarkoituksena yhdistää kulttuuri ja shoppailu. Kaupunki on meille molemmille ennestään tuttu, sillä minä olen asunut aikoinani Saksassa ja sen jälkeen toistuvasti käynyt maassa, ja tyttäreni on viettänyt Münchenissä viikon Comenius-vaihdossa. Tiesimme siis, mitä halusimme ja saimmekin sen, ainakin melkein.

Ilmoitin heti matkaa suunnitellessamme, että aion viettää puoli päivää Hugendubelissa, Euroopan suurimmassa kirjakaupassa. Se on minulle kuin elämyspuisto, Linnanmäki tai Hoplop jollekin lapselle: joka paikka täynnä kaikkea ihanaa niin, että välillä pelottaa, että ajan puutteen vuoksi jotakin saattaa jäädä näkemättä tai kokematta.

Maanantai-aamuna hengitin syvään, rauhoitin mieleni suorittamispaineista ja astuin sisään Hugendubeliin. Alimmainen kerros oli info-sellainen, joten menin suoraan liukuportailla varsinaiseen ensimmäiseen kerrokseen. Opastaulusta selvisi, mitkä aihepiirit olivat esillä ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Mitä? Missä ovat kolmas ja neljäs kerros? Nousin pulssi hieman tykyttäen toiseen kerrokseen ja haeskelin jälleen opastaulua. Ei sitä ollut, koska sitä ei tarvittu. Euroopan (entisessä) suurimassa kirjakaupassa oli enää vain kaksi kerrosta.

Toki siltikin sain aikani kulumaan tuossa paikassa ihan mukavasti, enkä voinut välttyä kateuden tunteelta: näin paljon ja monipuolisesti kirjoja eri aiheista! Muistelin välillä aikaa, jolloin olin vielä työelämässä. Kuinka paljon kirjoja olin vienyt silloin opetuskäyttöön täältä. Oli niin paljon sellaista materiaalia, jota ei Suomessa ollut saatavilla. Käteni hamuili, silmäni etsivät ja lukivat, mutta lopputulos oli, etten ostanut yhtään kirjaa. Päätin tilata verkkokaupasta.

Niinpä niin. Kirjakaupat pienenevät, koska lukijat siirtyvät verkkokauppoihin, ja koska lukijat siirtyvät lukemisesta katselemiseen. Ja tästä päädytään edellisen bloggaukseni aiheeseen: kustantaja on tarkka siitä, mitä ylipäätänsä kannattaa kustantaa.

Viimeistään ensi kesänä palaan jälleen Saksaan ja Müncheniin. Toivon, että Hugendubelissa on jäljellä vielä kaksi kerrosta.

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea opiskelemassa

Sunnuntai 1.11.2015 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Sunnuntai 1.11.2015 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.