Mikä sota? Missä?

Keskiviikko 20.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Mikä sota? Missä?

Otsikon kysymyksen oli esittänyt täältä katsottuna toisella puolella maapalloa asuva henkilö, kun hänelle oli joku turisti yrittänyt kertoa Ukrainan sodasta. On aivan ymmärrettävää, ettei tämä meidän tiedotusvälineidemme keskeisin uutinen herätä kiinnostusta jossakin siellä, missä koko tilanteella ei ole minkäänlaista merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Sitä paitsi, sotahan on täysin arkipäiväinen ja jokapäiväinen osa tämän päivän elämää yllättävän monessa osassa maailmaa juuri tälläkin hetkellä. Aloitan vaikkapa ydinasesopimuksesta, joka allekirjoitettiin Iranin ja Yhdysvaltojen, Ranskan, Iso-Britannian, Saksan, Venäjän ja Kiinan välillä vuonna 2015. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Yhdysvallat syytti kuitenkin useampaan kertaan Irania sen rikkomisesta ja lopulta vuonna 2018 vetäytyi koko sopimuksesta ja asetti samalla Iranille pakotteita. Monet maat ja järjestöt työskentelevät tälläkin hetkellä estääkseen ydinsodan syttymisen Yhdysvaltojen ja Iranin välille. Tilanne on hyvin tulenarka.

Vuonna 2003 käynnistettiin Yhdysvaltojen johtama sota Irakia vastaan. Maan johtajaa Saddam Husseinia epäiltiin joukkotuhoaseiden hallussapidosta. Vaikka sota on sittemmin saatu päätökseen, levottomuudet maassa jatkuvat, sillä uudella hallituksella on paljon vastustajia. Irakin kansa kärsii, ja myös me täällä Suomessa havahduimme maan tilanteeseen viimeistään siinä vaiheessa, kun pakolaisvirta Irakista saapui maahamme vuonna 2015. Vai olemmeko havahtuneet? Ymmärrämmekö me mitään? Haluammeko me ymmärtää?

Vuosi 2014 toi Afganistaniin suuria ongelmia, sillä presidentinvaaleissa ei päästy yksimielisyyteen. Samoihin aikoihin myös NATO:n joukot lähtivät maasta. Kokonaistilanne Afganistanissa on tänä päivänä vaarallinen, siellä käydään taisteluita, ja jatkuvat terrori-iskut kuuluvat jokapäiväiseen elämään.

Intia on maailman seitsemänneksi suurin maa, ja sen väkiluku on maailman toiseksi suurin. Maan asukkaat edustavat monenlaisia kansallisuuksia ja uskontoja. Vaikka Intiassa on demokraattinen hallintojärjestelmä, se ei näytä vaikuttavan siihen tosiasiaan, että siellä on eniten aseellisia konflikteja verrattuna koko maailman tilanteeseen.

Syyriassa on riehunut sisällissota maaliskuusta 2011 alkaen. Ihmiset ovat yrittäneet paeta sotaa käyvästä maasta, ja YK:n arvion mukaan ulkomaille on lähtenyt 5 miljoonaa ihmistä, ja maan sisällä pakolaisia on noin 6,5 miljoonaa. YK kuvailee pakolaiskriisiä yhdeksi pahimmista, mitä se on koskaan nähnyt.

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on luultavasti yksi maailman tunnetuimmista. Israelin valtio perustettiin vuonna 1948, ja jonkinasteinen sotatila on vallinnut Lähi-idässä siitä lähtien. Maan omistuksesta kiistellään, eikä minkäänlaista ratkaisua ole näkyvissä. Aseellisia yhteenottoja ja pommi-iskuja tapahtuu usein.

Kongon demokraattinen tasavalta sijaitsee keskellä Afrikan mannerta. Se on yksi maailman köyhimmistä maista. Maan sisällä lukuisat aseelliset ryhmät taistelevat keskenään tai valtion armeijaa vastaan yrittäen saada mahdollisimman paljon poliittista valtaa ja varallisuutta.

Somalia sijaitsee Itä-Afrikassa ja muodostaa siellä mantereen kärjen. Maassa on riehunut sisällissota ja suuri kaaos useiden vuosien ajan, ja tämä on aiheuttanut rikollisten, merirosvojen, ja monenlaisten väkivaltaisten ryhmien leviämisen. Maan asukkaat kärsivät väkivallasta ja suuresta köyhyydestä.

Myanmarissa riehuu maailman pisin sota, sillä se on alkanut jo vuonna 1948. Kun viisitoista eri kapinallisryhmää taisteli maan hallinnosta, kenraalit perustivat vuonna 1962 sotilasdiktatuurin, joka hallitsi maata itsevaltaisesti. Vastaväkivallan kierre jatkui, kunnes vuonna 2010 pidettiin pitkän ajan jälkeen vapaat vaalit. Tästä huolimatta sota ei ole vieläkään ohi, väkivaltaisuuksia puhkeaa yhä uudelleen, ja monet ihmiset joutuvat pakenemaan esimerkiksi Thaimaahan.

Jatkanko vielä? En taida, antaa olla, johan tämä on nähty, uskotaan, uskotaan: Ihmiskunta ei pysty elämään rauhassa. Jos kuitenkin tehtäisiin kansanäänestys ympäri maapallon, ja joka ikinen ihminen saisi antaa äänensä ja vastata kysymykseen haluaako elää mieluummin rauhassa kuin sotatilanteessa, niin ihan varmasti hyvin suuri enemmistö antaisi äänensä rauhalle. Miten ihmeessä tämä kaikki on siis mahdollista?

(Lähde: frieden-fragen.de)

Hyvästi, rakas ystävä!

Tiistai 12.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Hyvästi, rakas ystävä!

Olin lähdössä parin viikon pituiselle matkalle, mutta halusin kuitenkin käydä sitä ennen tervehtimässä ystävääni, joka oli jo kolme vuotta ollut hoivakodissa. Kaarina sairasti Alzheimerin tautia, ja olin viime vuosien aikana elänyt hänen mukanaan monet sairauden eri vaiheet. Persoonanpiirteiden muuttuminen hämmensi minua ajoittain, mutta tiesin, että ne kuuluivat sairauden etenemiseen samoin kuin monet fyysiset muutokset. Iloitsin kuitenkin aina siitä, että hän yhä tunnisti minut, ja vaikka keskustelumme oli loppuaikoina yksipuolista, hänen hymynsä ja ”näin on” huokauksensa kertoivat, että hän eli mukana tarinoissani, vaikka ei varmasti kaikkea pystynyt enää ymmärtämään.

Hoitolaitoksessa oli kuitenkin hiljattain ollut norovirustapauksia, ja se sai minut harkitsemaan vierailun lykkäämistä. En halunnut sairastua juuri ennen matkaa tai sen aikana. Pari päivää ennen lähtöäni Kaarinan poika kuitenkin soitti ja kertoi, että nyt äiti on laitettu saattohoitoon. Hoivapaikkana oli sama huoneisto, jossa hän oli asunut viimeiset vuotensa miehensä kanssa, mutta lääkitys lopetettaisiin samoin kuin pakkoruokinta. Nielemisen kanssa oli ollut ongelmia jo pitkään, ja sen vuoksi syöminen oli hankalaa.

Muutama tunti ennen koneen lähtöä koputin ystäväni huoneen oveen. Kaarina makasi sängyssään kuten yleensä viime aikoina, minä menin hänen luokseen ja etsin katsekontaktin. ” Katso, toin sinulle pääsiäiskukkia. Nämä ovat iloisen värisiä. Asetan ne tuonne pöydälle, niin voit katsella niitä.

Oli kahviaika, ja sanoin ystäväni miehelle Taunolle, että hän voisi hyvin mennä kahville, me kyllä pärjäisimme Kaarinan kanssa keskenämme.

Olimme kahden, ja minä sain jättää jäähyväiset rakkaalle ihmiselle. Kiitin häntä siitä ystävyydestä, luottamuksesta ja lämmöstä, joita hän oli osoittanut minua kohtaan jo useamman vuosikymmenen ajan. Halasin häntä ja lauloin meille molemmille tutun laulun, joiden sanat olivat saatellet lapsemme uneen: ”Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani. Jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.” Hän katsoi minua ja sanoi:”Sinä olet…” Sanoin vielä hymyillen, että hänen pitäisi olla kiltisti matkani ajan, niin toisin hänelle tuliaisia.

Aviomies tuli päiväkahvin jälkeen pian takaisin huoneeseen. Juttelimme siitä, että Kaarinalla oli tänään hyvä päivä. Hän oli selvästi virkeämpi, enemmän läsnä kuin monesti muulloin. Ajattelin silloin mielessäni, että saattohoitojakso voisi kestää pitkäänkin.

Olin ollut vajaan viikon matkalla, kun sain viestin:”Äiti on nukkunut tänään pois.” Se, minkä olimme tienneet tapahtuvaksi, oli siis nyt toteutunut. Kukaan ei voi sanoa, etteikö kuolema ollut odotettavissa, mutta sen tietäminen ei vähentänyt suurta menetyksen tunnetta. Me kaikki suremme ja kaipaamme ihmistä, joka jätti jälkeensä lämpimän, valoisan muiston. Muistot elävät - niin sanotaan, ja tottahan se on -, mutta tämä ihminen on meille kaikille lopullisesti poissa.

Vaatekaupoissa kierteleminen ulkomailla on ainakin minulle mukavaa ajanvietettä, vaikka kaikki eivät sellaisesta perustakaan. Tällä kertaa minun ei ole tarvinnut katsella kesävaatteita, vaan etsinnän kohteena on ollut musta, pitkä mekko, joka löytyikin kohtuullisen helposti. Tiedän, että joka kerta, kun näen tuon vaatekappaleen kaapissani, se muistuttaa minua tästä matkasta ja ystäväni kuolemasta.

Lupasin tuoda Kaarinalle tuliaisia. Edelliseltä Espanjan-lomaltani vein hänelle erilaisia rannalta kerättyjä simpukoita. Kerroin hänelle, mitä ne olivat, hän hypisteli ja tunnisteli niitä käsissään ja ihmetteli. Kun kävelin pari viikkoa sitten jälleen rannalla, oli ensimmäinen lomapäiväni, mietin, löytäisinkö tällä kertaa erilaisia simpukoita tai ehkä kauniita, sileitä kiviä, joita Kaarina voisi pidellä käsissään. Olen voinut lopettaa etsimisen, sillä hän ei tarvitse enää mitään, hänellä on jo kaikki.

Kiitos, rakas ystävä!

Lyöminen kielletty, tappaminen sallittu?

Tiistai 5.4.2022 - Pirkko Jurvelin

Lyöminen kielletty, tappaminen sallittu?

Elokuvamaailman Oscarit on jaettu jälleen. Harva muistaa kuitenkaan, kuka voitti mitä ja miksi, koska kaiken huomion vei näyttelijä Will Smithin ja tilaisuutta juontaneen koomikon Chris Rockin kesken tapahtunut välikohtaus. Rock kertoi vitsin, jonka hän kohdisti Smithin vaimoon, lähinnä siis tämän hiustyyliin. Jada Pinkett, Smithin vaimo, kärsii sairaudesta, joka aiheuttaa hiustenlähtöä, ja hänen päänsä on lähes kalju. Juontajan tökeröstä vitsailusta suuttuneena Smith käveli lavalle ja löi miestä niin sanotusti turpaan. Smith poistui lavalta Rockin jäädessä pitelemään hämmentyneenä poskeaan, mutta tokeni epämieluisasta yllätyksestä nopeasti ja jatkoi juontokeikkaansa. Myöhemmin illalla Smith piti tunteikkaan puheen saatuaan Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan elokuvassa ”King Richard”.

Smithiä syytetään aiheellisesti väkivaltaisesta käyttäytymisestä, tosin Rock ei ole virallista syytettä nostanut. Smith on kertonut kuitenkin luopuvansa Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenyydestä, koska oli välikohtauksella ”pettänyt akatemian luottamuksen”. Asian käsittely jatkuu, kunnes uudet skandaalit peittävät sen alleen, eikä ketään oikeasti enää kiinnosta.

Minua on tässä tapahtuneessa jäänyt vaivaamaan eräs juttu. Smith suuttui, koska hänen sairasta vaimoaan oli loukattu. Lyödä ei saa – sehän on opittu jo viimeistään päiväkodissa, toivottavasti kuitenkin jo kotona. Väkivalta on väkivaltaa, pois se meistä. Mutta: Saako ihmisiä ivata, asettaa pilkan kohteeksi, vähätellä, nolata? Ei tietenkään! Sekin on siis jo opittu viimeistään siellä päiväkodissa, ja sitä kutsutaan henkiseksi väkivallaksi. Kun mietin omaa työaikaani, niin jouduin paljon selvittelemään lasten välisiä kahinoita. Yleensä kysymys oli sanallisista riidoista, mollaamisesta, harvemmin todellisesta tappelusta. Kaikille tuli kuitenkin selväksi, että ketään ei saa haukkua, toisia pitää kohdella ystävällisesti riippumatta siitä, kuka ja millainen toinen on. Toisen tahallista pilkkaamista ei saa kutsua huumoriksi ja tällä tavoin vähätellä tekoa.

Miksi Chris Rockin käsittämättömän ilkeä kommentointi on jäänyt vaille huomiota? Miltä Jada Pinketistä tuntui istua juhlayleisön joukossa pilkan kohteena? - Onneksi hänellä on mies, joka uskalsi ilmaista kantansa Rockin halventavaan kielenkäyttöön! Mutta kysyn vielä: Miksi riidan aloittaja pääsi niin helpolla?

Nyt on siis tullut selväksi, että lyödä ei saa. Koko maailmahan siitä suuttuu ja närkästyy.

Venäläiset suorittavat parhaillaan kansanmurhaa Ukrainassa. Putinin aloittama sota on kestänyt jo puolitoista kuukautta, ja sodan edetessä siviileihin kohdistuvat järjettömät surmat ja raakuudet alkavat tulla esiin. Venäjä kiistää kaiken, eivätkä maailmanlaajuiset talouspakotteet ja muut sanktiot näytä vaikuttavan hyökkääjäpuolen toimiin.

Sen, mikä ei pitänyt olla totta, on osoittautunut valitettavan todeksi. Olemme hitaasti mutta varmasti menemässä kohti kolmatta maailmansotaa, eikä sen estämiseksi ilmeisesti kukaan voi tehdä mitään. Miten tämä voi olla mahdollista?

Onko niin, että sotiminen, valloitushalu, hallitseminen kuuluu ihmisluontoon? Kun yhdestä maailmansodasta on selvitty, kun tuhon rauniot on korjattu, kuolleet haudattu ja jälleen alettu toiveikkaasti rakentamaan uutta parempaa huomista, niin jokin siellä ihmisen perimässä alkaa panna vastaan? Onko näin sittenkään tarpeeksi hyvä? Kuuluuko tuo maa-ala kuitenkin minulle eikä tuolle toiselle? Pitäisikö alkaa siirrellä rajoja?

En haluaisi luovuttaa. Haluaisin uskoa, että ihminen pystyy neuvottelemaan, ottamaan huomioon toisenkin näkökulman ja pystyy tyytymään vähempään, jos se on kaikkien etu. Valitettavasti olen kuitenkin alkanut uskoa pahan valtaan.

Will Smith on joutunut nöyrtymään ja pyytämään lyöntiään anteeksi, hänen maineensa on kärsinyt, ja se näkyy mahdollisesti tulevaisuudessa myös työn saannissa. Hän löi yhden kerran vaimoaan pilkannutta miestä.

Ukrainan sodan aloittaja tuskin koskaan pyytää anteeksi sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat tai kärsivät sotavammoista, perheet hajoavat, rakennukset ja kaupungit tuhoutuvat, ja monta sukupolvea joutuu jälleen kerran kantamaan sisällään sodan traumaa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua opiskelijat käyvät läpi tätä ajanjaksoa ihmiskunnan historiassa ja kysyvät ohjaajaltaan: Miksi? Tämä vastaa: Koska ihminen on paha.

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Tiistai 29.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Sukulaispoika Ukrainan sotarintamalla (melkein)

Sukulaispoika valitti, että häiriintymätön yöuni oli viime aikoina ollut katkolla, eikä tämä ollut oikein hyvä juttu miehelle, joka joutuu tekemään paljon yötöitä.

- Mistä nyt oikein on kysymys? minä tiedustelin. - Eihän sinulla yleensä ole ollut ongelmia nukkumisen kanssa.

- No, nykyisin minä sodin kaiket yöt Ukrainan armeijan mukana. Ja meno on kovaa!

- Mitä ihmettä? Minä en ainakaan näe sotaunia.

- Tänä päivänä jokainen voi katsella esimerkiksi Facebookista miltei reaaliaikaista sodankäyntiä – valisti tuo nuori mies -, ja täytyy myöntää, että koneen äärellä tulee vietettyä aikaa enemmän kuin laki sallii.

- Mitä vaimo siitä tuumaa?

- Katsoo itsekin yhtä kiinnostuneena.

Totta on, että Ukrainan sota tulee ihmisten uniin kaikkialla. Selailin mielenkiinnosta suomalaisten verkkolehtien lisäksi myös englantilaisia ja saksalaisia verkkolehtiä, ja hyvin usein sekä erilaisilla kyselypalstoilla että asia-artikkeleissa tulivat ilmi sodan aiheuttamat univaikeudet, pelot ja masennusoireet. Lääkkeeksi neuvottiin keskittymään hyviin asioihin, vähentämään somessa olemista sekä myös konkreettisella tavalla auttamaan Ukrainan kansalaisia esimerkiksi erilaisin lahjoituksin tai työskentelemällä maasta paenneiden ihmisten hyväksi.

Muistan harvoin omia uniani, mutta nyt mielessäni on sangen selvästi kahden edellisen yön unet. Toissa yönä minun piti siivota jonkin juhlan jäljet suuresta juhlahuoneistosta. Aina, kun olin saanut jotain tehtyä, huomasin, että tekemistä löytyi kaksin verroin lisää. Valmista ei siis tullut. Viime yönä minun piti syödä kunnon buffetlounas. Ruokaa oli valtavasti eri pöydille katettuna, mutta minulla oli milloin liian pieni lautanen, milloin juuri se ruoka, jota halusin, oli loppunut, lopulta ruokailuaikaa rajoitettiin, en siis onnistunut syömään lounastani ollenkaan. Lisäksi unessa juttelin kauan aikaa sitten kuolleen siskoni kanssa, josta en kyllä ole muistini mukaan aiemmin nähnyt unta. Siis molemmissa unissa oli kyse ruuasta ja siitä, etten ehtinyt tai onnistunut tekemisissäni. Unitutkijat, apua!

Takaisin sotaan. Vietin opiskeluaikanani yhden kesän Yhdysvalloissa työntekijänä lastenleirillä. Väliaikoina asuin erään perheen luona, ja retkeilimme usein lähiympäristössä. Kerran menimme retkelle eläintarhaan. Kun kiertelimme ympäri aluetta, huomioni kiinnittyi erääseen miesryhmään. Miehet lähentelivät keski-ikää, he liikkuivat tiiviisti yhdessä, mutta ulkopuolinen pystyi helposti huomaamaan, että he olivat mieleltään pahasti haavoittuneita psyykeongelmaisia henkilöitä. Kun katselin näitä retkeilijöitä, asuinperheeni äiti kuiskasi minulle:”He ovat Vietnamin sodan veteraaneja.” Ymmärsin heti, miksi nämä fyysisesti terveen näköiset miehet olivat niin syvästi vammautuneita.

”Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945” on historiantutkija Ville Kivimäen kirjoittama tietokirja, joka sai Tieto-Finlandia-palkinnon vuonna 2013. Tässä suora lainaus kirjasta:”Talvisodassa sotilaiden unenpuute, kasvava kaatuneiden määrä, pakkanen ja ylivoiman edessä vetäytyminen aiheuttivat uupumista ja taistelustressiä. Tykistökeskitysten tai jatkuvan rumputulen alaiseksi joutuneissa sotilaissa ilmeni järkyttyneisyyttä, josta käytettiin rivimiesten keskuudessa termiä ”tärähtäneet”. ”

Kivimäki kirjoittaa, että lopulta psykiatriseen hoitoon päättyivät vain ne taistelijat, jotka olivat menettäneet toimintakykynsä kokonaan. Jatkosodassa heitä oli 15 700. Viimeisimmässä Facebook-päivityksessäni (Facebook: Kirjailija Pirkko Jurvelin) olen laittanut esille kuvan Uhtualta talvelta 1940 (?). Lumipuvuissa olevat nuoret miehet pitävät totisen näköisinä kivääreitään katsoen suoraan kameraan. Isäni Ilkka Törmälä on kuvassa kolmas vasemmalta. Isä palasi sodasta terveenä, ja vaikka hän oli viettänyt jonkin aikaa sotilassairaalassa ampumahaavan vuoksi, se ei jättänyt pysyvää vammaa. En tiedä, näkikö isäni koskaan painajaisia, tai kärsikö hän muuten sodasta aiheutuneista traumoista, sillä hän oli aina positiivinen, tyytyväinen ja ymmärtäväinen, ihana isä.

Tutkimustulosten mukaan sotatraumat periytyvät aina viidenteen sukupolveen asti. Jos näin on, niin lieneekö maailmassa montakaan sukupolvea, joka ei olisi saanut osaansa sodan traumoista.

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Keskiviikko 23.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Miksi Anneli lakkasi rukoilemasta?

Meitä oli muutama ikiaikainen naisystävä kyläilemässä 80-vuotiaan Annelin luona jokin aika sitten. Siinä vaiheessa, kun olimme päivittäneet terveystietomme ja perhe-elämän tapahtumat, juoneet kahvit ja syöneet kakut, emme voineet enää lykätä sotakeskustelua. Olihan sen tultava, sillä sota Ukrainassa ja sodanuhka koko maailmassa ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme siitä hetkestä, kun aamulla avaamme silmämme aina viimeiseen valveillaolominuuttiin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

- Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut rukoilemasta sodan loppumista, Anneli sanoi. - Muistan, kuinka jatkosodan aikana äitini, mummoni ja kaikki kylän naiset puhuivat, että meidän pitää rukoilla vihollisuuksien päättymistä. Kyllä Jumala meistä huolen pitää. Ja minä rukoilin, minä kiltti, pieni tyttö. Sotakin loppui, tuli suloinen rauha ja katkera rauhansopimus. Minä olin herkkä, neuvokas lapsi ja opin lukemaan jo varhain, ja olihan meillä radio, joka oli auki miltei koko ajan. Huomasin aika pian, että eihän sota maailmasta loppunutkaan, vaikka toinen maailmansota oli saatu päätökseen. Varsinkin miehet puhuivat Israelin itsenäisyyssodasta, Korean sodasta, Algerian sodasta, Vietnamin sodasta, Suezin kriisistä, monista sisällissodista ympäri maailmaa, kuuden päivän sodasta jälleen Israelissa, Biafran sodasta, Angolan ja Libanonin sisällissodista, Afganistanin sodasta, Falklandin sodasta,Persianlahden sodasta, Kosovon sodasta, Irakin sodasta, Syyrian sisällissodasta, tässä vain muutama mainitakseni, murto-osa niistä sodista, joita maailmalla on käyty minun elämäni aikana. Jossakin vaiheessa minä sitten ymmärsin, ettei sota lopu maailmasta, ja kun sen ymmärsin, lopetin rukoilemisen. Ei siitä ole mitään apua.

Mieleeni muistui eräs sodanvastainen laulu 70-luvulta. Osa sanoista kuuluu seuraavasti:” Rakkaan rauhan aikana maataan yöllä murheetta, ilomielin nautitaan lahjat Herran laupiaan. Kiitos olkoon Jumalan! Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa, rauhan maahan rakentaa.” Luulin tosiaan aikoinani, että tuo oli jokin nuorisokappale – niitä ”protestilauluja” tai vastaavaa-,sillä se soi radiossa usein, mutta olenkin huomannut myöhemmin, että kysymyksessä on saksalainen virsi vuodelta 1661.

”Hän suo rauhan suotuisan, sodat riidat sovittaa…” kirjoitti virsirunoilija lähes neljäsataa vuotta sitten. Kumpusivatko laulun sanat hänen omasta kokemuksestaan, vai oliko kyseessä hieman karrikoiden sanottuna ”toiveajattelu”? Siltä runon sisältö ainakin nykypäivän tietämyksellä tuntuu.

24.2. Suomen helluntaikirkko kehotti kaikkia yhteiseen rukoukseen sotatoimien alettua Ukrainassa. 8.3. järjesti Avainmedia Lähetysjärjestö rukousillan Ukrainan puolesta, ja 13.3. toimitettiin uskontojen yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Tässä tapahtumassa oli mukana eri kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien edustajia.

Rukoustapahtumista ja Ukrainan puolesta rukoilevista voisi jo täällä Suomessa kirjoittaa valtavan pitkän listan, ja kun ajattelemme rukoilijoita koko maailman laajuudelta, niin ristissä olevia käsiä ja nöyriä ja kiihkeitä rukouksia sinkoaa taivasta kohden valtavasti.

Rukouksen vaikutuksesta on (tietysti) tehty muutama tieteellinen tutkimus. Lähinnä on seurattu sairaalassa olevia potilaita ja sitä, miten esirukoukset ovat vaikuttaneet heidän paranemiseensa. Tutkimustulosten mukaan potilaan paraneminen ja hänen puolestaan rukoileminen eivät korreloi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että potilas tiesi puolestaan rukoiltavan, paranemistulokset olivat parempia kuin verrokkiryhmällä.

Mitä tämä todistaa? Ei tietenkään mitään, onpahan vain osoitus ihmisen uteliaisuudesta ja halusta päästä selville asioista. Ja vaikka Anneli ei enää rukoile sodan päättymisen puolesta, niin minä rukoilen ja uskon, että tietoisuus kaikkialla maailmalla olevista rukoilevista ihmisistä auttaa myös ukrainalaisia kestämään vastarinnassaan ja lisää heidän toivoaan ja uskoaan siihen, mikä muutoin saattaisi tuntua ylivoimaisen raskaalta. - Ne potilaat paranivat nopeammin, jotka tiesivät, että heidän puolestaan rukoillaan.

Onni - jälleen kerran

Lauantai 19.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Onni – jälleen kerran

Luulen, että onnesta on kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Mitä onni on? Miten sen voi saavuttaa ja pitää? Voiko jokainen olla onnellinen? Tarkoittaako onni kaikille samaa asiaa (ei tietenkään)? Tartuin aiheeseen jälleen kerran, vaikka luulen, että olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman blogitekstin tästä asiasta.

Onnea on luonnollisesti tutkittu tieteellisin menetelmin, siitä on myös tehty jokin aika sitten mittava pitkäaikaistutkimus. Jotain on saatu selville, mutta totuuden nimessä on sanottava, että hyvin paljon on selvittämättä. Tutkimustulosten mukaan aivoissa on erityinen keskus, jota kutsutaan ”palkitsemis- ja motivaatiojärjestelmäksi”, ja sen aktivoituminen aiheuttaa meissä onnen tunteen. Eri asia sitten onkin, miten se aktivoidaan. Dopamiini ja serotiini ovat ns. ”onnellisuushormoneja”, jotka saavat aikaan hyvän mielen olotilan, ja siksipä tietyt masennuslääkkeet sisältävätkin serotiinia. Tietynlainen ruokavalio (”Välimeren ruokavalio”) saattaa lisätä serotiinin tuotantoa, tosin alkoholilla ja huumeilla on samanlainen vaikutus.

Onnen kokeminen on hyvin henkilökohtaista. Jos esimerkiksi jokapäiväinen ravinnon saanti ei ole selviö, niin lämmin ateria aiheuttaa onnellisen olotilan. Jos ja kun jokapäiväinen ruoka on itsestäänselvä osa arkea, eivät perunat ja lihapullat aiheuta suuria elämyksiä. Eli se, kuka ja mikä olet, mitä olet kokenut, millaisessa ympäristössä olet kasvanut ja elät edelleen ja monet muut ulkoiset seikat vaikuttavat siihen, miten ja milloin tunnet itsesi onnelliseksi. Ja toisaalta – samassa perheessä kasvaneet, saman perimän omaavat saattavat poiketa tässäkin suhteessa toisistaan suuresti.

Sivustolla ”Action for Happiness”esitetään kymmenen peruselementtiä, jotka vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen. Niitä ovat: antaminen, yhteys toisiin ihmisiin, liikunta, merkityksellisyys elämässä, uusien asioiden oppiminen, tavoitteiden asettaminen, sinnikkyys, mukavien asioiden tekeminen, itsensä hyväksyminen ja elämän merkityksellisyyden tiedostaminen. Nämä ovat oikeastaan tavallisia, arkisia asioita, eivät erityisiä ihmetemppuja.

Olen joskus kuullut tarinan kahdesta kaverista, joiden tehtäväksi annettiin etsiä onni. Tehtävänantaja ei antanut minkäänlaisia vihjeitä, mutta odotettavissa oleva palkkio oli suuri. Ystävät pohtivat aluksi, miltä onni mahtaisi näyttää. Minkä kokoinen se oli? Minkä värinen? Millainen ääni sillä oli? Urakka tuntui hankalalta, mutta palkkio houkutti.

Aamu aamun jälkeen kaverukset lähtivät etsimään onnea. He etsivät kivien ja kantojen alta, kurkottelivat puiden latvoihin, huhuilivat ja huutelivat, mutta onni pysyi piilossa.

Eräänä iltana he loikoilivat väsyneinä rannalla. Oli lämmin kesäilta, linnut lauloivat, järven vesi liplatteli hiljakseen, vatsa oli täynnä juuri syödyistä eväistä, olo oli miellyttävän raukea. Ilta olisi ollut täydellinen, mutta heiltä puuttui yksi: onni.

- Kuule, sanoi toinen kaveruksista. - Mitä, jos tämä onkin sitä onnea?

- Mitä tarkoitat? hämmästeli toinen.

- No, tämä olotila, kun kaikki tuntuu olevan hyvin, on rauhallista, ei kiire minnekään, ollaan vaan.

- Ei, ei tämä voi olla onnea. Sen täytyy olla jotain suurta, merkittävää, sellaista, että kaikki huomaavat.

Ja niin kaverit jatkoivat etsimistä huomaamatta ollenkaan, kuinka he olivat kulkeneet onnensa ohi.

Elämää kuoleman jälkeen

Keskiviikko 16.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Elämää kuoleman jälkeen

Etsin Netflixistä jotakin mielenkiintoista katseltavaa. Viimeksi olin katsellut dokumenttielokuvan tinder-huijarista, ja se oli kyllä ollut ällistyttävän karmean kiinnostava tositarina. Huh! Nyt näytti uutena tulokkaana olevan sarja ”Elämää kuoleman jälkeen Tyler Henryn kanssa”. Hmh, pitäisikö kokeilla? Kokeiluun meni, eikä se turhaa ollutkaan.

Ohjelman esittelyssä mainittiin, että Tyler Henry on tällä hetkellä maailman kuuluisin meedio. En ollut ikinä aikaisemmin kuullut miehestä, joten piti ruveta googlaamaan. Tyler Henry (26 v.) oli suurin piirtein 10-vuotias, kun hänen erityiskykynsä alkoivat tulla esille. Hän ei ole ennustaja, vaan ”lukee”ihmisille. Ohjelmassa käännetään englanninkielinen sana ”reading” sanaksi ”lukeminen”, ja sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa Tyler tapaa henkilön, saa mahdollisesti käteensä kuolleelle kuuluneen esineen, raapustelee muistikirjaansa kummallisia viivoja ja kertoo samalla tuntemuksiaan. Itse kääntäisin sanan paremmin tilannetta vastaavasti joko ”kuuleminen” tai ”istunto”, no, ei kai sillä niin väliä ole. Mikäli kuolemaan liittyy epäselvyyksiä, Tyler Henry yrittää ottaa asioista selkoa, ja toisaalta hän kertoo omaisille vainajan tämänhetkisestä olosta ja tuntemuksista. Täytyy sanoa, että useimmiten kaikille kuolleille kuuluu hyvää.

10-vuotias poika alkoi herättää huomiota kotona ja koulussa kummallisilla kyvyillään. Ohjelmassa Tyler kertoo, kuinka vaikeaa College-aika oli hänelle. Hänellä oli outoja kykyjä, hän oli julkihomo, häntä kiusattiin niin, että hän ajatteli jo itsemurhaa. Ohjelmassa Tyler tapaa entisen opettajansa, jota kiittelee itsensä pelastamisesta. ”Yksikin ihminen voi olla äärimmäisen tärkeä”, mies sanoo. Opettaja puolestaan kertoo, kuinka Tyler oli hyvin arasti lähestynyt häntä hänen menetettyään läheisensä ja kertonut asioita, joita hänen olisi oikeastaan ollut mahdotonta tietää. Molemmat pystyivät tukemaan toisiaan, ja Tylerin tapauksessa se tarkoitti sitä, että hän luopui itsemurha-aikeistaan.

Tyler Henry suunnitteli jatkavansa opintoja lukion jälkeen lääketieteen parissa. Tuleva ammatti sairaanhoitajana kiinnosti, sillä siinä saattoi auttaa ihmisiä. USA:n julkkiskulttuuri nappasi kuitenkin nuoren miehen lennosta, ja 18-vuotiaasta lähtien hän on osallistunut muiden julkkisten sarjoihin ja tehnyt omaansakin. Nyt Netflixissä tuleva sarja on ihan tuore, ja siinä 26-vuotias meedio tapaa ympäri Yhdysvaltoja ihmisiä, jotka ovat hakeneet hänen ohjelmaansa.

Täytyy sanoa, että Tyler Henry on poikkeuksellisen sympaattinen henkilö: kiltti, empaattinen, iloinen, avoin, ystävällinen...Ei kai kukaan voi esittää tuollaista roolia vuosikaudet, jos oikeasti on jotain muuta? Ihmiset suhtautuvat häneen yleensä aluksi hyvin epäileväisesti, mutta istunnon aikana he alkavat huudahdella ”en voi uskoa tätä”, ”ei voi olla totta”, ”kukaan ulkopuolinen ei ole tiennyt tätä”.

Mutta onko Tyler Henry aito? Voiko ihmisellä olla kyky päästä yhteyteen kuolleiden henkilöiden kanssa, kommunikoida heidän kanssaan ja kertoa lähiomaisille terveisiä? Miksi juuri Tyler Henry? Miksi en minä tai joku muu minun tuntemani henkilö?

Onhan miehen taustoja ja tekemisiä tutkittu todella tarkasti, sillä kuka tahansa voi saada selville asioita toisista ihmisistä, jos tutkii somen sivustoja. Toisaalta ohjelmiin osallistuneet kertovat meedion tienneen asioita, joita he eivät ole koskaan paljastaneet kenellekään. Itseäni jäi mietityttämään se, että kuolleille henkilöille kuului aina hyvää ja toisaalta se, kuinka Tyler kertoi ihmisten kehittyvän kuolemansa jälkeen. Jos he olivat esimerkiksi vaikka aiemmin elämässään kantaneet kaunaa homopojalleen, niin tuonpuoleisessa he olivat oppineet hyväksymään hänet ja lähettivät rakastavia ja kannustavia terveisiä. - No, en ole katsonut vielä koko sarjaa, joten jotain muutakin saattaa tulla esille.

Olen aina ajatellut, että minun jalkani ovat niin tanakasti maassa kiinni, ettei minulle sen vuoksi koskaan ole tapahtunut mitään sellaista, mikä viittaisi tuonpuoleiseen elämään, vaikka kuolemantapauksia perheessäni on ollut paljon. Se, ettei minulla ole kokemuksia tuonpuoleisesta, ei tietenkään tarkoita sitä, että tässä ajassa on totta vain se, mikä on konkreettista. Uskon todellakin, että meidän näkyvä maailmamme on vain osa suurta todellisuutta.

No, täytyy nyt kuitenkin kertoa eräs outo juttu, mikä minulle tapahtui muutama päivä sitten. Oli aamu, olin yksin kotona, koska mieheni oli reissussa. Herätyskello ei ollut soimassa, sillä yleensä herään kahdeksan maissa. Uneni kautta kuulin ystävällisen (mies)äänen sanovan:”Eiköhän olisi jo aika nousta.” Heräsin ja vilkaisin kelloa, joka lähenteli jo yhdeksää. Oli todellakin aika nousta, kiitos herätyksestä!

Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Torstai 10.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Kun Irakin pakolainen auttoi Ukrainan pakolaisia

Kuvat sotaa käyvästä Ukrainasta, Kiovan pommitusten tuhoamista taloista ja pakolaisjonoista rautatieasemilla ja rajoilla näyttivät Omarista hyytävän tutuilta. Tämä oli ollut myös hänen elämäänsä: pommitusten pelossa eläminen ja piilotteleminen, huoli lähimmäisistä ja toivottomat tulevaisuudennäkymät. Kiovassa otetuissa kuvissa oli kaiken lisäksi myös tunnistettavia maisemia ja rakennuksia, sillä Omar oli aikoinaan opiskellut kaupungissa muutaman vuoden ajan. Kun kerran hänen kanssaan jutellessani ihmettelin, että miksi juuri siellä, mies kohautti olkapäitään ja sanoi, että niin oli tapana tehdä. Tuolloin tuli mieleeni, että lähtihän aika moni minunkin tuttavani opiskelemaan Ruotsiin, ja myös itse menin Saksaan vuodeksi, aivan, niin oli tapana tehdä. Omar oli pitänyt yhteyttä joihinkin Ukrainassa tutustumiinsa ihmisiin myös viime vuosien aikana, ja nyt huoli heistä oli suuri.

Venäjän aloittaessa hyökkäyssodan Ukrainassa oli selvää, että se tulisi vaatimaan valtavasti myös siviiliuhreja. Kiovan ja muiden suurten kaupunkien asukkaat alkoivat paeta, ja useat kansainväliset järjestöt olivat mukana auttamassa heitä poistumaan sota-alueilta. Läheskään kaikki eivät jääneet odottelemaan, että heille järjestyisi kuljetus, vaan osa ihmisistä ajatteli, että tärkeintä oli päästä rajalle keinolla millä hyvänsä, kyllä asiat siitä eteenpäin jotenkin hoituisivat. Tällä hetkellä Ukrainasta on paennut yli kaksi miljoonaa ihmistä muualle Eurooppaan.

Meille Suomeen on myös tullut ukrainalaisia pakolaisia linja-autolasteittain, ja muutama päivä sodan alkamisen jälkeen Omar sai tietää, että kaksi hänen ystäväänsä oli lähtenyt kävelemällä pois maasta. Oli päästävä jonnekin pommituksia ja väkivaltaa pakoon.

- Voisitko lähteä hakemaan minun kanssani kaksi pakolaista Ruukista? He tulevat tänä iltana yhteiskuljetuksessa, mutta en haluaisi, että he joutuvat jäämään sinne. Jos pääset hakemaan, niin tuodaan heidät tänne Ouluun, Omar esitti kysymyksen vanhemmalla miespuoliselle tuttavalleen.

Niinpä sitten eräänä iltana Omar ystävineen teki muutaman tunnin ajomatkan hakeakseen kaksi pakolaista oululaiseen vastaanottokeskukseen. Naisilla oli mukanaan vain päällään olevat vaatteet sekä pienet reput. He kertoivat kävelleensä päiväkausia, jopa satoja kilometrejä, kunnes he lopulta olivat päässeet suomalaisten organisoimaan kuljetukseen. En tiedä, kuinka ilahtuneita nuo naiset olivat kuullessaan, että heidän päämääränsä oli Suomi, mutta tärkeintä heillekin oli poispääsy kotimaasta.

Paluumatkalla Ouluun tämä seurue pysähtyi ensiksi syömään ja sitten Omarin vaatimuksesta isompaan vaatekauppaan.

- Minä muistan aina ensimmäisen talveni Suomessa, koska minua paleli koko ajan. Kerran minulla oli kolmet farkut päällekkäin, mutta silti oli kylmä. Nyt tiedän, millaisia talvivaatteiden pitää olla, ja millaisia kenkiä täällä lumessa tarvitaan.

Niinpä he menivät ostamaan pakolaisille vaatteita ja kenkiä. Naisilla ei tietenkään ollut yhtään rahaa, mutta Omar maksoi kaiken. - Sen verran olen päässyt tutustumaan irakilaiseen vieraanvaraisuuteen, etten yhtään ihmettele Omarin toimintaa.

Lopulta auto pysäytettiin vastaanottokeskuksen pihaan, naiset lähtivät pois kyydistä kohti elämää, jossa uusi asuinmaa oli tuntematon, kieli vierasta, ihmiset ja tavat outoja, ruokakin erilaista, ja jossa perhe ja ystävät olivat kaukana.

Ukrainasta Suomeen tuleva sotapakolainen saa tällä hetkellä oleskella maassamme kolme kuukautta viisumivapaasti, jos hänellä on biometrinen passi. Tulija voi hakea myös turvapaikkaa. Viimeisen tiedon mukaan Ukrainasta saapuva pakolainen saa sodan vuoksi heti vuoden mittaisen oleskeluluvan maahamme.

- Muistan sen ajan, kun tulin vastaanottokeskukseen. Panin illalla nukkumaan aikaisin, jo kymmeneltä, ja laitoin kuulokkeet korviini, jotta olisin pystynyt nukahtamaan. Aamulla heräsin viideltä, muut nukkuivat, sain olla ihan rauhassa. Omar katsoi rakennusta, jossa hän oli joskus viettänyt kuukausia. Nyt hänen elämänsä oli samanlaista kuin useimpien suomalaisten: työ, asunto, parisuhde, harrastuksia, hyvä suomenkielen taito – mutta jatkuva koti-ikävä, eikä vieläkään oleskelulupaa.

Alkuviikon lehdessä oli Ville Rannan pilapiirros, jossa suomalaiset olivat ottamassa ukrainalasipakolaisia innokkaasti vastaan torvisoittokunnan ja banderollien kera. Kun kuvan pakolaiset olivatkin hyvin tummaihoisia, suomalaiset nyrpistelivät nenäänsä ja olivat vihaisen näköisiä. Ranta osui jälleen kerran asian ytimeen, ja siinä meillä onkin miettimistä. Miksi joku pakolainen on ”parempi” kuin toinen?

Hyvin moni kysyy, miksi valtaosa Irakista saapuneista pakolaisista on nuoria miehiä. Irak on tutkimusten mukaan maailman vaarallisin maa, ja jo pelkkä maasta poistuminen voi olla vaikeaa ja hengenvaarallista. Nuoret, hyväkuntoiset miehet saattavat onnistua pakoyrityksissään, jos hyvin käy. Miksi nämä nuoret miehet eivät sitten ole sotimassa? Saddam Husseinin kuoleman jälkeen Irakissa astui voimaan laki, jonka mukaan sotaväen käyminen ei ole pakollista.

- En ole käynyt sotaväkeä, mutta asetta olen oppinut käyttämään, koska on ollut pakko, kertoi Omar, omien lasteni ikäinen pakolainen Irakista.- Lapio on myös tullut tutuksi, kun olen joutunut kaivamaan hautoja sukulaisille ja ystäville. Tämän kuullessani ajattelin, että minun lapseni ovat käyttäneet lapiota lähinnä leikeissään hiekkalaatikolla. Onneksemme muuhun ei ole ollut tarvetta.

Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan juutalainen presidentti

Perjantai 4.3.2022 - Pirkko Jurvelin

Volodymyr Zelenskyi, Ukrainan juutalainen presidentti

Vain muutama tunti ennen kuin Vladimir Putin antoi Venäjän armeijan johdolle määräyksen hyökätä Ukrainaan, maan presidentti Volodymyr Zelenskyi piti tv-puheen venäjäksi ( äidinkielellään) kohdentaen sanomansa Venäjän kansalle.

”Teille kerrotaan, että me ukrainalaiset olemme natseja. Mutta voiko sellainen kansa, joka menetti yli kahdeksan miljoonaa ihmistä sodassa kansallissosialismia vastaan tukea kansallissosialismia? Miten minä voin olla natsi? Kertokaa se minun isosisälleni, joka taisteli koko sodan ajan Venäjän jalkaväkijoukoissa, ja joka kuoli everstinä itsenäisessä Ukrainassa.”

Aiemmin joulukuussa Zelenskyi oli verrannut puheessaan maansa asemaa Israeliin:”Me juutalaiset tiedämme, millaista elämä on, kun ei ole omaa maata. Me tiedämme, millaista on, kun omaa maata ja valtiota täytyy puolustaa asein ja samalla asettaa oma elämä peliin.”

Sodan alkaessa venäläisille kerrottiin, että Ukraina oli puhdistettava natseista. Natsi-sanalla Venäjän hallitus viittasi Ukrainan johtoon ja maan presidenttiin. Koko tämä tekosyy (yksi muiden joukossa) osoittaa äärimmäistä tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä tai uskoa siihen, ettei Venäjällä todellakaan ymmärretä, kuka ja millainen mies Ukrainan presidentti on. Venäjän kansa ei tiedä, koska se ei saa tietää, mutta tiesikö edes Putin, mikä Zelenskyi on miehiään? Ilmeisesti ei, koska syy-seuraus-selitykset osoittavat täydellistä yleistiedon puutetta.

Venäjä teki tiistaina Kiovaan ohjusiskun, joka tuhosi kaupungin televisiotornin, tappoi viisi ihmistä ja hävitti Babi Jarin holokaustin muistomerkkialueen. Alueelle oli määrä rakentaa myös holokaustista kertova museo. Muistomerkki oli pystytetty niiden yli 33 000:n juutalaisen muistoksi, jotka natsit surmasivat kahden päivän aikana syyskuussa 1941 Babi Jarin rotkossa Kiovan lähellä. Holokaustin muistomerkkialueen tuhoaminen on nostattanut ympäri maailmaa ansaittua raivoa ja surua. Samaan aikaan Venäjän suurlähetystö Kanadassa ilmoittaa, ettei ”Venäjä taistele Ukrainaa tai ukrainalaisia vastaan. Tavoitteena on puhdistaa Ukraina natsismilta...Venäjä ei aloita sotia. Venäjä lopettaa ne.”

Presidentti Zelenskyi vetoaa maailman juutalaisiin videopuheessaan:” Ettekö näe, mitä täällä tapahtuu? Tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että maailman miljoonat juutalaiset eivät vaikene. Natsismi syntyy hiljaisuudessa.”Ukrainan ylirabbina toimiva Yaakov Dov Bleich lopetti puolestaan lausuntonsa televisiokanava CNN:llä seuraaviin sanoihin:” Se natsi, joka pitäisi puhdistaa natsismista, kantaa nimeä Vladimir Putin.”

Etsiessäni tietoa netistä tätä blogia varten törmäsin myös suomenkieliseen sivustoon partisaani.com. Sivuston kommentteja lukiessani tunsin siirtyväni aikakoneella Hitlerin valtakuntaan, vai mitä mieltä olette seuraavista mielipiteistä? ”Ukrainan sotaa ei käydä Venäjän ja Ukrainan välillä, vaan se on juutalaisten valtapiirien sotaa valkoisia kristittyjä vastaan. Jälleen kerran valkoiset kansat taistelevat toisiaan vastaan, ja voitot keräävät juutalaiset.”

Heil, Hitler! kaikuu tämän sivuston teksteissä, vakka sitä ei suoraan sanotakaan. Tulipa mieleeni, että jos kerran Putin haluaa puhdistaa maailmaa natsismista, niin kovin kaukaa ei tarvitse aloittaa.

Lähteinä verkkolehdet: Judische Allgemeine sekä Frankfurter Allgemeine, partisaani.com

Vladimir Putin, Venäjän ortodoksikirkon oma poika

Lauantai 26.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Vladimir Putin, Venäjän ortodoksikirkon oma poika

Neuvosto-Venäjän historiassa on ortodoksisen kirkon merkitys vaihdellut aina kunkin aikakauden poliittisen tilanteen ja poliitikkojen intressien mukaan. 1900-luvun alussa hallitsijan siteet kirkkoon olivat voimakkaat, ja tsaari oli sekä Venäjän keisarikunnan että kirkon ylin hallitsija. Kommunismin tultua ”valtauskonnoksi” kirkon valta väheni, sillä marxismin oppien mukaan kristillinen uskonto oli oopiumia kansalle ja taikauskoa. 1920-luvulta lähtien kirkko koki valtion taholta suoranaista vainoa.

Vasta 1980-luvun lopulla ortodoksisen kirkon tilanne alkoi parantua, kun Mihail Gorbatsov lopetti vainot, ja viimein 2010-luvulla sen suhteet valtioon rupesivat vahvistumaan, sillä tuolloin Vladimir Putin alkoi hakea tukea ja tukijoita omalle vallalleen kirkon piiristä. Jumalanpalvelukseen osallistuva, tuohuksia sytyttävä ja ikonia suuteleva mies sai osakseen tavallisen kansan sympatiat ja luottamuksen ja auttoi unohtamaan tämän KGB-menneisyyden. Tänä päivänä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill on Putinin läheinen liittolainen. Kumpikin osapuoli on hyötynyt tilanteesta, sillä uskonnonopetuksesta on tehty koulussa pakollista (!), ja esimerkiksi yleinen suhtautuminen homouteen ja homopareihin on kirkon opin mukaisesti hyvin karsasta. Patriarkka Kirill on myös henkilökohtaisesti netonnut läheisistä suhteistaan Putiniin. Sen osoituksena pidetään esimerkiksi miehen ranteessa vilahdellutta 30 000 euroa maksanutta kelloa sekä muutoinkin kirkon miehelle epäsovinnaista ylellistä elämäntapaa luksusjahteineen ja -huviloineen.

Miten tähän on tultu? Miksi Venäjän diktaattori veljeilee kirkon kanssa, vaikka sen oppi on kommunistisen aatteen mukaan oopiumia kansalle? Olen ollut monena kesänä vapaaehtoistöissä Suomen Valamossa oppaan tehtävissä. Luostarissa olen tavannut paljon turisteja ja tietysti kuullut mielenkiintoisia juttuja. Esittelin kerran turistiryhmälle vanhassa kirkossa ollutta maalausta, johon on kuvattu Laatokan Valamon saari erilaisine rakennuksineen noin sata vuotta sitten. Eräs ryhmässä mukana ollut henkilö rupesi kertomaan, kuinka nykyisin tällä luostarisaarella sijaitsee myös Putinin datsa eli kesähuvila. Kyseinen paikka on tietysti tarkoin vartioitu, ja siihen kuuluu myös pieni lentokenttä, jonne helikopteri voi laskeutua. Juttu kuulosti uskottavalta, kun tietää Putinin lämpimät suhteet Venäjän ortodoksisen kirkon nykyiseen johtajaan.

Putin on kuitenkin sen ikäinen mies, että hän on syntynyt ja elänyt vahvan kommunismin aikana. Mistä hän olisi saanut uskonnollisia virikkeitä? Joku (edelleen Valamon turistijoukosta) tiesi kertoa, että Vladimirin mummo oli ollut hurskas ortodoksi, ja että poika olisi hänen mukanaan päässyt tutustumaan kirkkoon ja sen oppiin. Joidenkin selitysten mukaan Vladimirin äiti olisi kastattanut pojan salaa. Aika haettuja spekulaatioita molemmat, sillä esimerkiksi Vladimir-pojan äidistäkään ei ole olemassa varmaa tietoa, ainoastaan aikamoinen määrä huhuja ja pimitettyä totuutta.

Kun Neuvostoliitto hajosi, kirkko alkoi siunata aseita ja armeijan joukkoja. 23.2.2022 julkaistiin Venäjän patriarkan lausumat onnittelut maan presidentille ”isänmaan puolustajien päivänä”, joka on Venäjän asevoimien vuosipäivä. Lausumassaan Kirill myötäilee Putinin ajatuksia kertomalla, että venäjän ortodoksinen kirkko on aina ”pyrkinyt antamaan merkittävän panoksen maanmiestensä isänmaalliseen kasvatukseen”.Tutkijoiden mukaan Kirillin käyttämä ilmaisu ”isänmaan puolustaminen” on tyypillistä Putinin ja putinistien käyttämää retoriikkaa, jolla vältetään sota-sanan käyttöä.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan samainen patriarkka Kirill julkaisi seuraavanlaisen tiedotteen: ”Syvällä ja sydämestä tulevalla tuskalla näen tapahtumien aiheuttaman ihmisten kärsimyksen. Koko Venäjän patriarkkana ja kirkon päämiehenä, jonka lauma on Venäjällä, Ukrainassa ja muissa maissa, tunnen syvää myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, joita kärsimys on koskettanut.” Kirill kehottaa myös osapuolia välttämään aiheuttamasta siviiliuhreja ja kehottaa ihmisiä rukoilemaan. Hän siis tuntee myötätuntoa, mutta vieläkään hän ei voi käyttää sellaisia sanoja kuin ”sota” tai ”hyökkäys”.

Kun tämä sota loppuu, – ennemmin tai myöhemmin – Putin löydetään bunkkeristaan, jossa hän odottaa kohtaloaan kuten Hitler aikoinaan. Yksinäinen vanha mies, jolla ei ole enää mitään menetettävää. En usko, että edes Venäjän ortodoksisen kirkon päämies haluaa enää olla tuossa vaiheessa tukemassa joukkomurhan aloittanutta miestä.

Negatiivisuusharha

Lauantai 19.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Negatiivisuusharha

Törmäsin ihan äsken itselleni uuteen termiin ”negatiivisuusharha”. Termi oli uusi, mutta tuntui heti tutulta ja kotoisalta.

Viisaat henkilöt ovat kuvanneet kyseistä käsitettä sanomalla, että se on ihmisen taipumus antaa sekä muistoissaan, nykyhetkessä että tulevaisuudensuunnitelmissaan painoarvoa sille, mikä on kielteistä. Tätä ominaisuutta on selitetty ihmisen perimällä, johon liitetään se, että kielteiset ennakkoajatukset ja negatiivinen suhtautuminen yllättäviin tilanteisiin on toiminut itsesuojeluvaistona jo ammoisista ajoista lähtien. Jos pelkäsit ja välttelit, pysyit paremmin hengissä.

Psykologi John Cacioppon on omissa tutkimustuloksissaan saanut selville, että aivojen reaktio negatiivisille aistiärsykkeille sekä kognitiivisille ja motorisille ärsykkeille aiheuttaa paljon suurempaa aktivaatioita aivoissa kuin positiiviset tapahtumat. Toisin sanoen kaikki ikävä ja kamala aiheuttaa päässämme aikamoisen myrskyn, kun taas kivat ja hyvät asiat aaltoilevat leppeämmin. Tämä ajatusrakennelma kuulostaa aivan järkeen käyvältä, kun peilaa kokemuksia ja niiden muistoja toisiinsa. Totuushan on se, että huonot asiat pakkaavat pysymään ihmisen muistissa kauemmin kuin hyvät. Muistat varmasti vieläkin sen ärsyttävän pojan, joka antoi sinulle koulun pihalla lumipesun tai nauroi sinulle, kun kaaduit jalkapallopelissä? Tietysti muistat! Kukapa semmoista nöyryytystä voisi unohtaa? Muistatko, kuinka eräs kiltti kaveri sanoi sinulle möhlittyäsi, ettei se mitään haittaa, ja että sellaista sattuu kaikille. Hetkinen, enpä taida muistaa…

Negatiivisuusharha on ilmeisesti aika lailla tiedossa oleva tekijä esimerkiksi erilaisissa uutisia tuottavissa ja jakavissa piireissä. Eniten klikkauksia saaneet otsikot pelottelevat sodan syttymisellä ja koronalla, kertovat olympialaisten doping-skandaaleista ja kehottavat ihmisiä karttamaan autoilua äärimmäisten sääolosuhteiden vuoksi. Kyllä nuo uutiset vievät mielen matalaksi ja painavat unohduksiin kaikki ne ihanat ja mukavat jutut, joita elämässä on juuri nyt. Anteeksi, siis mitä juttuja? No, esimerkiksi...ööööö….espanjan tunnin jälkeen oli taas kiva ja piristynyt olo, laitoin ihanaa kalaruokaa iltapäivällä, illalla tapasin ystäviä, rahahuolia ei ole kuten ennen muinoin… Kyllähän näitä on, mutta kun ne tuntuvat niin pieniltä asioilta sodan uhkan, ilmaston lämpenemisen ja maapallon saastumisen rinnalla.

On helppoa uupua elämässään, antaa periksi, lopettaa jaksaminen. Olen varmasti joskus ennenkin kertonut, kuinka eräs munkki lohdutti kärsivää lähimmäistään. ”Elämä on niin kuin meri. Joskus myrsky pauhaa, sinä pelkäät ja vapiset, toivoa ei ole. Jokaista myrskyä seuraa kuitenkin tyyni sää. Tuuli ja meri asettuvat, on rauhallista ja helppo olla.”

Psykiatrian professori Grant Brenner neuvoo ihmisiä olemaan lempeämpiä itselleen. Miksi pitäisi muistella niitä ikäviä sanoja tai asioita, joita sinulle tapahtui muutama vuosikymmen sitten? Ei niillä pitäisi enää olla merkitystä elämässäsi. Sinä olet oma itsesi, älä vaadi itseltäsi enemmän kuin on tarpeen.

Keskity positiiviseen, kehottaa Brenner. Pysähdy kymmenkunta kertaa päivässä rauhoittumaan ja miettimään hyviä asioita. Emme ole enää siinä tilanteessa, jolloin ihmiskunnan on täytynyt olla aistit herkkinä kohtaamaan yllättäviä vaaratilanteita.

Muuta omat ajatuksesi, niin muutat maailmasi.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…” (Vexi Salmi)

Tuleeko sota?

Sunnuntai 13.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Tuleeko sota?

Olen joskus aikaisemminkin kertonut, kuinka ukkini minua kerran katsellessaan mietti ääneen:”Säästyyköhän teidän sukupolvenne sodalta? Enpä usko.” Se oli varsin realistinen arvio 1800-luvun loppupuolella syntyneeltä mieheltä, joka oli kokenut elämänsä aikana kolme suurta sotaa ja myös ollut rintamalla. Omista sotakokemuksistaan hän ei puhunut koskaan, ja ymmärrän sen hyvin, sillä rauhaa rakastava ukkini ei kirjoittanut rankoista rintamakokemuksistaan edes sota-ajan päiväkirjoissaan ( ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”, Viljo Törmälän päiväkirjamerkinnät vapaussodan ajalta vuonna 1918, Bod).

Mieheni on tehnyt työuransa armeijan palveluksessa, mutta tästä huolimatta tai sen johdosta minä en hyväksynyt lelupyssyjä leikkikaluiksi kotiimme, mutta eipä tuo näyttänyt lapsiamme surettavan. Kun he ajattivat toisiaan ja kavereitaan pihalla puukeppi kädessään huutaen ”pum, pum!” tiesin, että kaunis rauhankasvatusaatteeni ei ollut ainakaan tuossa suhteessa kantanut hedelmää. - Kun vanhin tyttäremme meni armeijaan, olin tosi ylpeä (ja vähän kade, koska olisin itse aikoinani halunnut käydä armeijan).

Irakilainen tuttavani on kertonut, kuinka koko hänen lapsuutensa ajan maassa oli vallinnut jonkinlainen sotatila. Sotaa käyvät osapuolet vaihtelivat, mutta jossakin alitajunnassa kyti aina tieto siitä, että piti olla varovainen maassa vallitsevan epävakaan tilanteen vuoksi.

Ei ole helppo samaistua tuollaiseen olotilaan ja ilmapiiriin, kun itse on saanut koko elämänsä ajan asua rauhallisessa maassa. Voi vain kuvitella, kuinka jatkuva pelko ja varuillaan olo muokkaavat ihmisen persoonallisuutta, ajatuksia ja koko elämää.

”Naton miinalaivat ovat saapuneet Helsingin ja Tallinnan välille”, ”Sanna Marin: Suomi on valmis auttamaan Ukrainaa”, ”Kuilu Venäjän ja lännen välillä kumpuaa vuosisatojen takaa”, ”Jännitteet lännen ja Venäjän välillä kiristyvät”, tässä muutamia poimintoja tämän päivän (13.2.2022) lehtien uutisotsikoista. Jos Pekingin olympialaiset eivät hallitsisi niin suuresti iltapäivälehtien etusivuja, niin uutiset mahdollisesta tulevasta sodasta Venäjän ja Ukrainan välillä olisivat varmasti paljon enemmän esillä.

Kuka haluaa sotaa ja miksi? Tätä pohdimme eilen illalla, kun olimme kokoontuneet minun huoneeseeni iltakahville kylpyläporukkamme kanssa. Miksi Venäjä haluaa Ukrainan? Mitä Ukrainalla on sellaista, mitä Venäjä tarvitsee niin paljon, että on valmis aloittamaan sodan ja tapattamaan omia nuorukaisiaan? Haluavatko venäläiset mitään? Tuskin tavallinen kansalainen sotaa haluaa. Mitä Putin haluaa? Nimensä historiaan? Emme tienneet, emmekä ymmärtäneet. Pitääkö sotaa edes ymmärtää?

Kysymykseen ”miksi pitää sotia?” vastaa internet seuraavasti:” Sotaa voidaan käydä valtioiden välillä tai järjestäytyneiden joukkojen välillä valtion sisällä. Sotiin ajavat erilaiset syyt kuten köyhyys, kansalaisten eriarvoisuus, talouden heikkeneminen, taistelu luonnonvaroista, luottamuksen puute eri ryhmittymien välillä ja järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset.”

Viljo Törmälä, 30.3.1918

” Se eilinen oli pisin perjantai tähänastisessa elämässä. Pitkäperjantai se oli. Toissa iltana matkaan lähdettiin, yö hangessa maattiin, ikävä yö. Sitten yhtäkkiä matkaan, kierrettiin vihollinen, eilen aamulla hyökättiin. Se onnistui aivan hyvin. Ikävää hommaa. Vaikealta minusta tuntuisi ampua miestä, jonka näkisi. Semmoista sota on. Mutta tuntuu niin selvältä, todemmalta, että en sodan mies ole. En haluaisi ampua. Katsellessa kylmenneitä vihollisia tuntuu niin surulliselta, miksi piti Suomen kansan tulla niin onnettomaan tilanteeseen, että veli vihaa veljeänsä. Kun kerran parantuisi haava, joka verta vuotaa. Tulisi onnellisempi Suomi. Kaikki ymmärtäisivät toisiaan yhteismielin. Ja Tampere kyllä menee.”

Kiitos, Viktor Staudt!

Sunnuntai 6.2.2022 - Pirkko Jurvelin

Kiitos, Viktor Staudt!

Haeskelin eilen kirjahyllystäni erästä teosta, ja vaikka en sitä harmikseni löytänytkään, käsiini sattui hollantilaisen Viktor Staudtin kirjoittama ”Die Geschichte meines Selbstmords – und wie ich das Leben wiederfand” (”Itsemurhani tarina – ja kuinka löysin elämäni uudelleen”). Staudtin kirja ja hänen esiintymisensä olivat tehneet minuun aikoinaan syvän vaikutuksen. Kirjoitin aiheesta kolmisen vuotta sitten myös blogin, mutta eipä se nyt sattunut silmiini, vaikka yritin sitä etsiä.

Olin Aachenissa eräässä seminaarissa muutama vuosi sitten. Kolmen päivän ohjelmasta jäi ehdottomasti tärkeimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni hollantilaisen Viktor Staudtin esiintyminen. Mies istui pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa olivat poikki polvien kohdalta, mutta hän liikehti sujuvasti tuoleineen pitkin ja poikin esiintymistilaa koko puheensa ajan. Hän puhui erinomaisen hyvin saksaa, mikä tietysti auttoi suurta osaa yleisöä ymmärtämään hänen tarinansa (puhe tulkattiin tietysti myös useammalle kielelle).

Staudt aloitti kertomuksensa lapsuudestaan tavallisessa perheessä. Mieleeni jäi tapaus siitä, kun hänen äitinsä oli tapaamassa lapsen opettajaa. Tämä oli kiitellyt ja kehunut rauhallista poikaa, mutta ihmetellyt lopuksi:”Miksi Viktor ei koskaan naura?”

Viktor kärsi pahasta masennuksesta jo aivan lapsuudesta alkaen. Hän valmistui juristiksi,osallistui innokkaasti yöelämään, harrasti aktiivisesti urheilua, mutta kärsi sisimmässään koko ajan. Odottaessaan aamuisin junaa metroasemalla työpaikalle mennäkseen, häntä lohdutti ajatus, että hän voisi milloin vain halutessaan hypätä junan alle ja lopettaa tuskallisen elämänsä.

Eräänä aamuna mies hyppäsi. Staudt ei kuollut, mutta menetti molemmat jalkansa. Hänen oli muutettava takaisin kotiin vanhempiensa luokse, koska ei pystynyt aluksi selviytymään arjesta pyörätuolinsa kanssa. Tästä itsemurhayrityksestä seurasi kuitenkin myös jotain hyvää. Sairaalassa Staudt tapasi lääkärin, joka kysyi häneltä, oliko mies koskaan kuullut rajatilapersoonallisuushäiriöstä. Termi oli Viktorille outo, mutta kun diagnoosi oli tehty, niin lopulta siihen löydettiin myös hyvät lääkkeet.

Mieleeni jäi kirjasta kohtaus, jossa Staudt asui vielä kotonaan itsemurhayrityksensä jälkeen. Hänen äitinsä oli aamulla keittiössä, kun poika tuli paikalle ja sanoi: ”Hei, kahvi tuoksuu hyvälle!” Silloin äiti rupesi itkemään, sillä hän ei muistanut, milloin hänen poikansa olisi sanonut jotain noin tavallista, noin tavalliseen tapaan. Viktor oli paranemassa.

Lopulta mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan ja esiintyi paljon ympäri Eurooppaa auttaen ja kannustaen mielenterveysongelmista kärsiviä kuulijoitaan ja lukijoitaan.

Staudtin kirja siis sattui käteeni, kun olin etsimässä erästä toista teosta. Päätin heti tarkistaa verkosta, mitä miehelle kuului tänään. Olin järkyttynyt löytäessäni muistokirjoituksia. Vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olin ollut seuraamassa Staudtin luentoa Aachenissa, mies oli lopulta päätynyt itsemurhaan. Hän kuoli 50-vuotiaana kaksikymmentä vuotta ensimmäisen itsemurhayrityksensä jälkeen. ”Isä, minä olen niin väsynyt”, Staudt oli sanonut isälleen puhelimessa vähän ennen kuolemaansa. Hyvin monet kertoivat, kuinka raskasta hänelle oli lopultakin ollut yrittää auttaa ja rohkaista kaikkia niitä ihmisiä, joille hän luennoi, ja jotka lähestyivät häntä henkilökohtaisesti.

Kirjansa lopussa Staudt kirjoittaa ajatuksistaan ja epäilyksistään siitä, millaista vanhenevan miehen elämä pyörätuolissa tulisi olemaan. Lopulta hän toteaa kuitenkin:”Minä tiedän kuolevani joskus – sitä vastaan ei ole lääkettä -, mutta olen päättänyt odottaa kuolemaa sen sijaan, että etsisin sitä.”

Kuka minä olen ja onko pakko?

Maanantai 31.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Kuka minä olen ja onko pakko?

Vietin muutaman päivän Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Keliakia- ja Kilpirauhasliiton sponsoroimalla lomalla. Meitä oli kaiken kaikkiaan viisitoista naisihmistä – miehiä ei ilmeisesti kiinnosta – saamassa lisäselvitystä ja oppia näistä autoimmuunisairauksista, jotka olivat kolahtaneet kohdallemme. Minulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta pilleri aamulla pitää vaivat loitolla. Keliakiani todettiin kymmenkunta vuotta sitten, ja sen diagnoosin kanssa oli enemmän opettelemista, varsinkin kun sain tiedon sairaudestani Espanjaan kirjeitse. Muistan, kuinka viimeisenä iltana ennen ruokavaliolle rupeamistani ahdoin mahaani herkullisia sämpylöitä ja sitä ihanaa moniviljajogurttia, ja sitten se oli loppu. Iäksi!

Me ahkerat opiskelijat kuuntelimme tuntitolkulla joko etä- tai lähiluentoja kyseisistä autoimmuunisairauksista, jotka hyvin usein kulkevat käsi kädessä. Ne ovat perinnöllisiä, ja tämä seikka näkyy kyllä kiitettävästi jälkikasvussani. Istuimme (vieläkin selkääni särkee), kuuntelimme, kyselimme ja söimme paljon. Itse en kokenut saavani juurikaan uutta tietoa, mutta kyllähän kylpylässä oleminen meikäläiselle kelpaa.

Yksi asia jäi minua vaivaamaan. Meiltä kyseltiin ja tentattiin, että mitenkä sairastuminen ja sairaus on vaikuttanut perhesuhteisiini, ystävyyssuhteisiini, arjen elämään jne. Kurssilaisilta siis haettiin tietoa siitä, kuinka sairas ihminen pystyy selviytymään tässä yhteiskunnassa, kuinka vaikeaa se oikeasti on. Minun vastaukseni ei ehkä ollut se, mitä kysymyksillä etsittiin.

”Tähän asti en ole ajatellut tai ymmärtänyt olevani sairas. Kilpirauhasvaivoihin sain lääkkeet, enkä ole vaivannut päätäni asialla sen kummemmin, miksi olisin? Keliakia hoituu ruokavaliolla, joka toki saattaa olla hidaste (eli ylimääräiset leivät matkalaukussa), mutta ei todellakaan mikään ihmeellinen juttu.” Teki mieleni kysyä, että onko minun ihan pakko olla sairas, vaikka en halua. En kysynyt. Päätin jatkaa elämääni yhtä terveenä kuin ennenkin.

Hyvin moni asia määrittää ihmisen elämää. Nyt on jälleen nostettu esiin vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyneet/esiintyvät pedofiliatapaukset. Mikäli ihminen kuuluu kyseiseen uskonnolliseen liikkeeseen, saa yleensä kuraa niskaan, vaikka ei sitä ansaitsisikaan. Hyvin usein juuri uskonnollinen viitekehys – olkoon se sitten vaikka islam, buddhalaisuus, mormoni-uskonto, kristilliseen kirkkoon kuuluva liike tai vastaava – vaikuttaa oman minäkuvan luomiseen. Paineet tulevat hyvin paljon ulkoa päin, koska asiasta ulkopuolella olevat muodostavat omat käsityksensä, jotka antavat leimansa ihmiseen, halusi hän sitä tai ei, ansaitsi hän sen tai ei.

Oletko persu, kokoomuslainen, kommari vai joku muu? Mitä se toisille kuuluu? Minä olen minä ihan tällaisenani. Mikäli sitten tuon vaikkapa sitä vihreää tai sinivalkoista aatettani näkyvästi esille, niin se on jo eri asia. Jos sinulle esitellään joku henkilö seuraavilla sanoilla: ”Tässä on perussuomalainen, ortodoksikirkkoon kuuluva, suomenruotsalainen, haavaista paksunsuolentulehdusta sairastava Kalle”, niin et sinä lopultakaan tiedä, millaisen henkilön kanssa olet tekemisissä.

Tapasin pitkästä aikaa lenkillä ollessani erään mukavan naisihmisen. Meillä riitti juttua, ja hän alkoi päivitellä eräitä etäisiä sukulaisiaan, jotka ovat rokotevastaisia. Tuttavani mielestä rokotevastaisuus liittyi heidän hengelliseen viitekehykseensä. Ennen kuin hän jatkoi juttuaan, minä huomautin nopeasti väliin, että minullakin on tietty viitekehys teemaan liittyen, mutta rokotukset ovat kelvanneet. Tuttava tuumi viitekehyksestäni, että ”ei se haittaa”, ja jatkoimme iloisesti tarinointiamme. Minusta tuo oli ihanasti sanottu:”Ei se haittaa!” Sinä olet sinä, ja minä olen minä, ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme.

Kun ikää rupeaa kertymään, niin toisten ihmisten mielipiteet alkavat menettää merkitystään, ja minä nautin tästä tunteesta. Yks hailee! Evvk! Mitä sillä on merkitystä! Toki haluan säilyttää keskinäisen kunnioituksen ja ystävällisyyden ilmapiirin esimerkiksi keskustellessani vieraiden ja tuttujen kanssa, mutta kuitenkin: Sinä olet sinä, ja minä olen minä.

Silitätkö kissaa vai narkkaria?

Maanantai 24.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Silitätkö kissaa vai narkkaria?

Playa del Inglesissä on Paseo Maritimo eli rantakatu kuten suurimmassa osassa espanjalaisia rannikkokaupunkeja. Se on päällystetty rantaa pitkin kulkeva tie, jossa on mukava kävellä merta katsellen ja välillä kauppoihin poiketen. Playa del Inglesin rantatien kulkijat ovat havainneet, että kissat viihtyvät niissä maisemissa hyvin. Mikäpä on ollessa, kun aurinkoa ja ympärivuotista vehreyttä riittää, eikä silittelijöistäkään ole puute.

Paseo Maritimon kissakanta jakaa reviirinsä hyvin tarkasti. Kulkija oppii äkkiä huomaamaan, millä alueella kukin kissa on pomo. Nämä kissat ovat tottuneet turisteihin ja tulevat äkkiä naukumaan ja kiehnäämään jalkoihin, jos niiden lähelle pysähtyy. Ja vierelle pysähtyjiä riittää, sillä en kutsuisi näitä eläimiä kulkukissoiksi, vaan ulkomaalaisten ulkoistetuiksi lemmikeiksi. Kissoja kuvataan, videoidaan, syötetään, paijataan, otetaan syliin ja niille puhutaan, niitä siis rakastetaan. Huomasinpa erään kerran jonkun paikallisen istuvan rantatiellä rahankeräyslipas kädessään. Lippaassa luki, että avustukset menevät paikallisille kulkukissoille. - Hyvä yritys, mutta toivottavasti kovin moni ei mennyt lankaan ja pistänyt kolikkoaan tuohon lippaaseen.

Ollessani eräänä päivänä kävelyllä näin, että rantakadun pengermällä oli nuori mies puolittain istuvassa - puolittain makaavassa asennossa. Kun kuljin miehen ohitse, totesin, että hän oli siistin oloinen mutta täysin taju kankaalla ehkä sairaskohtauksen saaneena tai huumeissa, miten lienee. Hiljensin vauhtiani ja jäin kauemmas seisomaan ja odottamaan, että joku kutsuisi apua (minun espanjankielen taitoni ei ihan siihen riitä). Odottelin kymmenkunta minuuttia, jona aikana paljon ihmisiä kulki ohi miestä pikaisesti vilkaisten. Lopulta menin kaverin luokse ja kysyin englanniksi, oliko kaikki ok. En saanut vastausta, mutta huomasin, että mies hengitti tasaisesti, ja niin jatkoin matkaani.

Empaattisuus on luonteenpiirre, joka ihmisellä on tutkijoiden mukaan jo syntyessään. Jos miettii näkemiäni asioita ja sitä, miten eri tavoin kulkijat kohtelivat katukissaa ja tajutonta miestä, niin voi tulla siihen johtopäätökseen, että empaattisuus on myös valikoivaa. Me ihmiset voimme päättää, mitä tunnemme, aika kummallista, vai onko näin? Katukissa on pehmeä, kaunis, säälittävä, vaaraton – nämä ominaisuudet saavat ihmisen silittämään sitä ja ottamaan syliin. Kukaan ei kuitenkaan halua koskettaa mahdollista narkkaria, joka on vieras, outo, pelottava, tuntematon ja ehkä vaarallinen.

Erään tutkimuksen mukaan suomalaiset kuuluvat maailman epäempaattisimpiin ihmisiin. Miten ihmeessä? Kärsiikö maailman onnellisin kansa myötätunnon puutteesta? Yhtälö on niin outo ja mielenkiintoinen, että sitä kannattaisi kyllä tutkia enemmän. Tässä vaiheessa voi tietysti myös kysyä, että voiko kaikkiin tutkimustuloksiin luottaa.

Juutalainen filosofi ja professori (jonka nimen deletoin, enkä löytänyt enää mistään) oli sitä mieltä, että kasvatus hävittää synnynnäisen empaattisuuden. Kun lapsi opetetaan tottelemaan käskyjä, ja kun ympäristö ohjeistaa hänet omilla arvoillaan, se hävittää samalla vähän kerrallaan lapsen luonnolliset myötämielisyyden tunteet. Mikäli ihminen pysyisi empaattisena – tuntisi myötätuntoa toisia elollisia kohtaan -, ei maailmassa olisi sotia tai rikoksia, ei kaikkea sitä pahaa, mihin olemme jo tottuneet, koska – ihmiset nyt ovat sellaisia, pahoja.

Adolf Hitlerin isästä Alois Hitleristä on julkaistu kirja aivan äskettäin. Teos perustuu miehen kirjeisiin, jotka löydettiin hänen aikoinaan omistamansa talon ullakolta Itävallasta. Kirjeet vahvistavat sitä kuvaa, mikä perheenisästä on jo aiemmin ollut: Hän kohteli vaimoaan ja lapsiaan väkivaltaisesti ja kaikin tavoin töykeästi. Adolf-poika sai remmistä joka ikinen päivä, kunnes isä kuoli pojan ollessa 14-vuotias. Väkivaltaisen lapsuuden traumatisoimasta pojasta kasvoi hirviö, joka pystyi kylmäverisesti surmauttamaan kuusi miljoonaa ihmistä.

”Jotkut ihmiset ovat elämämme valo, kun taas toiset pimentävät polkumme ja tekevät matkaamisesta vaikeaa.” (tuntematon)

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Torstai 13.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Maailman onnellisimman kansan edustaja

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli Espanjan auringon alla. Hänen oli pitänyt panna likoon aikamoinen läjä euroja, jotta olisi päässyt lentämään kauas ja asumaan mukavassa hotellissa. Onneksi eläkkeenmaksupäivä alkoi olla lähellä, ja niinpä hän saattoi ostella kaikessa rauhassa halpoja kesävaatteita tulevaisuutta varten. Suomen kesä koittaisi puolen vuoden kuluttua – jos silloinkaan. Lomailija tiesi jättäneensä taakseen kotimaahan mielensä pahoittajien joukon, joka ihmetteli alinomaista matkustusintoa, rahan tuhlaamista ja sitä, että joku kehtaakin nousta lentokoneeseen korona-aikana.

Maailman onnellisimman kansan edustaja ei piitannut toisten mielipiteistä, sillä nyt hän oli onnellinen – kaukana onnellisten ihmisten maasta. Hänen mielestään oli aika kummallista, että Suomen kansalaiset olivat kaikessa onnessaan niin onnettomia, suorastaan masentuneita. Tai kyllä hän tiesi syyn. Se oli se sama, jonka vuoksi hän itsekin oli täällä kaukana juuri nyt: pimeys.

Hän ei ollut ihan varma, mutta jotenkin näin tämä juttu kuulemma menee käytännössä: Ihminen tarvitsee valoa ollakseen tyytyväinen ja tasapainoinen. Tämä valo menee aivoihin silmien kautta (ei siis korvien, vaikka korvavalon kehittäjät ovat sitäkin kokeilleet). Jos silmien ulkopuolella ei ole valoa – kuten esimerkiksi Suomessa nyt -, ihminen ei ole onnellinen. Aika tiivistetty selonteko, josta ehkä puuttuu muutama tieteellinen fakta, mutta jokainen suomalainen ymmärtää, että nyt on kyse kaamosmasennuksesta. Kaikki eivät tarvitse kuitenkaan samaa määrää valoa, heille sopii kaamos ja hämäränhyssy, mutta hyvin, hyvin monien hyvinvointi on riippuvainen riittävästä valosta. Maantieteellinen sijaintimme takaa sen, että maailman onnellisin kansa on juuri nyt väsynyttä, surullista ja suorastaan onnetonta.

Lomalainen muisteli hyvillä mielin jalkahierontaa, jonka hän oli ostanut itselleen rantakadun lähettyvillä. Kuinka rentouttavaa! Maksu oli tosin suoritettava käteisenä, eikä kukaan ehdottanut kuitin antamista, mikä jätti hivenen epämukavan olon tunnollisen suomalaisen mieleen. Hän muisteli lukeneensa joskus kyseisestä ilmiöstä: Espanjan talous kärsii tuloveron pimityksestä, ja kyseinen ongelma on laajamittainen.

Maailman onnellisimman kansan edustaja käveli onnellisena ja tyytyväisenä pitkin espanjalaista katua. Hän havaitsi nuoren naisen, joka oli istuutunut kerjäämään puun varjoon. Samassa paikassa oli edellisenä päivänä ollut mies ja sitä edellisenä vanha nainen. Oliko heillä ehkä yhteinen työnantaja, koska he vuorottelivat tuossa paikassa? Hyvin mahdollista. Kerran tämä lomalaisemme joutui pienten tummatukkaisten lasten ympäröimäksi rautatieasemalla Belgiassa. Lapsukaisilla oli käsissään kertakäyttömukit, joihin turistin olisi pitänyt laittaa rahaa. Kauempana taustalla tilannetta vahti mies, jolle kerjäläislapset tilittivät almunsa.

Ostoskadulla oli kerjäämässä sairas mies. Lomalainen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt niin rujoa ihmistä. Mies oli kuljetettu paikalle, sillä hän ei pystynyt yksin liikkumaan. Hän istui maassa peiton päällä, pahasti epämuodostuneet, pölkyiksi turvonneet jalat sivuille asetettuina. Miehellä oli ilmeisesti elefanttitauti (lymfaturvotus), johon ei ole toistaiseksi tarjolla parantavaa hoitoa. Lomalainen ja hänen seuralaisensa olivat järkyttyneitä näkemästään. He olivat järkyttyneitä myös siitä, että vaikeasti sairaan ihmisen täytyi yrittää ansaita elantonsa vetoamalla kadulla kulkijoiden hyväsydämisyyteen. Menevätkö almut sitten suoraan sairaalle itselleen vai taustalla olevalle mafia-joukolle, sitä ei kukaan voi tietää.

Maailman onnellisimman kansan edustaja alkoi vähitellen ymmärtää, miksi masentuneet suomalaiset ilmoittavat kaikenlaisissa kyselyissä olevansa onnellisia. Pimeydestä, kylmyydestä ja liian pitkästä talvikaudesta huolimatta kenenkään ei tarvitse kerjätä almuja kadulla. Työntekijälle juoksee palkka tai sitten myöhemmin eläke, sairas pääsee hoitoon, ja monenlaisia tukitoimia on saatavissa, mikäli on niiden tarpeessa. Vaikka verojen maksaminen kirpaisee toisinaan, niin tietysti suomalainen ymmärtää, että hän osallistuu näin omalla panoksellaan pitämään yhteiskuntaa toimivana.

Onnellinen suomalainen palaa kotimaahan muutaman päivän kuluttua. Lähteminen ahdistaa, pimeä kauhistuttaa, lumi ärsyttää… Ehkäpä hän kuitenkin ostaa uudet sukset (entiset pantiin poistoihin viisitoista vuotta sitten) ja alkaa toivorikkaana katsella ikkunasta, joko aurinko paistaa keväthangille.

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

Maanantai 10.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Voiko raskas elämä olla merkityksellistä?

”Itseään kunnioittava miehinen mies ei myönnä ahdistusneuroosia eikä näytä pelkoa.”

(kyltti liittoutuneiden tykkiasemilla Maltalla toisessa maailmansodassa)

Olen saanut luettua loppuun Scott Stosselin teoksen ”Pelosta sekaisin”. Stossel on itse kärsinyt jo pienestä pitäen monenlaisista peloista (esimerkiksi oksentamisen pelko on todella voimakas) ja ahdistuksen tunteista. Lopulta 50-vuotispäivän alkaessa häämöttää, hän päätti selvittää juurta jaksain pelon historiaa, sen hoitomuotoja, lääketieteen kehitystä ja perimän ja ympäristön merkitystä ihmisen psyyken terveyteen. Tavoitteena tässä kirjoitusprojektissa hänellä on ilmeisesti ollut löytää jonkinlainen perussyy oman elämänsä kurjuuteen ja toive siitä, että syyn selvittyä myös oireisiin löytyisi jonkinlaista helpotusta tai apua. Stossel onkin antanut teoksensa viimeiselle osalle nimen :”Jotakin positiivista”.

Stossel mainitsee kirjassaan, kuinka hän on ollut usein ”piripintaan huumattu”, koska tavallisen arjen eläminen on ollut mahdotonta ilman monia erilaisia mielialalääkkeitä. Mies on myös käynyt saamassa apua useiden eri terapeuttien luona, joista yhden mielestä oli tarkoituksenmukaista ottaa lääkettä ahdistukseen, jonka perimmäinen syy on lopultakin kehossa. Otammehan myös särkylääkettä kipuun, eikä tämä ole sen kummempi asia. Toinen terapeutti on taas ehdottomasti lääkkeettömyyden kannalla, hän suosii terapiaa ja altistushoitoja.

Kun kirjailija lopulta monen työntäyteisen vuoden jälkeen saa teoksensa valmiiksi, hän ei koe onnistuneensa hankkeessaan. Hän ei usko teoksen menestykseen eikä sen merkitykseen, sillä vuosikymmeniä jatkunut psyykkinen pahoinvointi on jättänyt jälkensä myös itsekunnioitukseen. Scott ei edelleenkään koe löytäneensä parannuskeinoa omaan oloonsa, yhden syyn kyllä - vahvan perimän -, mutta se ei yksin selitä kaikkea.

Stosselin terapeutti muistuttaa häntä:” Scott, sinä olet viime vuodet johtanut aikakauslehden toimitusta ja toimittanut monia sen kansijutuista, olet työstänyt kirjaasi, huolehtinut perheestäsi ja selviytynyt talosi tuhoutumisesta tornadossa ja elämän tavallisista hankaluuksista ja haasteista… Sinulla on vamma – ahdistuneisuushäiriö -, mutta pärjäät sen kanssa, jopa menestyt siitä huolimatta.”

Tämä valtava kirjaprojekti, jonka Stossel on kunniakkaasti saattanut loppuun kiitettävin arvosanoin (minun mielestäni) osoittaa käsittämätöntä sinnikkyyttä ja lahjakkuutta. Samalla, kun yleisö taputtaa, kirjailija itse murehtii omaa huonouttaan ja sitä, että näkee nykyisin ahdistuneen perimänsä tulevan selkeästi esiin tyttäressään ja pojassaan.

Tämän teoksen lukeminen avasi raollaan olleet silmäni. Luonnollisesti olen ennenkin tajunnut, että psyyken sairaudet rajoittavat ja vaikeuttavat elämää, mutta en ole ymmärtänyt, kuinka kauhean, äärimmäisen raskasta sairastuneen elämä voi olla. Kuitenkin – tämä kannattaa panna merkille – Stossel ei ole itsetuhoinen. Toki hän on syvällä ahdistuksessa rypiessään toivonut, että saisi kuolla, sillä silloin hän pääsisi kauheista tuskistaan. Psykologi-professori David H. Barlow on kirjoittanut: ”Harva menehtyy ahdistukseen, mutta moni mieluummin kuolisi kuin kokisi sen jähmetyksen ja kärsimyksen, joka ahdistukseen pahimmillaan liittyy.”

Kaikista vaikeuksistaan huolimatta Stossel ei ole yrittänyt tehdä itsemurhaa. Mistä se kertoo? Vahvuudesta? Uskosta johonkin parempaan? Siitä, että elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita? En ymmärrä, miten kirjoittaja on jaksanut kaikki nämä vuodet vaikkakin toisinaan ”piripintaan huumattuna”. Olen miettinyt ja pohtinut, yrittänyt hakea tietoa, mutta mikään lähde ei kerro, mistä ihmisen voimakas elämisenhalu ja periksi antamattomuus äärimmäisen vaikeissakin tilanteissa kumpuaa. Se vain on jotakin inhimillistä. Jos osaat vastata, kerro minullekin.

Pelosta sekaisin

Maanantai 3.1.2022 - Pirkko Jurvelin

Pelosta sekaisin

Kirjastosta tarttui mukaani Scott Stosselin teos ”Pelosta sekaisin”, ja vaikka olen lukemisessa vasta alkumetreillä (teoksessa on lähes 500 sivua), niin haluan laittaa asioita muistiin ja jakaa niitä.

Kirjan takakannen tekstiä: ”Mikä saa aikuisen miehen pelkäämään kuolemaa tiskatessaan astioita? Tuntemaan huimausta ja vapinaa tavallisessa kokouksessa? Kirjailija Scott Stosselin elämä ahdistuneisuushäiriön kanssa on ollut juuri tätä: kuolemanpelkoa arjen keskellä. Tuskastuneena hän alkaa tutkia taudin perimmäistä olemusta. Johtuuko ahdistuneisuushäiriö geeneistä, lapsuuden traumasta vai aivojen kemiallisesta epätasapainosta? Stossel haastattelee asiantuntijoita ja perehtyy ahdistuneisuushäiriön historiaan. Hän yrittää ymmärtää oman piinansa – ja jopa löytää sille tarkoituksen.”

Olen lukenut teoksesta vasta jonkin verran yli viidesosan, mutta olen jo ihan koukussa. Kukapa ei olisi joskus pelännyt tai ollut ahdistunut? Me kaikki, tietysti! Mutta kuka elää jonkinasteisen pelko- ja ahdistusneuroosin kanssa kimppakämpässä? Hyvin, hyvin monet, useammat kanssaihmiset kuin osaamme kuvitellakaan.

Kirjaa lukiessani huokailen joskus epätoivosta ja säälistä: Kuinka raskas elämänmittainen taakka Stosselille on annettu! Miten ihmeessä hän voi tehdä töitä kirjailijana ja Atlantic-aikakauslehden päätoimittajana ja työn lisäksi vielä yrittää elää tavallista perhe-elämää? Kun luin miehen kertomusta siitä, kuinka hän stressivatsansa vuoksi joutui piileskelemään vessassa, koska oli sotkenut sekä housunsa että puseronsa ollessaan Kennedy-klaanin vieraana Cape Codissa, niin säälilläni ei ollut mittaa eikä määrää. Miten paljon suunnittelua, piilottelua ja pelkoa vessassa käynti, oksentamisen jännittäminen ja vieraiden tapaaminen sai aikaan! Lopulta Stossel osui käytävällä pakomatkalla hiippaillessaan vastakkain John Kennedyn kanssa, ja tässä tilanteessa miehellä oli yllään ainoastaan ulosteen tahraama kylpypyyhe (Kennedy moikkasi vierasta ihan normaalisti). Kaikki tämä temppuilu ja sählääminen johtui siitä, että Stosselilla on voimakkaita pelkoneurooseja, jotka pakottavat hänet käyttäytymään mitä oudoimmalla tavalla.

Tietysti Stossel on hakenut apua ongelmiinsa. Hänen oksentamisen- ja esiintymispelkojaan (mies luennoi suurille yleisöille) on yritetty helpottaa monilla tavoin. Joku terapeutti syötti miehelle oksennuspulveria, mutta tuntikausien yökkäilyjen jälkeen Stossel ei oksentanut kertaakaan. Paikalla ollut sairaanhoitaja oli hyvin turhautunut ja sanoi, ettei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen. Erään toisen terapiakokeilun aikana hän joutui pitämään luentoa muutamalle opiskelijalle, ja samanaikaisesti heidän takanaan seinällä pyöri filmi, jossa ihmiset oksensivat. Tästäkään harjoituksesta ei ollut mitään apua.

Lohduttaako ketään se tieto, että monet kuuluisuudet ja hyvin menestyneet henkilöt kärsivät pelko- ja ahdistusneurooseista kaikkine lisukkeineen? Charles Darwin (1809-1882) kirjoitti teostaan ”Lajien synty” kahden vuosikymmenen ajan. Suuren osan päivästä (ja aikuiselämästään) hän vietti vuoteessaan vatsakipuja valitellen, oksennellen, psykologisesti hyvin riippuvaisena vaimostaan. Erään lääkärin neuvosta hän piti terveyspäiväkirjaa, ja oireiden listassa löytyy seuraavia asioita: krooninen väsymys, ankarat vatsakivut ja ilmavaivat, toistuva oksentaminen, pyörrytys, vapina, unettomuus, ihottumat, rohtumat, paiseet, tykytys, kipu sydämessä sekä melankolia. Toki hänkin kokeili mitä moninaisimpia hoitoja - sekä fyysisiä että terapeuttisia -, mutta ei valitettavasti koskaan päässyt eroon ongelmistaan.

Stossel mainitsee monia muitakin kuuluisuuksia, jotka kärsivät pelkohäiriöistä. Heitä ovat (olleet) esimerkiksi Britannian pääministeri William Gladstone, näyttelijä Laurence Olivier, Intian itsenäisyysliikkeen johtaja Mahatma Gandhi, kirjailija Henry James, pianisti Vladimir Horowitz, laulaja-näyttelijä Barbra Streisand, laulaja Donny Osmond, näyttelijä Hugh Grant (tämän nimen luettuani ajattelin, että ei voi olla totta) ja amerikkalaisen jalkapallon pelaaja Ricky Williams. Tässä muutamia nimiä, joiden takana olevat ihmiset kärsivät ahdistuksesta ja erilaisista peloista niin paljon, että ovat joutuneet rajoittamaan omaa työtään ja omaa elämäänsä, ja jotka ovat koettaneet turruttaa ahdistustaan alkoholin ja monenlaisten lääkkeiden avulla.

Kuten jo kerroin, olen kirjan kanssa vasta alkutaipaleella. ”Ahdistuksen arvoitus” ja ”Stressivatsan historia” on käsitelty ja muistilapuin merkitty, edessä odottavat jaksot ”Lääkkeet”, ”Ympäristö vai perimä” sekä ”Jotain positiivista”. Vaikka teos on painava, aion pistää sen matkalaukkuuni ensi keskiviikkona. Tämä ei voi jäädä odottamaan.

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Sunnuntai 26.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Onko pakko? Tappavatko yksilönoikeudet meidät?

Tuttavani mesosi isoon ääneen: Hänellä oli kaksi ystävää, jotka eivät terveydellisistä syistä (sanoo hän) voineet ottaa koronarokotteita. Nämä henkilöt haluavat kuitenkin mennä erilaisiin tilaisuuksiin ja osallistua tapahtumiin. Yhteiskunnan velvollisuus on järjestää asiat niin, että myös nämä rokottamattomat pääsevät sinne, minne haluavat. Haloo, yhteiskunta, herää ja toimi! Kuuntelin aikani ja mietin, oliko tuttavani tosissaan. Kyllä, kyllä hän oli vaatimassa oikeuksia rokottamattomille. En jaksanut kuunnella sitä paasausta pitkään, vaan totesin, että eiköhän näillekin olisi parempi pysyä kotosalla, jos siis todella pelkäsivät tartuntoja, eikä muutenkaan ole reilua kulkea ympäriinsä tuossa tilanteessa. Se sitten siitä keskustelusta.

Rokotuspakkoa suunnitellaan jo monissa maissa, esimerkiksi Saksassa. Itävallassa pakkorokotuslaki tulee voimaan ensi helmikuussa, ja Ecuadorissa se on jo voimassa. Demokraattisissa länsimaissa asian läpi vieminen ei tule olemaan helppoa, vaikka kysymyksessä olisi satojentuhansien, jopa miljoonien ihmishenkien pelastaminen. Yksilönoikeudet luetellaan maan perustuslaeissa, eikä lakimuutosten tekeminen ole koskaan yksinkertaista. Yksilöllä on ainakin toistaiseksi oikeus olla ottamatta koronarokote, vaikka hänen käyttäytymisensä aiheuttaisi kanssaihmisten kuolemia.

Yhteiskunta on kuitenkin säätänyt myös lakeja, joilla meidät pakotetaan tekemään jotakin. Et esimerkiksi saa ajaa autoa, ellet hanki sitä ennen ajokorttia (kallista lystiä), ja ajolupa pitää sitten myöhemmillä vuosilla vielä päivittää. Sinun on siis pakko hankkia ajokortti, ellet aio koko ikääsi matkustaa jonkun kyydissä. Jokainen ymmärtää kuitenkin, että tämä laki on tehty kaikkien turvallisuutta ajatellen, eikä sitä vastaan tee kenenkään mieli protestoida.

Jos matkustat ulkomaille, sinulla täytyy olla virallinen henkilöllisyystodistus. Passi on pakko hankkia, mikäli aiot matkustaa Schengen-maiden ulkopuolelle, ja nykyisin matkustajalla täytyy olla myös asiakirja joko riittävistä koronarokotuksista, sairastetusta taudista tai puhtaasta testistä. Kaikki nämä asiakirjavaatimukset ovat ymmärrettäviä kansalaisten turvallisuutta ajatellen. Lainsäädäntö määrää meidän käyttäytymistämme aika pitkälle, ja näin on hyvä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta meillä on oppivelvollisuus. Koulua voi käydä siis esimerkiksi kotona, mutta oppimista kontrolloidaan. Oppivelvollisuus lakkaa, kun peruskoulun oppimäärä tulee suoritettua, tai kun opiskelun aloittamisesta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. 1.8.2021 tuli voimaan laki, jonka mukaan oppivelvollisuus päättyy vasta, kun opiskelija on täyttänyt 18 vuotta. Aikamoista sivistämisen pakkoa, josta kansamme hyötyy.

Siivoilin tässä eräänä päivänä mappihyllykköä ja löysin kansion, jossa oli tietoja isäni sotilasurasta. Papereiden mukaan hän oli osallistunut vuosina 1941-44 taisteluihin Uhtuan länsi- ja pohjoispuolella, Summassa, Tammisaaressa, Ventelässä ja Viipurinlahdella joukkueenjohtajana haavoittuen taisteluissa sodan loppupuolella. Papereiden mukaan miehen johtamis- ja kouluttamistaito ovat olleet hyviä, luonteeltaan hän on ollut ”asiallinen, harkitseva ja hiljainen”. Isä ylennettiin myöhemmin yliluutnantiksi. Isäni ja hänen isänsä olivat molemmat luonteeltaan rauhan miehiä. Päätös lähteä vapaussotaan ei ollut ukilleni helppo. Päiväkirjoissaan hän tuskailee sitä, kuinka väärin on tappaa oman kansan ihmisiä. Sotaan hän meni kuitenkin, velvollisuus kutsui. Isäni puolestaan lähti kesken seminaariopintojen toisten poikien kanssa rintamalle. Nuoret miehet olivat varmasti seikkailunhaluisia mutta myös hyvin isänmaallisia.

Saamme olla kiitollisia kaikille sotaveteraaneillemme siitä, että he lähtivät kuolemanpelko sisimmässään rintamalle, vaikka eivät olisi halunneetkaan. Se oli sisäinen pakko. Toivoisin, että tuo velvollisuudentunto nostettaisiin esiin myös nykyisessä yksilökeskeisessä yhteiskunnassa. Lopultakaan me emme ole täällä yksin, vaan osa suomalaista yhteiskuntaa, joka antaa meille paljon, ja jota meidän tulee olla tukemassa.

Kuka saa viettää joulua?

Perjantai 17.12.2021 - Pirkko Jurvelin

Kuka saa viettää joulua?

Olen listaihminen, ja näin joulun aikaan tästä ominaisuudesta on hyötyä. Listojeni mukaan joulukortit on lähetetty (no, myönnän, Amerikan posti ei ihan ehdi perille, mutta muuten asia on hoidossa), poron- ja naudanliha viety palvaamoon, viimeinenkin kakku leivottu, ja tänä viikonloppuna aion saattaa loppuun lahjarumban. Ai, niin, satavuotiaalle tädille pitää vielä viedä joulukukka ja hoivakotiin ystävälle paketti. Kyllä tämä tästä.

Amerikan sukulaiset olivat olleet valppaina ja laittaneet joulupostinsa ajoissa. Heidän lähettämäänsä korttiin on painettu isoin kirjaimin ”Merry Christmas” eli ”Iloista joulua”. Teksti poikkeaa siellä päin maailmaa yleisesti käytettävästä ”Happy Seasons”- tai ”Happy Holidays”-viesteistä, jotka voi kääntää vapaasti vaikkapa ”Onnellista juhlakautta”.

Mikäli elokuviin on uskomista, amerikkalainen joulu on ylenpalttisen täynnä koristevaloja, krääsää, joulumusiikkia, lahjoja, ruokaa… Tietysti samat elementit juhlan viettoon löytyvät meilläkin, mutta huomattavasti maltillisemmassa muodossa. Suuri ero on kuitenkin tuo ”Happy Seasons”, eli ihmiset juhlivat talvisesongin suurinta juhlaa haluamatta tuoda esille, mitä ja miksi juhlitaan.

USA:n väestö koostuu ihmisistä, joiden etninen ja uskonnollinen tausta saattaa olla melkein mitä vain. Tämä johtaa tietysti siihen, että myös erilaisiin kulttuuriin ja uskontoon liittyviä juhlia löytyy kalenterista runsain määrin. Kristityillä, muslimeilla, juutalaisilla, mormoneilla, hinduilla, buddhalaisilla ja monilla muilla uskonnollisilla yhteisöillä on omat tapansa viettää ikiomia tärkeitä päiviään, ja se on heidän oikeutensa.

Mutta, mutta…. Täällä puhuu nyt wokettaja: Saako nykyisen paheksumisen ja pahastumisen aikana ei-kristitty viettää joulua, joka on kristillinen juhla? Myös Suomessa joulu, Jeesuksen syntymäjuhla, merkitsee monille pelkästään mukavaa, talvista juhlakautta, jolloin saa syödä hyvin, antaa lahjoja ja levähtää hetken ennen arkisen työrupeaman jatkumista. Kuuluuko joulu ei-kristityille ja kirkosta eronneille? Onko tämän juhlan vietto kulttuurin omimista, jos sen sanoma sinällään ei merkitse juhlijalle mitään?

Olin erään tunnetun, hiukan huonomaineisen kauppaketjun liikkeessä etsimässä tiettyä peliä joululahjaksi. Ahtaitten hyllyjen välissä liikuskeli mies etsien mutta ei löytäen. Lopulta hän kysyi isoon ääneen:

- Onko täällä Jeesusta?

- Anteeksi, mitä? kysyi myyjätär (eli myyntihenkilö).

- Että löytyykö täältä Jeesusta?

Ei löytynyt, ei. Hyllyt olivat täpötäynnä tavaraa, mutta joulun syntymäpäiväsankari oli hukassa.

Enhän minä ihan tosissani kyseenalaista sitä, että kristinuskosta piittaamaton henkilö viettää joulua. Jokainen saa vapaasti juhlia, lahjoa ja syödä, onhan hienoa, että joulu kokoaa usein perheitä ja sukuja yhteen. Keljuttaa vain se, että minä en saa laitattaa itselleni rastoja, koska se on kulttuurin omimista, tai pitää sitä ihanaa mummolta perittyä lapinlakkia, koska sekin on samanlainen synti. Minä en kuitenkaan aio alistua wokettajien päsmäröinnille, höpö, höpö!

Näin suuren juhlan alla toivotan kaikille kampaukseen, vaatetukseen sekä vakaumukseen katsomatta rauhallista joulua!

”Rauhaa, vain rauhaa kellot ne soi,soi,

lapselle rauhaa, ne rauhaa soi.

Enkelin laulu rauhaa, rauhaa toistaa.

Seimen yllä joulun tähti valkeuttaan

kirkkaana silmiin lapsosen nyt loistaa.

Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”