"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

Perjantai 24.4.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Sunnuntai 19.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Laitoin facebook-sivuilleni pari viikkoa sitten kyselyn, jossa pyysin lukijoita antamaan arvosanan

nykyiselle koronapandemian ravisuttamalle elämälleen. Vastaajajoukko oli sen verran pieni, ettei tulos ole ehkä tieteellisesti arvioituna validi, mutta kyllähän se jotakin kertoo ihmisten tuntemuksista. Mitta-asteikkona käytin kouluarvosanoja 4-10, ja vastauksista laskettu keskiarvo oli 8-. Korkea lukema yllätti minut! Alhaisin arvosana oli 5, jonka antoi Espanjassa asuva henkilö. On erittäin ymmärrettävää, ettei täydessä karanteenissa eläminen kovin korkeita arvosanoja heruta. Korkein arvosana olikin täysi 10, jonka antaja perusteli vastauksensa niin vilpittömästi ja laajasti, että (melkein) käy kateeksi. Mutta 8- sinällään – eihän se ole huono arvosana ollenkaan, päinvastoin: hyvä me!

Mitkä asiat tekevät korona-arjesta raskaan ja hankalan? Useimmissa vastauksissa toistui se, että perhettä – lapsia, lapsenlapsia, siskoja, veljiä, isovanhempia – on ikävä. Vaikka meillä on käytössämme monenlaiset nykyajan yhteydenpitovälineet (onneksi!), eivät ne korvaa oikeaa tapaamista. Huoli tartunnan saamisesta ja taloudellisen tilanteen heikentymisestä olivat varsin konkreettisia pelkoja, ja nehän ovat myös esillä medioissa koko ajan. Eräs asia nousi näissä vastauksissa myös lähes aina esiin: halu lähteä jonnekin. Ihmiset tahtoivat mennä jonnekin ihan vapaasti, esimerkiksi kirjastoon, ystävien luokse, ravintolaan, kunhan vain jonnekin. Juuri tämä asia nakertaa myös minun olemistani ja viihtymistäni: minä en pääse minnekään! Vaikka oikeastihan minä käyn kävelyllä ulkona ja kaupassa, mutta eihän se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.

Mitkä seikat saavat tämän poikkeuksellisen arjen kuitenkin tuntumaan ihan siedettävältä, jopa mukavalta? Ulkoilu ja kotijumpat ovat nyt arvossaan! Tämän ovat onneksi huomanneet monet kuntosaliyrittäjät, ja esimerkiksi myös Oulu-opisto täälläpäin Suomea lähettää ilmaiseksi erilaisia kuntoiluohjelmia. Youtube on tietysti niitä täynnä. Liikunnan ohella ihmiset ovat kehuneet, kuinka nyt on aikaa monelle sellaiselle asialle, joka on jäänyt tekemättä aikaisemmin. En nyt tässä tarkoita pelkästään kaappien siivoamista, vaan tiedän, että useammassa tuttavaperheessä ihmiset ovat askarrelleet valokuvakirjojen parissa (minä teetätin myös läjän kuvia ja laitoin kansioon – huh, tulipa sekin tehtyä), joku kirjoittaa oman perheensä historiikkia, toinen on ottanut esille käsityön, joka jäi kesken pari vuotta sitten, ja minä – minä sain tehtyä sen joululahjaksi saamani muistelukirjan, jota en ilman tätä pakkolomaa olisi ikinä tehnyt.

Sopeutuvaisuus ja sosiaaliset siteet, nuo ovat niitä avainasioita, joiden avulla selviää tässä poikkeustilanteessa. Puhuin ystäväni kanssa jälleen kerran pitkän puhelun. Hän on täydessä karanteenissa ulkomailla, mutta pärjää mielestään oikein mukavasti. Jo karanteenin alkuvaiheessa hän oli tehnyt itselleen selväksi faktat: hän joutuu olemaan pienessä asunnossa yksin viikkokaupalla ystävien huolehtiessa pakolliset kauppa-asiat. Hän oli päättänyt hyväksyä tilanteen, sopeutua ja selvitä. Ystäväni sanoi minulle, että jos pakko on, niin hän pärjää tässä tilanteessa vielä kuukausia. Puhuimme sopeutumisesta, tilanteelle myöntymisestä, ja olimme molemmat sitä mieltä, että vastaan hangoittelu olisi tässä tapauksessa raskasta. Vaikka ystäväni joutuu olemaan yksin, hän puhui kauniisti ”henkisestä perheestään”, johon kuului useampi hyvä ystävä. Olin otettu siitä, että kuulun tähän ”perheeseen”. Nämä ystävät pitävät hänelle seuraa, ja hän sanoi, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Totesimme, että näiden pitkien puheluiden aikana ystävyyssuhteet lujittuvat. Kuinka mukava onkaan tavata jälleen – sitten joskus.

Filosofi Frank Martela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Elämän tarkoitus” seuraavasti: ”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu. Kaikkina muina päivinä voimme nauttia kauneudesta, rakentaa merkityksellisyyttä ja maistella elämän pieniä makeita herkkuja. Merkityksellinen elämä on elämä, joka on virittynyt huomaamaan jokapäiväisen elämän pienet ihmeet.”

Vastaa ja osallistu arvontaan!

Sunnuntai 5.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Facebook-sivullani pääset kertomaan mielipiteesi nykyisestä tilanteesta.Vastaamalla osallistut myös arvontaan. Joku onnekas saa itselleen oman valintansa mukaan yhden kirjan seuraavista: Mohsen Hamid: Exit West, Timo Saarto: Kevään varjo taiCecilia Samartin: Naiset valkoisissa.

Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin

Tervetuloa Eevan taidenäyttelyyn!

Maanantai 30.3.2020 - Pirkko Jurvelin

TERVETULOA EEVA SALMENSUUN TAIDENÄYTTELYYN!

Eeva Salmensuu on taiteilijaystäväni, joka asuu puolet vuodesta Fuengirolassa. Espanjan aurinko ja lämpö näkyvät hänen maalauksissaan, joita on ollut esillä niin Fuengirolassa kuin täällä Suomessakin. Eevan taiteeseen pääsee Suomessa tutustumaan hänen kauniissa talossaan, jonka yläkerrassa toimii jatkuva taidenäyttely: Eevan Taideullakko, Valkamantie 16, Padasjoki kk. Voit sopia etukäteen tapaamisesta tai vaikkapa maalauksen ostamisesta: +358405482301.

11.maaliskuuta vuonna 2020

Keskiviikko 18.3.2020 - Pirkko Jurvelin

11. PÄIVÄ MAALISKUUTA , Irene Vella

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

kadut olivat tyhjät, kaupat olivat kiinni,

ihmiset eivät menneet enää ulos.

Mutta kevät ei tiennyt siitä mitään.

Ja kukinnot jatkoivat kehittymistään

Ja aurinko paistoi edelleen.

Ja pääskyset palasivat.

Ja taivas värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja siniseksi.

Aamuisin vaivattiin leipätaikina ja leivottiin munkkeja.

Pimeä laskeutui yhä myöhemmin ja aamuisin

valo tuli varhain suljettujen ikkunoiden läpi.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020,

nuoriso opiskeli verkossa,

ja iltapäivisin oli ihan pakko pelata korttia.

Se oli vuosi, jolloin ulos saattoi mennä vain ostoksille.

Lyhyen ajan kuluttua suljettiin kaikki, jopa virastot.

Armeija alkoi valvoa ulkona liikkumista ja rajoja,

koska sairaaloissa ei ollut enää tilaa kaikille,

ja ihmiset sairastuivat.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja nuput jatkoivat aukeamistaan.

Oli 11. maaliskuuta vuonna 2020.

Kaikki joutuivat pakkokaranteeniin: isovanhemmat,

perheet, jopa nuoret.

Nyt pelosta tuli todellisuutta,

ja kaikki päivät tuntuivat samanlaisilta.

Mutta kevät ei tiennyt sitä, ja ruusut kukkivat jälleen.

Ihminen löysi uudestaan yhdessä syömisen ilon,

ja sen ilon, että voi antaa mielikuvituksen laukata kirjoittaessa

ja kuvitella rajattomasti lukiessa.

Oli sellaisia, jotka oppivat uuden kielen,

ja toisia, jotka alkoivat opiskella,

ja niitä, jotka tekivät viimeisen tentin, joka puuttui heidän tutkinnostaan.

Oli ihmisiä, jotka ymmärsivät rakastavansa ihan oikeasti

arjen olosuhteista huolimatta.

Oli niitä, jotka eivät enää hyväksyneet epävarmuutta

ja niitä, jotka sulkivat liikkeensä ja avasivat pienen ravintolan

vain kahdeksalle hengelle.

Oli niitä, jotka jättivät tyttöystävänsä huutaakseen julki rakkauttaan

parhaimpaan kaveriinsa.

Oli niitä, joista tulisi lääkäreitä, jotta he voisivat auttaa jokaista tulevaisuudessa.

Se oli vuosi, jolloin ihminen ymmärsi terveyden ja todellisen rakkauden merkityksen.

Vuosi, jolloin maailma näytti pysähtyvän paikoilleen,

ja teollisuus romahti.

Mutta kevät ei tiennyt tästä mitään, ja kukat muuttuivat hedelmiksi.

JA SITTEN TULI VAPAUTUKSEN PÄIVÄ.

Me olimme television ääressä, ja pääministeri julisti kaikissa vastaanottimissa, että poikkeustila

oli ohi,

ja että virus oli hävinnyt,

ja että ihmiset olivat yhdessä voittaneet.

Ja me ryntäsimme kaduille kyyneleet silmissä

ilman maskeja ja hansikkaita ja syleilimme naapureitamme

ihan kuin he olisivat läheisiämme.

Ja sitten, lopulta, tuli kesä,

koska kevät ei ollut tiennyt mitään tästä kaikesta,

koska se oli ollut läsnä kaikesta huolimatta, kaikesta huolimatta,

huolimatta viruksesta, pelosta, kuolemasta,

koska kevät ei sitä tiennyt,

ja koska se oli opettanut kaikille elämän voiman.

(Olen suomentanut runon saksankielisestä käännöksestä.)

Älä kumarra liian syvään

Perjantai 6.3.2020 - Pirkko Jurvelin

Älä kumarra liian syvään

Olin aamukymmeneltä ensimmäisten asiakkaiden joukossa, kun suuren tavaratalon ovet aukenivat Kiotossa. Siisteihin virka-asuihin sonnustautuneet työntekijät reunustivat pitkiä käytäviä, ja kun tulin kohdalle, he kumarsivat kuin linkkuveitset, hymyilivät ja toivottivat hyvää päivää. Teki mieleni kurkistaa taakseni ja katsoa, kuka kingi sieltä tulee, kun tällainen pokkurointi on menossa, mutta sitten muistin oppaan puheet: asiakas on kingi. Niinpä jatkoin tyynen rauhallisesti kävelyäni, hymyilin maltillisesti, enkä kumarrellut puoleen enkä toiseen. Mielessäni oli Annika-oppaan tarina siitä, kuinka hän oli alkuvuosina kaupassa kumartanut kauniisti saatuaan ostospussinsa. Siitähän ei seurannut mitään hyvää, vaan myyjän oli pitänyt tehdä astetta syvempi kumarrus ja nauraa vielä enemmän, ja Annika… Se on loputon suo. Maltti on siis valttia tässäkin.

Tavarataloissa on paljon tavaraa, sekä täällä Suomessa että Japanissa. Meillä se vain on halvempaa, mutta toisaalta japanilaisessa tavarataivaassa saa palvelua, sillä myyjiä/asiakaspalvelijoita on todella paljon. Taisinkin jo mainita joskus aikaisemmin siitä, että maan asukkaista on vain 3 % työttöminä, eikä työvoiman palkkaamisessa pihistellä. Toisaalta ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan lähes millaista työtä tahansa, sillä töissä käyminen on kunnia-asia, eikä työttömyys kannata missään mielessä. Palvelua kaupoissa siis sai, mutta lähes ainoastaan japaniksi. Jäin tosissani miettimään tätä asiaa, kun opas pudotteli lukujaan: 99 % nuorista käy lukion ja 75 % yliopiston. Opettaja-ihminen sisälläni rupesi kyseenalaistamaan jotakin. Jos nämä luvut pitivät paikkansa (täytynee uskoa), niin oliko opetuksen taso niin huono tai metodit niin onnettomat, että koululaiset eivät opi monivuotisesta tankkauksesta huolimatta? Opas myönsi, että opetusmetodit ovat vanhanaikaisia, lähinnä sellaista ulkoa opettelua kuten meilläkin aikoinaan. Selvä, hatara selitys hyväksyttäköön, mutta eräs toinen juttu pyöri vielä mielessäni: Miten ihmeessä nuorista 99 % eli lähes kaikki pystyvät selviytymään lukion oppimääristä? Missä ovat ne henkilöt, joilla on oppimisvaikeuksia, luki-häiriöitä, ongelmia käytöksessä jne? Pitänee yrittää päästä juttusille Japanin opetusministerin kanssa, sillä noita lukuja en kyllä purematta niele. - Noista tavarataloista vielä muuan asia, joka jäi mieleeni: Eräässä sellaisessa näin, kuinka ennustaja katsoi asiakkaan tulevaisuutta tarot-korttien avulla. Mielenkiintoinen juttu. Tuostakin olisi voinut ottaa lähemmin selvää, mutta kaikkea ei ehdi.

Sääntö-Japani on aivan toista kuin Sääntö-Suomi. Japanissa ohjeistetaan lähes kaikki, ja tavoitteena tuntuu olevan hyvä käyttäytyminen ja asioiden sujuvuus. Täytyy myöntää, että Tokion kokoisessa (37 miljoonaa asukasta) liikenne ja kauppa kuten myös lääkärissä käynti sujuu sutjakasti. – Pitää jonkun verran tuosta lääkäri-jutusta kertoa, koska eräs seurueemme jäsen joutui käymään lääkärissä hankalien vatsaoireiden vuoksi. Japanissa ei ole terveyskeskuksia, vaan jokainen maksaa kuukausittain pakollisen terveydenhoitomaksun. Tämä takaa sen, että lääkäriin pääsee helposti ja nopeasti. Tämä toimi myös turistin kohdalla, joka kävi spesialistin vastaanotolla, ultrattiin, diagnosoitiin ja määrättiin lääkkeet. Koko käynti maksoi 120 e eli saman verran kuin meillä yksityislääkärin vastaanotto, lääkkeille tuli hintaa 30 e. Joustavaa, nopeaa, tehokasta. - Mutta takaisin sääntöihin. Minä pidän säännöistä, vaikka toisinaan tuntui, että japanilaiset liioittelevat. Miltä kuulostaa: ”Älä kävele liukuportaissa”, älä käsittele puhelinta kävellessäsi”, ”älä syö kävellessäsi”, ”saunassa saa viipyä 12 minuuttia”, ”riisu kenkäsi, kun menet sovituskoppiin” ja lopuksi: ”käytä hotellihuoneessa ja käytävillä eri tossuja” (huoneissa oli kahdet erilaiset, enkä aluksi tietenkään ymmärtänyt, miksi näin oli). No, ehkäpä jotkut säännöt ampuvat hiukan yli, mutta järjestys ennen kaikkea!

Minulla oli Japanin-matkani aikana usein nälkä. Tämä johtui siitä, että minulla on keliakia, eikä lomamaassani asiaa tunneta juuri ollenkaan. Kuulin, etteivät japanilaiset sairasta keliakiaa (en usko väitettä, vaan luulen, ettei siellä ole vielä alettu diagnosoida sairautta), mutta laktoosi-intoleranssi on heille omakohtaisesti hyvin tuttu. Vaikka minulla oli apunani google-kääntäjä sekä mukanani pari pakettia leipää ja myslipatukoita, kuitenkin eräänä iltana nälkä yllätti niin, että päätin lähteä hakemaan Tokion kaduilta sopivaa ruokapaikkaa. - Tässä yhteydessä on huomautettava, että Japani on turvallinen maa. Voit mennä harhailemaan yksiksesi suurkaupungin yöhön, eikä sinun tarvitse pelätä. - Yritin lueskella ravintoloiden ikkunoissa olevia ruokalistoja, mutta risukasatekstistä en tietenkään saanut mitään selvää. Siispä astuin sisään erääseen ruokapaikkaan reippaalla asenteella ja istahdin pitkän pöydän ääreen. Heti minua vastapäätä oli seinä, koska on (kuulemma) paljon miellyttävämpää tuijottaa seinää kuin ihmisiä. Osoitin listalta riisikuppia ja kaalikuppia. Tilaus hoidettu sujuvasti. Kun annokset tulivat, tajusin, ettei siinä firmassa käytetty haarukoita – puikkoja tietenkin oli. Otin molemmat puikot oikeaan käteeni ja yritin onkia niillä riisiä. Ei onnistunut, ei sitten millään. Katselin välillä vieressä istuvien tekniikkaa, mutta en oppinut juuri mitään. He olivat ilmeisesti käsitelleet puikkoja siitä lähtien, kun heidät oli vieroitettu rintamaidosta. Sain minäkin kipponi tyhjäksi, mutta kyllä siihen aikaa tärväytyi.

Tämän blogin loppusanoiksi sopii käyttää japanilaista tervehdystä:” Sulkeudun suosioonne, ja ollaan toinen toisillemme mukavia.”

Olen synnyttänyt yhdeksän veronmaksajaa

Sunnuntai 9.2.2020 - Pirkko Jurvelin

Olen yhdeksän veronmaksajan äiti

Ystäväni Josef soitti minulle Saksasta. Tavanomaisen kaavan mukaan päivitimme ensin lähipiirin terveystiedot, sitten kuuntelin miehen tarinointia hankalista vuokralaisista (pariskunta omistaa isohkon kerrostalon, jossa minäkin olen saanut porukkani kanssa viettää monta ihanaa lomaa), sen jälkeen seuraa muuta vapaata jutustelua. Silloin tällöin hän mainitsee, että on jälleen kertonut jollekin tuttavalle tuntevansa suomalaisen pariskunnan, jolla on yhdeksän lasta. Josef suorastaan leuhkii asialla ja mainitsee, kuinka ihmiset ovat aivan järkyttyneitä tiedosta.

- Aivan niin, minä olen synnyttänyt yhdeksän lasta, joista jokainen on käynyt koulunsa ja maksaa tällä hetkellä veroa Suomessa, minä summaan.

Tämä on kova pointti Josefille, joka on varakas ja – kauniisti sanottuna – säästeliäs mies. Puhelun lopuksi moitiskelemme yhdessä niitä ihmisiä, joilla ei ole halua kouluttautua tai tehdä töitä, koska tuet riittävät elämiseen. Tällaisia rakentavia keskusteluja käymme Josefin kanssa aina silloin tällöin. Tärkeintä näissä puheluissa on kuitenkin se, että meidän ystävyytemme on kestänyt pian viisikymmentä vuotta, ja sen piiriin on lisätty henkilöitä aina sitä mukaa, kun heitä on syntynyt tai muuten ilmestynyt kuvioihin. Ai, niin, Josef on myös henkilö, jonka kanssa tein puhelimitse saksaa opiskellessani vaikeita käännöstöitä (hän ei kylläkään puhu suomea), ja joka tarkasti minun tekstini lastenkirjaani ”Fanni und Oma in Lappland”.

- Miten sinä olet jaksanut hoitaa niin monta lasta, kun minä en tahdo jaksaa kahden lapsen kanssa? kysyi tyttäreni ihan lähiaikoina. - Miksi sinä et ikinä huutanut meille?

Minun piti tosissani miettiä molempia kysymyksiä. Kun on nuori, niin jaksaa, se on yksi fakta. Minulle antoivat voimaa myös töissä käynti (ihana työpaikka Jäälin koululla!) ja jatkuva opiskelu. Mielenkiintoisia, mukavia asioita molemmat. Sitä paitsi olen sanonut lapsille, että olisimme kuolleet nälkään, jos me molemmat emme olisi olleet töissä. Kuolleet, no ehkei sentään, mutta arki olisi ollut entistä tiukempaa. Kuitenkin kolmanneksi vanhin tyttäremme sanoi, ettei hän muista ollenkaan, että 90-luvun lama olisi jotenkin näkynyt meidän elämässämme. Se on totta, ajattelin itsekin jo tuolloin samalla tavalla. Syy oli varmasti se, että meidän perheemme käytössä oli koko ajan kahden ihmisen säännölliset tienestit.

Miksi minä en huutanut lapsille? Olen yrittänyt miettiä tuotakin, mutta mieleeni tulee vain, että miksi ihmeessä minun olisi pitänyt huutaa? Olenkin sanonut, että kai minä vain huokailin, ja eiköhän riittänyt sekin, että lasten isä korotti äänensä joskus. Paras kiitos tästä rauhallisesta puhetavasta on ollut erään tyttäreni kirjoittama viesti WhatsApp-ryhmässämme. Hän nimittäin totesi, ettei ole koskaan huutanut lapsilleen, sillä se ei oikeasti auta mitään. ”Eihän äitikään huutanut meille.”

Lauantain (8.2.) Helsingin Sanomissa oli Laura Saarikosken kolumni otsikolla ”Lapsiperheillä on Suomessa huono brändi – Olenko minäkin syyllinen siihen?”. Hän mainitsee aluksi jo tutuksi tulleen tosiasian siitä, että Suomessa syntyvyys on tällä hetkellä nälkävuosien lukemissa. Hän potee hiukan huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitti 2010-luvun alussa lapsiperheiden arjesta kolumneja, joissa oli kielteinen ja arvosteleva sävy. Hän kertoi kollegansa kanssa arjen vaikeuksista, ei ollenkaan siitä rakkaudesta, jonka lapsi tuo mukanaan. Artikkelin lopussa Saarikoski lainaa Väestöliiton perhebarometrikyselyn (2018) vastauksia, joissa naiset ilmoittavat lapsettomuutensa syyksi ”halun tehdä muita kiinnostavia asioita” ja olevansa ”haluttomia luopumaan omasta elämäntyylistä”. Myös yleinen epävarmuus tulevaisuudesta on yksi syy siihen, ettei lapsia hankita.

Jouduinko minä luopumaan omasta elämäntyylistäni silloin, kun lapsiperheen arki oli minun elämääni? Ihmeellinen kysymys! Mietin tätä jälleen tosissani ja totesin itselleni, että lapset ja perhe kokonaisuudessaan olivat minun oma elämäntyylini. Mitä siihen olisi pitänyt vielä lisätä tai ottaa pois? Entä sitten kysymys noista muista mielenkiintoisista asioista, joita en voinut tehdä, koska minulla oli iso perhe? Hmh...tuota...siis mielenkiintoisia asioita…? Työni oli mielenkiintoista, usein haastavaa ja vielä useammin hauskaa ja ihanaa. Työyhteisöni oli minulle toinen perhe. Ja sitten se opiskelu, joka rassasi mukavasti aivojani. Siihenkin minulla oli aikaa. Kai sitten jotain jäi väliin, mutta en minä osannut kaivata mitään. Selailin muistini tueksi vanhoja valokuva-albumeja, jotka olivat täynnä kuvia lapsiperheen juhlista, lomareissuista, yhteisestä puuhailusta. Mitä ihmettä olisin vielä kaivannut? No, jos rehellisiä ollaan, niin en olisi tarvinnut mitään lisää, mutta oikeasti ei olisi haitannut, vaikka joskus hommia olisi ollut vähemmän. - Hyvin usein ajattelen pahoitellen niitä ihmisiä, jotka ovat nuoruudessaan toteuttaneet lapsettomana ”omaa elämäntyyliään”. Tosiasiahan on, että keski-ikä tulee sangen pian nuoruuden jälkeen, ja sitten - mitä kummaa! - ollaankin jo vanhoja. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että vanhuuden alkaessa lähestyä minulla on ympärilläni suuri, rakastava perhe.

Huippukokemuksia

Tiistai 28.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Huippukokemuksia

Joskus tulee miettineeksi, mikä tapahtuma tai tapahtumat ovat olleet elämässä huippuelämyksiä, mieleen painuvia kokemuksia. Tavallista arkea on kyllä riittänyt mukavasti, mutta millaiset asiat ovat rikkoneet sen arjen, tuoneet ilotulitusta, sydämentykytystä, jännitystä, riemua?

Ajattelen lapsuuttani ja luulen, että muistini on huonontunut, sillä minun mielestäni silloinen elämäni oli aina kivaa ja ihanaa ja täynnä mahtavia tapahtumia. Ei niiden niin kummoisia tarvinnut olla: hiihtoretki ukin ja isän kanssa, mökkireissu, lumilinnaseikkailu kaverin kanssa, syntymäpäiviä, seminaarin juhlatilaisuuksia... Pieniä ryppyjä oli tietysti joskus, mutta yleisarvosana lapsuudestani on: erinomainen.- Nuoruuden huippuelämys oli kokonaisuudessaan vaihto-oppilasvuoteni Saksassa. En rupea erittelemään, mutta aiheesta voisin kirjoittaa kirjan, parikin. Tuolta ajalta minulla on yhä saksalaisia ystäviä. Sehr gut!

Lasten syntymät, perhejuhlat ristiäisistä ja rippijuhlista ylioppilasjuhliin ja häihin, maisterin paperien hakeminen (mukanani ollut pikkutyttäreni sanoi, että ”äiti, sinä hymyilet koko ajan”), hevoshuutokauppa Kansasissa, käynti pyramidin sisällä, Mona Lisan näkeminen (täysi pettymys, voi pyyhkiä listalta), siirtyminen Länsi-Berliinistä Itä-Berliiniin passia näyttäen, kävely Kiinan muurilla, mystinen El Torcal Espanjassa, Jerusalem Itkumuureineen, Montenegron maisemat, Vatikaani ja Sikstuksen kappeli, snorklaus Intian valtameressä, Masadan linnoitus, kelluminen Kuolleessameressä, aamuvoimistelu ryhmän kanssa Välimeren rannalla auringon noustessa, sirkusesitys Pekingissä, elefantin selässä ratsastaminen (en todellakaan suosittele), ideologiset keskustelut juutalaisen Davidin kanssa parvekkeella teetä juoden ja pimeää taivasta tuijotellen minun sanoessani ”Meidän Vanhassa Testamentissamme sanotaan, että...” hänen oikaistessaan tiukasti minuun katsoen:”Meidän Vanhassa Testamentissamme”...

Olin jälleen kerran Fuengirolassa, kaupungissa, joka alkaa olla minulle yhtä tuttu kuin Oulu. Olin kävellyt aikani rannalla, istahdin katselemaan merta, oli aamupäivä. Laitoin repun pääni alle ja asetuin mukavasti makuulleni, lokit kirkuivat, aallot löivät rantaan lempeän rytmikkäästi, oli lämmin, mutta ei liian kuuma, meri tuoksui märiltä kasveilta ja kaloilta. - Heräsin puolen tunnin kuluttua. Reppu oli yhä pääni alla, minulla oli rauhallinen olo, katselin ympärilleni hieman hämmentyneenä. Tuo kokemus on unohtumaton ja sopii hyvin sen listan jatkoksi, jonka olen aiemmin kirjoittanut.

Anoppini sanoi minulle aikoinaan, että meidän perheellämme olisi parempi auto, jos minä en matkustaisi. En vastannut tuohon, mutta sanat jäivät hyvin mieleeni. Jostakin syystä en kuitenkaan tuntenut tästä autoasiasta syyllisyyttä edes tuolloin, puhumattakaan nyt, kun saatan tarkastella asioita jo erilaisesta aikaperspektiivistä. Ison perheen töissä käyvä äiti on ansainnut viikon tai kaksi lomaa vuodessa! Minä koin matkoillani niitä tähtihetkiä, jotka auttoivat jaksamaan arjessa. Mutta - tässä yhteydessä minun täytyy sanoa - eri ihmisten tähtihetket ovat erilaisia.

En sitten päässytkään Japaniin. Kun olin aikani pähkäillyt ja miettinyt ja lopulta tehnyt päätökseni, niin varaustilanteessa ilmenikin ongelma. Soitin aamulla heti Olympia matkoihin ja aikani odoteltuani kuulin, että se yksi ja ainoa vapaa paikka, jota olin havitellut, oli mennyt. Olen jo toipunut tuosta takaiskusta jossain määrin ja selailen netissä eri matkanjärjestäjien sivustoja. Ne ovat täynnä lupauksia tähtihetkistä.

P.s. Olen matkanjohtajana Montenegron matkalla 8.6.-20 – 15.6.-20. Mukaan pääsee Oulusta tai Helsingistä, matkanjärjestäjänä Matka-Moilanen. Huippukokemuksia luvassa!

Ota yhteyttä: pirkko.jurvelin@gmail.com tai puh. 0408393265

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.

Muistaako solu?

Maanantai 11.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistaako solu?

Viime aikoina olen paristakin syystä joutunut pohtimaan kysymystä solumuistista. Ennen kuin jatkan, otetaan pieni kertaus (sanoo opettaja). Solut ovat niitä rakennuspalikoita, joista kaikki eliöt muodostuvat. Kaikissa soluissa tapahtuu aineenvaihduntaa, joka mahdollistaa niiden kasvun ja lisääntymisen. Monisoluisissa eliöissä solut voivat erikoistua erilaisiin tehtäviin ja muodostaa kudoksia (kiitos tiedosta, wikipedia). Mutta mitä sitten ovat geenit, ja liittyvätkö ne mitenkään asiaan? Käännytäänpä jälleen googlen puoleen: Geenit eli perintötekijät ovat solun tuman kromosomeissa sijaitsevia kemiallisessa mielessä deoksiribonukleiinihaposta eli DNA:sta muodostuvia biologisen informaation perusyksiköitä. Eli erittäin yksinkertaistettuna yhteenvetona voidaan sanoa, että solut sisältävät perintötekijämme. Ja sitten vielä lausahdus muistista: Nykytietämyksen mukaan ihmisen muistiin liittyvät tekijät sijaitsevat aivoissa.

Lähiomaiseni odottaa elinsiirtoa, ja minä olen - totta kai - googlaillut asiaa monella eri kielellä. Törmäsin juttuihin, joita olin osannut odottaa. Ne ovat tarinoita elinsiirteen saaneista henkilöistä (lähinnä on ollut kyse sydämensiirroista), joiden persoonallisuus on muuttunut huomattavasti leikkauksen jälkeen. Olen lukenut 58-vuotiaasta amerikkalaisesta miehestä, joka vietti epäterveellistä jet set- elämää, mutta josta leikkauksen jälkeen tuli himourheilija, joka liikuttui aina tietyn laulajan musiikkia kuunnellessaan. Mies sai selville luovuttajansa henkilöllisyyden, ja totesi viettävänsä samanlaista elämää musiikkimakuineen kuin luovuttaja eläessään.

8- vuotias poika sai murhatun lapsen sydämen ja kärsi toistuvista painajaisunista. Unien perusteella murhaaja saatiin kuitenkin kiinni.

Uuden sydämen saatuaan eräs nuori mies totesi himoitsevansa meksikolaista tulista ruokaa sekä olevansa yllättäen kiinnostunut erilaisten urheilulajien seuraamisesta. No, arvaatte tietysti, että nämä ominaisuudet olivat samat kuin sydämen luovuttaneella henkilöllä. Ja tässä vaiheessa tiedoksi se, että Yhdysvalloissa voi saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden, mutta Suomessa ei.

Näitä kertomuksia on paljon. Useimmissa tarinoissa joko ihmisen ruoka- tai vaikkapa musiikkimaku on muuttunut, on löytynyt uusia kiinnostuksen kohteita (samoja kuin luovuttajalla), seksuaalinen suuntautuminen on saattanut muuttua, ja usein myös elämäntavasta on tullut urheilullisempi (ilmeisesti lääkärin kehotuksesta).Wieniläisen sydänlääkärin Brigitte Brunzelin mukaan noin kuusi prosenttia uuden sydämensiirteen saaneista henkilöistä raportoi persoonallisuudenmuutoksista.

Näille ilmiöille on olemassa lukuisia selityksiä. Väitetään, että hylkimisenestolääkkeet ja raskaat anestesialääkkeet aiheuttavat tämän tyyppisiä haittavaikutuksia, puhutaan psyykkisen trauman aikaansaamista mielenmuutoksista sekä myös siitä, että anestesian aikana potilas on voinut kuulla henkilökunnan keskustelevan luovuttajasta.

On olemassa myös teoria solumuistista. Sen ovat kehittäneet Arizonan yliopiston psykologit, ja heidän mukaansa raportoidut persoonallisuudenmuutokset eivät voi johtua sattumasta. Näiden tutkijoiden mielestä siirteen mukana potilaalle siirtyy luovuttajan solumuistia, joka voi aktivoitua. Miksi näin tapahtuu vain joissakin tapauksista, siitä ei ole tietoa.

Jos elinsiirteen soluissa oleva muisti ja geenit periytyvät, niin onko mahdollista, että siirteen saaneen ja hänen puolisonsa jälkeläisellä olisi geenejä myös kolmannelta henkilöltä? Tätä kysymystä ei ole joko mietitty, tai sitten sitä ei ole tutkittu. En löytänyt minkäänlaisia viitteitä kysymykseen.

Mitä tapahtuu minun lähiomaiselleni sitten, kun hänellä on kehossaan vieraan henkilön soluja ja DNA:ta. Alkaako hän opiskella vimmatusti kieliä, rupeaako hän kasvissyöjäksi, tai ehkä kilpauinnista tulee hänen elämänsä huippujuttu? Kuka tietää? Lupaan raportoida tilanteen edistymisestä sitten, kun ollaan niin pitkällä.

Helppoja päätöksiä

Maanantai 4.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Helppoja päätöksiä

Ostin juuri kahdet talvikengät netistä, lyhytvartiset ja pitkävartiset, punaiset ja mustat, naps, naps. Toiset kengät tulivat jo, toisia odotan vielä pari päivää. Helppoa ja nopeaa. Ostimme sohvan muutama vuosi sitten. Sopiva sattui silmään jo ensimmäisessä liikkeessä, taisipa olla ensimmäinen sohvamallikin, samoin kävi nojatuolin hankkiminen. Auton osto se vasta helppoa olikin! Poikani istui tietokoneen ääreen, ja minä luettelin tulevan menopelini vaadittavat ominaisuudet: pieni, neljä ovea, automaattivaihteet ja hyvä radio. Naps, naps, ja minä olin uuden auton omistaja. Mieheni tosin väitti, ettei autoa voi tuolla tavalla ostaa, mutta toki hän haki uuden ostokseni Jyväskylästä. Tuo auto on ollut minulla nyt useamman vuoden, sangen onnistunut hankinta. Helppo päätös.

Voinko syödä lihaa (ilmasto jne...)? No problem, en edes pidä lihasta juurikaan. No, oikeastaan kana on kyllä minun suosikkiruokaani. Voin siis syödä lihaa. Voinko enää lentää (ilmasto jne...)? En koe huonoa omaa tuntoa lomalennoistani. Vihdoinkin pääsen matkustamaan. Olen päättänyt, että sitten, kun esimerkiksi Trump ja Putin - sekä kaiken maailman muut yksityiskoneiden omistajat - lopettavat lentämisen ilmastoa säästääkseen, niin ehkä sitten minunkin on annettava periksi tässä asiassa. Uskon ja luotan siihen, ettei näin tapahdu koskaan. Voinko ostaa uusia vaatteita, vaikka vanhat ovat ihan käyttökelpoisia (ilmasto jne…)? Voin, koska...hmh...koska voin. Nämä päätökset eivät tuota minulle suurempaa päänvaivaa.

Voinko valehdella? En, en oikeastaan. En mielelläni kerro ”muunneltua totuutta” tai pistä juttuihin omiani, koska, no, koska se ei tunnu oikealta. Sen verran kai voin joustaa, että kehun jonkun leivonnaisia tai vaatteita tai muuta vastaavaa, vaikka ne eivät mielestäni olisi kauheasti kehumisen arvoisia. Mutta valehteleminen, ei kiitos.

Voinko varastaa? Ei, en minä voi varastaa, koska, niin, jonkinlainen sisäänkasvanut/kasvatettu arvomaailmani sanoo, ettei varastaminen ole oikein. Ehkä tämä on niitä minun ikäluokkani juttuja, vanhanaikaisen kasvatuksen tulos, tai sitten se saattaa olla vain jonkinlainen luonteenominaisuus. Tiukkapipoinen rehellisyys. Kun joudun tekemään päätöksiä tällaisissa asioissa, ne ovat helppoja, koska valinnanmahdollisuutta ei juurikaan ole.

Voinko tappaa ihmisen? En, en koskaan! Mutta jos joku uhkaa henkeäni? No, se on toinen tilanne. Sota on eri asia, koska silloin puolustetaan omaa maata ja kansaa, ja silloin tappaminen on velvollisuus. Tapa tai tule tapetuksi. Eihän siinä ole muuta mahdollisuutta. Vai onko? Entä inhimillisyys? Jos olen viranomainen, voinko lähettää turvapaikanhakijan takaisin hänen kotimaahansa, vaikka tiedän hänen olevan hengenvaarassa? Pitääkö minun totella lakia, vaikka tiedän sen olevan väärässä? Valitsenko kuuliaisuuden Suomen yhteiskunnalle, vai yritänkö saada ihmisen turvaan kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen? Mitä minun pitää tehdä? Onko turvapaikan hakijan palauttaminen tässä tapauksessa tappamiseen rinnastettava teko?

Jos olisin syntynyt aikaisemmin ja asunut Natsi -Saksassa Hitlerin ollessa vallassa, miten olisin kohdellut juutalaisia naapureitani? Olisinko tervehtinyt heitä kuten aikaisemminkin, vaihtanut muutaman ystävällisen sanan ja kysellyt kuulumisia? Luultavasti olisin vältellyt heidän tapaamistaan, mennyt kadun toiselle puolelle, ettei minun olisi tarvinnut nähdä heitä. Mitä olisin tehnyt silloin, kun natsit olisivat tulleet pidättämään koko perheen, ja minulla olisi ollut aavistus siitä - huhut kulkivat -, mikä tuttavieni kohtalo tulisi olemaan? Olisinko huutanut ja puolustanut heitä? Olisinko vaatinut saada tietää, minne heidät viedään, että pääsisin tapaamaan heitä, vai olisinko pitänyt kotini oven tiukasti kiinni, peittänyt korvani kirkumiselta ja itkulta ja teeskennellyt, että Saksassa kaikki oli hyvin?

Arkiset päätökset voivat olla helppoja toisille - naps, naps - mutta joillekin pienemmänkin päätöksen tekeminen vaatii aikaa, sulattelua ja miettimistä (me hop,hop -ihmiset kutsumme tätä ilmiötä jahkailuksi). Joskus ei mikään aika riitä oikean vastauksen löytämiseen. Mitä minä silloin teen, jos ainoa mahdollisuus pelastaa itseni ja lähimmäiseni on varastaa, valehdella ja tappaa? Mitä minä teen?

Onko ihmisellä parasta ennen-päiväystä?

Torstai 3.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Mikä on ihmisen ”parasta ennen” päiväys?

Minun pääkoppani on ollut kovassa ilotulituksessa, kun olen laatinut lupaamaani artikkelia eläkeläisten töissä käynnistä. Väliin olen alkanut uskoa, että eläkeläisen paikka on lastenlasten luona ja vapaaehtoistyön parissa, ja sitten taas joku on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että työelämä on ihan must. No, juttu on nyt valmis, ja tilaajat tykkäsivät siitä.

Asia on kuitenkin niin, ettei aihe ole jättänyt minua rauhaan, vaikka artikkeli onkin tehty. Tulin näet huomanneeksi sellaisen seikan, että sekä huippupoliitikkojen (joukossa maiden päämiehiä kuten Trump, Putin, Niinistö…) ja huippuosaajien joukosta löytyy runsain mitoin ihmisiä, jotka ovat...hmh...varttuneessa iässä. Kukaan ei kuitenkaan huomauta, että heidän parasta ennen -päiväyksensä on jo ohi, ja että tuote laitetaan roskiin tai myydään alella. Päinvastoin.

Ostin lentokentältä uusimman Viva -lehden (terveisiä Fuengirolasta: aurinko paistaa, plus- asteita 30 - jos kiinnostaa) ja löysin siitä ilokseni artikkelin työssä käyvistä eläkeläisistä. Asko Hämäläinen, 80, on nuohooja ja tekee töitä noin neljänä päivänä viikossa, Yrjö Liehunen, 87, työskentelee itse perustamassaan rakennusliikkeessä ja Pirjo Vainikainen, 79, jatkaa tarjoilijan töitä keikkatyöntekijänä pitopalveluyrityksessä. He kaikki ovat luonnollisesti kohtuullisen hyväkuntoisia voidakseen työskennellä omilla aloillaan, mutta tuleepa mieleen myös sellainen ajatus, että aktiivinen elämä on pitänyt heidät fyysisesti ja psyykkisesti hyvässä kunnossa. - Jostakin luin, että Ruotsin seniorit ovat kaikkein aktiivisimpia työntekijöitä Euroopassa, ja Saksassakin jo joka kahdestoista eläkeläinen on ansiotyössä. Suomen tilanteesta löysin tiedon, jonka mukaan joka kymmenes 63-67- vuotias eläkeläinen käy töissä.

Olin uima-altaalla, kun puhelimeni soi. Soittaja oli hyvä nuoruudenystävä, jolla oli asiaakin, mutta kun asia oli selvitetty, keskustelumme jatkui vielä pitkään. Hän oli jäänyt eläkkeelle useampi vuosi sitten ja kertoi, ettei aika oikein tahtonut kulua pienellä paikkakunnalla. Lapset perheineen asuivat kaukana, ja vaimokin oli paljon poissa huolehtimassa lapsenlapsista. Ymmärsin turhautumisen, ja puhuimme siitä, kuinka suuri muutos työelämästä pois jääminen voi olla. Keskustelimme myös ruskasta, pimeydestä ja masennuksesta.

Löysin uutisen (kiitos, Mr/Mrs Google), jossa kerrotaan Rautalammella asuvasta Eila Kaijärvi-Pekkolasta. Hän perusti 67- vuotiaana yrityksen nimeltä Senioriosaajat ky. Hän on enimmillään maksanut palkkaa 17:lle työntekijälle. Yritys tarjoaa apua esimerkiksi ruuanlaittoon, lumitöihin, siivoukseen tai vaikka juttuseuraa asiakkaille.

Olin eilen kirjoittanut tämän blogin valmiiksi, mutta onnekseni rupesin vielä tänään hakemaan tietoa asioista, ja löysin tämän uutisen Senioriosaajista. Päätin kuitenkin, etten muuta aiemmin kirjoittamani tekstin loppuosaa, ja tässä se sitten tulee:

Tiedättekö, miten vuokratyöfirma toimii? En minäkään, mutta käsittääkseni homma menee niin, että työntekijä ilmoittaa firmalle, mitä osaa, haluaa tehdä, milloin ja missä. Jotain tuohon malliin. Nyt toivon, että joku fiksu ja osaava perustaisi vuokratyöfirman eläkeläisille, ja sellainen, joka haluaa vielä eläkeiässäkin käyttää erityisosaamistaan voisi tarjoutua työnhakijaksi tuonne. Onhan ihan valtava bisnesidea! Eikö? No kannattaa sitä ainakin harkita. Minä ilmoittaudun heti mukaan, kunhan pääsen täältä Espanjasta sinne ankeaan pimeyteen. Olisi tosi kiva antaa vaikka yksityisopetusta kielissä pienryhmille tai yksityisille henkilöille, valmentaa kokeisiin… Ja vaikka mitä! Mutta välillä pitää päästä aurinkoon.

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?

Kuinka kiivetä vuorelle

Perjantai 16.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuinka kiivetä vuorelle?

Istun Meilahden sairaalassa keuhkotautien osastolla kolmen hengen huoneessa keskimmäisellä sängyllä. Istun siinä, koska tuttavani ei suostu pukemaan sairaalavaatteita ylleen, eikä makaamaan sängyssä, jolloin hän – omien sanojensa mukaan – tuntisi itsensä sairaaksi. Hän käy kokeissa ja pelaa taukojen aikana puhelimella istuen sängyn vieressä olevalla tuolilla. Minä selaan nettiä ja juttelen naapurivuoteessa lepäävän naisen kanssa. Hänellä on happilaite, ollut jo vuoden ajan 24/7 kuten hän asian ilmaisee. Hänellä on pienempi ja isompi pullo käytettäväksi aina tarpeen mukaan, ja niistä menee ohuet muoviletkut suoraan molempiin sieraimiin, ”happiviikset”. Juttelemme kaikenlaista, kerromme asioita ja ihmettelemme, välillä hän huomauttaa, kuinka viikset tarttuvat milloin mihinkin, hankaloittavat arkea. Ja tarkkana pitää olla, ettei pullosta pääse loppumaan happi. Kerran niin meinasi käydä, ja silloin tuli kiire kotiin, jossa on täyttölaite.

Toisella puolella makaava nainen ei puhu mitään. Hänelläkin on happiviikset, ja jonkin ajan kuluttua hänet tullaan hakemaan paareilla pois jatkamaan makaamista toisessa sairaalassa. Häntä ei voida leikata.

Minun ärhäkkä tuttavani karkaa välillä kahvioon, josta hänet komennetaan pois puhelimen välityksellä. Sitten ilmoitetaan, että seuraavakin yö pitää viettää vielä Helsingissä. ”Täällä en ainakaan,” hän kauhistuu, sillä ensimmäinen yö meni mukavasti hotellissa, ja sairaala on - no, sairaala. Hyvä on, olkoon hotellissa sitten toisenkin yön. Tutkimuksia, koordinaattoreita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, vahtimestareita, ihmisiä ja tapahtumia, ja kaiken keskellä itsepäinen ystävä, joka haluaa viimeiseen saakka hallita elämäänsä. Itku tulee vasta sitten, kun kirurgi ilmoittaa, että hänen puolestaan keuhkojen siirrolle ei ole estettä.

Vuoret ovat korkeita, monenvärisiä, pelottavia ja kauniita. Kun ne oppii tuntemaan, niihin rakastuu. Meillä jokaisella on omat keinomme löytää se polku, jota pitkin kulkemalla pääsemme parhaiten ylittämään esteemme. ”Ylitä vuori kuin vanhus ja saavu perille kuin nuori”, neuvoo kiinalainen sananlasku. Tällä tarkoitetaan sitä, että vuoren eli elämän esteen voittamiseen tarvitaan kokeneen ihmisen sitkeyttä ja päättäväisyyttä, ja perille päässeellä olo on kuin nuoren ihmisen: voittajan voimakas tunne.

Mikä on sinun keinosi selviytyä elämän vuoristossa?

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..."

Lauantai 10.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Tekeekö uteliaisuus onnelliseksi?

Lapsi katsoo uteliaana puumajasta: Kuinka kauas hän näkeekään! Mitä kaikkea hän näkeekään! Lapsi hymyilee ja nauraa onnellisena. Kyllä elämä on ihanaa!

Kun ihminen vanhenee, hänellä on takanaan runsaasti elämänkokemuksia, hyviä ja huonoja. Kun jotain tapahtuu - hyvää tai huonoa - mieleen tulee: taasko tätä! Eikö tämä ole nähty ja kuultu jo monta kertaa! Mikä ihmeen uutinen tämäkin on! Tekee mieli kääntää lehden sivuja nopeammin, ehkä jonkun kolumnin tai urheilu-uutisten kohdalla voi pysähtyä pidemmäksi aikaa. Elämänkokemus tuo mukanaan tietoa, taitoa ja ymmärrystä, mutta usein se tuo myös kyynisyyttä ja kyllästymistä.

Katsoessani lapsenlapseni kuvaa - naurava kaksivuotias puumajassa - tuli mieleeni, että tuossa kuvassa näkyy onni. Seuraavaksi heräsi kysymys, onko uteliaisuuden ja onnen välistä yhteyttä tutkittu, ja loppujen lopuksi löysinkin useampia tuloksia (mitäpä nyt ei olisi tutkittu, hoh, hoijaa - vitsi, vitsi).

Brittiläinen psykologian professori Richard Wiseman on vuosikausia tutkinut niitä tekijöitä, jotka tekevät yhdestä ihmisestä onnellisemman kuin toisesta. Luonnollisesti asiaan vaikuttavia tekijöitä on useita, mutta Wisemanin mukaan onnellisemmat ihmiset ovat tavallista ulospäin suuntautuneempia ja uteliaampia kuin muut. Tämä oli siis yksi tulos kyseisen herran tutkimuksesta.

Amerikkalainen psykologi Todd Kashdan puolestaan väittää tutkimustuloksiinsa vedoten, että uteliaisuus on onnellisen elämän pääraaka-aine, sillä se tuo mukanaan viisautta, ymmärrystä, luovuutta ja ideoita.

Psychology and Aging- sarjassa julkaistiin tutkimustuloksia, kun oli seurattu yli tuhatta yli 65-vuotiasta henkilöä. Lopputulemaksi saatiin, että keskimäärin vanhimmiksi elivät ne, jotka olivat luonteeltaan uteliaimpia.

Ja otetaanpa vielä saksalainen tutkimus. Tohtori Peter Falkai, joka toimii johtajana psykiatrian ja psykoterapian klinikalla Münchenissä, sanoo yksinkertaisesti: ”Uteliaisuus on avain onneen.” Hän kertoo, kuinka uteliaisuus saa aivoissamme aikaan sekoituksen adrenaliinia, dopamiinia ja endorfiineja, joka tuottaa onnen tunteen. Yksinkertaista? Eivätkä vaikutukset jää tähän. Tämä hormonimyrsky ei aiheuta ainoastaan hyvää oloa, vaan muuttaa ajatustapaamme yhdistämällä uudelleen neuroneja (tämä jäi hieman epäselväksi minulle - lyhyt biologia), jonka vaikutuksesta älykkyytemme nousee hetkellisesti jopa kaksi prosenttia. Huh, huh! Lasten kohdalla tällainen aivotoiminnan muuttuminen on ihan normaalia, koska luontainen uteliaisuus panee heidät jatkuvasti toimimaan, kyselemään ja etsimään vastauksia. Jotta aikuinen pääsisi samaan, hänen on tehtävä jotakin erityistä, esimerkiksi käytävä taidenäyttelyssä, konsertissa, luettava kirjoja, lähdettävä ulos. Tähän voin omien kokemusteni perusteella sanoa saksaksi: Ja!

Minulla on välillä tylsää, sillä arkirutiinit eivät aiheuta erityisiä hormonimyrskyjä aivoissani. Minä tarvitsen jotain uutta, vaihtelua, lähtemistä! Siksipä sähköpostissani on tällä hetkellä tilattuna neljä eri matkaa ja odotan jokaista malttamattomasti! Montenegro, täältä tullaan! Edessäni on aivan uusi maa, aivan uusi kieli ja aivan uudet ihmiset. Menen sekaan innoissani, aivot paukkuen onnesta, ilman pienintäkään pelkoa.

"Maan päällä paikka..."

Tiistai 6.8.2019 - Marko Kossi

Maan päällä paikka yksi on… Näillä sanoilla alkaa laulu ”Äidin sydän”. Tuo paikka on varmasti kaikille tärkein ja lämpöisin.

Mutta varmasti monella – kuten minulla – on myös paikka, johon liittyy erityisen lämpimiä muistoja, paikka, jonne voi mennä suruja hautaamaan ja miksei riemuja riemuitsemaan.

Minulla on erityinen paikka Taivalkoskella Iijoen alueella. Aikoinaan minulle tämän paikan näytti edesmennyt kaveri, kalastuksen oppi-isä ja todellinen herrasmies. Yhdessä kuljettiin useina kesinä ongella ja maailmaa parantamassa. Vuodet vierivät, ja myöhemmin sairaus vei mennessään tuon hyvän ystävän. Otti usean vuoden aikaa, että rohkenin palata taas tuolle joelle. Pelotti, toisiko paikka liikaa surumielisiä ajatuksia, ja ettei se enää olisikaan minulle rauhan tyyssija, jota se oli ennen ollut. Näin ei kuitenkaan käynyt. Paikasta on vuosien saatossa tullut aina vain tärkeämpi. Jokavuotisella reissulla on ollut aikaa haudata ikäviä muistoja, naureskella hauskoille tapahtumille, nauttia ja katsella kaunista maisemaa ja rauhoittavasti virtaavaa jokea.

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli, kun kerran muistelin edesmennyttä äitiäni silmäkulma märkänä. Pusikosta vilahti jokeen jotain tummaa, ja aikani etsittyäni näin mestarikalastaja saukon pyyntihommissa. Niin sulavaa ja tehokasta kalastajaa en ole eläessäni nähnyt. Saukko sai mahan täyteen, minä mielenrauhan ja hauskan hetken. Kalatta jäin.

Huomenna on jälleen se päivä, jolloin menen minun paikkaani. Tälläkin kertaa jätän ikävät ajatukset Iijoen murheeksi, mutta vien toki mukanani iloisia ajatuksia, jotta vesi jaksaa virrata iloisena ja soljuvana. Kiitos, kalakaveri, kun näytit tämän paikan.

Maan päällä paikka yksi on… Onko myös sinulla?

Hyvä isä, paha isä

Maanantai 27.5.2019 - Marko Kossi

Hyvä isä, paha isä

”Isi, isi!” huuto raikaa, ja ilon aika alkaa. Juosten saapuu pienokainen isän sykkyyn. Näin alkaa ihana isä -tytär -hetki päivittäin, kun saavun hakemaan oman prinsessan päiväkodista.

Matkan kotiin taitamme pyöräillen, tyttären selvästi nauttiessa pyörän tasaisesta kyydistä. Vieno hymy kasvoilla, kun isä vilkaisee kärryyn. Joskus matkalla tapaillaan jotain laulua, joskus ihan vaan höpötellään joutavia. Matka kotiin ei ole pitkä, mutta reittisuunnitelma on tehtävä joskus oman jaksamisen mukaan. Puisto on neidin juttu ja ykkösasia (tykkääpä se isäkin toki siellä touhuta) . Työpäivä on joskus vienyt voimat, ja puistoon ei silloin millään jaksaisi mennä. Ohihan puistosta ei kuitenkaan voi ajaa.

Kotona meidät ottaa vastaan koira iloisesti häntää heiluttaen. Talvisaikaan tosin ”lumihommat” olivat niin neidin mieleen, että tunteroinen saattoi helposti pihalla vierähtää, ennen kuin astuttiin kotiovesta sisään. Laulua, leikkiä, monenmoista mahtuu vielä touhuumme, ennen kuin äiti saapuu töistä kotiin. Tapaamme katsoa ikkunasta, kun äiti kaartaa autolla pihaan, ja siitähän se riemun remakka alkaa. ”Äiti, äiti, äiti” huutojen säestämänä ovelle vastaan. Lapsi hyppää äidin syliin, ja alkaa äiti -tytär -aika (ei me sitä mitenkään olla näin määritelty, se vain tapahtuu). Pitkään minulla oli tapana kertoa päivän kulusta ja päiväkodin kuulumisista vaimolle, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Ei minua kukaan kuunnellut. Se on heidän hetkensä. En ollut tietenkään pahoillani noista hetkistä, minulla olisi vain ollut asiaa.

Koin tämän hetken ja pelkkänä ”ilmana” olon usein hyvin ahdistavaksi, enkä tietenkään saanut sitä sanottua, vaan tyydyin mököttämään. Onneksi asiasta sentään jossain vaiheessa keskusteltiin, ja otin opiksi ja käytin tämän ”vapaahetken” koiran ulkoiluttamiseen.

Neidin kasvamisen myötä on äidin tärkeys korostunut entisestään. Eletään aikaa, joka on omalla tavallaan jopa hiukan ahdistavaa. Jos vaimo ja minä olemme kotona molemmat, isä ei kelpaa enää leikkeihin. Isän syli ei kelpaa, isi ei saa syöttää, isi ei saa vaihtaa vaippaa, isi ei vaan kelpaa mihinkään. Minä niin mielelläni soisin vaimolleni aikaa levähtää ja hengähtää, mutta hyvin lyhyeksi nämä hetket jäävät.

Olen miettinyt ja muistellut, mitä ihmiset sanoivat, kun jäin neidin ollessa kuuden kuukauden ikäinen puoleksi vuodeksi koti-isäksi. He puhuivat siitä, kuinka tämä aika lähentää meitä, puhuivat jopa erityisistä tunnesiteistäkin. Tuo aikahan oli aivan ihanaa ja erityistä. Olenkin suositellut sitä kaikille, joille se vain on mahdollista.

”Isi pois...äiti sykkyyn...äiti syöttää...isi ei...äiti auttaa… Olet rakkahista rakkahin pikku neiti, vaikka tuo isistä joskus tuntuukin pahalta. Rakastan sinua aina ja ikuisesti enemmän kuin mitään koskaan. Olen hyvä isi, ja kyllähän sinä tiedätkin sen.

Onnellista elämää etsimässä

Keskiviikko 15.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Onnellista elämää etsimässä

Jaan kanssanne vielä muutamia minulle mieleen jääneitä asioita Frank Martelan kirjasta Valonöörit.

Luennoidessaan etiikasta erilaisilla filosofian kursseilla, Martela halusi toteuttaa käytännöllistä lähestymistapaa teorian sijaan. Tämän vuoksi hän antoi opiskelijoilleen seuraavanlaisen tehtävän: Heidän tuli viikon aikana tehdä kolme hyvää tekoa, jotakin erilaista, jotakin, mikä tuotti toiselle hyvää mieltä. Teon jälkeen opiskelijoiden tuli pohtia itsekseen, mitä tunteita se heissä herätti.

Mitä opiskelijat olivat tehneet? Joku oli soittanut isovanhemmilleen, toinen maksanut bussimatkan kaverilleen, kolmas kantanut naapurin mummon ruokakassit kotiin ja jäänyt vielä kahville, ja joku oli pysähtynyt kuuntelemaan tuntemattoman tilitystä elämästään. Eräs tarjosi postinkantajalle appelsiinimehua, joku opasti ulkomaalaista pitkin kaupunkia, yksi vei kerjäläisen syömään. Martela kertoo, että kun luennolla lopulta yhdessä kerrottiin ja kuunneltiin näitä tapauksia, niin tilaisuuden tunnelmaa saattoi kuvailla jopa hartaaksi. Hän tiivistää tehtävän opetuksen seuraavasti: Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa. - Jos toimisin vielä opettajana, käyttäisin tätä tehtävää ilman muuta esimerkiksi uskontotuntien aiheena. Toisaalta tämä toimii hyvin ihan yksityiselämässäkin: kolme hyvää (ylimääräistä) tekoa viikossa ei ole paljon vaadittu – voin olla se muutos, jonka haluan nähdä maailmassa.

”Nykyinen hygieeninen näkemys mielestä vaatii ihmisiä olemaan onnellisia. Sen mukaan onnettomuus on jonkinlainen häiriötila. Tämä arvomaailma on vastuussa siitä, että väistämättömät onnettomuuden hetket voimistuvat, koska ihminen on onneton siitä, että on onneton” (Edith Weisskopf-Joelson). - Tähän lauselmaan voi tiivistää Martelan kritiikin onnen perässä juoksemisesta. Pohtiessaan asiaa vielä hän toteaa, että onnen tavoittelu voi tehdä onnettomaksi, koska jatkuva onnen haluaminen voi vähentää kykyämme nauttia kokemistamme myönteisistä tunteista (lisää, lisää…). Martela on myös sitä mieltä, että onnen tavoittelu voi tehdä meistä itsekkäämpiä ja yksinäisempiä. Meidän on helppo nyökytellä päätämme näille ajatuksille. Kun luemme iltalehtien otsikoista kohujuttuja esimerkiksi itsemurhan tehneistä julkkiksista, niin mietimme usein, miksi tällaiseen ratkaisuun on päätynyt henkilö, jolla on kaikkea hyvää: mammonaa ja mainetta. Ulkoinen menestys ei ole samaa kuin onni.

Martela on kehittänyt pikavastauksen niille, jotka tulevat kyselemään häneltä elämän tarkoitusta vaikkapa kahvilassa (siinä tilanteessa ei nyt kummoista luentoa voi pitää, eikä kysyjä sitä edes odota). Hänen vastauksensa on seuraava: Elämän merkitys on siinä, että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Suosittelen kirjaa ”Valonöörit”. Se on helppolukuinen, ja siitä löytyy kuitenkin paljon faktaa ja tutkimustietoa tapausselostusten ohella. - Ja läksy teille, lukijani: Tee edes se yksi ylimääräinen hyvä teko viikossa. Olisin todella iloinen, jos kertoisit siitä myös meille muille. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.

Kuka olet, mitä tahdot?

Maanantai 13.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka olet ja mitä haluat?

Eräässä keskustelussa törmäsin filosofi Frank Martelan nimeen. Koska juttukumppanini olivat yleisesti ottaen vaikuttuneita tyypistä, päätin tutustua mieheen ja hänen ajatuksiinsa. Helpoksi aluksi lainasin Martelan kirjan Valonöörit. Ja nyt varoituksen sana: Tämä blogi ei ole syväluotaus kyseisestä henkilöstä ja/tai hänen filosofiastaan jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, että olen päässyt teoksessa noin sivulle 100. Haluan kuitenkin laittaa muistiin jo tässä vaiheessa joitakin minua innostaneita juttuja.

Pari faktaa Martelasta, jotta jokaisen ei tarvitsisi erikseen häntä googlettaa. F. Martela on 37- vuotias suomalainen filosofi, tietokirjailija ja Aalto-yliopiston tutkimusprofessori. Hän toimii valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Martela pohdiskelee ja tutkii, mitä on hyvä elämä, ihmisyys ja elämän pohjimmainen merkityksellisyys. Painavia asioita, jotka koskettavat meitä kaikkia. - Tykästyin Valonöörit- kirjaan jo alkumetreillä, koska sen kieli ja lauserakenteet olivat niin perustavallisia, ettei niiden kanssa tarvinnut kompuroida. Yksinkertainen teksti pitää kuitenkin sisällään monimutkaisia, syvää pohdintaa vaativia asioita ihmiselämästä.

Ja nyt töihin! Sinun (ja minun) pitää oppia tuntemaan itsesi, jotta voisit tehdä elämästäsi omannäköisesi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö on viisastellut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muuta ovat jo varattuja.” Kuka sinä olet? Lauri Järvilehto kehitteli omaa minuuttaan pohtiessaan kutsumuskartan. Ota sinäkin kynä ja paperia ja käytä tähän tehtävään muutama minuutti. Kirjoita paperille kaikki sellaiset puuhastelun muodot, joissa viihdyt eli asiat, joita teet mielelläsi. Kirjoita konkreettisesti (koiran ulkoiluttaminen, kakun leipominen), ja kirjoita mahdollisimman paljon. Vinkkejä: keskustelu, esiintyminen, opettaminen, ideointi, tutkimustyö, lukeminen, kirjoittaminen, maalaaminen, soittaminen, urheilu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen, eläinten hoito, johtaminen, ystävien kanssa oleilu, matkustaminen, pelien pelailu, taide… Täyttyikö paperiarkki?

Seuraavaksi pisteytät tekemisesi. 3 = Pääsen tekemään tätä asiaa niin paljon kuin haluan. 2 = Pääsen tekemään tätä asiaa jonkin verran, mutta en tarpeeksi. 3 = En pääse tekemään tätä asiaa juuri lainkaan.

Nyt seuraa tehtävän vaikein osa eli tulkinta. Olet täyttänyt paperin sinulle tärkeillä asioilla ja mukavilla jutuilla, joita haluaisit tehdä mahdollisimman paljon. Onko kuitenkin niin, ettet pääse tekemään niitä niin paljon kuin haluaisit? Ainakin minä havaitsin näin olevan. Mitä nyt? Katso sanalistaasi tarkasti ja mieti, mitä asioita voisit mahdollisesti muuttaa. Muutoksen ei tarvitse olla maata kaatava (irtisanoutuminen työpaikasta), vaan se voi olla jotain pientä, joka kuitenkin vapauttaa sinut tekemään jotakin omasta mielestäsi tärkeämpää. Kun katsoin omaa kutsumuskarttaani, tulin siihen tulokseen, että pystyn muuttamaan jotakin tehdäkseni enemmän sitä, mitä oikeasti haluan. Ehkä joskus kerron teille, mikä toimi minun kohdallani.

Nyt joku sanoo, että helppohan se on sinulla, mutta kun on ruuhkavuodet, työ, lastenhoito ja harrastaakin pitäisi, ehkä myös ottaa välillä rennosti, niin ala siinä sitten värkkäämään kutsumuskarttoja. I feel you, ihan tosi, ymmärrän. Pointti tässä kuitenkin on se, että ehkä pienellä muutoksella saat jotakin hyvää aikaan omassa elämässäsi.

Tässäkö tämä Martela sitten on? Opettaako hän, että kivaa pitää olla ja positiivista draivia mahdollisimman paljon? Älä ymmärrä väärin, sillä tämä oli vain pieni otos kirjasta. Martelan tarkoitus on tehdä meistä (=saada meidät tekemään itsestämme) valonöörejä, henkilöitä, jotka hyvää tekemällä valaisevat kanssaihmisten (ja omaa) elämäänsä. Martela on sitä mieltä, että elääkseen hyvää elämää, ihmisen täytyy tyydyttää neljä perustarvetta, joita ovat: vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyvän tekeminen. Sana ”yksilö” aiheuttaa hänelle lähinnä päänsärkyä, ja hän korvaa sen mielellään termillä ”suhdelo”.

Palaan asiaan, kunhan olen edennyt lukemisessani. Ja nyt heti aion tehdä jutun, joka antaa minulle enemmän lisäaikaa muuhun, minulle tärkeämpään tekemiseen. Kirjoitan sähköpostin.