Vegaaninen kanakastike

Maanantai 5.4.2021 - Pirkko Jurvelin

Vegaaninen kanakastike

Lueskelin mainoslehteä, jossa oli ruokareseptejä, helppoja ja nopeita. Tarjolla oli myös vegaanisen kanakastikkeen ohje. Siis vegaaninen kanakastike? Vegaaninen=ei sisällä tuotteita eläinkunnasta, kana=lintu, eläin. Ohjeen mukaan kastikkeeseen piti laittaa yksi paketti The Vegetarian Butcher Chickened out chunks-soijapaloja, mikä nimike kääntyy käännösohjelman mukaan suurin piirtein seuraavasti: vegaanisen teurastajan kananpaloja, tai siis jotain tuonne päin. Tämä asia vaikutti aika oudolta, joten jatkoin googlaamista. Vegaani=henkilö, joka ei syö mitään eläinkunnasta peräisin olevia tuotteita kuten lihaa, kalaa, kananmunia, maitotuotteita ja niiden johdannaisia. Vegetaristi=kasvissyöjä, mutta hänen ruokavalioonsa saattaa kuulua myös maitotuotteita, munia, kalaa jne.

Eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden poistaminen ruokavaliosta johtuu eettisistä (eläinten tarhaaminen ja tappaminen) ja ympäristönsuojeluun liittyvistä (ilmastonmuutos) syistä. Ainakin nämä seikat yleensä tulevat esiin, kun haastatellaan kasvisruokavalion valinneita henkilöitä.

Jatkoin tiedon hakemista ja löysin esimerkiksi seuraavanlaisia vegaanisia valmistuotteita: kasvisburgerpihvit, kasvisnuggetit, kasvisgrillimakkara, Bratwurst, erilaiset wingsit, monenlaiset pyörykät, juusto ja maito. Vaihtoehtoja löytyy todella paljon, eivätkä tuotteiden hinnat tuntuneet kovin korkeilta ainakaan minusta, joka keliaakikkona joudun kauhistelemaan gluteenittomien leipien ja leivonnaisten sekä muidenkin tuotteiden hintoja. Huh!

Ainoa asia, joka minua tässä tapauksessa nyt häiritsee, on se, että niille henkilöille, jotka eivät halua syödä lihaa, markkinoidaan ruokaa sellaisella mielikuvalla, mikä liittyy lihaan. Miksi ihmeessä? Kun vegaaneja on haastateltu, he ovat yleensä olleet sitä mieltä, että tällainen mielikuvamarkkinointi on ihan ok. Minusta tämä on kummallista ja hämäävää. Vegaaninen kanakastike ei ole kanakastiketta, koska siinä ei ole kanaa. Se on – no, vaikkapa soijapalakastiketta (mutta kukapa sellaista haluaisi syödä?). Toisaalta näissä haastatteluissa on käynyt ilmi myös se seikka, että useimmat vegaanit pitävät lihan mausta, vaikka ovat eettisistä syistä jättäneet sen pois ruokavaliostaan.

Markkinoilla on olemassa sähkötupakka, joka ei sisällä tupakkaa. Tämä – todella vaaralliseksi osoittautunut tuote – on luotu helpottamaan tupakoinnista luopumista tai korvaamaan tupakointi kokonaan. On myös olemassa alkoholitonta viiniä ja olutta, mutta nyt minun täytyy myöntää, etten tiedä, käyttävätkö esimerkiksi AA:ssa käyvät henkilöt näitä tuotteita, vai haluavatko he luopua kokonaan myös siitä mielikuvasta, jonka alkoholittomankin viinin juominen voisi aiheuttaa. Mutta tuo mielikuvamarkkinointi iskee inhimillisyyden ytimeen: Sinun ei tarvitse luopua mistään, mistä pidät.

EU:ssa neuvotellaan parhaillaan siitä, että erilaisten lihaa tarkoittavien sanojen ja ilmaisujen käyttäminen vegaanisen ruuan yhteydessä kiellettäisiin. Tämä kuulostaa sangen järkevältä, vaikka toisaalta on huvittavaa, että moisen asian kieltämiseen tarvitaan koko EU:n apua. No, jäsenmaita on paljon, ruokabisnes pyörittää vegenakkeja ja muuta lihaisan kuuloista kasvisruokaa lukemattoman monen tehtaan voimalla, joten tuskinpa mitään päätöksiä on odotettavissa ihan lähitulevaisuudessa.

Tiesitkö muuten, että tehdastekoiset kasvisruuat sisältävät huomattavan paljon sokeria, suolaa ja rasvaa? Pitäähän se maku jostakin saada.

Taisteluväsymys

Lauantai 27.2.2021 - Pirkko Jurvelin

Taisteluväsymys

Elokuvassa ”Tanssii susien kanssa” (Dances with Wolves) Kevin Costner esittää luutnantti John Dunbaria, joka taistelee pohjoisvaltioiden puolella Yhdysvaltain sisällissodassa. Tarinan alkuvaiheessa Dunbar, joka on kyllästynyt sotaan ja sotavammaansa, päättää lopettaa henkilökohtaisen sodankäyntinsä ratsastamalla taistelukentän ja vihollislinjojen edessä. Luodit ohittavat miehen läheltä monta kertaa, mutta lopputulos on se, että luutnantti säilyy hengissä kuin ihmeen kaupalla. Omasta pyynnöstään hänet lähetetään Fort Haysin kaupunkiin, paikkaan, joka on viimeinen saareke ennen intiaanien hallitsemaa erämaata. Ja tästä varsinainen tarina alkaakin. Suosittelen elokuvaa!

Dunbarin äkillinen päätös syöksyä vihollisen eteen ammuttavaksi on erinomainen esimerkki siitä, mitä taisteluväsymys tarkoittaa. On ihan sama, mitä tekee, kunhan tästä kaikesta pääsee eroon edes jollakin tavalla.

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ällistytti muun maailman marssimalla jatkuvasti voitosta voittoon halliten pian koko Eurooppaa. Natsiarmeijan menestys oli suuri mysteeri ja ihmetyksen aihe. Puhuttiin, että armeija taisteli ihmeellisen ”euforian” vallassa, eikä sen tarvinnut edes levähtää. Nykyään tiedämme, että Saksan armeija kävi sotaa huumeiden vaikutusten alaisena. Maa- ja ilmavoimille oli tilattu 35 miljoonaa tablettia Pervitiniä, joka on metamfetamiinivalmiste eli huume. Tämä aine mahdollistaa sen, että käyttäjä pystyy työskentelemään nukkumatta kolmekin päivää, eikä edes tunne nälkää. Voi hyvin ymmärtää, kuinka väsyneitä ja kyllästyneitä Saksan armeijan sotilaat olivat sodan viimeisinä vuosina. Eivät he olleet arjalaisia yli-ihmisiä kuten heistä puhuttiin, vaan aivan tavallisia nuoria miehiä, joilla oli ikävä kotiin. Heidän pelastuksensa oli Pervitin. Myös Hitler itse oli huumeiden orja viimeisinä vuosinaan, ja tunnetusti hänen henkilääkärinsä Theo Morellin oli oltava lääkelaukkuineen paikalla aina tarvittaessa (useamman kerran päivässä). - Näistä asioista voi lukea lisää Norman Ohlerin kirjasta ”Hitlerin tabut” (Like).

Ei Suomikaan ollut mikään puhtoinen maa huumeiden suhteen sotien aikana. Morfiinia annettiin haavoittuneille ja heroiinia särkytiloihin. Kaukopartiosotilaan lääkepakkaus sisälsi edellä mainittujen huumeiden lisäksi myös amfetamiinia, jota oli jo aiemmin mainituissa Pervitin-tableteissa. Tämä lääke oli erinomainen apu taistelutilanteissa, koska se poisti väsymyksen ja näläntunteen, ja koska sillä oli myös kiihottava vaikutus. Onkin tunnettua, että meillä on ollut sodan jälkiseurauksena huumeriippuvaisia sotaveteraaneja. Näiden lääkkeiden haittoja ei tunnettu tuohon aikaan kovin hyvin, ja niiden myönteiset vaikutukset olivat niin suuret, ettei niiden käyttöä haluttu rajoittaa. Hyvästi, taisteluväsymys!

Nyt käydään sotaa virusta vastaan, ja taisteluväsymystä on havaittavissa lähes kaikkialla. Viime kevät meni tsempatessa ja päivitellessä, kesällä saattoi jo pikkuisen huokaista, mutta nyt olemme tilanteessa, josta ei voi sanoa mitään hyvää. Oikeastaan ymmärrän se, että ihmiset (varsinkin nuoret) nousevat vastustamaan loputonta sulkua ja sulkeutumista ja järjestävät juhlia ja reissuja ja ties mitä. Ja kun totuuden nimessä tiedämme senkin, että Suomessa on kuollut vuosittain yhtä paljon asukkaita koronan kuin kausi-influenssan seurauksena, ja että kuolonuhrit ovat olleet ikäihmisiä, niin todellakin ymmärrän, kun nuoret sanovat: ”So what!”

Tavallinen ihminen, sinä, minä ja tuo naapurin kaveri, me olemme sosiaalisia olentoja. Kuinka monta kertaa olenkaan puhunut jumpalla käydessäni (5 krt/vko, aikaa on…), kanssasisarteni kanssa siitä, että jumppa on kivaa, mutta että toisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen se vasta kivaa onkin.

Eristäytymisen ja sosiaalisten kontaktien puute jättävät jälkensä: masennus, mielialan lasku, uupumus, unettomuus, yksinäisyys,perheväkivalta… Lista on loputon, ja vaikka epidemia joskus on ohi, sen vaikutukset kestävät pitkään. Enkä nyt puhu taloudellisista ongelmista, jotka ovat asia sinänsä ja tietysti toisaalta tuovat mukanaan psyyken ongelmia.

Jos joku odottaa tämän jutun lopuksi ”jaksetaan yhdessä vielä vähän aikaa” tai ”kyllä tämä joskus iloksi muuttuu”, niin ihan turha on sellaista toivotusta kaivata. Minulta ei tsemppiä tipu, koska en viitsi ruveta teeskentelemään. Tämä pandemia menee joskus ohi, ja me katselemme savuavia raunioita. Sanoisinko, että seuraavan viiden vuoden aikana lehtien otsikoissa nähdään sana ”korona” milloin missäkin yhteydessä hyvin usein. Ellei sitten maailmaan synny uusi virus.

Jaksaa, jaksaa!

Lauantai 23.1.2021 - Pirkko Jurvelin

Jaksaa, jaksaa!

Katselin eräänä päivänä vanhaa valokuvaa hiihtokilpailuista. Olin tuolloin kolmannella luokalla, ja taisivatpa nuo kisat olla oman koulun pienet mittelöt. Osallistuin, koska hiihtäminen oli mukavaa, ei siinä sen kummempia syitä tarvinnut olla. Kaikki saivat kuumaa mehua ja palkinnon, hyvä juttu. Tämä tapahtuma on jäänyt mieleeni sen vuoksi, että muistan ihan selvästi, kuinka isäni käveli ladun vierellä osan matkaa (vauhti ei siis ollut järisyttävän kova) ja kannusti rauhallisesti. Se ei ollut mitään sellaista, että ”antaa palaa!”, vaan paremminkin ”kyllä tämä tästä”. Tuon parempaa tsemppaamista ei olekaan.

Tämä talvi on ollut mielestäni pitempi kuin mikään edellinen talvi, eikä loppua näy. Ulkona on kova tuuli, lunta pyryttää, taivas on tummanharmaa. Harrastamiset ja ihmisten väliset kohtaamiset ovat vähissä, eikä luvassa ole parempaa, päin vastoin pahempaa, mikäli uutisiin on uskominen. Koronaviruksen uusi mutaatio leviää nopeasti, eikä rokotuksia ole näköpiirissä.

Ilahduin tänään vähäksi aikaa, siis vähäksi aikaa. Tuttavamme lähettivät viestiä Kanarialta. He ovat keräämässä matkaryhmää Maspalomakseen ensi vuoden tammikuuksi. Haluaisimmeko lähteä mukaan? Vastasin heti, että laittakaa vain nimet listaan, me tulemme. Seuraavaksi googlailin ryhmän hotellia. Tarkastelin aikani hotellin tietoja ja ilmoitin miehelleni, että me ei sitten mennä tavalliseen huoneeseen. Kun kerran lähdössä ollaan, niin hotellista otetaan kunnon sviitti. Mieheni oli samaa mieltä. Noin kymmenen minuutin ajan kuljin ympäriinsä euforian valtaamana, kunnes tajusin, että lähtöön on aikaa 11, 5 kuukautta. Tuon ymmärtäminen oli aikamoinen mahalasku. Ei kannata alkaa rastia kalenterista päiviä. Se siitä. Ulkona pyryttää enemmän kuin puoli tuntia sitten, ja hämärä tiivistyy.

Saksalainen ystäväni soitti jälleen. Hänen 80-vuotias kumppaninsa on saanut koronarokotteen, eikä sivuvaikutuksia ole ilmennyt. Hyvä juttu. Suurempi keskustelunaihe meillä oli kuitenkin se, että molemmilla oli tylsää. Saksassa rajoitteet ovat vielä paljon ankarammat kuin täällä, mutta näyttääpä tuo rokoteasia olevan sujuvampaa.

- Eilen meille tuli postissa kirkasvalolamppu! Se on sellainen…Kertoi Joschka.

- Tiedän, minulla on kaapissa ollut semmoinen jo monta vuotta, mutta en ehdi katsella sitä aamuisin, koska minun pitää mennä jumppaamaan.

- Meidän lamppu maksoi 57 euroa.

- Meillä suurin piirtein saman verran.

- Minä olen jo tänä aamuna ottanut valohoitoa kymmenen minuuttia.

- Tosi hyvä.

- Kaikkea hyvää ja niin pois päin! Terveisiä!

- Samoin! Heippa!

Tällaisia keskusteluja me käymme. Joskus Joschka yltyy puhumaan politiikkaa, ja silloin puhelut kestävät enemmän kuin kolme minuuttia. Talvi on siis pitkä Saksassakin, kun myyntiin on otettu kirkasvalolamput.

Joskus ihmisiä yritetään lohduttaa sanomalla, että heidän asiansa ovat joka tapauksessa paljon paremmin kuin monella muulla. Näin on. Katsotpa lähelle tai kauas, tiedät, että ihmiset näkevät nälkää, ovat työttömiä, sairastavat raskaita elimellisiä tai mielenterveyteen liittyviä tauteja, ovat yksinäisiä, ovat kiusattuja, eivät jaksa enää. Tämä on totta. Se vain on niin, ettei minun murheeni katoa, vaikka maailmalla löytyy isompia suruja. Sen sijaan toivoisin, että meillä kaikilla olisi joku minun isäni kaltainen henkilö – vaikka etäyhteyksien päässä -, joka ei patistelisi, vaan tuumaisi rauhallisesti, että kyllä tämä tästä. Hyvässä lykyssä lopussa odottaa palkinto ja kupillinen kuumaa mehua.

En ole alkoholisti, koska en halua olla alkoholisti?

Perjantai 11.12.2020 - Pirkko Jurvelin

En ole alkoholisti, koska en halua olla alkoholisti?

Eräässä keskusteluryhmässä syntyi aikamoisen kiivas ajatusten vaihto alkoholismista ja muista ihmiselle huonoista tottumuksista ja riippuvuuksista. Keskustelun avaaja oli tuohtunut siitä, että lehdessä olleessa haastattelussa poliisi oli sitä mieltä, että alkoholismi ei ole sairaus. Kuten arvata saattaa, keskustelu laajeni ja ryöpsähteli, löytyi ajatuksia puolesta, vastaan ja siltä väliltä.

- Alkoholisoituuko ihminen sitten omasta halustaan?

-Ei se niin mustavalkoista ole.

- Minun mielestäni se on sairaus, mutta sen sairauden saamiseksi voi täysin itse vaikuttaa.

- Totta kai se vaatii, että itse ottaa pullon käteen, mutta ei varmasti kukaan halua alkoholisoitua.

- Mutta ei kukaan halua myöskään tulla vankilakundiksi, murhaajaksi ym. Omalla toiminnallaan voi hirveästi vaikuttaa kaikkeen.

- Minä en oikein ymmärrä. Tietysti riskit ovat tiedossa samalla tavoin kuin tämän koronan kanssa. Jos haluaa pysyä terveenä, niin pitäisi pysytellä sisällä, mutta menen ulos kuitenkin.

- Itse olen miettinyt näitä juttuja esim. liikalihavuuden ja masennuksen kohdalla. Monet tietää, miten niitä voi ehkäistä ja hoitaa, mutta missä vaiheessa ihmisen pitäisi itse pystyä vaikuttamaan, esim. hakea apua, ottaa vastaan hoitoa, tehdä töitä paranemisen eteen?

- Minä ajattelen niin, että elämässä on paljon risteyskohtia, jolloin pitää tehdä valintoja. Joskus tulee valinneeksi tahallaan tai vahingossa sen väärän polun, ja mitä useammin niin käy, sitä helpommin joutuu eksyksiin.

- Ei kai se silti tarkoita, että haluaa tahallaan joutua eksyksiin?

- En ole ennen ajatellut asiaa tarkemmin, mutta voi juoda alkoholia tulematta alkoholistiksi, metsässä voi samoilla joutumatta eksyksiin, herkutella voi tulematta silti sairaalloisen ylipainoiseksi ja harmittaa voi masentumatta. Tai sitten on huonompi tuuri ja alkoholisoituu, eksyy, tulee ylipainoiseksi tai masentuu.

- Alkoholistihan voi olla korkeassa asemassa oleva perheenäiti, jolla on ystäviä ja parisuhde. Muuten kaikki hyvin, mutta alkoholisoitunut.

- Niin, mutta itse on luonut sille pohjat.

- Ajattelen, että meidän kaikkien elämäntilanteet ovat sattumusten summia, mutta niihin on voinut myös itse vaikuttaa. Tai ainakin tulevaisuuteen voi.

- Minä en nyt ole ihan samaa mieltä tuon ”itse luonut pohjat” jutun kanssa, eli niin kuin tiedostaen. En myöskään tuota ”sairastunut alkoholismiin” ihan kuin mahatautiin.

- Taitaa aika usein alkoholismin taustalla ollut joku muu asia kuin se, että viina maistuu niin hyvältä. Pään sisäinen tai ulkoinen elämä ehkä ajaa pullon kaulaan, eikä siitä pääse irti vaikka haluaisi.

- Oma motivaatio on kaikkein tärkeintä, ja ilman sitä alkoholismista ei voi parantua. Mutta siinä vaiheessa, kun ihminen ymmärtää olevansa pian riippuvainen alkoholista, hänellä on usein jo niin paljon muita ongelmia (esim. mielenterveys), että viinan juominen tuntuu pienemmältä pahalta kuin juomatta jättäminen.

- Minä ajattelen, että henkilö on ajautunut tilanteeseensa, ei valinnut. Ei kaikilla ole resursseja hakea apua.

-Mutta kuka valitsee alkoholismin/ylipainon/masennuksen? Ei kukaan, vaan ne valinnat on tehty jo kauan sitten. Eikä niihin välttämättä voi itse vaikuttaa.

- Ei kukaan niin ajattelekaan, että hups – minusta tuli alkoholisti. Kyllä se vaatii monta asiaa matkan varrelle. Mutta oma halu ei varmasti ole taustalla.

- Mutta joskushan pitää tehdä jotain tosi inhottavaa (esim. laihduttaa), jotta lopputulos on positiivinen. Eli täytyy haluta tarpeeksi jotain hyvää, jotta pääsee siitä kamalasta (läskistä) mutta helposta eroon.

- Uskoon tuleminen on auttanut joskus ns. ”toivottomia tapauksia”.

- Alkoholismista voi parantua.

- Mutta ei kai päivässä vain päättämällä?

Ja mitä asiaan sanovat ne, jotka tietävät? ”Alkoholismi (päihderiippuvuus) on luokiteltu sairaudeksi Maailman terveysjärjestön WHO:n luomassa ja Suomessakin käytössä olevassa ICD-10 tautiluokituksessa. Alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja parantumaton kuolemaan johtava sairaus, jolle on luonteenomaista kontrollikyvyn menetys.”

Yhdysvaltalainen ”Mama June” Shannon, 41, on ollut paljon julkisuudessa tosi-tv-sarjoissa (”Toddlers and Tiaras”, ”Täältä tulee Honey Boo Boo”, ”From Not to Hot”). Harva tuntee naisen menneisyyttä, johon kuuluu epävakainen koti, jo lähes lapsena aloitetut seurustelusuhteet huomattavasti itseä vanhempien miesten kanssa ja teiniraskaus. Itse hän kertoo hakeneensa miehiltä sitä huomiota, jota ei kotona saanut. Tv-sarjat loppuivat, kun June erosi miehestään, ja uuden miesystävän mukana tulivat raha- ja huumeongelmat.

Uuden elämäntaparemontin ( ja erinäisten leikkausten) avulla June pudotti painoaan 140 kg, mutta elämään jälleen mukaan ilmestyneet huumeet veivät pohjan pois hyvin alkaneilta muutoksilta. June syyllistyi myös rikoksiin, ja suhteet sukulaisiin ja lapsiin vaikeutuivat.

Jälleen on uuden ryhtiliikkeen (ja tv-ohjelmien) aika. June on pysytellyt erillään huumeista kymmenen kuukautta ja käynyt tänä aikana läpi useita kauneusleikkauksia. Monenlaisia muutoksia ja yrityksiä on mahtunut tämän 41-vuotiaan elämään.

Mitä mieltä olette? Uskaltaisitteko lyödä vetoa sen puolesta, että tämän naisen elämä muuttuu nyt hyväksi, ja että huumeet ja muut elämää raskauttavat ongelmat jäävät? En minäkään.

”Kukaan ei ole toivoton tapaus”, sanoo valtiotieteiden tohtori, Mielenterveyden keskusliiton kokemusasiantuntija Päivi Rissanen, joka oli mielenterveysongelmien vuoksi yli neljäkymmentä kertaa sairaalahoidossa. Siis: Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Puhelinsoitto

Tiistai 17.11.2020 - Pirkko Jurvelin

Puhelinsoitto

Ystäväni Joschka soitti minulle ja mainitsi samalla, että yhteinen tuttavamme, saksalainen Hannelore, täyttäisi vuosia seuraavana sunnuntaina. Kyseessä ei ollutkaan mikä tahansa syntymäpäivä, sillä vaihto-oppilasvuoteni ”äiti” saavuttaisi 99:n vuoden kunnioitettavan iän. Olin pitänyt yhteyttä vaihtoperheeseeni vuosikymmenien ajan, alkuvuosien tiivis kirjeenvaihto oli muuttunut vähitellen postikorteiksi ja harvoiksi puhelinsoitoiksi. Kun perheen isä, Gottfried, kuoli, lähetin kirjeen, jossa kerroin, kuinka tärkeä henkilö tuo herttainen perheenisä oli ollut minulle vaihto-oppilasvuoteni aikana. Muistelin yhteisiä matkojamme, pyöräretkiämme ja keskustelujamme. Kuulin myöhemmin Joschkalta, että tuo kirje oli luettu ääneen hautajaisissa.

Tiedän, että Hannelore asuu yhä omassa kodissaan. Kotiapua käy päivittäin, ainoa, toisessa kaupungissa asuva poika silloin tällöin ja kasvattipoika aika usein. Yritin pariin otteeseen soittaa syntymäpäivänä, mutta en kuitenkaan saanut yhteyttä. Kokeilin seuraavana päivänä uudelleen, ja olin aika yllättynyt, kun Hannelore itse vastasi puhelimeen. Ääni oli niin tuttu sekä tuo viehättävä, saksalaisen kohtelias ja muodollinen puhetapa. Valitettavasti heti alussa kävi ilmi, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt puhettani (Joschkalta kuulin myöhemmin, että samoin on kun hän soittaa – ei siis ollut kysymys pelkästään minun suomalaisesta aksentistani, vaan myös huonoon kuuloon liittyvistä ongelmista). Ihmeellistä oli kyllä se, että kun Hannelore ymmärsi, kuka oli puhelimen toisessa päässä, hän muisti minut heti! Hän kiitteli kovasti yhteydenotostani ja kertoi juttelevansa mielellään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet myös hänen miehensä Gottfriedin.

Aika lyhyeksi jääneessä puhelinkeskustelussa oli kuitenkin sellainen sanoma, etten unohda sitä varmasti koskaan. Kun tiedustelin ”äidin” vointia, hän vastasi suunnilleen seuraavilla sanoilla:” Minulla on turvallinen olo ja tunnen, että minusta huolehditaan hyvin. Minulta ei puutu mitään. Mitä muuta ihminen voi toivoa itselleen?” - Uskonnollista kieltä käyttääkseni voisin sanoa, että Hanneloren puhe oli ”voimakasta saarnaa”.

Mitä minulta puuttuu? Ei mitään, jos rupean ihan kunnolla pohtimaan. Kaikkea tarpeellista ja tarpeetontakin tavaraa löytyy, terveyttä on, perhe, ystäviä… Jos minulta kuitenkin joku kysyisi, että mitä minulle kuuluu, niin pakollisen ”ihan hyvää” viestin jälkeen alkaisin luetella isompia ja pienempiä asioita, joihin toivoisin muutosta. Luulenpa, etten koskaan tulisi vastanneeksi, ettei minulta puutu mitään, ja että minusta huolehditaan hyvin, vaikka tämä kaikki on ihan totta.

Pitääkö täyttää 99 vuotta, ennen kuin ymmärtää, että asiat ovat hyvin? Se on oikeastaan aika murheellista – mutta myös hyvin inhimillistä. Tai ehkäpä kyse on sittenkin luonteesta. Muistini mukaan Hannelore ei valittanut, vaan oli yleensä tyytyväinen, iloinen ja optimistinen, hän, joka oli pelastunut Berliinin kovista pommituksista. Tässä on minulle nyt pohtimista ja sulattelua. Opetus, jonka minulle antoi lähes satavuotias ystävä. Kiitos tästä!

YK:n agenda 21/2030

Tiistai 20.10.2020 - Pirkko Jurvelin

YK:n agenda 21/2030

Seurasin erästä keskustelua facebookissa. Kyseessä oli Espanjassa asuvien suomalaisten ryhmä, ja muuan äiti laittoi hyvin ärsyyntyneen kommentin siitä, kuinka espanjalaisessa koulussa lasten oli käytettävä kasvomaskia koko koulupäivän ajan, ja että tämän lisäksi koululaiset joutuivat istumaan pleksien takana. Äiti oli kovin tuohtunut (hän oli videoinut sanomansa), mutta niinpä aloitusta seurannut keskustelukin oli aika lailla kärjistynyt. Oman lisänsä kommentteihin antoivat joidenkin henkilöiden taholta tulevat huomautukset siitä, että nykyinen tilanne ei ole mikään yllätys, ja että koronaviruspandemia oli ylemmältä käsin ohjailtua touhua. Toistamiseen viitattiin YK:n agendaan 21/2030 (21. = vuosisata). Asia rupesi minua kiinnostamaan, mutta kun seuraavana päivänä palasin keskusteluun, kaikki viestit oli poistettu. Oli kai ollut liian rajua menoa – ja niin olikin.

Siis mitä? Googlettelin, ja tuloksena oli kaikenlaista sekavaa. YK:n jäsenmaat ovat sopineet syyskuussa 2015 kestävän kehityksen tavoitteista ja toimintaohjelmasta. Tavoitteena on poistaa äärimmäinen köyhyys sekä ottaa tasavertaisesti huomioon ympäristö, talous ja ihminen. Periaatteena on, ettei yhtään maata, kansaa tai ihmistä jätetä kehityksessä jälkeen. Tämä on siis agendan sisältö supertiivistettynä. Yritin lukea artikloita ja ties mitä pykäliä tarkemmin, mutta teksti oli kyllä yhtä diipadaapaa: Pyritään ja tavoitellaan ja halutaan, mutta mitään konkreettista ei jää käteen. Ihan sama, jos sanoisin uuden vuoden aattona, että vuoden kuluttua painan kymmenen kiloa vähemmän, mutta se siitä sitten (ja vuoden kuluttua painaisin viisi kiloa enemmän). Siis voisimme sanoa, että kiva agenda, mutta joo, joo.

Mitä haittaa tällaisesta agendasta sitten voi olla? Saahan hyviä tavoitteita kirjata ylös, vai? Näyttää siltä, että aika monet tahot ovat tulkinneet kyseisen toimintaohjelman kuitenkin siten, että koko maailman ihmiset halutaan alistaa yhtenäiseksi, tahdottomaksi massaksi, jota ohjailee (ja omistaa) tietty vauras eliitti.

”Meillä on edessämme mahdollisuus takoa itsellemme ja tuleville sukupolville Uusi Maailmanjärjestys, maailma, jossa laillisuusperiaate, ei viidakon laki, hallitsee valtioiden käyttäytymistä. Kun onnistumme, ja me tulemme onnistumaan, meillä on oikea mahdollisuus tähän Uuteen Maailmanjärjestykseen, järjestykseen, jossa uskottava Yhdistyneet Kansakunnat voi käyttää rauhanturvaajarooliaan täyttääkseen YK:n perustajien lupaukset ja vision.” George H.W.Bush. - No, huh, tuo kyllä jo kuulostaa aika määräävältä.

Koska suomeksi tämän agendan vastustajista tai vasta-ajatuksista ei juurikaan löytynyt tietoa (hmh, miksi?), vaihdoin kieltä, ja jopas rupesi löytymään tekstiä. Noukin ajatuksia tässä yhdestä artikkelista (kirjoittaja Tom Deweese), jossa lähinnä tiedotetaan siitä tosiasiasta, että Green New Deal = ympäristöasioita ajavat erilaiset järjestöt ja liikkeet ovat itse asiassa YK:n agendan toimeenpanijoita.

- Agendan nimissä elämäämme tullaan kontrolloimaan, miten ja missä elämme, mitä työtä teemme, mitä kulkuneuvoja käytämme ja mitä syömme.

- Vähitellen autojen ja lentokoneiden käyttö tulee niin kalliiksi ja vaikeaksi, että ihmisten on siirryttävä käyttämään muita kulkuneuvoja (esim. polkupyörä). Tämä taas vaikuttaa jokaisen elämään suuresti.

- Energian kulutuksen vähentämisen nimissä ihmisten, toimistojen ja tehtaiden toiminta otetaan kontrollin alle.

- Ympäristön suojelun nimissä lihantuotanto lopetetaan vähitellen kokonaan ja maidonkulutusta tarkkaillaan.

- Näiden toimenpiteiden johdosta työpaikat suuri osa työpaikoista häviää. Kaikki tämä johtaa nykyisen elämäntavan täydelliseen hajottamiseen.

Ilmastonmuutos on siis yksi osa tätä suurta vedätystä, ja me kiltit ja herkkäuskoiset joudumme tietysti kärsimään. Klaus Miehling on kirjoittanut aiheesta pitkän ja erittäin mielenkiintoisen artikkelin, jossa hän todisti, että ilmastonmuutos on suuri bluffi, jonka tarkoitus on viedä ihmisten ajatukset muualle, pois siitä, mitä todella on tapahtumassa. Hän lainaa Wolfgang Schäublen (saksalainen CDU:n poliitikko) sanoja: ”Tänä globaalisaation aikana kansallisvaltiot eivät ole enää hyödyllisiä, kun yritetään ratkaista ongelmia tai edistää asioita tehokkaasti.”

Nyt päästään jälleen covid-viruksen luomaan sekasortoiseen maailmaan. Koska tämä (tilattu) virus on saanut koko ihmiskunnan polvilleen, yhtäläiseen kurjuuteen, niin YK:n agendalla on mahdollisuus astua kuvaan ja alkaa muokata ihmiskunnasta tavoitteenmukaista, yhtenäistä, tasapäistä, ylhäältä johdettavaa massaa = koko maailman käsittävä Pohjois-Korea. Eikä tämä olisi onnistunut ilman koronaa. Kuka sen tilasi ja mistä? Kuka meitä pian johtaa ja mihin?

P.s. En ota vastuuta tekstin asiasisällön totuudenmukaisuudesta.

Kannattiko pelätä?

Lauantai 10.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Kannattiko pelätä?

Muistan erään radion uutislähetyksen kauan, kauan sitten. Oli tapahtunut jokin onnettomuus, ja paikalla olleita haastateltiin. Heiltä kysyttiin, että olivatko he pelänneet kyseisessä tilanteessa. ”Minä en pelkää mitään”, vastasi eräs mies varmalla äänellä. Tuo vastaus jäi mieleeni, koska se oli niin vakuuttavasti sanottu, ja ihmettelin ja ihailin ihmistä, joka ei pelkää mitään. Liekö tämä pelkäämättömyys sitten ollut luonteenpiirre vai opittua itsehallintaa, joka tapauksessa kadehdittava ominaisuus.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen tekstin 23.1.1968:

” Äsken oli pää täynnä ajatuksia, mutta nyt, kun otin päiväkirjani esiin, ne hävisivät. Ehkä jotain sentään vielä löytyy.

Luen latinan kokeisiin. Ne on huomenna, ja minun pitää kerrata melkein koko kielioppi. Mä tykkään latinasta, se on kivaa. Kokeita ei kuitenkaan tarttis olla.

Luin juuri Koti-Postista, että eräs ennustaja ennusti, ettei sota tule tänä vuonna, vasta muutaman vuoden kuluttua. Se on maailmansota. Vuonna 2000 on kuulemma ihmisiä paljon vähemmän kuin nyt. Se onkin parempi: ei ole nälkää. Oli jotenkin helpottavaa lukea, ettei se olekaan tänä vuonna. Vasta joskus. Turha lohdutus oikeastaan, koska se kuitenkin tulee. Aivan samoin kuin hammaslääkärissäkäynti. Mulla oli vain yksi reikä. Sanottiin, että kahden viikon kuluttua se korjataan. Minä inhoan hammaslääkärissäkäyntiä. Olin onnellinen! Kaksi viikkoa! Sehän on hirveän pitkä aika.

Huomenna on kulunut ne kaksi viikkoa. Niin pian! Huomenna istun hammaslääkärin tuolissa, ja poran ääni ujeltaa korvissa. Tuntuu kuin koko leukaluu porattaisiin irti. Niin. Ei muutama vuosikaan ole pitkä aika. Ne menevät ohi, melkein juoksevat. Miksi välitän jonkun ennustajahöppänän sanoista? Siksi, että olen atomiajan lapsi! Minä tunnen sisimmässäni, että sota tulee. Sodan täytyy tulla! Sen jälkeen on ihmiskunta puhdistunut. Niin kuin luonto sateen jälkeen.

Puhuimme Liisan (sisko) kanssa sodasta.

- Miksi pelkäät sitä? Minä olen aina ajatellut sen olevan Jumalan rangaistus ihmiskunnalle, sanoi Liisa.

Samoin ajattelen minäkin, mutta pelkään rangaistusta. Ennustajakin sanoi:”Pahat ihmiset tuhoavat itsensä. Niin se on, luulen...”

Hei, nuori, pelokas tyttö! Minulla on sinulle hienoja uutisia: Se sota ei syttynyt koskaan, hurraa! Toki maailma on kokenut monenlaisia muita vaikeuksia, mutta suurin niistä onnettomuuksista – sota täällä Euroopassa – ei koskaan toteutunut.

Ja mitä tulee siihen hammaslääkäri-asiaan: Olin hyvin hämmästynyt lukiessani, että pelkäät hammaslääkäriä. Siis mitä? Minua ei voisi vähempää kiinnostaa koko juttu, mutta käyn toki säännöllisesti korjauttamassa hampaani. Se vain on niin tylsää, siis istuskelu suu ammollaan ja kattoon tuijottaminen. Olenkin esittänyt vakituiselle hammaslääkärilleni, että kattoon asennettaisiin vastaanotin, josta asiakas voisi aikansa kuluksi katsella uutisia, sarjoja tai mitä tahansa.

Ja lohdutukseksi nuorelle tytölle vielä päiväkirjamerkintä 10.2.1968:

”Menin hammaslääkäriin. Hän alkoi tarkistaa hampaitani ja huomasi, ettei minulla ollutkaan yhtään reikää. Että tajuaisi, kuinka suuri vitsi tämä onkaan, on luettava edellisen aukeaman vertaus hammaslääkäristä ja maailmansodasta.”

Niinpä niin. Franklin D. Roosevelt on sanonut viisaasti:” Ainoa, mitä meidän pitää pelätä, on pelko.”

Saunahaastattelu

Sunnuntai 4.10.2020 - Pirkko Jurvelin

Saunahaastattelu

Der Spiegel-lehdessä oli korona-ajan saunomista koskeva haastattelu. Asiantuntijana oli Rolf-A. Pieper, Saksan Sauna-yhdistyksen toiminnanjohtaja.

Spiegel: Herra Pieper, saunakausi on alkanut. Milloin Te olette viimeksi käyneet saunassa?

Pieper: Toissa päivänä kotonani.

Spiegel: Onpa hienoa, kun on kotona oma sauna.

Pieper: Minä olen yksi niistä 1,7 miljoonasta saksalaisesta, joilla on oma sauna. Viime viikolla kävin yleisessä saunassa Schleswig-Holsteinissa, Brandenburgissa.

Spiegel: Teidän täytyy varmasti jo ihan viran puolesta käydä eri saunoissa, olettehan Sauna-yhdistyksen toiminnanjohtaja.

Pieper: Kävisin kyllä muutenkin. Kotona pitää tilat puhdistaa itse, ja seurakin puuttuu.

Spiegel: Mutta – korona?

Pieper: Saunat eivät ole sen vaarallisempia kuin muutkaan julkiset tilat. Niitä pestään ja desinfioidaan useammin ja perusteellisemmin kuin ravintoloita ja vaatekauppoja.

Spiegel: Virologit ovat sanoneet, ettei koronan leviämistä saunomisen yhteydessä ole tutkittu.

Pieper: Tästä on kokemusperäistä tietoa. Minun tietooni ei ole tullut koko maan laajuudelta yhtäkään tapausta, jossa joku olisi saanut viruksen saunomisen yhteydessä. Ei siis yhtään tapausta tänä aikana karanteenista tähän päivään.

Spiegel: Sachsen-Anhalt avasi saunansa toukokuun lopussa, Bremen vasta syyskuun alussa.

Pieper: Tämä ei vaikuta mitenkään asioihin. Mecklenburg-Vorpommernissa, Berliinissä, Brandenburgissa ja Sachsenissa voi saunoa, mutta löylyn heittäminen on kielletty. Kahdeksassa muussa osavaltiossa löylyn heittämisestä ei puhuta mitään, yrittäjät toimivat kuten parhaaksi näkevät. Bayerissa saa heittää löylyä, mutta pyyhkeiden (=wedeln) heiluttaminen on sallittua vain viranomaisen luvalla. Siksi meillä onkin saunaturisteja.

Lyhyt ja naseva haastattelu, eikö? Minulle tuotti päänvaivaa verbi ”wedeln”, ja kun lopulta sain sen käännettyä, niin ei meinannut lystistä tulla loppua. Nyt siis tiedän, että kun saksalaisessa saunassa heitetään löylyä, niin jonkun (asialle omistautuneen) täytyy heiluttaa pyyhettä kiukaan lähellä, jotta lämpö leviäisi tasaisesti kaikkialle. Siis ihan oikeasti. Katsoin youtubesta videoita, joissa totiset saksalaiset esittivät pyyhkeineen erilaisia tekniikoita, ja mieleeni tuli kyllä amerikkalaiset cheerleaderit lippuineen. Ei näitä tosikkoja – siis asialleen omistautuneita saunaharrastajia – voinut nauramatta katsella. Nyt minä tiedän senkin, että hyvässä yleisessä saunassa on ”saunamestari”. Eräs rouva kertoi, kuinka tärkeää on, että saunamestari tervehtii asiakkaita kohteliaasti ja osaa myös oikeat pyyhkeenheilutustekniikat. Ja jotta kaikki sujuisi niin kuin pitää, netistä löytyi myös seitsemän kohdan ohjelma siitä, miten löylyä tulee heittää oikeaoppisesti.- Minä napsautan pian saunan päälle, sillä meillä kylvetään joka ilta. Kutsuisin mielelläni Herr Pieperin tänne saunomaan, mutta kun ei meidän kerrostalokoppisaunassamme mahdu heiluttelemaan pyyhettä. Kun heittää löylyä, niin se on sekunnissa levinnyt koko saunaan, ja siinä sitä sitten ollaan – rennossa suomalaisessa saunassa, jossa löyly kulkee omia ratojaan ja aikojaan.

Mitä sinä pelkäät?

Perjantai 14.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Mitä sinä pelkäät?

Meillä oli tässä eräänä iltana perheen kesken kokous zoomin välityksellä. Huomasin, että yksi nuorista rouvista perkasi samalla mustikoita - eipähän mennyt aikaa haaskioon. Tyttö pyyhki välillä silmiään ja kertoi, että häntä itketti, koska hän pelkäsi niin kovasti. Mitä ihmettä? Hän kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä, joita saattaisi ilmaantua yllättäen marjojen joukosta. Siis mitä? Hämähäkkejä! Samaan hengenvetoon nuori rouva ilmoitti tappaneensa edellisenä päivänä vasaralla päästäisen, jonka kissa oli tuonut sisälle. Ei, tässä ei nyt ollut mitään järkeä. Meitä muita nauratti tietysti ja ehkä hieman ärsyttikin moinen järjettömyys.

Pelko on ihmiselle annettu synnynnäinen lahja. Sen ansiosta me säilymme paremmin hengissä, koska me osaamme ennakoida vaaroja ja toimia sen mukaan. Muutaman päivän ikäisille vauvoille näytettiin eräässä tutkimustilanteessa käärmeitä, ja lapset hätkähtivät niitä. Kun heille näytettiin veistä, he eivät reagoineet mitenkään. Me siis myös opimme pelkäämään asioita myös sitä mukaa, kun elämänkokemusta kertyy. Pienille koululaisille teroitetaan, ettei vieraan ihmisen mukaan saa lähteä, vaikka tämä kuinka houkuttelisi. Me vanhemmat osaamme varoa talvella liukkaita kelejä ja varustautua piikkikengillä tai laittaa pyörään nastarenkaat, koska pelkäämme kaatuvamme ja katkaisevamme jalkamme tai kätemme. Hyvin moni pelkää isoja koiria sisäsyntyisesti, vaikka ne olisivat kuinka lauhkeita otuksia. Järki kyllä sanoo, ettei koiran luonne ja koko välttämättä korreloi toistensa kanssa, mutta tunne puhuu toista.

Eräässä toisessa tutkimuksessa yritettiin saada selville, mikä saisi ihmiset syömään terveellisemmin. Toiselle ryhmälle näytettiin pelottavia kuvia siitä, millaiseksi liikalihavan ihmisen sisäelimet muuttuvat, sekä kuvia ylipainon aiheuttamista taudeista ja sen mukanaan tuomista arjen ongelmista. Verrokkiryhmälle lueteltiin kylmiä faktoja ylipainon aiheuttamista sairauksista ja muista haittavaikutuksista. Mitä arvelette, kumpi ryhmä pystyi pudottamaan painoaan helpommin? Väärin! Totuus on se, että faktat tehosivat paremmin kuin pelottelu.

Kuten jo mainitsin, pelkääminen on ominaisuus, joka auttaa ihmistä. Joskus – aika useinkin – tuo ominaisuus saattaa kasvaa liian määrääväksi. Mitä haittaa ihmiselle voi olla siitä, että hän pelkää liikaa ja toisten mielestä ilman syytä ja monesti omastakin mielestä ilman syytä? Mitä tapahtuu, jos pelkoa on niin paljon, että se alkaa hallita elämää? Tilastojen mukaan suomalaisten työkyvyttömyyseläkkeistä 51,5 % on mielenterveysperusteisia. Iso luku, johon sisältyy toki monenlaisia mielenterveysongelmia, ei ainoastaan ahdistukseen ja pelkoon liittyviä.

Jos pelko alkaa hallita ihmisen jokapäiväistä elämää niin, että hän sairastuu masennukseen, saa itsemurha-ajatuksia, tai ei esimerkiksi pysty poistumaan kotoaan hallitsemattomien pelkotilojensa vuoksi, voidaan puhua jo hoitoa vaativasta tilanteesta. Hoidoksi tarjotaan sekä lääkitystä että terapiaa tai molempia tilanteesta riippuen.

Tilannetta voi yrittää kohentaa myös itse, sanovat ne, jotka tietävät. Asiantuntijoiden mukaan kotiin ei saa jäädä, vaan pelottavia tilanteita tulee lähestyä vähitellen. Voisinko kokeilla hissiin menoa jonkun kaverin kanssa? Uskaltaisinko tervehtiä naapuria, tai vaihtaa pari sanaa ventovieraan kanssa bussipysäkillä? Voisinko soittaa anonyymisti vaikka kriisipuhelimeen ja kertoa tilanteestani? Puhuminen helpottaa, sen tietää oikeastaan jokainen, mutta kaikki eivät siihen kuitenkaan pysty.

Iän myötä olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi fyysisen ja psyykkisen minän yhteydestä: Johtuuko yllättävä pelon tunne ruuansulatusongelmista (tai vastaavista), vai saako pelko minun vatsani sekaisin? Tiedän, että asiaa tutkitaan paljon, ja uskon, että jo lähitulevaisuudessa osa pelkotilanteista selätetään ruuansulatusta tai joka tapauksessa ihmisen fyysistä puolta hoitamalla.

Mutta mennäänpä takaisin alkuun. Keskustelimme zoomi-porukan kanssa siitä, miksi ihmiset eivät yleensä pelkää muurahaisia. Hämähäkkipelko on todella yleistä, mutta nuo pienet muurahaiset, jotka uutterasti kipittävät jonossa työn teossa, eivät pelota ketään. Joku sanoi, että ne ovat niin pieniä, etteivät semmoisenaan ole uhkaavia. Mutta tärkein syy siihen, ettei muurahaisia tarvitse pelätä, on niiden ennakoitu käyttäytyminen. Me tiedämme, siis emme pelkää.

Kun elämästä on jäljellä vain hengittäminen

Perjantai 7.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä on vain hengittämistä

Viime talvena lehtien otsikoissa oli tapaus, jossa yli 80-vuotias miespuolinen omaishoitaja oli surmannut hoidettavana olevan vaimonsa ja sen jälkeen itsensä. Kunnan sosiaalitoimen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä keskusteltiin paljon, samoin mahdollisten tuttavien ja naapureiden vastuusta. Miksi kukaan ei ollut huomannut, että tilanne oli liian kuormittava hoitajalle? Vai oliko kyseessä ”kyllä tässä pärjätään”-asenne, jonka vuoksi tarjottua apua ei haluttu ottaa vastaan? Pian tuli kuitenkin muita otsikoita, entistä räväkämpiä ja sitten tietysti tämä korona, jonka ansiosta hittiotsikoita riittää vielä ainakin vuodeksi eteenpäin.

Jos kuitenkin pysähtyy miettimään uutisissa mainitun avioparin tilannetta, niin on pakko todeta, ettei heillä ollut elämästään jäljellä enää muuta kuin hengittäminen, eikä sekään liene tarpeeksi hyvä syy olla hengissä. Ei ainakaan tämän pariskunnan mielestä (vai oliko kyseessä murha ja itsemurha vai avusteinen itsemurha ja oma itsemurha?). Niin, sitä voi jokainen pysähtyä miettimään: riittääkö elämisen syyksi pelkästään elossa oleminen, hengittäminen?

Olen vieraillut muutaman kerran keskitysleireissä ja lukenut aika paljon Hitlerin hallituskauden aikaisista tapahtumista. Tiesittekö te, että keskitysleireissä tehtiin todella vähän itsemurhia? Leirien vankeihin kuului lähinnä juutalaisia, ja voidaan tietenkin olettaa, että uskonnollinen vakaumus esti tehokkaasti itsemurha-ajatukset. Toisaalta, eivät kaikki juutalaiset ole hengellisiä (eiväthän kaikki kristitytkään ole), ja sitä paitsi leirin vankeihin kuului paljon myös poliittisin perustein pidätettyjä, homoja, mustalaisia, kehitysvammaisia jne. Mikä sai ihmiset sinnittelemään päivästä toiseen tuossa pelon, kauhun, raakuuksien, epätoivon ja epäinhimillisyyden ilmapiirissä? Toivo! Edes pieni mahdollisuus päästä vapaaksi joskus, ehkei ihan vielä, ei ihan piankaan, mutta joskus. Ajatus siitä, että jonakin päivänä saa kävellä portista vapaana ulos, – vaikkakin ruumiillisesti ja sielullisesti pahoinpideltynä ja runneltuna – sai ihmiset kestämään.

Mutta jos elämässä on jäljellä pelkkä hengittäminen, ei muuta, niin mikä silloin pitää kiinni siinä? Ehkä ei enää mikään.

Olimme äitini kuolinvuoteen äärellä. Hoitaja soitti minulle aamulla, ja pitkin päivää perheenjäsenet tulivat ja menivät, kukin aikataulunsa mukaan. He kävivät jättämässä jäähyväiset äidilleen, mummolleen, siskolleen. Happimaski oli ollut äidin kasvoilla koko päivän, ja jo iltapäivällä oli selvää, ettei hän enää ollut tajuissaan. Lauloimme virsiä, juttelimme, pidimme häntä kädestä kiinni. Sitten tuli se hetki, jolloin sairaanhoitaja katsoi minuun mitään sanomatta, minä nyökkäsin hiukan, ja hän irrotti maskin äitini kasvoilta. Muutama henkäys, ja äiti oli kuollut. Se päivä oli ollut pitkän hoitojakson viimeinen päivä, ja kuitenkin jouduin miettimään, olisiko minun sittenkin pitänyt päättää toisin. Olisiko äidille pitänyt vielä antaa happea, jotta hän olisi pysynyt hengissä? Mutta kun elämästä oli jäljellä vain hengittäminen.

Der Spiegel

Sunnuntai 2.8.2020 - Pirkko Jurvelin

Der Spiegel

Tuttavani soitti ja kertoi, että saksalaisessa Der Spiegel-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli keuhkojensiirrosta. Koska aihe on perhepiirissämme ajankohtainen, halusin luonnollisesti lukea tuon jutun. Ystäväni tarjoutui lähettämään minulle lehden Saksasta, mutta minä kehuin, että kyllähän täältä Suomestakin Spiegelin saa. Kaksi viikkoa siinä sitten meni, ennen kuin kyseinen lehti oli meillä kaupoissa.

Kyseisessä artikkelissa kerrottiin, kuinka 44-vuotias nainen oli saanut koronaviruksen ja sairastunut niin pahasti, että hänen keuhkonsa menettivät kokonaan toimintakykynsä. Tämän lisäksi hänellä oli ollut aivoverenvuoto. Wieniläinen lääkäritiimi johtajanaan Walter Klepetko,65, päätti ryhtyä keuhkojensiirtoon. Tätä ennen oli todettu, että potilaan muut elimet olivat toimintakykyisiä, ja ettei hän enää kantanut virusta. Leikkaus oli ollut poikkeuksellisen vaikea, sillä keuhkoista oli jäljellä enää kuolleista soluista koostunut möhkäle, jota oli vaikea irrottaa. - Tällä hetkellä potilas voi hyvin, mutta hänellä on edessään pitkä kuntoutusjakso, ennen kuin voidaan puhua tavallisen arjen viettämisestä.

Wienissä tehdään vuosittain noin sata keuhkojensiirtoa. Klepetko kertoi, kuinka hän kolme vuotta sitten kiipesi ryhmän mukana Kilimanjarolle kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Erityistä tässä seikkailussa oli se, että vuorikiipeilijöistä kymmenelle oli vaihdettu keuhkot, ja kaikki onnistuivat saavuttamaan tuon huikean päämäärän!

Tutkin Spiegelin numeron tarkkaan, 130 asiapitoista, hyvin toimitettua sivua. Ensimmäinen ihmetyksen aiheeni oli se, että lehti maksoi Saksassa vain 5.50 e! Eräs tuttu arveli, että alhainen hinta johtuu varmaankin siitä, että lehden mainostulot ovat niin suuret. Aivan niin! Saksassahan on asukkaita n. 83 miljoonaa, ja yksikin mainos Spiegelissä tavoittaa varmasti huikean paljon lukijoita. Toinen ihmettelyni aihe oli asia-artikkeleiden lukuisuus ja monipuolisuus. Sisäpolitiikkaa käsiteltiin lukuisissa jutuissa ja monista eri näkökulmista (naisten liian vähäinen määrä eri poliittisissa elimissä, puolustusministerin lausunto, äärioikeistolainen liike, maahanmuutto), artikkeleita oli myös rikollisuudesta, turismista, uskonnosta, terveydenalalta, teollisuudesta… Ja tämän lisäksi lukuisat ulkomaita käsittelevät kirjoitukset. Huh, aikamoinen tietopaketti! Ja näkökulma asioihin oli globaalimpi, vähemmän tunkkainen kuin se, mihin olen tottunut suomalaisia lehtiä lukiessani. Tiivistettynä: eurooppalainen.

”Dein Spiegel” (”Sinun Spiegelisi”) on lasten oma lehti. Selailin sitä netissä ja ihastelin jälleen kerran monipuolisesti tuotettua sisältöä. Lehden kannessa luki suurin kirjaimin ”Schluss mit Rassismus!” eli ”Loppu rasismille”, ja otsikkoa vastaava artikkeli käsitteli sitä, miten rasismi saattaa ilmetä lasten jalkapalloharrastuksen piirissä, ja miten siihen tulisi puuttua.

Maahanmuutto, pakolaisuus, turvapaikanhakijat, ulkomaalaiset olivat muutenkin tärkeä teema tässä Spiegelin numerossa. Ainakin minusta tuntui siltä, vai johtuiko tuntuma vain siitä, että suomalaisissa lehdissä aihe ei ole niin kovin paljon ja monipuolisesti esillä. Uetersen on pieni paikkakunta Schleswig-Holsteinissa. Paikkakunnalla (vajaa 19 000 asukasta) asuu nykyisin noin 300 Syyriasta tullutta pakolaista. Jutussa kerrotaan Mohammad Hanawista, joka on perheineen perustanut paikkakunnalle kaupan, ja jonka toivomus on saada jatkaa elämäänsä rauhassa työtä tehden. Samassa artikkelissa kirjoitetaan Muhannad Qaiconiesta, joka on ystäviensä avustamana perustanut berliiniläiseen kirjastoon arabiankielisten kirjojen osaston. Samaisessa jutussa tutustuttiin myös muihin maahanmuuttajiin ja siihen, millaisia mahdollisuuksia ulkomaalaisella on saada Saksan kansalaisuus.

”Jumala on kovaääninen” oli otsikoitu reportaasi siitä, millä paikkakunnilla moskeijan rukouskutsu saa kuulua kovaäänisten kautta koko ympäristöön. Mielipiteet puolesta ja vastaan ovat sekä käytännöllisiä ( häiritsevä melu, miten käy uskonnonvapauden?) että tunnepuolen sanelemia (”Vihdoinkin saan tuntea Allahin suuruuden.”). Todella mielenkiintoinen artikkeli.

Ikäihmisten hoitoa käsittelevästä jutusta kävi ilmi, että juutalaiset eläkeläiset (vuosina 1991 ja 2004 kiintiöpakolaisina maahan tulleet) ovat köyhempiä ja huonommassa asemassa kuin myöhemmin maahan muuttaneet. Asiasta on käyty ”vakavia keskusteluja”, ja tilanteeseen pyritään saamaan muutos.

Yllä on pieni otanta Spiegilin numero: 30 käsittelemistä aiheista. Maahanmuuttajista kirjoitetuissa jutuissa oli välittämisen tunnelma. Tuli mieleen, että saksalaisille halutaan painottaa sitä seikkaa, että myös maahanmuuttajat ovat Saksan asukkaita, joilla tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin. Keskeisen sijaintinsa vuoksi Saksaan on kautta historian tullut niin paljon ihmisiä ympäri maailman (jopa roomalaiset ovat olleet siellä, kävin heidän rakentamassaan kylpylässä, siis raunioissa), että he ovat jo tottuneet erilaisuuteen – ainakin paremmin kuin me suomalaiset. Juurilla ja värillä ei ole niin väliä, kunhan uusi kansalainen ei omista rikosrekisteriä, pystyy osoittamaan asuinpaikkansa, ansaitsee oman toimeentulonsa ja puhuu saksaa auttavasti. Olisiko tässä meilläkin jotain opittavaa?

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

"Sydän, sydän!"

Torstai 16.7.2020 klo 21.51 - Pirkko Jurvelin

"Sydän, sydän!" on vasta ilmestynyt nuorille kohdentamani romaani, joka käsittelee poikkeuksellista aihetta: elimensiirtoa. Romaanin päähenkilö Stella herää nukutuksesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen, mutta hän on kadottanut muistinsa operaation yhteydessä. Perhe ja tuttavapiiri huomaa myös, että Stellan identiteetti on kokenut suuren muutoksen.

Tehdessäni taustatyötä kirjaani varten löysin aihetta koskevia, suorastaan hätkähdyttäviä tarinoita. Minun oli pakko ruveta pohtimaan, onko todennäköistä, että luovutetun sydämen mukana uuden elimen vastaanottaja saa myös uusia persoonallisuudenpiirteitä. Lukemieni kertomusten mukaan se on ainakin mahdollista. 

Esittelyvideossa keskustelen uudesta kirjastani muutaman lukuryhmään kuuluneen nuoren kanssa. He auttoivat minua kieleen ja nuorten kulttuuriin liittyvissä asioissa. Minulla oli apuna myös nuori nainen, joka on pelannut salibandyä myös Sveitsissä. Hän tutustutti minut "säbän" maailmaan. Lukuryhmän käyttö oli minulle uusi ja erittäin mieluisa kokemus. Kiitos teille, tytöt!

Mitä heille tapahtui?

Lauantai 11.7.2020 - Pirkko Jurvelin

                                        Mitä heille tapahtui?

Ollessani iltakävelyllä Valamon hautausmaalla pysähdyin pitkäksi toviksi erään hautaristin ääreen. Luin useaan kertaan metallilaatassa olevan tekstin, sillä jotenkin sitä oli vaikea sisäistää ensi lukemalla.

                                TEODOR VASILINP. BORDIN LAPSET

                                OLGA *28.2.1935 REINO *26.6.1936

                                            ERKKI 11.1.1938

                                       Hukkuivat 20.10.1945

Kymmenvuotias Olga, yhdeksänvuotias Reino ja seitsemänvuotias Erkki, kaikki saman perheen lapsia, olivat hukkuneet yhtä aikaa. Miten tällainen traaginen tapahtuma on ollut mahdollista? Oliko kyseessä ehkä laivaonnettomuus? Olimmehan Heinävedellä, jossa vesiliikennettä on aina ollut paljon. Mieleeni tuli myös, että lapset ovat hukkuneet muualla (Laatokalla, sukulaisten luona vieraillessaan?), mutta haudattu kotipaikalleen. Lasten kohtalo vaivasi minua sen verran, että yritin hakea tapauksesta tietoa vasta saamieni oppien mukaan. Olinhan ollut Valamossa juuri kurssilla, jossa opeteltiin erilaisten tiedostojen, lehtien, kuvien, tekstien hakemista. En saanut selville mitään, sillä harmikseni kyseisenä ajanjaksona paikkakunnalla ilmestyneet lehdet eivät olleet vapaasti luettavissa.

Laitoin sähköpostia Heinäveden kirjastoon ja kysyin, olisiko heillä mahdollisesti saatavilla jotakin tietoa kyseisestä tapahtumasta. Ammattitaitoinen virkailija lähetti jo seuraavana päivänä minulle liitetiedoston sukuselvityksestä, muuta tietoa tapauksesta ei löytynyt. Sukuselvitys avasi tapahtumaa jonkin verran. Isän nimi oli kirjoitettu asiakirjoissa muotoon ”Feodor”, hän oli syntynyt vuonna 1896. Lasten äiti oli nimeltään Matrona Mihailintytär Truhponen, ja hän oli syntynyt vuonna 1900. Bordin perhe on ollut hyvin lapsirikas, sillä ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1918 (eli äiti on ollut 18-vuotias, oli ehkä naimisiin mennessään 17-vuotias) ja kolmastoista lapsi vuonna 1941. Komea perhe, työtä pariskunnalla on ainakin riittänyt.

Perheen kolmen lapsen kuolemasta asiakirjat mainitsevat:” Olga, Reino ja Erkki jäivät jäihin yhteisellä koulumatkalla yhden pudotessa ja kahden mennessä pelastamaan +20.10.1945.” Syksy oli varmasti ollut kylmä, kun lokakuun loppupuolella olivat vedet jo jäässä. Oliko joku lapsista mennyt leikkimään jäälle, vai kulkiko koulumatka siten, että jään yli oli helppo oikaista? Sitä asiakirjat eivät kerro. Kolmen lapsen menettäminen yhtä aikaa on aivan käsittämätöntä. Kuinka sellaisesta voi selvitä? Voiko sellaisesta selvitä? Sukukirjojen mukaan lasten äiti on kuollut 53-vuotiaana, eli hän eli vielä kahdeksan vuotta tuon kauhean onnettomuuden jälkeen. Lasten isä, Teodor, kuoli jo kolme vuotta aikaisemmin.

Tämä ei ollut ainoa menetys, joka oli kohdannut Bordin perhettä. Ennen hukkumisonnettomuutta, perheen Vihtori-niminen poika oli kuollut (vuosilukua ei mainita). Asiakirjoissa sanotaan:” Vihtori kuoli 3 v hevosen potkaisemana”. - Uskon, että tuossa perheessä on usein huokaistu:”Miksi? Miksi juuri meille annetaan tällaiset koettelemukset?” Vai onko pariskunta tyytynyt Herran tahtoon.

Kävin katsomassa Oulun museossa olevaa ”Huolella haudatut” näyttelyä. Koska kirkon lattian alle hautaaminen on ollut yleistä 1700-luvun lopulle saakka, arkeologeilla on ollut mahdollisuus tutkia eri aikakausien hautaustapoja jäljelle jääneistä vainajista ja heidän vaatteistaan ja mukana haudatuista esineistä. Esillä oli paljon tietoa myös Keminmaan kirkkoherran Rungiuksen muumiosta, jota olen joskus käynyt katsomassa kyseisessä kirkossa, ja joka on tänä päivänäkin siellä esillä. Tuosta näyttelystä jäi mieleeni erityisesti pienen lapsen hautaan valmistaminen (en muista, mikä vuosisata oli kyseessä). Nuoret naiset ja miehet kokoontuivat yöksi muistelemaan vainajaa ja valmistamaan hänelle hautausvaatteita. Koska lapsikuolleisuus oli yleistä, tapahtuma ei painottunut suremiseen, vaan tilaisuus saattoi olla jopa hilpeä. Kyseisissä menoissa oli mahdollista solmita tuttavuuksia, jotka johtivat kihlauksiin.

                                   "Tuuti lasta tuonelahan,

                                    Lasta lautojen sylihin,

                                   Alla nurmen nukkumahan,

                                    Maan alla makoamahan.”

                                      (Kanteletar 1887)

Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Black Lives Matter

Sunnuntai 14.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Black Lives Matter

Kun mustaihoinen George Floyd kuoli Minneapolisissa poliisin väkivallan uhrina, tapahtuma sytytti valtavan mellakka- ja vastamellakka-aallon ympäri maailman. Oikeutetusti on esimerkiksi tuotu esille fakta, jonka mukaan mustat joutuvat todennäköisemmin poliisin ampumaksi ja vakavan väkivallan kohteeksi kuin muut etniset ryhmät. Black Lives Matter (järjestö perustettu 2013) eli BLM voidaan suomentaa esimerkiksi:”Mustien elämällä on väliä”. Ajatuksena on luonnollisesti se, ettei rotu tai ihonväri saa vaikuttaa ihmisen kohteluun tai hänen elämäänsä ylipäätään. Suurin osa niistä mielenosoituksista, joista olemme kuulleet, ei kuitenkaan ole tämän organisaation järjestämiä, vaikka slogania käytetään sujuvasti ympäri maailman.

Välikommenttina tähän minun täytyy sanoa, että aiheesta on hankala kirjoittaa suomeksi, koska täysin hyväksyttyä ja korrektia sanaa ilmaisemaan ihmisen ihonväriä, ei suomen kielestä löydy. Sen ymmärtää jokainen, että sana ”neekeri” on kielletty. Muistan yhä sen aapiskirjan (minulla on se hyllyssäni), jossa oli kaunis kuva ja teksti:” Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” No, se oli silloin. Sana ”musta” on myös liian kova tai suorastaan tökerö. Eiväthän lapsetkaan saa enää leikkiä ”Kuka pelkää mustaa miestä?”. Viimeisin versio tuosta oli muistaakseni ”Kuka pelkää jäämiestä?”. Voisinko käyttää sanaa ”värillinen”? Ei hyvä, kuulostaa siltä, että korostan henkilön ihonväriä jonkin muun ominaisuuden jäädessä mahdollisesti vähemmälle huomiolle. Tämä on hankalaa, mutta kun tajusin, että USA:ssa mustat sanovat ”black”, päätin myös käyttää sanaa ”musta”.

Syyt mustien ja valkoisten välisiin ongelmiin lepäävät syvällä USA:n historiassa. Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa lailla vuonna 1865, ja suurin osa liittovaltion nykyisistä mustista asukkaista on näiden entisten orjien ja heidän jälkeläistensä jälkeläisiä. Historia ei unohdu, ja solutkin muistavat. Näennäisen vapauden ja tasa-arvon alla kytee vuosisatojen epäluottamus, viha ja kauna, josta on vaikea päästä eroon millään laeilla. Virallisesti rotuerottelua ei ole olemassa, mutta käytäntö on monin paikoin toinen. Hyvin usein asuinalueet jakautuvat etnisesti, ja mustien on vaikea päästä yksityiskouluihin taloudellisten syiden vuoksi. Tutkimusten mukaan mustaihoisen todennäköisyys olla köyhä on kolme kertaa suurempi kuin valkoisella, ja lukion suorittamisen mahdollisuus on puolet valkoisiin verrattuna. Yhdysvaltain Oikeusministeriön arvion mukaan joka kolmas musta joutuu jossakin elämänsä vaiheessa vankilaan. Näitä tutkimustuloksia, joissa näkyy mustan ihmisen huonompiosaisuus valkoiseen verrattuna (siis Yhdysvalloissa) löytyy loputtomiin. Ongelmia pyritään ratkaisemaan lainsäädännöllisesti ja monilla muilla keinoilla, mutta orjuuden luoma epätasa-arvo näyttää olevan vaikeasti poistettavissa.

Näin siis tämän päivän Yhdysvalloissa. Miten on meillä Suomessa? Lainaan yle:n uutista:”Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore selvitys osoittaa, että neljä viidestä afrikkalaistaustaisesta on kokenut Suomessa syrjintää ihonvärinsä takia. Yleisimmin rasistista syrjintää ja häirintää kohdataan julkisissa kaupunkitiloissa, kouluissa ja työpaikoilla. Valtaosa vastaajista oli kohdannut syrjintää kuukausittain, viikoittain tai päivittäin.” Tämä on tilanne meillä täällä Suomessa, maassa, jonne ei ole koskaan tuotu mustia orjia Afrikasta. Rasismi on pelkoa, jota tuntevat sekä valkoiset että mustat. Sitä joutuu kokemaan lähes jokainen maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija. Rasismi on ihmisen pelkoa siitä, että musta mies tuhoaa valkoisen rodun edustajan hengen, oikeudet ja omaisuuden. Rasismi on pelkoa vieraan, tuntemattoman edessä. Rasismi on suojelunhalua, joka ylittää terveen järjen ja faktat.

Ystäväni Omar on asunut Suomessa jo lähes viisi vuotta. Hän käy töissä, hänellä on suomalainen tyttöystävä, hänellä on pankkitili, hän on erittäin kohtelias ja ystävällinen. Kysyin häneltä, onko hän kokenut Suomessa rasismia. Hän vastasi, ettei ole, mutta epäilen, että hänen kohteliaisuutensa esti häntä olemasta ihan rehellinen. Omarin tyttöystävä kertoi, että tälle on joskus huudeltu jotakin, mutta onneksi ei mitään sen kummempaa. - Onko sinun perääsi huudeltu kaduilla?

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Kertakäyttöelämä eli Mitä jätän jälkeeni?

Maanantai 25.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Kertakäyttöelämä

eli

Mitä jätän jälkeeni?

Oulun taidemuseossa oli viime talvena näyttely, jonne kerättiin näytteille asetettavaksi ihmisten ”aarteita” eli heille tärkeitä esineitä. Minunkin aarteeni oli esillä museon vitriinissä: Se on ukkini yli sata vuotta vanha sotilaspassi, joka on minulle monella tapaa erittäin arvokas. Jos pääsisin nyt lahjoittamaan näyttelyesineen uuteen Minun aarteeni-näyttelyyn, niin tällä kertaa veisin museoon ruukunkappaleen. Olen saanut sen joskus lahjaksi tuttavaltani Israelissa ollessani maassa hänen vieraanaan, ja oletettavasti sillä on parhaimmillaan ikää parituhatta vuotta. Tuolla savikappaleella ei ole varmaankaan taloudellista arvoa (pitäisikö kysyä tori.fi?), mutta esineenä se on kiehtova, mystinen ja jotenkin – käsittämätön. Astian pohja on ollut halkaisijaltaan noin 6 cm, mutta sen seinämät laajenevat niin, että voisin kuvitella siihen mahtuneen ruokaa tai juomaa monta desilitraa sen korkeudesta riippuen. Saviesineen pinta on koristeltu. Mikä tämä astia oli? Kuka tai ketkä ovat käyttäneet sitä? Milloin? Onko tämä savikappale ainoa, mitä jonkun ihmisen tai perheen elämästä on jäänyt jäljelle?

Mitä minusta jää jälkimaailmalle? Entä sinusta? Joku voisi sanoa, että lapset – tietysti. Ajattelen kuitenkin niin, että vaikka minulla on ollut suuri osuus lasteni saattamisessa maailmaan, niin he ovat kuitenkin ihan itsenäisiä ihmisiä, eivätkä oikeastaan siinä mielessä vastaus kysymykseeni. Joku voisi sanoa, että olethan kirjoittanut kirjoja. Kyllä vain! Eräs ystäväni tuumasikin kerran, että sinä olet sentään kirjoittanut kirjoja, mutta kun hän on syöttänyt lapsiaan, niin hänen tuotoksensa ovat vain tulleet p….na ulos. No, joo, tuota noin. En ehkä ole turhan vaatimaton, vaikka arvelenkin, etteivät teokseni jää elämään maailman kirjallisuuden historiassa huolimatta siitä, että ne ovat olleet tärkeitä minulle. Täytyy kyllä myöntää, että on tuntunut mukavalta, kun olen silloin tällöin törmännyt tutkimuksiin tai kirjoihin, joissa minun teokseni ovat olleet lähdemateriaalina. Silloin vaatimatonkin ihminen hymyilee itsekseen.

Lähes neljäkymmentä työvuotta opettajana, eiköhän niistä ole jonkinlaisia jälkiä jäänyt? Kyllä, ihan varmasti, hyviä ja huonoja. Kerran lapset vinkkasivat minulle jonkin sivuston, johon ihmiset olivat saaneet anonyymisti jättää kiitoksiaan entisille opettajilleen. Eräs kiittäjistä mainitsi minun nimeni ja kertoi olleensa yksinäinen ja arka oppilas. Meillä oli ollut siihen aikaan kirjepostilaatikko luokassa, ja se aukaistiin kerran viikossa. Tämä entinen oppilaani kertoi, kuinka opettaja vastasi aina hänen kirjeisiinsä, ja tästä oli tullut hänelle hyvä mieli. Nyt tuli minulle hyvä mieli: olin tehnyt jotakin oikein!

Maailman historiassa on lukuisa joukko henkilöitä, joiden maine ja nimi on jäänyt elämään vuosisatoja, jopa vuosituhansia heidän jälkeensä – joko hyvässä tai pahassa. Voimme nauttia upeasta, satoja vuosia sitten sävelletystä musiikista, ihailla ainutlaatuisia ikivanhoja taideteoksia, ihmetellä filosofien älykkyyttä, tiedemiesten kykyä ajatella ilman rajoja ja käyttää hyväksemme älykköjen kehittelemiä oppeja ja teknisiä laitteita, eikä näiden taitureiden nimi pääse unohtumaan. Toisaalta historian kirjoissa on myös pitkä liuta nimiä, jotka haluaisimme pyyhkiä olemattomiin: hirmuhallitsijat, rotujen ja kansojen vainoajat ja murhaajat, monet mielenvikaiset, joiden tekemiset ovat jättäneet ikuisen, karmivan muiston ihmiskunnan sydämeen.

Esitin blogini alussa kysymyksen: mitä jätän jälkeeni? Olen tässä kirjoitellessani ja mietiskellessäni tajunnut, kuinka perin inhimillinen ja itsekeskeinen - suorastaan omahyväinen – tuo kysymys on. Se on ahdistava ja väärä. Miksi ihmeessä minun pitäisi jättää jonkinlainen jälki tähän universumiin? Ei minusta ole siihen. Meistä jokainen elää kertakäyttöelämää, ja kun kuolemastamme on kulunut sata, ehkä kaksisataa vuotta, ei eletyllä elämällämme ole sen ihmeempää merkitystä - eikä tarvitse olla. Näin on hyvä.

Mielen liikkeitä

Keskiviikko 13.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Mielen liikkeitä

Tästä tapahtumasta on aikaa parisenkymmentä vuotta. Asuimme silloin vielä Jäälissä, oli talvi-ilta, ja toisella luokalla oleva tyttäremme lähti potkurilla kaverin luona käymään. Mieheni ei ollut kotona, ja puuhailin kotitöiden parissa, kun ovikello soi.

- Tule nopeasti, sinun tyttäresi on jäänyt auton alle.

Laitoin takin päälleni, kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Ambulanssi oli jo paikalla, ja muistelen, että lapsi makasi vielä hangessa. Yliajaja oli pysähtynyt lähelle, odotimme jotakin, en tiedä, mitä. Ehkä yliajon uhria tutkittiin. Minulle sanottiin, että lasta lähdetään viemään sairaalaan, ja ilmoitin, että käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja tulen mukaan. Näin kävi. Koko aikana en ollut sanonut juuri sanaakaan, lasta en päässyt koskettamaan, enkä muista, mitä hänelle puhuin.

Ambulanssissa istuin paarien vieressä tytön lähellä samoin kuin sairaalassa siinä huoneessa, jossa hänen vatsaansa ultrattiin. Auton rengas oli kuulemma ajanut lapsen vatsan yli. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään vammoja, ja lapsi vietiin yöksi osastolle tarkkailuun. Nämä tapahtumat ovat muistissani hyvin epämääräisinä, hajanaisina kuvina. Kaikkein selvimmin muistan oman olotilani: olin jähmettynyt, suorastaan jäätynyt. Minusta ei tuntunut miltään, en itkenyt tai huutanut, en sekoillut, minä olin asiallinen ja neutraali, ja tuntui siltä, ettei minun maailmassani ollut enää yhtään minkäänlaisia tunteita. Olin kone.

Seuraavana päivänä menin töihin, ja koska asuinpaikkakuntamme oli pieni, kaikki tiesivät auto-onnettomuudesta. Rehtori halusi jutella kanssani, mutta minä sanoin, etten voi. Lapsen opettaja olisi halunnut askarrella luokkakavereiden kanssa yhteisen tervehdyksen, mutta minä sanoin, etten oikein välitä sellaisesta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.

Iltapäivällä minun oli mentävä yliopistolle jatko-opintoihini liittyvälle pakolliselle luennolle. Tunsin oloni kauhean vaivaantuneeksi, sillä olin kiireessä pannut päälleni punaisen puseron. Muistan vieläkin, mistä olin sen ostanut ja että todella pidin siitä. Nyt punainen tuntui kuitenkin liian kirkkaalta. Minulla olisi pitänyt olla ylläni harmaata tai mustaa, jotakin, jonka sisällä olisin päässyt pakoon muulta joukolta. Yleensä istuin luennolla edessä, koska luennoitsijan kanssa oli näin helppo kommunikoida, ja sitä paitsi tämä saksalainen tohtori oli erittäin mukava eikä lainkaan muodollinen. Tällä kertaa hain istumapaikan salin takaosasta. Kun joskus myöhemmin juttelin tuon luennoitsijan kanssa siitä iltapäivästä, hän sanoi ajatelleensa, että minulle oli tapahtunut jotakin. En ollut se sama ihminen, jonka hän oli tuntenut jo aika kauan. Tietenkään hän ei silloin tullut kysymään minulta mitään, ja selvisihän asia sitten myöhemmin.

Onnettomuuspäivän jälkeisenä iltapäivänä saimme hakea terveen lapsemme kotiin. Lääkärin neuvon mukaan hän levähteli kotona kuitenkin muutaman päivän ennen kuin palasi takaisin kouluun. Nainen, joka oli ajanut onnettomuusautoa, halusi tulla käymään meillä. En voinut kieltääkään, vaikka en millään olisi halunnut keskustella asiasta. Ymmärsin kuitenkin, kuinka raskas tuo tapahtuma oli ollut hänellekin, joten sovimme vierailusta. Keitin kahvit, hän kertasi tapahtumaa, minä en oikein jaksanut. Talvi-ilta oli ollut pimeä, tuo tieosuus, jolla pikkutyttömme potkutteli, oli tietyön alainen, ja siinä oli kavennettu kohta. Tyttäremme lähti ylittämään tietyön vuoksi katua, ja autoa kuljettanut nainen huomasi hänet liian myöhään. Tapahtumassa oli hyvin paljon sattumia – niin kuin onnettomuuksissa usein on-, mutta onneksemme mitään vakavaa ei tapahtunut. Muistelen, että vieraamme toi muistoksi mukanaan enkeli-magneetin.

Tyttö on jo aikuinen, ja kun olemme joskus keskustelleet tuon illan tapahtumista, hän on sanonut, ettei oikein muista enää koko asiaa. Hän sanoo, ettei hänelle ole kuitenkaan jäänyt asiasta erityisiä pelkoja, puhumattakaan traumoista. Minä en vielä tänä päivänäkään osaa kunnolla ajatella tuota talvista onnettomuusiltaa. Ajatukset karkaavat nopeasti muualle, se ovi, jonka takana muistot ovat, on paksulla lukolla suljettu. - Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käyttäytyä kriisin kohdatessaan. Shokkivaiheessa moni toimii niin rauhallisesti ja tehokkaasti, että ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa jopa tunteettomalta. Ja sitten, täysin odottamatta, jokin asia herkistää mielen, ja kyyneleet – ne, joita on pidetty visusti lukkojen takana – alkavat virrata, emmekä enää tiedä, miksi itkemme.