"Arbeit macht frei" - juutalaisvainot tänään

Maanantai 27.1.2025 - Pirkko Jurvelin

”Arbeit macht frei” – juutalaisvainot tänään

”Kun natsit veivät kommunistit, olin hiljaa.

Enhän minä ollut kommunisti.

Kun he eristivät sosiaalidemokraatit, olin hiljaa.

Enhän minä ollut sosiaalidemokraatti.

Kun he veivät ammattiyhdistystyöntekijät, olin hiljaa.

Enhän minä ollut ammattiyhdistystyöntekijä.

Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä minä puhunut mitään,

koska minä en ollut juutalainen.

Kun he tulivat hakemaan minua, ei ollut enää ketään puhumassa minun puolestani.”

Saksalaisen pastori Martin Niemöllerin (14.1.1892-6.3.1984) runo ei ollut alkujaan lainkaan runo, vaan ote saarnasta, jonka hän piti toisen maailmansodan loputtua. Hitlerin tullessa valtaan Niemöller kannatti kansallissosialisteja, mutta juutalaisvainojen edetessä hän alkoi ymmärtää, että kysymys oli organisoidusta kansanmurhasta. Hän oli perustamassa kansallissosialisteja vastustavaa Tunnustuskirkkoa yhdessä mm. Dietrich Bonhoefferin kanssa. Niemöller joutui useiksi vuosiksi keskitysleiriin, mutta selvisi hengissä toisin kuin ystävänsä Bonhoeffer. Vuonna 1961 hän nousi Kirkkojen maailmanneuvoston johtoon.

Koska tänään 27.1. on Vainojen uhrien muistopäivä - ja myöskin maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi - vaino- teema valikoitui blogini aiheeksi.

Äärijärjestö Hamasin yllätyshyökkäyksellä aloittama sota Israelia vastaan on tällä hetkellä neuvotteluvaiheessa. Viimeisten tietojen mukaan Hamas vapautti neljä israelilaista naissotilasta ja sai vastineeksi 200 (!) palestiinalaisvankia. Aselepotilanne on herkässä vaiheessa, eikä koskaan voi sanoa, että sota on ohi. Sodan aloitti Hamas- järjestö 7.10.2023, kun sen terroristit tunkeutuivat Gazan alueelta Israelin puolelle. Hamas tappoi noin 1200 ihmistä ja otti panttivangiksi 251, joista tähän mennessä on siis neljä vapautettu.

21.11.2024 Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC antoi pidätysmääräyksen Israelin pääministeristä Benjamin Netanjahusta ja maan entisestä puolustusministeristä Yoav Gallantista. Tuomioistuin epäilee heitä Gazassa tapahtuneista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. On totta, että Israel on puolustanut maataan ja olemassaoloaan massiivisesti, ja koko sodan ihmisuhrien lukumäärä on tällä hetkellä yli 40 000. Kysyn kuitenkin: Miksi Hamas aloitti yllättävän hyökkäyssodan? Kysyn myös: Miksi juutalaiset ovat maailman silmissä syyllinen osapuoli?

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump haluaa siirtää kaikki Gazan asukkaat pois alueelta jälleenrakennuksen ajaksi. Hän on omien sanojensa mukaan jo puhunut sekä Egyptin presidentin että Jordanian kuninkaan kanssa. Trumpin mukaan asukkaiden siirto voisi olla ”joko väliaikainen tai pitkäkestoinen”. Tämä tuskin onnistuu, sillä eihän mikään lähialueen maa halua ottaa vastaan köyhiä pakolaisia puhumattakaan siitä, että Hamasin silmissä alueen tyhjentäminen näyttäisi tappiolta.

Yhä tänä päivänä juutalaisiin kohdistuu syrjintää, antisemitismiä ja viharikoksia eri puolilla maailmaa. Tutkimuksen mukaan myös Suomessa asuvat juutalaiset kokevat antisemitismin lisääntyneen viiden viime vuoden aikana. Aiemmin sitä koettiin lähinnä äärioikeiston ja uusnatsien taholta, nyt myös äärivasemmiston kannattajien piireistä. Pelko omasta ja läheisten fyysisen ja psyykkisen turvallisuuden puolesta on kasvanut.

”Arbeit macht frei” – ”Työ tekee vapaaksi” julisti teksti Dachaun keskitysleirin rautaportin yläpuolella. Työ vapautti leirin asukkaat lopulta kuolemaan.

Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Tiistai 21.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Olenko minä oman elämäni tärkein henkilö?

Muistan parin vuoden takaiset huomiota herättäneet surulliset lehtijutut siitä, mitä yliväsyneille omaishoitajille ja heidän hoidettavilleen tapahtui. Toisessa tapauksessa kunnan työntekijä löysi pariskunnan kuolleena kotoaan. Aviomies oli ollut sairaan vaimonsa omaishoitaja, ja mies oli kuollut sairauskohtaukseen. Hoidettava puoliso oli menehtynyt muutaman päivän kuluessa sänkyynsä, koska ei ollut saanut minkäänlaista ravintoa tai nesteytystä puhumattakaan hoidosta. Pariskunta kuului kunnan hoidon piiriin, mutta edellisestä sosiaalityöntekijän käynnistä oli kulunut useampi viikko.

Myös toisessa tapauksessa mies oli vaimonsa omaishoitaja. Vuosikausia (vuosikymmeniä?) jatkunut raskas kotitilanne oli käynyt miehen psyykelle ylivoimaiseksi, ja hän oli tappanut vaimonsa, minkä jälkeen oli surmannut myös itsensä.

Molemmissa tapauksissa asioista käynnistettiin tutkinta, jossa haluttiin selvittää, miten näin vaikeissa tilanteissa elävät ihmiset eivät olleet saaneet riittävää apua tarpeeksi ajoissa. Vai torjuivatko he avun vastaanottamisen, koska se oli tuntunut jotenkin hävettävältä?

Tunnen useamman pariskunnan, joiden elämäntilanne on sairauksien vuoksi ollut niin vaikea ja raskas, etten ole voinut ymmärtää, miten hoitava osapuoli on jaksanut ja jaksaa edelleen. Velvollisuudentunto, rakkaus, tarve esiintyä hyvänä aviopuolisona tai vanhempana - mikä auttaa jaksamaan ja työntämään syrjään omat tarpeet ja mieliteot? Mutta jos ei kuitenkaan lopulta enää jaksa, niin mitä sitten?

Juuri tänään ystäväni kertoi yhteisestä nuoruudenajan tuttavastamme, joka on jo vuosikausia sairastanut muistisairauksia (useampi diagnoosi tehty). Mies on hoitanut häntä kaikki vuodet koskaan valittamatta. Nyt vaimo on päässyt hoivakotiin, ja puoliso käy häntä katsomassa joka päivä. Kun ystäväni ihmetteli, että mitenkä sinä ihan joka päivä siellä käyt, niin mies vastasi:”Ei minulla ole tämän parempaa tekemistä.”

Kun lapsi syntyy, hän on oman elämänsä tärkein henkilö. Lapsi huutaa ja itkee, kunnes hänen tarpeensa tyydytetään, hän saa ruokaa ja hoivaa. Oma itse pysyy elämän keskipisteenä siihen saakka, kunnes ihminen on tilanteessa, jossa hän rakastuu, kiintyy johonkin toiseen henkilöön tai ehkä aatteeseen, joka täyttää merkityksellään koko ihmisen elämän. Lopulta arki voi olla niin kiireistä ja työn ja velvollisuuksien täyttämää, että oman itsen merkitys, itsestä huolehtiminen käy lähes mahdottomaksi. Kun vanhuus alkaa lähestyä ja oma jaksaminen hiipua, niin ehkä silloin oman elämän tärkeys, huoli siitä, hoitaako minua kukaan, nousee esiin. Silloin on jälleen aikaa itselle – ehkä.

Joku on joutunut tekemään elämässään ratkaisun, jota ulkopuoliset eivät ole ymmärtäneet, jota he ovat suorastaan paheksuneet. - ”Laittoi puolisonsa/lapsensa johonkin hoivapaikkaan! Eikö sillä ole ollenkaan inhimillisiä tunteita? Hyi, miten se saattoi! On se itsekäs!” Tätä ennen he olivat sanoneet osaan ottavasti hymyillen:”Tsemppiä! Jaksamista kaiken tämän keskellä!”

Tätä blogia varten luin netistä keskusteluja ja artikkeleita jaksamisesta ja täytymisestä. Yleisin sanoma näissä kirjoituksissa oli se, että ihminen on oman elämänsä tärkein henkilö. Jos hän ei pidä huolta itsestään, omasta jaksamisestaan, ei sitä tee kukaan muukaan. Varsinkin hoivasuhteessa tai muuten haasteellisessa elämäntilanteessa olevan olisi hyvä tiedostaa oman jaksamisensa rajat. Mutta toisaalta: Sinä ehkä tiedostat, ettet millään jaksa enää tätä elämää, mutta pelkkä tiedostaminen ei vielä vie asiaa kovin paljon eteenpäin. Pitäisi vielä jaksaa tehdä jotakin asian eteen.

Albert Einstein on sanonut:” Vain toisten vuoksi eletty elämä on elämisen arvoinen.” - Jäämme pohtimaan tämän viisaan fyysikon sanoja.

Woken aika alkaa olla ohi - ja hyvä niin!

Lauantai 11.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Woken aika alkaa olla ohi – ja hyvä niin!

Wokeismi on määritelty siten, että termillä tarkoitetaan yhteiskunnallista tiedostamista, halusta tuoda esille vähemmistön oikeuksia ja puuttua syrjintään ja vihapuheeseen. Termi ”woke” on todennäköisin peräisin amerikkalaisen soul- laulajan Erykah Badun esittämästä kappaleesta.

Nyt maailmalla puhutaan ja kirjoitetaan yleisesti siitä, että kyseisen kulttuurin aika alkaa olla ohi, ja asiasta ollaan huojentuneita. Wokeismin hiipumisesta hyvänä esimerkkinä on se, että Donald Trump nimitti joulukuussa juristi Harmeet Kaur Dhillonin Yhdysvaltain oikeusministeriön kansalaisoikeusosaston apulaisoikeusministeriksi. Dhillon on tunnettu woke- ideologian vastaisista mielipiteistään.

Hän-sanan käyttö on ollut ongelmallista esimerkiksi saksan, ruotsin ja englanninkielessä, joissa mies- ja naispuolisista henkilöistä käytetään eri termiä (er/sie, he/she, han/hon). Meidän kielessämme tätä ongelmaa ei olekaan. Hän-sanaa on sitten yritetty korvata ja kääntää ja vääntää kaikille sopivaksi sellaiseen muotoon, ettei ketään voi syyllistää syrjimisestä, koska ketään ei haluta puheessa tai kirjoituksessa nimetä tietyn sukupuolen mukaan.

Lukemissani artikkeleissa kerrotaan, kuinka varsinkin lapset ja nuoret ovat joutuneet/päässeet kuulemaan ja näkemään woke- opetusta. Saksassa esimerkiksi kirjastoissa on järjestetty sukupuolen moninaisuuksia käsitteleviä luentoja. Tänään nämä nykyisin jo aikuiset ihmiset valittavat, että ovat joutuneet propagandan kohteeksi. Nykyisin useissa maissa ollaan myös kokemuksista viisastuneina muuttamassa lainsäädäntöä siihen suuntaan, etteivät sukupuolenmuutoshoidot ja -leikkaukset enää ole sallittuja lapsille ja hyvin nuorille, ja niihin pääsemiseen on asetettu tiukemmat kriteerit.

Täällä Suomessa wokeilu on pientä myrskyä vesilasissa verrattuna siihen, miten aate on maailmalla vaikuttanut myös taloudellisesti. Esimerkiksi Walt Disney- yhtiö alkoi tuottaa filmejä, joissa alkuperäinen tarina ja ihmiset (sukupuoli, ihonväri) oli muutettu siten, ettei kukaan pahastuisi vahingossakaan. Tämä merkitsi miljoonien katselijoiden vähenemistä. Amerikan suosituin olutmerkki Bud Light menetti asiakkaansa, kun olutbrändi julkisti mainoskampanjansa transseksuaalin some- vaikuttajan kanssa. Olut ei kuulemma liiku markettien hyllyiltä enää edes alennushintaan. Myös sellaiset yhtiöt kuten Goodyear, Victoria`s Secret ja monet muut ovat joutuneet toteamaan woke- myötäilyn vaikuttavan negatiivisesti myyntiin.

Rahan merkitys on todettavissa myös muuallakin woke- yhteyksiin liittyen. Muistatte ehkä ”Black Lives Matters” liikkeen, jossa erityisesti mustien (siis mitä sanaa voin käyttää, kun se n-sanakin on kielletty?) kansalaisten oikeuksia tuotiin esille. Tänä päivänä useampi liikkeen tärkeimmistä edustajista on joutunut oikeuteen taloudellisista rikoksista, sillä he ovat siirtäneet itselleen miljoonien arvoiset säästöt, jotka ovat alun perin kuuluneet liikkeelle. Raha haisee.

Tämä meidän pikkuinen Suomemme on aivan liian merkityksetön missään suhteessa, kun puhumme wokeismista. Täällä meidän täytyy sietää Jeesus-sanan kieltäminen ja yleensäkin uskonto- boikotti, Peppi Pitkätossun elämän uudelleen arviointi ja Afrikan tähti- pelin poistaminen herkkien nykylasten pelikentältä. Tähän asti olemme sanoneet nöyrästi ”totta kai”, koska emme halua pahoittaa kenenkään mieltä, emmekä maksaa enempää korvauksia. Nyt onneksi järki alkaa kasvaa täällä Pohjolassakin. Kirjoja luetaan oman aikansa näkökulmasta, samoin pelataan pelejä (jos kukaan edes ihmettelee, mitä ja miksi), samoin katsellaan elokuvia, kuunnellaan musiikkia – jokainen OMAN halunsa mukaan, eikä siihen haluun sekoiteta yhden henkilön jostakin tekaistua mielipidettä.

Ja vielä selvennykseksi: Jokainen olkoon ja toimikoon niin kuin haluaa, kunhan ei loukkaa toisia ja pysyy lain sallimissa rajoissa.

Muuten, olen silloin tällöin miettinyt, miksi näitä woke- kieltoja ja esille ottoja pulpahtaa pinnalle säännöllisen epäsäännöllisesti. Kuka niitä tuottaa? Kuka niistä hyötyy? Mistä ne tulevat? Kuinka kaukaa? Rajojen takaa? Mietin jopa, että näitä hälyjä tuotetaan tahallisesti ja systemaattisesti. Täytyypä vielä pohdiskella sitä, kuka tai mikä taho hyötyy eniten siitä, että Suomi saadaan sekaisin.

Lähde: NZZ, Johannes Boie; Berlin: Die Kultur der Wokeness neigt sich dem Ende zu – und hinterlässt einen politischen Flurschaden, der kaum zu überblicken ist

Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 - haaveita ja suunnitelmia

Sunnuntai 29.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia

Yleensä tähän aikaan vuodesta olen kirjoittanut blogin, jonka aiheena on ollut vanhojen ennustajien – kuten Dostradamuksen ja Baba Vangan – tulevaa vuotta koskevat profetiat. Useimmiten nämä ennustukset ovat olleet täynnä toinen toistaan karmeampia tapahtumia, sotia, maanjäristyksiä, kulkutauteja ja muita kamaluuksia, jotka ovatkin tietyissä määrin toteutuneet jossain päin maapalloa. Mieleeni ei ole kyllä jäänyt mikään erityinen profetia, joka olisi kolahtanut kohdalleen ihan sellaisenaan ja oikeaan aikaan. Siispä ennustus- aiheeseen kyllästyneenä päätin muuttaa vuoden viimeisimmän blogini otsikoksi ”Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia” ja pyydänkin sinua, lukijani, ottamaan nyt esille kirjoitusvälineet (olivatpa ne sitten perinteiset paperi ja kynä tai sähköiset) ja alkamaan suunnitella ikiomaa tulevaisuuttasi vuonna 2025. Mitä sinä itse haluat sinulle tapahtuvan? Anna toiveiden ja unelmien tulla esiin vapaasti, mitään rajoittamatta, listaasi voit merkitä pieniä asioita ja suuria asioita, mutta pidä kuitenkin jalat maassa sen verran, ettet suunnittele matkaa kuuhun.

Mikä sinua kiinnostaa? Mitä haluaisit tehdä, kokea oppia? Listaa asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Ei haittaa, vaikka ne olisivatkin hieman outoja näin äkikseltään mietittynä, kirjoita, mitä mieleesi juolahtaa. Haluaisitko antaa itsellesi mahdollisuuden tutustua ja kokea esimerkiksi jotakin seuraavista asioista:

- luova toiminta (maalaaminen, piirtäminen, soittaminen, kuorolaulu, kokkaaminen…)

- uusi paikkakunta tai maa (se voi olla jokin kaupunki tai luontokohde Suomessa, joka on kiinnostanut sinua jo pidemmän aikaa, ehkä jokin Aasian maa, Ruotsin Haaparanta…)

- uusi ruokalaji tai juoma (olisiko jo aika kokeilla kiinalaista ruokaa tai sitä kamalan näköistä mämmiä…)

- sisäistä minää kasvattava asia (vapaaehtoistyö, lahjoitukset, sosiaaliset tapahtumat, verenluovutus…)

- liikunta (kokeiletko jumppaa, kestävyysjuoksua, maastopyöräilyä, lenkkeilyä, soutua, lentopalloa, jääkiekkoa…)

- terveyteen liittyvä uudistus ( lopetat tupakoinnin, menet vihdoinkin hierotuttamaan ne kipeät hartiat, kävelet autoilun asemasta, mietit ruokavaliotasi…)

- seikkailu tai toiminta (benjihyppy vihdoinkin! matkustat ihan yksin, olet metsässä teltassa yön, hankit kissan tai koiran, lähdet ulkomaanmatkalle, vaikka lentäminen pelottaa, osallistut mielenosoitukseen…)

- kulttuurielämys (kirjamessut, konsertti, festivaali, musikaali, taidenäyttely…)

- sivistät itseäsi (opettelet uutta kieltä, osallistut erilaisille kursseille, luet maailmankirjallisuutta, teet jatko-opintoja…)

- otat yhteyttä sukulaiseen tai ystävään, josta et ole kuullut pitkään aikaan (tämä voi tapahtua vaikka facebookissa, puhelimessa, instagramissa jne)

Kuten huomaat, tässä on jo aika lailla ehdotuksia, ja sinä keksit vielä paljon lisää juuri niitä sinun omia juttujasi. Jos sinulla on hyvä ystävä tai puoliso, voitte tehdä oman listan lisäksi myös yhteisen listan. Mitä haluatte kokea ja tehdä seuraavan vuoden aikana? Menettekö yhdessä maalauskurssille tai kokeilemaan benjihyppyä? Ehkä haluatte kokata yhdessä jonkin monimutkaisen ruokalajin ja kutsua hyvät ystävät jakamaan makuelämyksenne… Oikeasti, maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, minulle tuli iloinen ja toiveikas mieli. Hei, kaikkea uutta ja erilaista voi kokeilla, eikä koskaan tiedä, mihin se uusi polku johtaa. Vaikka en hyppäisikään benjihyppyä (en ikinä!!!), niin maalauskurssille voin mennä. Parempi on hypistellä kaupassa erivärisiä maaliputkia ja siveltimiä kuin miettiä, että milloinkas se ydinsota alkaakaan, ja joko joku yksinvaltias kolkuttelee jälleen uuden maan porttia asejoukko mukanaan.

”Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.”

Anthony De Mello

Näkökulman muutos

Tiistai 24.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Näkökulman muutos

Adventti tarkoittaa odottamista,

ei, totuus on,

että adventti on vain äänekäs ja kiukkuinen,

enkä minä usko,

että saavutan rauhan näiden viikkojen aikana,

että löydän tieni sisimpääni,

että pystyn orientoitumaan siihen, mikä on tulossa.

Onhan niin,

että aika rientää.

Kieltäydyn uskomasta,

että jotain suurempaa on tulossa maailmaani,

että pystyisin näkemään asiat toisin silmin.

Onhan aivan selvää,

ettei Jumalaa ole,

en voi millään uskoa niin.

Mikään ei muutu,

ja se olisi valhe, jos sanoisin:

Jumala tulee maan päälle!

Iris Macke (käännös saksasta: P.J.)

Huom! Lue runo alusta loppuun ja lopusta alkuun!

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Perjantai 20.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Olin viime kesänä jälleen kahteenkin otteeseen Valamon luostarissa. Toisella kerralla vedin myös ryhmällemme opastetun kierroksen hautausmaalla,joka on pieni ja aika vaatimaton mutta täynnä mielenkiintoista historiaa. Olen kuljeskellut tuolla hautausmaalla usein ja tutkiessani hautakiviä olen pannut merkille, että hyvin monet munkit ja nunnat ovat eläneet pitkän elämän.

Aikoinaan Valamossa eli myös isä Akaki, Venäjän puolelta toisen maailmansodan aikana toisten munkkien kanssa Suomeen paennut Jumalan palvelija. Hän oli jo lapsuudestaan saakka ollut hyvin huonokuuloinen, eikä varusmiespalveluksen suorittaminen Venäjän armeijassa tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Toisaalta hän myös tiesi, että luostarissa elämä tulisi olemaan tasaista ja ruokaakin olisi riittävästi – toisin kuin hänen kotioloissaan. Päätös luostariin menosta oli siis helppo.

Isä Akaki oli suuri hevosten ystävä, ja niin kauan kuin Suomen Valamossa oli hevosia, hänellä oli aina makupaloja mukanaan niitä varten. Luostarielämä sopi Akakille hyvin, mutta kun hän täytti 107 vuotta, tapahtui jotakin yllättävää: Heinäveden kunta ilmoitti, että Akakin oli aika aloittaa peruskoulu muiden samanikäisten 7- vuotiaiden kanssa. Ilmeisesti tietokonejärjestelmä ei pystynyt hyväksymään henkilön iäksi 107 vuotta, vaan muutti sen 7:ksi vuodeksi. Isä Akaki oli kuulemma ollut hyvin riemuissaan ja huvittunut kutsun saatuaan. Kuollessaan tämä Jumalan palvelija oli 111 vuotta ja silloin Pohjoismaiden vanhin asukas.

Vaikka isä Akaki olikin poikkeuksellisen iäkäs kuollessaan, niin tutkimusten mukaan luostarien asukkaat elävät keskimäärin kauemmin kuin muut ihmiset. Saksassa ja Itävallassa toteutettu yhteinen tutkimus osoitti, että keskimääräinen elinajanodote on luostarin asukkailla 5 vuotta enemmän kuin luostarin ulkopuolella elävillä. Yhdysvalloissa vuonna 1990 aloitettu ja yhä jatkuva tutkimus osoittaa puolestaan, että nunnat elävät pidempään ja sairastavat vähemmän alzheimerin tautia ja dementiaa kuin luostarin ulkopuolella asuvat naiset.

Kreikan Athos-vuoren munkkien keskuudessa on tehty useitakin tutkimuksia. Tulosten mukaan munkit sairastavat vähemmän sydän- ja verisuonitauteja sekä syöpää kuin Kreikan miespuolinen väestö keskimäärin ja elävät myös pidempään.

Miksi ihmiset elävät luostareissa kauemmin kuin sen ulkopuolella? Kaikissa tutkimuksissa on tullut ilmi muutamia yhteisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen elinikää pidentävällä tavalla. Luostarissa vietettävä stressitön arki, säännöllinen elämänrytmi, rukoilu ja mietiskely sekä ruumiillinen työ nousevat yleensä aina esiin, kun etsitään syitä pidempään elinikään. Athos- vuoren munkkien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on pantu merkille myös se, että niin sanotulla Välimeren ruokavaliolla, johon kuuluu runsaasti terveellisiä kasviksia, hyviä öljyjä, siemeniä ja pähkinöitä sekä kohtuullisesti kalaa, kananmunia ja maitotuotteita, on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Hyvä on, nyt siis tiedämme (jälleen kerran), kuinka meidän tulisi elää, jotta pysyisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä. Uskon, että jokainen meistä tietää, mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, ja kuinka paljon (=vähän) meidän tulisi syödä sitä ja tätä. Ruokasuosituksia olemme kuulleet viime aikoina jo aivan riittämiin.

Luostarielämään kuuluu useimmiten jonkinlainen ruumiillinen työ. Sitä ei voi verrata lenkkeilyyn (tiedän kyllä, että jotkut Suomen Valamon nuorista munkeista lenkkeilevät säännöllisesti) tai kuntosalilla käyntiin, mutta joka tapauksessa se pitää ihmisen liikkeellä. Ruokailuun ja liikuntaan osaamme panostaa, jos niin haluamme, mutta ehkä vaikein asia toteuttaa onkin se stressitön arki, rauhoittuminen ja hiljentyminen, mikä luostarissa kuuluu normaaliin elämään. Luulen, että juuri tämä on nykypäivän ihmiselle suurin haaste sekä myös se ajatus, että minä itse olen vain yksi muiden joukossa. Kuulun johonkin, olen osa jotakin, minun ei tarvitse olla yksin, tehdä kaikkea yksin.

Olen ollut paljon luostareissa turistina, kurssilaisena, oppaana. Nautin siitä levollisesta ilmapiiristä, joka valtaa Valamon, kun ilta saapuu, ja päiväturistit ovat jo lähteneet. Siinä on jotain tervehdyttävää, rauhoittavaa, ja minun on hyvin helppo uskoa kaikkia niitä tutkimustuloksia, joita maailmalla on saatu luostarielämän positiivisesta vaikutuksesta.

"Mutta mikä sen nimi on?" - Teinikin on vielä lapsi

Torstai 12.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mikä sen nimi on? - Teinikin on vielä lapsi

Tyttäreni on erityisopettaja, joka työskentelee suuressa koulussa. Usein hän tekee työtään lasten ja nuorten kanssa näiden kotiluokissa, mutta hänellä on onnekseen myös ihan oma luokka käytössään. Minusta oli aikoinaan ihanaa saada sisustaa omaa luokkaa: Lattialla oli matto, kirjahyllyssä lainattavia kirjoja, seinillä ja katossa riippumassa lasten töitä, ikkunanlaudoilla kukkia ja keväällä siemeniä kasvamassa. Kaikkea sellaista, mikä antoi lapsille ja minulle tunteen siitä, että nyt ollaan melkein kuin kotona. Sisustusgeeni on periytynyt tytölleni, ja hänkin on laittanut ja koristellut omaa luokkaansa viihtyisäksi (minun kaappini ovat tyhjentyneet joulukoristeita ja leluja myöten). Vihdoin ja viimein ilmoitin, että voisin luopua myös isosta nallesta, joka on tähän saakka pitänyt minulle seuraa työhuoneessani. Ajattelin, kuinka iloiseksi lapset ja nuoret tulisivat isosta pehmolelusta, enkä minä sitä itse tarvinnut. Hyvä, kun pääsin eroon.

Tällä tarinalla ei ole onnellista loppua, sillä nähtyään nallen lapsenlapset ilmoittivat, että sitä ei viedä kouluun, vaan että se jää heille. He eivät ollenkaan ottaneet huomioon sitä, että nalle oli oikeasti vain läpikulkumatkalla reitillä mummola – koti - koulu. Mutta näin tapahtui, nalle jäi lastenlasten kotiin. Minua jäi asia pikkuisen vaivaamaan, olin jo kuvitellut, kuinka oppilaat olisivat olleet innoissaan pehmeästä jättinallesta, kuinka kivaa olisi ollut pitää sitä sylissä.

Sattuipa sitten kaupassa käydessäni silmiini erikoistarjous: valtava nalle (100 cm) oli myynnissä hurjalla alehinnalla. Minun ei tarvinnut edes miettiä asiaa, vaan sieppasin sen mukaani ja tarkistin vielä hinnan kassalla. Olipa halpa lysti!

Ilmoitin tyttärelleni, että nyt oli uusi yritys: Nalle on noudettavissa meiltä, mutta vain ja ainoastaan oppilaskäyttöön. Tyttöni harmitteli seuraavana päivänä, ettei hänellä ollut ollenkaan tunteja omassa luokkatilassaan, mutta kun hän oli kantanut nallea kainalossaan, niin eräs tuttu yläkoulun poika oli tullut vastaan ja kysynyt:”Emmi, mikä tuo on?” ”No, se on uusi nalle sinne minun luokkaan. Pääset pian lähemmin tutustumaan.” ”Mutta mikä sen nimi on?” Tyttöni oli kertonut, ettei nallella vielä ole nimeä, koska se on aivan uusi tuttavuus, mutta että kyllä sille nimi annetaan.

Minua liikutti ison pojan kysymys:”Mutta mikä sen nimi on?” Kun me ajattelemme noin 15-vuotiasta poikaa, meille tulee varmaan aika usein ensimmäiseksi mieleen kännykkää tuijottava, itseensä sulkeutunut, ehkä kiusaa tekevä röyhkeä nuori, jonka maailma koostuu somesta ja siitä, miten pääsisi äkkiä koulusta kotiin ja äkkiä kotoa taas muualle – vaikka johonkin ostokeskukseen härnäämään ohikulkijoita ja ärsyttämään vartijoita. Tämä on stereotypia, jota viestimet tyrkyttävät meille jatkuvasti. Kuitenkin 15- vuotias on vielä lapsi, ihan oikeasti. Tämä maailma vain yrittää tehdä hänestä väen väkisin puoliaikuista. Kun 15- vuotiasta kiinnostaa, mikä nallen nimi on, niin se kertoo siitä, että hän on vielä lapsi, ainakin hän haluaisi olla lapsi ja istua iso, pehmeä nalle sylissään ja ehkä samalla kuunnella, mitä Emmi-opettaja kertoo luokan edessä. Ehkä tuollainen pehmolelu jopa auttaa oppilasta keskittymään paremmin. Se voi myös tarjota turvallisuuden tunnetta ja lohtua, edustaahan lelu lapsuudesta tuttua ympäristöä. Nuoret tarvitsevat läheisyyttä kuten me kaikki, ja tuollaista nallea on hyväksyttävää halata.

Kun koulutiloja viimeksi suunniteltiin, niin kysyttiinkö silloin, mitä opettajat ja oppilaat haluavat? Sen me tiedämme, että koulumaailmassa päivänsä viettävät haluavat takaisin seinät luokkiinsa ja ihan ikioman työpisteen, jota ennen kutsuttiin pulpetiksi. Varmasti joku haluaa pehmoleluja, kirjoja, kukkia, en edes keksi, mitä kaikkea luokassa vielä voisi olla, jotta se tarjoaisi viihtyisän, turvallisen oppimisympäristön. Kysykää opettajilta! Kysykää oppilailta! Viihtyisä ympäristö tuottaa parempia oppimistuloksia ja työrauhaa. Ei siihen niin paljon tarvita.

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Keskiviikko 4.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Minun nuoruudestani on vierähtänyt jo muutama vuosikymmen, mutta muistan yhä, kuinka hyvät käytöstavat, vanhempien henkilöiden kunnioittaminen ja sopuisa elämänmeno oli keskivertosuomalaisen elämän oletusarvo. Yhteisymmärrys oli luonnollinen asia, vaikka toisinaan minua tietysti ärsytti, kun joku oli omasta mielestäni tiukkapipo, ja toisinaan taas piti pyöritellä silmiä, kun mielestäni kanssakulkijan arki saattoi näyttää ihan oudolta. Mutta eipä se lopultakaan minulle kuulunut, pääasia oli, että elämä sujui letkeästi.

Minun arvomaailmani oli tuolloin ja on yhä perinteinen, kristillinen arvomaailma, mutta tuttuja ja kavereita löytyi monenlaisista piireistä – kuten tänäänkin, sehän on elämän rikkautta. Kaverit saivat elää omalla tyylillään, kunhan minäkin sain elää omalla tavallani. Näin jälkikäteen ajateltuna tuolloin – useampi vuosikymmen sitten – yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin vielä paljon homogeenisempia kuin nykyään, esimerkiksi omissa opiskelijaporukoissani eläminen ja käyttäytyminen oli aika lailla hyvien tapojen mukaista. No, toki edelliseen sukupolveen verrattuna elämä oli paljon vapautuneempaa. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni me olimme ihan eri tavalla suvaitsevaisia kuin nykyisin ollaan.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tänään hyvin salliva. Seksuaalinen meno on päätä huimaavaa verrattuna aikaisempaan, ja sukupuoliakin löytyy nykyisin paljon enemmän kuin kaksi. Myös erilaisten uskontojen ja uskomusten kirjo on vähintäänkin monipuolinen, mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja niitä ikiomia ajatuksiaan on kohtuullisen helppoa, maailma ei enää tarkoita Suomea ja Eurooppaa, vaan voit matkustaa lähes minne tahansa lomailemaan tai töitä tekemään. Tämä on mahdollisuuksien maailma! Eikä sittenkään ole.

Jos ja kun joku tahtoo kasvattaa tässä avoimessa ilmapiirissä lapsensa siten, ettei hän saa kuulla sanaa ”Jeesus”, ”halleluja” tai muuta kristillisyyteen viittaavaa, niin hän voi nostaa syytteen sitä oppilaitosta/tahoa vastaan, jossa lapsi on altistunut kristillisyyden vaikutuksille (vaikka vain yhden sanan verran).

Missä on näiden supersuvaitsevaisten nykyajan ihmisten suvaitsevaisuus, kun he kohtaavat kristinuskoon viittaavaa sanastoa/tapahtumia tässä maassa, joka sai ensimmäiset kristilliset vaikutteensa jo 800-1000-luvuilla? Onko joillakin Suomen asukkailla oikeus kieltää toisia tämän maan asukkaita vaalimasta kristinuskon perinteitä ja vain sen takia, ettei se ole heidän oma juttunsa? Kaipaan suvaitsevaisuutta näiltä korvausten vaatijoilta. He elävät varmaankin omasta mielestään liberaalia, ennakkoluulotonta elämää, ja kuitenkin he haluavat pakottaa meidät muut omien ennakkoluulojensa ja mielipiteidensä ja tabujensa taakkojen alle. He haluavat rajoittaa lastensa ja nuortensa elämää – mutta se ei riitä -, sillä he haluavat rajoittaa myös tämän yhteiskunnan toisten asukkaiden elämää.

En halua suostua tähän, enkä haluaisi, että muukaan yhteiskunta suostuu. Mikäli joku ei hyväksy Jeesus-sanaa, hänen ei myöskään tule viettää joulua (= Jeesuksen syntymäjuhla) missään muodossa, eikä joululoman, pääsiäisloman ja vaikkapa juhannuksen tule millään tavoin olla tämän kristillis-kielteisen henkilön elämään kuuluva juttu. Kuitenkin joku sanoo EI Jeesukselle, mutta noukkii rusinat pullasta eli nauttii kaikesta siitä, mitä kristillisyys on maahamme tuonut (esimerkiksi koululaitoksesta, joka tuli Suomeen kirkon mukana).

Olen joutunut elämäni aikana näkemään ja kuulemaan paljon omien arvojeni vastaisia asioita, mutta niinhän se menee: En ole tämän yhteiskunnan ainoa jäsen, vaan yksi miljoonien joukossa, enkä minä yksin halua tai voi määrätä toisten elämää. Sitä paitsi aina on olemassa mahdollisuus, että karsastamani asia osoittautuukin joksikin aivan muuksi, voin oppia uutta ja nolostella aikaisempaa yksipuolista ja virheellistä näkökantaani.

Edessä ihana tulevaisuus

Keskiviikko 27.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Edessä ihana tulevaisuus

Tyttären perhe oli kyläilemässä. Perheen vanhin lapsi, 7- vuotias Nooa, varmisti heti ovella, että tarjoaahan mummo herkkuja, ja saatuaan myöntävän vastauksen hän juoksi pitkän eteisen perimmäiseen huoneeseen. Se huone tunnetaan nimellä ”leikkihuone”, koska siellä kaapit tursuavat kaikenlaisia leluja, joita mummo ei enää jaksa pitää järjestyksessä. Turha vaiva, sillä seuraavat leikkijät penkovat tavarat alas hyllyistä ja nakkelevat myöhemmin takaisin kaappiin. Hyvin leikit sujuvat, mitäpä tuota nipottamaan jostain järjestyksestä.

Nooa rakenteli legoilla, kunnes oli aika siirtyä ”herkkupöytään”. Kaikki maistui hyvältä, mutta äidiltä piti kuitenkin kysyä lupa, josko vielä saisi ottaa jotakin lisää.

Perheen pienimmät alkoivat jo väsyä, ja kun heitä oltiin pukemassa, pääsin juttelemaan Nooan kanssa kaikessa rauhassa. Pojan äiti yritti tulla hakemaan häntä jo laittamaan ulkovaatteet päälle, mutta tämä vastasi, että hän juttelee mummeliinin kanssa nyt kaikessa rauhassa.

Minulle selvisi monta asiaa. Kysyin, mitä tämä 7- vuotias alkaa sitten tulevaisuudessa tehdä töikseen. Vastaus oli selvä ja nopea: Hänestä tulee opettaja ja kalastaja (kuten isäkin on). Ilahduin kovasti tuosta opettaja- suunnitelmasta ja laskeskelin, että Nooa saattaa olla joskus tulevaisuudessa jo viidennen polven opettaja tässä meidän sukuhaarassa, olisihan se hienoa! Minä sanoinkin, että hänestä tulisi varmasti hyvä opettaja, poika kun on niin ystävällinen, huomaavainen pienempää siskoaan ja veljeään kohtaan – ja teräväpäinen. Ihana tulevaisuudensuunnitelma! Tässä vaiheessa en edes halua ajatella sitä, millaiseksi koulumaailma (=yhteiskunta) on nyt ja sitten joskus mennyt. Ei, ei, kaikki kääntyy parhain päin!

1- luokkalaisen pikkupojan mielestä kaikki muu oli koulussa kivaa paitsi musa ja enkku. Huomasin kuitenkin, että lapsi oli ehtinyt oppia englanninkielisiä sanoja ja sanontoja vaikka kuinka paljon jo muutamassa kuukaudessa. Hienoa, kun kielikylpy aloitetaan niin varhain! Musaa en kommentoinut ollenkaan, eiväthän kaikki kouluaineet voi olla yhtä kivoja, kunhan nyt jotakin innostavaa löytyy. Ja kuinka kaveripiiri onkaan kasvanut syksyn mittaan!

Lopulta Nooa ilmoitti, että hän muuttaa meille asumaan. Minä ilahduin kovasti ja sanoin, että yksi huone on ihan sitä varten (siellä on yksi lapsenlapsi jo talostellut aikoinaan puolentoista vuoden ajan). Tuumasin kuitenkin, että hänen on käveltävä yksin kouluun, mutta koulu on onneksi lähellä, ja mummo voi saattaa ensimmäisinä aamuina.

Siinä vaiheessa pojan äiti tuli jo hoputtamaan kotiin lähtöä, eikä ilahtunut ollenkaan muuttosuunnitelmista. Poika tuumasi siihen, että ainakin hän voisi tulla yökylään. Se jäi harkittavaksi.

Olen nyt mietiskellyt muutaman päivän pienen, tyytyväisen pojan maailmaa. Kuinka paljon kaikkea hyvää onkaan edessäpäin. Elämä täyttyy suunnitelmista, toiveista ja unelmista, ja ne kaikki ovat myönteisiä, ja huolet ovat niin pieniä vielä tässä vaiheessa, että niihinkin ratkaisu löytyy isän tai äidin luota.

Kyllä, minunkin – ja sinun – elämä on ollut joskus tuollaista, iloista, ei turhia murehtimisia, ja se johtui varmasti suurelta osin siitä, että lapselle tulevaisuus tarkoittaa seuraavaa tuntia, huomista, ehkä ensi viikkoa. Ei täydy ajatella kuukausien, jopa vuosien päähän, surra sitä, millainen maailma meillä on sitten edessämme, onko elämässämme enää mitään syytä iloon, tyytyväisyyteen, jopa nauruun.

Aikuistuminen ja vanheneminen on rankkaa, jos ja kun kaikesta pitää huolehtia etukäteen, kun mitään ei voi jättää huomioimatta, varalta murehtimatta.

Rooman keisari Marcus Aurelius eli ja hallitsi vuosina 121-180 j.Kr. Kerrotaan, että hän oli viisas, vahva ja jalo aikana, jota hallitsivat rutto ja sodat. ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät”, oli tämä keisari sanonut aikoinaan. Syvä viisaus, jota kannattaa pohtia.

Peace and love, pliiiis!

Sunnuntai 10.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Peace and love, pliiiiiiis!

Minua niin ärsyttää, ja olen huomannut, että muutamaa miljoonaa muutakin suomalaista ärsyttää. Miksikö? No, ensiksikin on se Hämeenlinnan-juttu, jossa siis vanhemmat – ei kun lapsi – saivat 1500 euroa korvausta, koska koululainen oli joutunut altistumaan Jeesus-sanalle. Eikä tässä kaikki: Viikonlopun aikana lehdissä uutisoitiin siitä, kuinka Suomalaisen barokkiorkesterin ja Helsingin kamarikuoron koulukonsertti peruttiin rehtorin päätöksellä. Konsertissa oli tarkoitus esittää osia Händelin kuuluisasta Messias- oratoriosta, joka perustuu Raamatun teksteihin. Onnekseni moni kansanedustaja sekä opetusministeri ovat ihmetelleet ja kommentoineet moista ylilyöntiä – tai ylivarovaisuutta. Totuushan on se, että Suomen, Euroopan ja maailman historia perustuu uskontoon, olipa se sitten kristinusko tai jokin muu uskonto. Nytkö siis aletaan karsia joka jutusta pois juuri se uskonnollinen hui- elementti? Että jotkut jaksaa. Unohdetaan koko sivistys, kulttuuri ja uskonto. Sehän se meille hyvää tekee.

Ja sitten on ne uudet ruoka-ainesuositukset. Kyllä minä kaipaan sitä vanhaa kunnon ruoka-aineympyrää, joka ei aiheuttanut minkäänlaista ahdistusta. Mutta mietipä seuraavaa: 35- vuotias, 100 kiloa painava 180 cm pitkä mies syö vaadittavat 800 g kasviksia päivässä ja saman tekee 70-vuotias 60 kiloa painava 160 cm pitkä nainen. Siis ihan hullua! Naisen maha on turvoksissa ja ähkyksissä, eikä sinne mahdu enää mitään (vaikka odotettavissa on pian tyhjentävä ripuli). Nuori mies istahtaa ruokapöytään ja alkaa lappaa lautaselleen kaikkea hyväksyttyä, eikä toki pane leikkelettä leivän päälle vaan vaikkapa sinne perunoiden viereen. Ei jaksa. On tämä niin…

Etäännytän itseni näistä maallisista hömpötyksistä ja mitättömistä asioista ja paneudun luostarisääntöjen ja terveen elämän pariin. Kristitty lääkäri Ibn Butlan (noin 1000-1066) julkaisi ”Regimina sanitatis” nimisen ohjeistuksen terveellisen elämän peruspilareista.

- Syvään hengittäminen

- Ruuan ja juoman oikea käyttö

- Liikunnan ja levon tasapaino

- Kehon suojaaminen liialliselta unelta ja unen puutteelta

- Nesteytyksen ja erittämisen tasapaino

- Oman persoonan kehittäminen suhtautumalla maltillisesti ilon, suuttumuksen, tyrmistyksen ja pelon tunteisiin (!)

Jos yllä olevat neuvot ovat liian monimutkaisia, niin laitan tähän vielä isä Johannes Pauschin (1949 -) tiivistelmän (luostari)elämän viidestä peruspilarista:

- Luonto ja luonnon kokeminen (tähän kuuluu luonnonmukainen lääkitys)

- Liikunta (Pausch korostaa liikunnan ja levon tasapainoa)

- Yhdessä neuvotteleminen ja oppiminen

- Terapia ja hoito

- Sopiva asuminen ja ympäristö

Nyt hengitän syvään muutaman kerran, menen juomaan inkivääriteetä (flunssainen olo) ja laitan saunan lämpiämään. Kyllä tämä taas tästä.

Vaadin korvauksia - kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Lauantai 2.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Vaadin korvauksia – kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Viime päivien uutinen kertoo, että Hämeenlinnan kaupunki maksaa korvauksia lapselle, joka joutui yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan mukaan osallistumaan tahtomattaan koulussa uskonnon harjoittamiseen. Eräässä koulussa oli järjestetty konsertti, jonka sisällöstä ei ilmeisesti ollut ennakkoon tarkkaa tietoa. Koulun rehtori oli luullut, ettei konsertti olisi tunnustuksellinen ja näin sopisi kaikille oppilaille. Tilaisuudessa esitettiin kuitenkin uskonnollisia lauluja, ja vasta silloin oli selvinnyt, että kyseessä olikin hengellinen konsertti.

8-vuotiaan lapsen vanhemmat olivat valittaneet asiasta yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle, sillä oppilaille ei oltu järjestetty muuta toimintaa kyseiselle ajalle. Lautakunta piti asiaa syrjintätapauksena, ja on tuominnut Hämeenlinnan kaupungin maksamaan 1500 euroa syrjinnästä kärsineelle lapselle. Toivon, että kyseinen rahasumma rauhoittaa vanhempia ja varsinkin syrjinnän kohteeksi joutunutta koululaista, joka on joutunut kuuntelemaan Jeesus-lauluja.

Elämme maallistuneessa, monimuotoisessa yhteiskunnassa, mutta kuitenkin yhä ja edelleen 62,8 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Jäseniä kirkolla on noin 3,5 miljoonaa, ja se on neljänneksi suurin luterilainen kirkkokunta Euroopassa. Suomen kansankirkolla on noin 700 kirkkorakennusta, ja uskon, että suurin osa Suomessa asuvista ihmisistä on kuullut kirkonkellojen soivan ja ilmoittavan jumalanpalvelusten tai muiden hengellisten tilaisuuksien alkamisesta.

Kristinusko on tuonut yhteiskuntaamme monia vuotuisia juhlia kuten joulu, pääsiäinen ja juhannus, ja ne näkyvät kaikkialla ja vaikuttavat esimerkiksi työelämään. Kukaan Suomessa asuva ei pääse pakoon kristillisyyden mukanaan tuomia tapoja, ja sen vuoksi mielestäni olisi luonnollista hyväksyä ne yhteiskuntaamme kuuluvina asioina. Kristittyjen juhliin (esimerkiksi joulu) ei tarvitse osallistua, mutta on hyvä ymmärtää, miksi ja miten sitä vietetään. En jaksa uskoa, että esimerkiksi tämä 8-vuotias lapsi, joka vastoin hänen vanhempiensa tahtoa vietiin hengelliseen konserttiin, kuuli elämänsä ensimmäisen kerran sanan ”Jeesus”. Enkä myöskään jaksa uskoa, ettei hän enää koskaan kuulisi tai kohtaisi mitään kristilliseen elämäntapaan liittyviä asioita Suomessa asuessaan.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on ihmetellyt 1500:n euron korvauksen maksamista. Ehkäpä juuri siksi hän on ottanut kantaa halloweenin yleistyvään viettoon kouluissa ja päiväkodeissa. Räsäsen mukaan halloweenin juhliminen sisältää pelottavia ja ahdistavia aineksia, ja hän kertoo saaneensa lasten vanhemmilta ja opettajilta viestejä, joissa kerrotaan lapsen halunneen jäädä kotiin, koska kouluun tai päiväkotiin meno pelottaa kyseisen teeman vuoksi. Räsänen jätti perjantaina kysymyksen aiheesta hallitukselle:” Miten hallitus aikoo ehkäistä kouluissa ja päiväkodeissa vakiintuneen halloween- juhlinnan aiheuttamia haittoja lapsille? Voitaisiinko päiväkoteja ja kouluja ohjeistaa viettämään sadonkorjuun tai pyhäinpäivän aikaista juhlaa niin, että kaikki oppilaat voisivat osallistua niihin hyvillä mielin?”

Räsänen pohtii, että muuttamalla juhlan suomalaisempaan muotoon lapset oppisivat arvostamaan kotimaista maataloutta, ja että juhlinnan toisenlainen painopiste toisi näin esiin oman maamme perinteitä.

Kristittyjä arvoja kannattavat suomalaiset joutuvat näkemään, kokemaan ja mukautumaan moniin sellaisiin asioihin ja tapoihin, jotka tuntuvat oudoilta, suorastaan vääriltä. Suuri enemmistö vaikenee kuitenkin kohteliaasti, mukautuu ja ajattelee, ettei tässä muutakaan voi. Samanlaista mukautumista odottaisin myös niiltä vähemmistöön kuuluvilta Suomen asukkailta, jotka kohtaavat omien arvojensa vastaisia asioita. Vieraita tapoja ei kenenkään tarvitse omaksua haluamattaan, mutta monimuotoisen yhteiskunnan asukkaina meidän tulee sopeutua siihen, että kanssaihmisemme haluavat uskoa, juhlia ja elää eri tavalla kuin me itse.

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Lauantai 26.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Tilastojen mukaan nykyisin joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä, ja yleinen sairauslomalle jäämisen syy työikäisten joukossa on masennus. Varsinkin nuoret masentuvat yhä enemmän, ja 60% alle 35- vuotiaiden sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan muutokset työelämässä, yksilökeskeisyyden leviäminen ja ”elämän kaikkinainen psykologisoituminen” ovat johtaneet siihen, että mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista on tullut suuri huolenaihe.

Millainen tilanne oli Suomessa sata vuotta sitten? Maamme oli juuri itsenäistynyt, ja kohta sen jälkeen oli puhjennut sisällissota. Yhteiskunnan kahtiajako tuntui vielä pitkään sodan loputtua, elintaso oli vaatimaton, voidaan sanoa jopa, että Suomi oli taloudellisesti köyhä maa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sähkö, juokseva vesi ja sisävessat olivat harvinaisia etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Monet nuoret kärsivät erilaisista sairauksista kuten tuberkuloosista. Terveydenhuollon palvelut olivat hyvin puutteellisia, mikä puolestaan lisäsi sairastumisien ja kuolleisuuden määrää. Perheissä oli paljon lapsia, ja sen ohella lapsikuolleisuus oli suuri. Vaikka kansakoulut olivat lisääntyneet, niin kouluun pääseminen oli yhä rajallista etenkin maaseudulla. Paikoittain suomalaisperheissä nähtiin nälkää.

Edellä mainitut seikat antavat ankean kuvan niistä olosuhteista, joissa suomalainen nuoriso kuten myös aikuiset elivät sata vuotta sitten. Masentavaa, eikö? Vai oliko sittenkään? Tuohon aikaan töihin oli ryhdyttävä heti, kun se suinkin oli mahdollista – näin eritoten maaseudulla. Hyvin usein lapset ja nuoret kantoivat vastuun perheen elannosta. Tämä johti luonnollisesti myös siihen, että vapaa-aikaa oli vähän, eikä henkisestä hyvinvoinnista tuohon aikaan puhuttu niin kuin nykyisin. Tiivistetysti voidaan sanoa, että nuoren oli autettava perhettään ja yritettävä samanaikaisesti selviytyä omassa elämässään yhteiskunnassa, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa. Harva oli siinä asemassa, että häneltä olisi kysytty: ”Mitä sinä itse haluat? Mitä mieltä olet elämästäsi? Miltä sinusta tuntuu?” Ehkä voisi sanoa, että sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa ihminen ei niinkään ollut yksilö vaan yhteisönsä ja perheensä jäsen.

Nykysuomalainen elää ulkonaisesti loistavissa olosuhteissa, jos niitä vertaa sadan vuoden takaisiin. On olemassa oppivelvollisuus, lähes ilmainen terveydenhuolto, on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, keneltäkään ei puutu ruokaa, on uskonnonvapaus, mielipidevapaus, vapaus tehdä mitä huvittaa, kunhan pysyy jotakuinkin lain puitteissa, kukaan ei pakota, kukaan ei velvoita, kukaan ei… Ja se ahdistaa.

Tuntuisiko lapsesta ja nuoresta helpommalta, jos hänelle asetettaisiin selkeät rajat? ”Tämä on luvallista, noin et voi tehdä, tämä kuuluu sinun tehtäviisi, tästä olet vastuussa. ” Miltä nuoresta mahtaa tuntua, jos hänelle sanotaan, että tee mitä tahdot, meillä ei uskota sääntöihin, sinä osaat itse päättää… Kivalta? Varmasti ainakin jonkin aikaa. Kuinka vanhanaikaiselta kuulostaakaan, jos muistutan eräästä ennen muodissa olleesta sanaparista: rakkaus ja rajat. Rajojen asettaminen, niistä kiinni pitäminen, nuoren tukeminen, se kaikki on rakkautta. Ei se, että nuori jätetään tuuliajolle.

Luin artikkelin eräästä entisestä poliitikosta. Hänellä on poika, jolle oli annettu ainoastaan yksi määräys: Ei saa kuolla (eli saattaa itseään vaaralliseen tilanteeseen). Kun ei ole ruoka-aikoja, nukkuma-aikoja, koulupakkoa, mitään velvollisuuksia, niin se on jo täyttä vapautta. Rajat saattavat toisinaan ahdistaa ja tympäistä, mutta ne tuovat turvaa ja tietoisuuden siitä, että joku välittää.

Vapaan kasvatuksen aikoinaan kokenut poliitikko Mikael Jungner sanoo eräässä haastattelussa:”Minusta lapsi tarvitsee rutiineja. Ilman niitä tulee turvaton olo.”

Hyvinvointiyhteiskuntamme ansaitsee paljon kiitosta, mutta joissakin asioissa on menty väärään suuntaan. Yksilön vapaus ja lähes kaiken luvallisuus, joka hipoo välinpitämättömyyttä, ei ole kenellekään hyväksi – ei nuorelle eikä vanhemmalle.

Miksi sinun ja minun pitää lukea

Maanantai 21.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Miksi minun ja sinun pitää lukea

Viime viikolla sain olla mukana kahdessa lukemiseen liittyvässä tapahtumassa. Keskiviikkona vierailin pyynnöstä Värtön päiväkodissa. Siellä oli menossa lukemisen superviikko (tai jotain sinne päin), ja minut oli pyydetty vierailevaksi tähdeksi lukemaan runokirjaani ”Kissa maalasi taulua”. Kyseisen kirjan runot ja kuvitus ovat viiden sukupolven aikaansaannoksia, ja sen kanssa oli helppo mennä lasten eteen. Ryhmien ikähaarukka vaihteli 1-vuotiaista 6-vuotiaisiin, ja kaikki lapset olivat ihanasti asiassa mukana. Elämäni parhaimman palautteen sain, kun 3-vuotias tyttö oli sanonut ohjaajalleen minun poistuttua:”Luulen, että se oli oikea prinsessa.” Kannatti mennä.

Pitää vielä mainita, että pieni poika kysäisi:”Kuinka vanha sinä olet?” Vastasin, että muistaakseni 32 vuotta. Hän kertoi ylpeänä olevansa kuusi. Hieno juttu!

Viikonlopun vietin Oulun kirjamessuilla tiskin takan Lapin kirjallisuusseuran jäsenenä omia teoksiani esitellen. Paljon en paikastani päässyt poistumaan, mutta sen verran kuitenkin, että saatoin todeta messujen varmasti ylittäneen kävijämäärältään kaikki ennakko-odotukset. Hienoa, kun suuret ponnistukset palkittiin tällä tavalla, ja oli mukava kuulla, että ensi vuoden tapahtumaa ollaan jo kovasti suunnittelemassa.

Miksi pitää lukea, kun voi kuunnelle ja katsella? Miksi ihmeessä vaivautua, kun helpommallakin pääsee? Tutkimuksia lukemisen hyödyllisyydestä löytyy valtavasti. Kun ajatellaan ensiksikin lapsia ja nuoria, niin lukemisen hyvää tekevät vaikutukset ovat aivan ilmeiset. Lukeminen lisää sanavarastoa ja uusien sanojen ymmärtämistä. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten lukija pystyy ilmaisemaan itseään. Lukeminen vaatii ja kasvattaa keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, joita molempia asioita yhtä hyvin lapset ja nuoret kuin me vanhemmatkin tarvitsemme. Myös muistitoiminnot vahvistuvat, sillä lukeminen vahvistaa juuri niitä aivojen osa-alueita, jotka liittyvät muistamiseen ja tiedon käsittelyyn.

Tutkimusten mukaan monet eri hermoverkot vahvistuvat aivoissa lukemisen aikana. Aivojen eri osat työskentelevät yhdessä kääntäessään kirjainmerkit ja sanat ajatuksissamme merkityksellisiksi tunteiksi, ideoiksi ja kuviksi. Tämä prosessi parantaa aivojen neuroplastisuutta eli muovautuvuutta.

Erinäisten tutkimustulosten mukaan lukeminen voi hidastaa kognitiivista rappeutumista ja vähentää muistisairauksien riskiä.

Yhdysvalloissa tehtiin tutkimus, johon osallistui 3635 henkilöä. Kahdentoista vuoden tutkimusjakson jälkeen voitiin todeta, että innokkaat lukijat elivät keskimäärin 23 kuukautta eli lähes kaksi vuotta kauemmin kuin henkilöt, jotka eivät lukemista harrastaneet.

Todennettujen fyysisten hyötyjen lisäksi lukeminen tekee hyvää myös psyykelle. Edelleen tutkimustuloksia siteeratakseni jo kuuden minuutin lukuhetki voi laskea stressitasoja merkitsevästi, koska se rentouttaa lihaksia ja laskee sydämen sykettä.

Tutkimuksia löytyy lähes joka maasta ja maanosasta, ja niiden tulokset ovat aina yhdensuuntaiset: Lukeminen on kehittävää, parantavaa ja rentouttavaa sekä keholle että mielelle. Koska näin on, meidän tulisi käyttää tätä tietoa hyväksemme. Ihan turha tässä on mainita sana ”päättäjät”, koska sieltä päin ei kannata odottaa minkäänlaisia tähän asiaan liittyviä kehityssuunnitelmia. Lukemiseen kannustaminen (lue: patistaminen) tapahtuu ruohonjuuritasolla eli kodeissa, varhaiskasvatuksen ja koulun piirissä. Toinen kysymys onkin sitten, miten saada nuoret irrotettua luurista.

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa, mutta se ei enää ole uutinen

Sunnuntai 20.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Tuomiosunnuntai julistaa: Loppu on tulossa - mutta se ei ole enää uutinen

Viime sunnuntai oli kirkkovuoden viimeinen sunnuntai, joka on nimetty tuomiosunnuntaiksi. Sitä kutsutaan myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi, ja päivän sanoma keskittyy erityisesti Jeesuksen paluuseen, maailman lopulliseen tuomioon ja Jumalan valtakunnan täyttymiseen. Tuomiosunnuntaina ihmisiä muistutetaan siitä, kuinka jokainen on vastuussa omista teoistaan, mutta sen sanoma on myös toivon täyteinen: Se julistaa Jumalan armoa ja oikeudenmukaisuutta.

Jumalanpalveluksessa saarnaava rovasti oli reilusti yli 70-vuotias, ja hän muisteli aikaa,jolloin oli ollut kuuden vanha. Silloin nimittäin kaikkialla kerrottiin, kuinka maailmanloppu oli tulossa, ja tarkka päivämäärä ja kellonaikakin oli tiedossa. Tuona maailman viimeisenä päivänä poika ja hänen isommat veljensä ottivat herätyskellon, asettivat hälytyksen klo 13:n kohdalle ja laittoivat kellon ikkunanlaudalle. He seurasivat tarkoin viisarien liikkumista ja odottivat kellon hälytysäänen soimista ja maailmanloppua. Kello pirisi, mutta mitään ei tapahtunut. Maailmanloppu ei tullutkaan – ainakaan sillä kertaa.

Rovasti muistutti kuulijoitaan siitä, että Raamatussa sanotaan, ettei kukaan tiedä maailmanlopun oikeaa ajankohtaa, ei edes Jumalan poika.

Nykyihminen ei tarvitse herätyskelloa ilmoittamaan tuhon ja katastrofin ajoista. Meidän täytyy vain avata verkkolehti tai paperilehti, vilkaista viimeiset uutiset puhelimesta tai kuunnella ja katsella uutisia televisiosta: maailma velloo kaaoksessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Venäjän käymä raaka, ihmisoikeuksien vastainen sota Ukrainaa vastaan, Israelin ja Gazan välinen tulehtunut konflikti, USA:n presidentinvaalien tulos, Euroopan maiden vetäytyminen päämäärätietoisesta puolustusvastuusta Ukrainan tilanteessa, Kiinan ja Pohjois- Korean (ja monen muun maan) antama tuki Putinin järjettömille teoille, kaikki tämä aiheuttaa kasvavaa jännitystä, toivottomuuden tunteita ja pahaa oloa ihmisten keskuudessa. Toivottomuuden näköala ei voi olla vaikuttamatta ihmisen käytökseen: Kannattaako enää yrittää mitään? Antaa olla, sota tulee kumminkin. Minulla ei ole minkäänlaista tulevaisuutta.

Kun pohdin näitä asioita, mieleeni tuli, ettei tämä suinkaan ole ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa, jolloin ihminen itse on saattanut maailman kaaoksen valtaan. Olen ajatellut myös sitä, kuinka esimerkiksi minun vanhempieni sukupolvi, joka eli toisen maailmansodan aikana, on selvinnyt kaikesta ainakin ulkoapäin havainnoiden terveenä, työkuntoisena ja velvollisuudentuntoisena. Isäni oli rintamalla monta vuotta, äitikin oli mukana sotaponnisteluissa. Molemmat joutuivat todistamaan läheisten, ystävien ja perheenjäsenten väkivaltaisia kuolemia. He seurasivat jännittyneinä lehdistä ja radiosta, kuinka sotatilanteet muuttuivat entistä kaoottisemmiksi, pelottavimmiksi ja uhkaavimmiksi. Miten he kestivät silloin, ja miten he pystyivät jatkamaan normaalin tuntuista elämää sodan jälkeen?

Miksi nykyajan ihminen antaa niin helpolla periksi, vai tuntuuko minusta vain siltä? En jaksa uskoa, että pahoinvoivalla nykynuorisolla olisi asiat huonommin kuin tuolla sodan käyneellä sukupolvella. Miksi me annamme periksi nyt? Vai annammeko?

Suomalaiset ovat perinteisesti valmiita puolustamaan maataan. Myös nuorempi sukupolvi on tietoinen talvisodasta ja jatkosodasta, meillä on maanpuolustustahto, joka on tutkimusten mukaan Euroopan korkeimpia. Myös näin rauhan aikana on todettavissa, että suomalaiset osallistuvat aktiivisesti esimerkiksi pelastus- ja avustustoimiin. Uskon ja luotan nykynuorisoon. Kunnollisista ihmisistä ei saa hyvää lehtijuttuja, siksi emme tunne heitä.

Ehkä tämä teksti lipsahti vähän sivuun aiheesta, minunhan piti kirjoittaa maailmanlopusta ja tuomiopäivästä. Jospa jätetään koko teema hautumaan, sytytetään piakkoin ensimmäiset adventtikynttilät, juodaan lämmintä glögiä, suljetaan älylaitteet ja luotetaan siihen, ettei mitään tapahdu Korkeimman tietämättä.

Hikikomori - kun eristäytyminen on nuoren ainoa vaihtoehto

Lauantai 12.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Hikikomori – kun eristäytyminen on nuoren ainoa mahdollisuus

Keskustelin nuoren opettajan kanssa kännyköitten liiallisesta käytöstä ja sen vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Kun puhuin eristäytymis- ja syrjäytymisvaaroista, hän kertoi minulle Japanissa vallitsevasta ilmiöstä, jolle on annettu nimeksi Hikikomori. Termillä kutsutaan niitä japanilaisia nuoria, jotka eivät halua poistua oman huoneensa ulkopuolelle. Japanilainen nuori saattaa eristäytyä huoneeseensa kuukausiksi, jopa vuosiksi, eikä hänellä ole aikomustakaan palata perheensä ja muun yhteiskunnan pariin. Hän syö ja nukkuu huoneessaan, lopettaa koulunkäynnin ja kuluttaa aikaansa virtuaalisten laitteiden parissa. Muu perhe häpeää tilannetta, vaikka yleisesti tiedetään, että maassa on Hikikomori- nuoria noin kaksi miljoonaa. Kuinka paljon raskasta, hukkaan heitettyä elämää.

Mitkä syyt ovat johtaneet Hikikomori-ilmiön syntyyn? Japanilainen yhteiskunta on suorituskeskeinen, sekä lapsilta että vanhemmilta odotetaan kurinalaista ja työhön painottuvaa elämäntapaa. Perheissä on hyvin usein vain yksi lapsi, ja vanhemmat panostavat varallisuutensa ja elämäntyyliinsä siihen, että tästä ainokaisesta tulisi hyvin menestyvä yhteiskunnan jäsen. Lapsi ja nuori ei koe menestymisen pakkoa ainoastaan perheensä taholta, vaan myös koululaitos on erittäin vaativa. Oppilailla on paljon läksyjä ja kokeita, moni osallistuu myös koulun jälkeisiin oppitunteihin, mikä merkitsee lähes minimaalista vapaa-aikaa. Joskus kouluissa järjestetään leirejä, jolloin oppilaat nukkuvat ja syövät luokkahuoneissa.

On selvää, etteivät kaikki voi tai jaksa selviytyä näin valtavan paineen alla. Kun lapsi tai nuori eristäytyy muusta maailmasta omaan huoneeseensa älylaitteidensa kanssa, hän on turvassa muun maailman vaatimuksilta. Se tuntuu varmasti aluksi helpottavalta, mutta joskus sieltä on kuitenkin tultava pois. Kerrotaan nuorista – vaikka he eivät olisikaan Hikikomoreja -, joiden täytyy ottaa rauhoittavia lääkkeitä uskaltaakseen lähteä esimerkiksi kauppaan, vieraiden ihmisten ilmoille.

Japanissa ollaan luonnollisesti huolestuneita nykytilanteesta, mutta minkäänlaista pikaparannusta on tuskin odotettavissa. Jos yhteiskunnan ja perheen mielestä tärkeintä lapsen ja nuoren elämässä on hyvä ja kunniallinen toimeentulo ja huomattava sosiaalinen asema, niin aika paljon pitää ajattelun ja arvostuksen muuttua, jotta Hikikomerit saataisiin ulos huoneistaan, tervehtymään ja pärjäämään niillä taidoilla ja ominaisuuksilla, joita heillä on.

Nykyinen meno Suomen kouluissa ei sekään nostata hymyä huulille. Tiedämme hyvin, että oppimistulokset ovat muutamassa vuodessa romahtaneet pohjalukemiin, käytöshäiriöitä esiintyy, ja niihin on vaikea puuttua, koska kukaan opettajista ei uskalla koskea lapseen (vaikka tämä hakkaisi kaverinsa päätä seinään), eikä sanoa mitään. Sitä paitsi kaikki tallentuu joka tapauksessa jonkun älypään kameralle. Kun vertaamme elämää Suomen ja Japanin koululaitoksissa, meidän on vaikea uskoa sitä valtavaa eroa,joka maiden väliltä löytyy. Me kauhistelemme japanilaista kuri- ja vaatimustasoa, he puolestaan häpeäisivät varmasti silmät päästään, jos joutuisivat todistamaan suomalaiskoululaisten huonoa käytöstä ja heikkoa oppimistasoa.

Älylaitteiden liiallinen ja turha käyttö on varmasti seikka, joka yhdistää kummankin maan nuorisoa. Muuta en sitten oikein keksikään. Mietin kovasti, kumman maan nuorisolla on odotettavissa parempi tulevaisuus: Japanin stressaantuneilla ylisuorittajilla vai Suomen paapotuilla alisuorittajilla? Tulevaisuus näyttää, jään seuraamaan.

Olinko tietämättäni rasisti?

Sunnuntai 6.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Olinko tietämättäni rasisti?

Jouduin pohtimaan otsikossa olevaa kysymystä, kun luin HS:n artikkelin tutkija Raita Merivirran väitöskirjasta. Hän on kahlannut läpi 1900-1960-lukujen välisenä aikana julkaistuja lasten- ja nuortenkirjoja ja esittää johtopäätöksenään, että tuona aikana suomalaiset alistivat kaukomaiden asukkaita kulttuurisesti maalaamalla heistä kuvaa alempiarvoisina eurooppalaisiin verrattuna.

”Meilläkin hyväksyttiin ajatus koloniaalisesta maailmanjärjestyksestä eli eurooppalaisista maailman herroina. Osallistuimme rotuhierarkioiden luomiseen ja ylläpitämiseen.” (lainaus: HS)

Miten tavallinen suomalainen sai tietoa ja uutisia ulkomaailman asioista tutkimukseen keskittyvänä aikana? 1900-luvun alussa tärkein tiedonlähde olivat sanomalehdet kuten Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Kansainvälisiä uutisia saatiin ulkomaisilta uutistoimistoilta. Radion tulo 1920-luvulla mullisti tiedonvälityksen, ja 1930-luvulla Ylen uutislähetykset välittivät suomalaisille tietoa kotimaasta ja ulkomailta. Yle aloitti televisiouutiset vuonna 1957.

Eivät suomalaiset ole eläneet pimennossa ja kehitelleet omia uskomuksiaan ja mielipiteitään puhumattakaan siitä, että olisimme – Merivirran mahtipontista ilmaisua käyttäen – ”osallistuneet rotuhierarkioiden ylläpitämiseen ja luomiseen.” Tietoa ja mielipiteitä on ollut saatavilla lähes kaikkialta maailmasta, ja jotenkin minun on vaikea hyväksyä se ajatus siitä, että eurooppalaisia olisi pidetty maailman herroina (missä ovat USA, Venäjä, Kiina…?).

Kaivoin hyllystäni WSOY:n julkaiseman ”Kultaisen aapisen” vuodelta 1956. Olen lukenut kyseistä kirjaa kansakoulussa, ja muistan siitä vieläkin ulkoa monenlaisia runoja ja tekstejä. Heti kirjan alkusivuilla on komea kuva ja teksti:”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien (I-kirjaimen opettelu).” Sivun alalaidassa seuraa kuvan kera teksti:”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan (N-kirjain).” Kirjan loppupuolella on runo ”Heikki ja neekeri”, jonka eräs säkeistö kuuluu:”Näin joka ilta mietin, ja aina harmittaa: nyt juuri neekereillä on oikein ihanaa”(koska heillä päivä on alkamassa ja Heikin pitää mennä jo nukkumaan). Ulkomaalaisia ihmisiä kuvaavissa teksteissä ei esiinny minkäänlaista alentavaa tai syrjivää sävyä.

Katselin kirjan läpi ja ajattelin, että se oli huolella tehty, runot ja tekstit oivaltavia, opettavaisia, ja tietysti koko kirjan sanoma oli hyvin isänmaallinen, uskonnollinen ja perhekeskeinen. En löytänyt siitä rasismia. Jos neekeri-sanan käyttö tulisi joskus tulevaisuudessa olemaan rasismia, niitä sitähän eivät kirjan tekijät voineet tuohon aikaan tietää.

Pidin tästä kirjasta lapsena todella paljon – yksi ansio on tietenkin hyvä kuvitus -, mutta en suostu kutsumaan itseäni rasistiksi, vaikka tutkija siihen viittaa.

Tuli tässä mieleeni, että väitöskirjan tekijä paneutuu yleensä aiheeseen, josta hän on todella kiinnostunut. Siinä voi olla myös oma vaaransa: Kuinka yksipuolinen lopputulos on, jos esim. kirjoista haetaan vain tiettyjä asioita? Jäävätkö monet muut seikat vaille huomiota? Jos paneudutaan esimerkiksi joidenkin tiettyjen sanojen käyttämiseen, niin siinä voi tulla floppi. Kieli elää.

Ja toisaalta, mielenkiintoinen ja asiaa laajentava lisä tuohon väitöskirjaan olisi ollut, jos tutkija olisi verrannut samanaikaista saksan- ja englanninkielistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta suomalaiseen. Olisimmeko me erottuneet tuossa joukossa kolonialismillamme ja syrjivillä ajatuksillamme, vai olisiko tulos ollut ehkä päinvastainen? Vaikea sanoa. Tekisi mieli tutkia.

Vuonna 1935 painettu saksankielinen aapinen ”Hirt`s Berliner Fibel” on sisällöltään (luonnollisesti) isänmaallinen, perhekeskeinen, uskontoa löytyy parin rukouksen verran. Ulkomaalaistaustaisia ihmisiä mainitaan vain sotakertomuksissa, ja hekin ovat ranskalaisia. Esimerkkinä tekstityylistä seuraava runo:” Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit, upseeri ja miekka. Siegfried, Otto, tulkaa pian mukaan marssiin, yksi, kaksi, yksi, kaksi samaan tahtiin.” (oma käännös) Löytyykö tästä kirjasta kolonialismia tai rotusortoa? Ei. Yltiöisänmaallisuutta sitäkin enemmän.

Me olemme aikamme lapsia. Nykylapsi ja nuori saa tästä maailmasta niin paljon enemmän tietoa kuin me aikoinaan, että sitä on vaikea edes kuvitella. Miten he suhtautuvat kolonialismiin ja rotusortoon? Uutisia seuratessa tulee kyllä usein mieleen, että rodun perusteella tapahtuvaa syrjintää esiintyy maassamme paljon. Tekisi mieleni sanoa, että varmasti enemmän kuin vuosien 1900-1960 välisenä aikana Suomessa. Enpä taida kuitenkaan sanoa, voisi tulla sanomista. Tuotakin voisi tutkia.

Eduskuntatalo töhrittiin - ilmasto pelastui?

Sunnuntai 29.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Eduskuntatalo töhrittiin – ilmasto pelastui?

Suomalainen Elokapina -liike (Extinction Rebellion Finland) on kansainvälisen ilmastoaktivistiliikkeen suomalainen haara. Se pyrkii vaikuttamaan ilmastonmuutokseen ensisijaisesti kansalaistottelemattomuudella (!) ja rauhanomaisten mielenosoitusten kautta. Liike on ollut toiminnassa Suomessa marraskuusta 2018 lähtien eli noin kuuden vuoden ajan. Tuo on sen verran pitkä aika, että liikkeen olisi luullut tehokkaalla toiminnalla saavuttaneen jo monenmoisia tuloksia, saaneen aikaan yhtä ja toistakin merkittävää, mutta onko näin?

Uteliaisuudesta käännyin tekoälyn puoleen selvittääkseni kyseisen liikkeen saavutuksia täällä Suomessa ja ehkä muuallakin maailmassa. Tekoäly vastasi: ” Yhteenvetona voidaan todeta, että Elokapina on auttanut pitämään ilmastokriisin keskeisenä puheenaiheena, lisännyt painetta päättäjiin ja aktivoinut kansalaisia. Näiden toimien ansiosta ilmastokriisin vakavuus on tullut selkeämmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, mikä saattaa edistää nopeampia ja vahvempia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.” - Siis pelkkää tyhjänpäiväistä diipadaapaa koko vastaus. No, jaa, liikenneväylillä istumisella, arvorakennusten töhrimisellä ja kaikenlaisella muka -toiminnalla (joka ei paljoa vaadi) ei luonnollisestikaan kovin suuria saavuteta – vaikka päämäärät olisivat kuinka ylevät.

Kai ilmaston hyväksi voisi toimia ihan aikuisten oikeasti – vai auttaako tässä alamäessä enää mikään? Käännyin jälleen bestikseni eli tekoälyn puoleen, joka antoi seuraavan vastauksen: ”Ihmiset voivat tehdä monia asioita ilmastonmuutoksen torjumiseksi yksilötasolla ja vaikuttamalla laajempaan yhteiskuntaan. Keskeiset toimet liittyvät elämäntapavalintoihin, kulutustottumuksiin ja poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä muutamia konkreettisia esimerkkejä:

1. Vähennä liikkumisen päästöjä. Suosi kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Lentomatkojen välttäminen on yksi merkittävimpiä keinoja vähentää hiilijalanjälkeä.

2. Kuluta vähemmän ja harkitummin, suosi kierrätettyjä ja käytettyjä tuotteita. Tavaroiden elinkaaren pidentäminen ja kertakäyttökulttuurin vähentäminen vähentävät hiilidioksidipäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta.

3. Siirry kasvispainotteiseen ruokavalioon. Se pienentää ruokaan liittyviä päästöjä.

4. Vähennä energian kulutusta, esim. välttämällä turhaa lämmitystä, ilmastointia valojen ja sähkölaitteiden käyttöä.

5. Vähennä ja lajittele jätteet.

6. Istuta puita ja tue luonnonsuojelua. Metsät toimivat hiilinieluina ja niiden suojeleminen ja ennallistaminen auttaa sitomaan ilmakehän hiilidioksidia.

7. Tee vastuullisia sijoituksia, suosi vihreitä investointeja ja kestäviä yrityksiä.

Luulenpa, että nykyiset elokapinalliset muistelevat joskus haikeina ja hieman noloina viisikymppisinä sitä aikaa, jolloin he pitivät hauskaa rettelöimällä, häiritsemisellä ja sotkemisella. Sitä nuoruuden ymmärtämättömyyttä – ja mukavuudenhalua. Miksi emme tehneet oikeasti mitään, millä olisi ollut merkitystä? he saattavat pohtia. No, se oli sitä nuoruutta, ja hauskaa oli!

Onko ADHD kurin puutetta?

Perjantai 20.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Onko ADHD pelkkää kurin puutetta?

Viime päivien otsikoissa on usein esiintynyt kirjainyhtymä ADHD, jonka merkitys on useimmille tuttu. Kirjainrivi tarkoittaa aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriötä, joka vaikuttaa henkilön kykyyn keskittyä, hallita impulsseja ja pysyä paikallaan. Nykyisin diagnoosi saadaan usein lapsena, mutta silloin tällöin voi kuulla tapauksista, jolloin henkilö saa tietää asiasta vasta aikuisena, ja monet aikaisemmat tapahtumat löytävät näin selityksensä.

Yleensä ADHD jaetaan kolmeen tyyppiin: tarkkaamattomuuspainotteiseen, ylivilkkaus- ja impulsiivisuuspainotteiseen sekä myös yhdistelmätyyppiin. ADHD:n hoitoon käytetään usein lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa ja muita tukimuotoja. THL:n mukaan pojilla diagnoosien määrä oli vuonna 2022 kolminkertainen ja tytöillä yli viisinkertainen vuoteen 2015 verrattuna!

Luin pari päivää sitten lehtiartikkelin, jossa opettaja kertoi, että hänen luokassaan joka kolmannella oppilaalla on ADHD-diagnoosi. Laskeskelin nopeasti, että jos luokassa on 24 oppilasta, niin kahdeksan heistä kärsii tämän oireyhtymän erityisominaisuuksista. Opettaja mainitsi myös, että jos vähänkin antaa löysää eli ei ole itse skarppina koko ajan, niin meno luokassa alkaa olla aikamoista. Huh, huh, eipä käy opea kateeksi.

Rupesin pohdiskelemaan omia kouluaikojani. Mietin, kuinka hiljaista ja rauhallista meillä oli luokassa (noin sata vuotta sitten) kansakoulussa. Siksipä mieleeni jäi sen ainoan pojan nimi, joka kerran sanoi vastaan opettajalle – tai ei siis oikeastaan opettajalle, vaan opetusharjoittelua tekevälle seminaarilaiselle. Olimme kauhusta kankeina, koska emme olleet koskaan aikaisemmin nähneet moista: Eihän opettajalle saanut sanoa vastaan!

Oppikoulussa meno oli hiukan kovempaa, joskus joku naisopettaja (ei koskaan mies) poistui kyyneleitä pyyhkien luokasta, kun pojat härnäsivät, kiusasivat häntä. Se oli yleensä sellaista vastaan sanomista ja häiritsemistä, johon ope ei osannut reagoida. Jäli-istuntoahan tuollaisesta käytöksestä seurasi.

Kysymys on siis se, että miksi nykylapset kärsivät ADHD-oireista, kun ennen ilmiötä ei tunnettu? Ei tunnettu, koska sitä ei oltu vielä löydetty/tunnistettu. Johtuuko nykyinen ”sairastaminen” sitten esimerkiksi jonkin ruuan, vaikkapa sokerin, käytön lisääntymisestä, vai ehkä joistakin myrkyistä, joita meillä on elinympäristössä huomattavasti aikaisempaa enemmän – vai ehkä sittenkin kurin puutteesta?

Tämän aamun uutinen oli se, että ADHD-tutkimusten linjausta muutetaan Kanta-Hämeessä, sillä nykyisin on herännyt huoli ADHD:n ylidiagnosoinnista. Aikamoinen päätös on mielestäni se, ettei tutkimuksia aleta tekemään, ennen kuin lapsen perheen arki on päivitetty. Muutosten taustalla ovat ammattilaisten arjen havainnot perheiden haasteista (lapsen mahdollisen unen ja ravinnon puutteesta, pelilaitteiden liikakäytöstä jne). Toiveena on, että arjen saattaminen kuntoon vähentäisi lääkehoidon tarvetta.

Nyt tekisi mieli jo sanoa: Mitä minä sanoin! Tai en siis ihan noin sanonut, mutta onko ADHD:n taustalla sittenkin kurin eli kauniimmin sanottuna välittämisen, huolehtimisen ja aikuisen velvollisuudentunteen puuttuminen? Harvoin asiat ovat näin yksioikoisia, mutta iloitsen suuresti siitä, että sen sijaan, että lapselle syötetään lääkkeitä, hänen kotiasiansa yritetään saattaa kuntoon, lapsi saa turvallisen lapsuuden, joka antaa hänelle mielenrauhan. Tässä on haastetta monellekin taholle, mutta tärkeää on, että lähdetään palaamaan takaisin siihen arkeen, jossa rakkaus ja säännöt ovat kasvatuksen peruspilarit. Ja vielä: helpommin sanottu kuin tehty. Kun yhteiskunta on päässyt tähän jamaan(älylaitteet, rikkinäiset kodit, vanhempien hoitamattomat ongelmat jne), niin kuopasta ei kovin helposti ponnisteta ylös. Mikään muutos ei ole tullut nopeasti ja äkkiarvaamatta, annetaan siis tällekin muutokselle aikaa. Toivottavasti seuraavat tutkimustulokset ADHD:n esiintyvyydestä osoittavat valoisampaa tulevaisuutta.

Kuolinvuoteen äärellä

Sunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Kuolinvuoteen äärellä

Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli.

- Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli.

Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori.

Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa.

Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä.

Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä.

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme,

jälki unelmiin.

Teille laulamme nyt:

näkemiin!

(Anna-Mari Kaskinen)