Progoff - päiväkirjakurssiTorstai 10.8.2023 - Pirkko Jurvelin Progoff – päiväkirjakurssi Olen kulkenut Valamossa yli kymmenen vuoden ajan joka kesä. Muutamana kesänä toimin vapaaehtoistöissä oppaana ja välillä portilla toivottamassa vieraat tervetulleiksi ja opastamalla heitä uudessa ympäristössä. Useimmiten olen kuitenkin ollut kursseilla: kirjallisuus, kirjoittaminen, filosofia ja maalaaminen ovat olleet ohjelmassa aikaisempina kesinä. Tänä kesänä ilmoittauduin Progoff – päiväkirjakurssille, jotakin uutta jälleen. Esitteen mukaan ” Kurssilla haetaan omaan elämään perspektiiviä ja suuntaa, etsitään syvempää merkitystä elämälle. Menetelmässä hiljennytään omaan sisäiseen maailmaan lyhyiden ja tarkkaan strukturoitujen kirjoitustehtävien muodossa. Kaikki työ tehdään itselle, omassa hiljaisuudessa. Kyseessä ei ole tavoitteellinen terapia, vaan kontaktin hakeminen omaan itseen…” Kurssia ohjasi päiväkirjamenetelmiin perehtynyt kirjallisuusterapeutti ja kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen (www.ajatusmatka.fi). Meitä istui salissa noin kaksikymmentä naista, tällä kertaa joukossa oli myös yksi mies (yleensä miehiä ei näy tämän tyyppisillä kursseilla). Saimme isot kansiot, joissa oli erivärisiä välilehtiä. Emme esittäytyneet toisillemme lainkaan – se oli tarkoituksellista, ja kurssin vetäjä kertoi menetelmästä, päivien ohjelmasta ja neuvoi muutamia käytännön asioita kirjoittamisen suhteen. Kirjoittamisen tuli tapahtua hiljaisuudessa, luokkahuoneessa olo ei ollut välttämätöntä, määrätyn ajan kuluttua tapaisimme jälleen salissa ja saisimme uudet ohjeet. Tekstejä ei esitelty,jokainen kirjoitti itselleen. Joka päivä keskustelimme jonkin verran kokemuksistamme, jotkut puhuivat enemmän, toiset vähän. Progoff -kansion sisältö: Vihreä - Nykyhetken määrittely, Keltainen – Päiväkirja, Sininen – Syvyysulottuvuus (unet ja unelmat, unien, unelmien laajentaminen, unen ja valveen raja-alueen mielikuvat...keskustelu sisäisen viisauden kanssa), Punainen: Elämä (aikaulottuvuus, elämänhistoria, askelmat, tienhaarat, nyt…), Violetti – Merkitysulottuvuus (meditaatiot, yhteyden kokemuksia, hengellisen/henkisen elämän askeleet, mantramietiskely, huiput, laaksot, sisäisten tapahtumien yhteenveto)…Tehtäviin liittyvissä ohjeissa kerrottiin, että ennen kirjoittamisen aloittamista tulisi hiljentyä, kirjoittamisen tulisi olla spontaania, joskus tekstiä saattaisi tulla vähän tai ei ollenkaan, ja tehtävän päätteeksi tulisi ottaa vielä aikaa hiljentymiseen. Ohjaaja luki meille tehtävän luokassa, vaivuimme hiljaisuuteen ja aloimme kirjoittaa. Minä kirjoitin kirkossa, rannalla, hautausmaalla, ulkona puiston penkillä, vanhan kirkon edessä olevalla istuimella… en koskaan sisällä luokassa. Tärkeintä oli kirjoittaa, antautua ajatuksille, ei miettiä liikaa ja suunnitella. Eräässä kirjoitustehtävässä oli tarkoitus pohdiskella asioita jonkun edesmenneen läheisen kanssa. Yllätyksekseni minulle valikoitui mielessäni rakas ystäväni, ei esimerkiksi joku läheisistä perheenjäsenistäni. Se oli hyvä keskustelu, lempeä ja rauhoittava kuten ystävänikin oli ollut. Joskus tehtävä tuntui liian hankalalta. Kerran piti kirjoittaa unista ja pohtia niitä. Enhän minä näe koskaan unia – tai tietysti näen, mutta en ikinä muista niitä! Muistin tasan tarkkaan kaksi unta, jotka olin nähnyt lapsena. Kirjoitin ne paperille ja mietin, kuinka unielämäni saattoikin olla niin vaisua, ja mitä nämä unet sitten merkitsivät minulle, kun juuri ne olivat jääneet mieleeni. Ajattelin, että minulla on lähipiirissä ystäviä, jotka heräävät aamulla helpottuneina siitä, että saavat jälleen avata silmänsä vilkkaan yön jälkeen, ja minä olin aamuisin tyhjää täynnä. Vajaa kolme päivää on aivan liian lyhyt aika tällaisen syvää luotaavan kurssin läpikäymiseen, ja yleensä Progoff -kurssit kestävätkin pidempään. Hyvää on kuitenkin se, että opiskelija voi jatkaa menetelmän kanssa työskentelyä milloin vain ja kuinka usein haluaa. Kotiuduin Valamosta neljä päivää sitten ja olen kirjoitellut nyt kansiooni joka päivä, sillä se on mielenkiintoista ja pakottaa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Tuntuu, että aivoissani on useampi taso: päällimmäisenä on arkielämän toimintaan vaikuttava taso ja sen lisäksi monta kerrosta paljon syvemmällä, niin syvällä, etten ole vielä läheskään päässyt sinne asti, enkä varmasti koskaan pääsekään. ”Myös unista tulee elävämpiä. Kyse ei ole niinkään tiedollisesta oivaltamisesta kuin tapahtuneiden asioiden uudelleen kokemisesta”, mainitaan edelleen kurssin esittelyssä. Kurssin jälkeen olen nähnyt unia joka yö. Se on erikoista. Saatan herätä ja hiukan ihmetellä, mutta nukahdan uudestaan. Nukun paremmin ja näen unia, siis ainakin jotakin merkittävää tämä kurssi on saanut aikaan tähän mennessä. Ajatuksiani Testamentti -osiossa Yritän unohtaa, unohdan yrittää, vaivun levollisuuteen. Armahdan itseni, jaan armoa ympärilleni, vaivun levollisuuteen. Hyväksyn minut, hyväksyn kaikki, vaivun levollisuuteen. Vain tänään jaksan näin, huomista ei ole. Vaivun levollisuuteen. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Progoff-päiväkirja, Valamo |
Ovatko ennustajat olleet oikeassa? PuolivuotisraporttiKeskiviikko 2.8.2023 - Pirkko Jurvelin Ovatko ennustajat olleet oikeassa? Puolivuotisraportti 1.1.2023 julkaisin blogikirjoituksen, jossa kerroin, mitä vanhat kuuluisat ennustajat ovat kertoneet tämän nyt menossa olevan vuoden tulevista tapahtumista. Olemme edenneet tätä vuotta jo yli puolen välin, joten on aika tutkia, ovatko ennustukset millään tavoin osuneet oikeaan vuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Nostradamus (1503-1566) oli lääkäri, astrologi ja ennustaja. Ainakin seuraavat ennustukset, joita hän oli laatinut vuodelle 2022, kävivät toteen: Kansainväliset konfliktit ja ihmisten muutto maasta toiseen lisääntyivät, ja Englannin kuningatar kuoli. Mitä tämä lääkäri- astrologi on sitten ennustanut kuluvan vuoden tapahtumista? Blogitekstissäni mainitsin seuraavat asiat: 1. Kolmas maailmansota syttyy vuonna 2023. 2. Sodan seurauksena syntyy uusi maailmanjärjestys. 3. Maailmassa puhkeaa vakava teollisuuskriisi. 4. Maailmassa esiintyy terrori-iskuja. Emme voi sanoa vielä, että maailmassa olisi menossa kolmas maailmansota, mutta meidän on pakko tunnustaa, että maailman geopoliittinen tilanne on yhtä vakaa kuin lasiesine kuivausrummussa. Olemme melko varmoja siitä, että tilanne räjähtää käsiin, ja pian maailma on tuhansina sirpaleina. Kun ne sirpaleet sitten vaivoin saadaan koottua kasaan, uusi maailmanjärjestys on syntynyt. Tietysti toivomme, että ihme tapahtuisi, ja Venäjän sotahulluus saataisiin jotenkin aisoihin, mutta samalla myönnämme rehellisesti, ettemme juurikaan usko ihmeisiin. Nostradamuksen ennustama teollisuuskriisi ja terrori-iskut ovat aivan selkeästi myös osa tämän päivän arkea. Sokea Baba Wanga (1911-1996) ennusti vuodelle 2022 mm. seuraavanlaisia asioita, jotka kävivät toteen: Ihmiskunta tottuu uuteen virukseen, ja maailmassa tapahtuu monenlaisia luonnonmullistuksia ja tulvia. Kyllä, olemme sopeutuneet koronavirukseen niin, etteivät kauppojen hyllyillä olevat testipakkaukset kiinnosta enää juuri ketään. Vuoden 2022 kalleimmat luonnonkatastrofit aiheuttivat miljardien kustannukset. Jo viime kesänä Euroopassa mitattiin huomattavasti normaalia korkeampia lämpölukemia, ja esimerkiksi Pakistanin tulvat johtivat valtaviin menetyksiin, ja Yhdysvaltoja ja Kuubaa syys- lokakuussa runnonut hurrikaani Ian oli viime vuonna kallein ilmastonmuutoksen aiheuttama katastrofi, Tälle vuodelle Baba Wanga on ennustanut esimerkiksi seuraavia asioita: 1. Tapahtuu ydinkatastrofi. 2. Maailmaa kohtaa tuhoisa aurinkomyrsky, joka aiheuttaa ongelmia esimerkiksi tietoliikenteessä. 3. ”Suuri maa” käyttää biologisia aseita. Kun seuraamme Ukrainan sodan kulkua, emme voi olla huomioimatta Putinin ja hänen kannattajiensa uhkailuja ydinaseen käytöstä. Ydinase on hyvä pelote, mutta on mahdollista, että loukkuun ajettu ”rotta” käyttää sitä viimeisenä vallannäytön keinonaan. Samoin mietin tuota ”biologista asetta”, joka ei tavalliselle kansalaiselle kerro juuri mitään, mutta laittaa arvailemaan, että määrättyyn tarkoitukseen kehitetyillä voimakkailla myrkyillä saadaan aiheutettua helposti massakuolemia. Tässä minä istun työpöytäni ääressä naputtelemassa tätä tekstiä. Olen juuri viettänyt monta tuntia nuotiolla, lapset ja lastenlapset ovat poimineet mustikoita, ja yhdessä olemme paistaneet makkaraa, halloum- juustoa ja vaahtokarkkeja. Tämä oli mukava loppukesän päivä, jolloin muusta ei kannettu huolta kuin mustikkasadosta, eikä oikeastaan siitäkään, koska tuttavat myyvät poimimiaan ja puhdistamiaan marjoja kohtuuhinnalla. Eikä elämä olekin leppoisaa välillä? |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ennustukset vuodelle 2023, Nostradamus, Baba Wanga |
Kuka minä olen - perimä vai ympäristö?Torstai 27.7.2023 - Pirkko Jurvelin Kuka minä olen – perimä vai ympäristö? Jokin aika sitten tyttäreni kysyi, että tuntuuko minusta siltä, että juuri löytynyt siskoni on oikeasti siskoni vai pelkästään joku mukava uusi tuttavuus. Minun ei tarvinnut miettiä vastausta, vaan totesin heti, että kyllä Anneli tuntuu siskolta. Tässä välissä on kai syytä kertoa teille, jotka ette ole lukeneet joulukuista blogiani, että joulukuun alkupuolella sain sähköpostia henkilöltä, joka kertoi olevansa isäni tytär. No, puolen vuoden sisällä asiat ovat edenneet niin, että olemme tavanneet siskoni kanssa pariin otteeseen vähän pidempään ja toki sometelleet varsinkin silloin, kun koko yhteinen tarinamme eli sukulaisuutemme oli alkumetreillä. Vielä on ehkä syytä kerrata sekin asia, ettei minulla ole omasta lapsuudenperheestäni enää ketään elossa. Äiti ja isä ovat kuolleet, samoin myös veljeni ja siskoni, joten voitte ymmärtää, miksi uuden siskon ilmestyminen tähän maailmaan oli ja on ihmeellinen tapahtuma. Tyttäreni esittämän kysymyksen jälkeen olen pyöritellyt mielessäni useaan otteeseen vastaustani ja varsinkin sitä, että miksi tunnen sisaruutta (olen huomannut itsessäni jopa isosiskon käyttäytymistä), vaikka tuttavuutemme on aika tuore. Eikö se ole kummallista? Olen järkeillyt, että oikeasti pitäisin miltei kenestä tahansa (tai ainakin pakottaisin itseni pitämään), jolla olisi sama isä kuin minulla. Tilanteen tekee minulle helpoksi myös se, että Anneli on niin mukava ja symppis, ja että meillä on isän lisäksi paljon muutakin yhteistä (esim. ammattitausta), ja keskustelu ja tapaamiset ovat olleet luontevia. Tulemme hyvin toimeen keskenämme. Ai, miksi? Koska siis olemme siskoksia? Taas tuo kysymys. Tutkin muutamia kirjoja ja netin ihmemaailmaa ja yritin selvittää, kumpi on ihmiselämässä määräävämpi tekijä: perimä vai ympäristö? Alkuun tulokset näyttivät siltä, että perimällä on suurempi vaikutus ihmiseen kuin ympäristöllä. No, tutkimuksia on erilaisia, tulkintatapoja erilaisia ja on tietysti myös halu tulkita asiat tietyllä tavalla, mutta joka tapauksessa perimän vaikutusta painotetaan. - Kyllä teissä on samaa näköä,- on joku sanonut katsottuaan muutamia valokuvia. Tuosta en osaa sanoa mitään. Ehkä ulkopuoliset näkevät kuvissa jotain sellaista, jota itse en välttämättä huomaa. Selailin kuitenkin lisää nettisivuja ja totesin, että vielä muutama vuosi sitten tiedemiehet olivat sitä mieltä, että ulkonäkö, lahjakkuus, tietyt luonteenpiirteet sekä myös käytöstavat juontavat juurensa ihmisen geeneistä, eikä kasvatuksella ja ympäristöllä olisi suurempaa osuutta näihin. Nykyisin tutkijat ovat kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, että ympäristö ja geenit vaikuttavat toisiinsa, tätä tutkimusalaa sanotaan epigenetiikaksi. Tämä tarkoittaa siis sitä, että geenit ja ympäristö täydentävät toisiaan tai voivat myös heikentää tai vahvistaa toisiaan. Lapsi voi olla esimerkiksi perintötekijöidensä ansiosta musikaalisesti lahjakas, mutta ympäristöstä riippuu, pääseekö tämä lahjakkuus esiin. Jos siihen panostetaan, hankitaan soittotunteja jne, niin tämä peritty lahjakkuus näkyy. Toisaalta musikaalisuus voi jäädä huomiotta, jos kasvuympäristö ei ole siitä kiinnostunut. Täytyy sanoa, ettei tutkimusmatkani internetin ihmemaailmaan lopultakaan tuonut vastausta kysymykseeni, miksi Anneli tuntuu siskolta. Luulen, että suurin syy tuohon tuntemukseen on se, että TIEDÄN meillä olevan yhteisen isän ja toisaalta näen hänessä kyllä ne miellyttävät, sympaattiset persoonallisuudenpiirteet, joita isälläkin oli. Ja se opettajuus, kai sekin on jokin geenijuttu, vai ei? Ai, niin, siskoni äiti oli myös opettaja. Annetaan olla. Pääasia on, että minulla on uusi perheenjäsen. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, perimä, ympäristö, epigenetiikka |
Haluatko voida paremmin?Tiistai 18.7.2023 - Pirkko Jurvelin Haluatko voida paremmin? Tietysti haluat voida paremmin, ainakin minä haluan. Tämän vuoksi tartuinkin kirjastossa innokkaana teokseen ”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” ja totesin, että hyvinvointi tai ainakin sen paraneminen voi olla lähempänä kuin osaamme aavistaakkaan. Kirjassa käytetään termiä ”metsäkylpy”, joka kuulostaa hieman eksoottiselta, mutta ei ole sitä ollenkaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti metsässä vietettyä rauhallista aikaa, joka luo ihmiselle yhteyden luontoon ja saa aikaan hyvinvointia ja onnen ja rauhan tunnetta. Metsäkylvyn avulla luodaan yhteys luontoon vaikkapa kuljeskelemalla puiden lomassa, levähtämällä lähipuistossa tai esimerkiksi kävelemällä paljain jaloin kotipihalla. Meitä suomalaisia saattaa nyt hiukan huvittaa: Johan tuolla metsässä on oleskeltu iät ja ajat, samoiltu, retkeilty, telttailtu, poimittu marjoja, luulevatko japanilaiset keksineensä jotain uutta? Harvoin tulee ajatelleeksi, että Japanin pinta-alasta on metsää 25 miljoonaa hehtaaria (Suomessa 20 miljoonaa). Tohtori Qing Lin on metsälääketieteeseen erikoistunut lääkäri, joka on tehnyt asian parissa monenlaisia uraauurtavia tutkimuksia, ja joiden tuloksia hän selvittelee Metsäkylpy- teoksessaan. Myönteisten tutkimustulosten ansiosta maassa aloitettiinkin vuonna 1982 kansallinen metsäkylpyjen hyvinvointiohjelma, ja nykyään metsäkylpy on maassa yleinen tapa, kun halutaan huolehtia terveydestä ja hallita stressiä. Japanissa on 62 sertifioitua metsäkylpypaikkaa, ja metsissä käy vuosittain 2,2 – 5 miljoonaa ihmistä. Tässä yhteydessä on muistettava, että myös Suomessa on nykyisin metsiä, joita kutsutaan ”terveysmetsiksi”. Metsässä tulee oleskella kaikessa rauhassa, stressiä välttäen (ei siis hikilenkkiä), kaikilla aisteilla luonnosta nauttien. Tutkimustulosten mukaan rauhallinen oleilu metsässä: - vähentää verenpainetta - poistaa stressiä - parantaa sydämen ja verenkierron toimintaa sekä aineenvaihduntaa - alentaa verensokeria - parantaa keskittymiskykyä ja muistia - helpottaa masennusta - parantaa kivunsietokykyä - lisää energiaa - tehostaa vastustuskykyä ja lisää kehon luonnollisia tappajasoluja - lisää syöpää ehkäisevää proteiinintuotantoa - auttaa painonhallinnassa Mistä puiden aiheuttama positiivinen vaikutus sitten tulee? Quig Li selittää, että metsän ilmassa on enemmän happea kuin muualla, mutta sieltä löytyy myös runsaasti kasvien luonnollisia öljyjä, jotka ovat osa puiden puolustusjärjestelmää. Puut vapauttavat ilmaan näitä öljyjä (fytonsideja) suojellakseen itseään bakteereilta, hyönteisiltä ja sieniltä. Ne käyttävät fytonsideja myös kommunikointikanavana ja tavallaan ”keskustelevat” toisilleen niiden avulla. Fytonsidipitoisuus ilmassa on sitä suurempi, mitä lämpimämpi sää on. ”Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet” teoksesta löytyy paljon kertomuksia erilaisista tutkimuksista ja niiden tuloksista. Mieleeni painui erityisesti tarina siitä, kuinka aluksi sattumalta oli huomattu, että jos sairaalapotilaan sänky sijaitsi lähellä ikkunaa, jonka takaa avautui metsä- tai puistomaisema, niin hän tarvitsi vähemmän särkylääkkeitä ja parani nopeammin kuin potilas, jonka vuoteesta ei ollut näkymää luontomaisemaan. Toisen tutkimustuloksen mukaan japanilainen elää kauemmin, mikäli hänen kotinsa on kävelymatkan päässä viheralueesta tai puistosta. Meille suomalaisille metsään lähteminen on itsestään selvä, hyvin luonnollinen ja arkinen asia. Harva tulee ajatelleeksi, että tekee itselleen varsinaisen terveysteon samoilemalla verkkaiseen tahtiin kesäisessä luonnossa. Lähde: SHINRIN-YOKU, Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet, Terveyttä ja hyvinvointia puiden avulla |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkylpy, puiden parantava vaikutus, rentoutuminen |
Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks?Maanantai 17.7.2023 - Pirkko Jurvelin Miksi ammuit, Thomas Matthew Crooks? Viime päivien merkittävin uutinen on ollut Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivää Donald Trumpia kohtaan tehty aseellinen attentaatti. Uutiset ovat kertoneet tarkasti asioiden kulun, sen, kuinka helposti ampuja oli päässyt läheisen talon katolle, ja kuinka yksi luoti osui Trumpia korvaan (siis vaarallisen lähelle ohimoa), ja kuinka turvamiehet ja poliisit olivat nopeasti paikalla tavoittelemassa ampujaa. Välikohtauksessa sai surmansa tekijän lisäksi yksi muu henkilö ja kaksi loukkaantui. Valokuvista olemme nähneet, kuinka haavoittunut Trump kohottaa nyrkkinsä uhmakkaasti ylös näyttääkseen, että hän selviää tästäkin, ja kuinka taustalla liehuu Yhdysvaltain lippu. Harvinaisen osuva ja tunteita ilmaiseva kuva, joka tulee varmasti esille vielä monenlaisissa yhteyksissä. Turvallisuusmiehet surmasivat tekijän ampumapaikalle. Mutta kuka oli tuo 20-vuotias Thomas Matthew Crooks, ja miksi hän halusi tappaa presidenttiehdokas Trumpin? Crooks oli kotoisin Pennsylvanian osavaltiosta, hän oli valmistunut lukiosta kaksi vuotta aikaisemmin kohtuullisen hyvin arvosanoin ja oli saanut myös stipendin onnistuneiden matematiikan opintojensa ansiosta. Crooks olisi voinut aloittaa opinnot tänä syksynä Pittsburghin yliopistossa, mutta hän oli ilmoittanut, ettei ottaisi vastaan opiskelupaikkaa, vaan suunnitteli aloittavansa opinnot Robert Morris yliopistossa. Tekohetkellä hänellä oli työpaikka eräässä hoivakodissa. Miehen perheestä ei ole kerrottu mitään, ja hänen asuinpaikkaansa on luonnehdittu sanoilla ”keskiluokkainen” tai ”ylempää keskiluokkaa” edustava. Crooks oli harrastanut innokkaasti ampumista, hän oli ollut paikallisen ampumakerhon jäsen, ja surma-ase oli luvallinen, joskin hänen isänsä omistama. Kun ampujan motiiveja on alettu selvittää, hämmennystä on herättänyt etenkin se seikka, että Crooks oli poliittiselta ajatusmaailmaltaan konservatiivi, ja tämä oli kuulemma tullut myöskin voimakkaasti esiin koulussa ja muuallakin käydyissä keskusteluissa. Muutoin koulutoverit kertovat hiljaisesta, ystävällisestä, syrjään vetäytyvästä henkilöstä, joka joskus piti yllään ampuma- harrastukseen liittyviä asuja. Joku koulutoveri on maininnut, että Crooks oli erittäin kiinnostunut historiasta, ja häntä pidettiin hyvin älykkäänä, joskin hieman outona. Joku toinen kuvaili puolestaan Crooksin olleen ”ihan normaali kaveri, ei kovin suosittu, mutta ei muutenkaan.” Muutamissa puheissa tuli kuitenkin esiin myös koulukiusaaminen. Tekijällä ei ole kuitenkaan ollut ainakaan tiedossa olevaa psyyken sairautta. Poliisi on tutkinut tarkkaan Crooksin tietokoneen ja puhelimen löytääkseen jonkinlaisia vihjeitä siitä, miksi ja miten Crooks oli suunnitellut terrori-iskuaan. Tähän saakka koneilta ei ole löytynyt minkäänlaisia johtolankoja, teon motiivi on hukassa, ja teko on ollut täydellinen yllätys nuoren miehen tuttavapiirissä, vaikka hän oli ilmeisen huolellisesti ja ajan kanssa suunnitellut murhayrityksen aina tikkaiden ostosta (katolle pääsy) alkaen. On hyvin mahdollista, ettei Thomas Matthew Crooksin teolle koskaan löydy ulkomaailmaa tyydyttävää selitystä. Mieleeni tuli kuitenkin, että tämä nuori mies toteutti suunnitelmallisesti oman itsemurhansa samalla kun mietti presidenttiehdokkaan murhaa. Hän tiesi aivan varmasti, ettei selviä attentaatista joutumalla samalla myös itse ampumisen kohteeksi. Ehkä saamme joskus tietää, mikä sai nuoren miehen ampumaan Trumpia, mahdollista on, että se jää ikuiseksi mysteeriksi. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Thomas Crook, Trump, salamurha |
Kenelle kellot soivat?Sunnuntai 9.7.2023 - Pirkko Jurvelin Kenelle kellot soivat Venäjä aloitti sodan Ukrainassa 24.2.2022. Putin perusteli hyökkäystä kertomalla, että kyseessä on Venäjän kansan suojeleminen ”denatsifoimalla” Ukrainan alueet ja suojelemalla näin venäläisiä kansanmurhalta. Todellisuudessa kyse oli ja on Putinin häiriintyneestä unelmasta ja suunnitelmasta saattaa Venäjä siihen kukoistukseen ja voimaan, joka sillä oli tsaarien aikaan. Etelä-Ukrainan Mariupoli oli tärkein hyökkäyskohde ensimmäisten sotakuukausien ajan, ja suuri osa historiallista kaupunkia on nyt tuhottu. 6.6. -23 Venäjä tuhosi Dneperjoen alajuoksulla olevan Nova Kahovkan padon. Tekoa on kuvattu sotarikokseksi ja terroriteoksi sekä luonnon tuhoamiseksi. Kuluneen sotavuoden aikana Ukrainasta on paennut yli kymmenen miljoonaa (!) asukasta, se tarkoittaa lähes kolmannesta maan väestöstä, ja YK puhuu suurimmasta pakolaiskatastrofista toisen maailmansodan jälkeen. Sodassa kaatuneiden määrää molemmin puolin on vaikea arvioida, ja luvut vaihtelevat kymmenistä tuhansista kuolleista satoihin tuhansiin (kyseessä sotilaat ja siviilit). Venäjää vastaan asetetut taloudelliset sanktiot ovat saaneet aikaa myös sen, että sota näkyy kaikkialla maailmassa kohonneina hintoina, energian saannin vaikeuksina ja ravitsemusongelmina, jotka johtuvat viljansaannin häiriöistä . Jos ja kun sota joskus loppuu, sen vaikutukset jatkuvat ihmisten keskellä ja mielissä. Sota vammauttaa ihmisiä fyysisesti ja psyykkisesti, ja myös sen aiheuttamat taloudelliset ongelmat saattavat kestää jopa vuosikymmeniä. Katsokaa vaikkapa Saksaa. Hitlerin aloittamasta hyökkäyssodasta, joka laajeni toiseksi maailmansodaksi, on kulunut jo lähes seitsemänkymmentä vuotta. Kun rauha solmittiin, maa jaettiin itä- ja länsi- osaan, joiden välillä kulkeminen edellytti passeja ja monenmoisia lupia. Lopulta Saksat kuitenkin yhdistyivät lokakuussa 1990. Olen asunut Saksassa, matkustellut maassa ympäriinsä ja voin sanoa, että sodan aiheuttamat traumat ovat vielä syvällä ihmismielissä. Vielä on olemassa ”ossit” (itäsaksalaiset) ja ”wessit” (länsisaksalaiset), puhumattakaan natseista ja jutskuista. Traumat ovat ja pysyvät sukupolvesta toiseen, vaikka ihminen ei niitä välttämättä itsessään tunnista. Me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. USA:n presidentin Bidenin vierailu NATO- Suomessa antaa meille jonkinlaisen turvan tunteen. Tämä tarkoittaa sitä, että jos Putinin käymä sota laajenee vaikkapa ”vahingossa” Suomeen (muistakaa Mainilan laukaukset), niin meillä on suuri turva vierellämme. Hyökkäyssodan alkaessa olin typerän tietämätön kaikista siihen liittyvistä poliittisista taustoista ja pyrkimyksistä, eikä tietomääräni nytkään ole mainittavan laaja (eikä meille edes kerrota kaikkea). Ajattelin silloin, että tämähän on pian ohi. Tuo lapsenusko on karissut jo kauan sitten, ja nyt epäilen, että sota laajenee ja kestää vielä monta vuotta. Tästä on tulossa kolmas maailmansota. Onko kriisin nujertamiseksi enää mitään tehtävissä? Luulen, että ainoa mahdollisuus on se, että Venäjältä häviävät kaikki liittolaiset, sillä yksin se ei pysty samanaikaisesti käymään sotaa ja ruokkimaan kansaansa. Pientä epävarmuutta onkin nähtävissä, sillä Kiinan ulostuloissa on mielestäni jonkinlaista varovaisuutta, ja Turkin Erdogan yrittää säilyttää kasvonsa samalla kun on hyväksymässä Ruotsin ja Ukrainan NATO:n jäseneksi. Ukrainan sota koskettaa meitä suomalaisia läheltä, koska meillä on yhteinen raja aggressiivisen Venäjän kanssa. Harvoin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi, että sota ja konfliktit ovat tätä päivää suuressa osassa maailmaa juuri nyt. Friedensbildung-bw.de – sivuston mukaan sodat ja erilaiset konfliktit ovat osa arkea seuraavissa maissa: Afganistan, Aserbaidzan – Armenia, Bosnia ja Hertsegovina, Etiopia, Israel – Palestiina, Jemen, Kenia, Kolumbia, Kongo, Myanmar, Nigeria, Pohjois-Irlanti, Filippiinit, Ruanda, Sri Lanka, Syyria, Ukraina ja Venezuela. Kansainvälistä rauhanpäivää vietetään 21.9. Sen ajaksi toivotaan kaikkien konfliktien, väkivallan ja sotimisen taukoavan 24:ksi tunniksi. YK soittaa päivän kunniaksi rauhankelloja. Kirjailija Ernst Hemingway julkaisi teoksensa ”Kenelle kellot soivat?” vuonna 1940. Se kertoo Espanjan sisällissodasta ja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Romaanin otsikon taustalla on John Dunnen (1573-1631) runo: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa: jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti, samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, joka kuuluu sinun ystävällesi tai sinulle itsellesi; jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan; äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat; NE SOIVAT SINULLE.” Lähteitä: HS, www.lpb-bw.de |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ukrainan sota, kansainvälinen rauhanpäivä |
Jokaisella on oikeusSunnuntai 2.7.2023 - Pirkko Jurvelin Jokaisella on oikeus Tulin juuri kaupunkilomalta. Lensimme kuopuksen kanssa ensiksi Riikaan, ja parin päivän oleskelun (= hektisen ympäriinsä juoksentelun) jälkeen matkustimme bussilla Vilnaan, jossa viivyimme myös kaksi päivää. Vaikka olin tutkiskellut useita matkustussivustoja ennen lähtöämme, niin molemmat kaupungit yllättivät eri tavoilla. Riikasta jäivät mieleeni vanhan kaupungin lisäksi katusoittajat, joista joku soitti viulua, joku toinen huuliharppua, kolmannet trumpettia ja käyrätorvea ja niin edelleen, enemmän ja vähemmän taitavia musiikin esittäjiä löytyi vähän joka nurkan takaa. Pianonsoittaja oli epäilyksettä ammattimuusikko, soitto oli upeaa kuultavaa! Jos pitäisi valita, kumpaan kaupunkiin matkustaisin uudestaan, niin valinta kohdistuisi ehdottomasti Vilnaan! Ilmapiirissä oli jotain suurkaupunkimaista ja energistä, vaikka historiallisia kulttuurikohteita oli paljon enemmän kuin olimme ennalta kuvitelleet. Koska olimme heti kaupunkiin saavuttuamme hakeutuneet turisti-infoon, niin tiesimme, että seuraavana päivänä pääsisimme kaksi ja puoli tuntia kestävälle ilmaiselle (!) kävelykierrokselle ammattioppaan mukana. Ja mehän lähdimme tietysti kuten moni muukin. Aluksi kerroimme nimemme ja sanoimme, mistä maasta olemme kotoisin. Me olimme ainoat suomalaiset, kaukaisimmat turistit tulivat Australiasta ja USA:sta. Opastus oli englanninkielinen, opas erittäin tietävä ja runsassanainen. Oletko kuullut koskaan Uzupis – nimisestä tasavallasta, joka sijaitsee Vilnassa? No, emme mekään olleet. Oikeastaan kysymyksessä on boheemi kaupunginosa, joka päätti vuonna 1997 julistautua mikrotasavallaksi. Tämä valtio viettää itsenäisyyspäivää aina 1.4. (aprillipäivä!), sillä on oma presidentti, kansallislaulu, lippu, perustuslaki, postimerkki ja aikaisemmin myös noin kahdentoista hengen armeija, joka kuitenkin lopetettiin rauhanaatteen nimissä. Jos tähän mikrovaltioon haluaa tutustua juuri 1.4., niin rajasillalla saatetaan kysellä passia ja antaa kulkulupa leimalla vaikka keskelle otsaa. Ihan tosissaan ei nyt siis olla, ja Uzupis tunnetaankin taiteilijoiden omana alueena, vaikkakin kaupunginosan uudempi puoli on jo kallista asuinaluetta. Tällä paikalla on myös juutalainen historiansa kuten monilla muillakin Vilnan ja Liettuan alueilla. Tällä mikrovaltiolla on myös oma perustuslakinsa, johon pääsette nyt tutustumaan. Uzupisin perustuslaki: 1. Jokaisella on oikeus elää Vilnajoen rannalla, ja Vilnajoella on oikeus virrata jokaisen ohi. 2. Jokaisella on oikeus kuumaan veteen, lämmitykseen talvella ja tiilikattoon. 3. Jokaisella on oikeus kuolla, mutta se ei ole velvollisuus. 4. Jokaisella on oikeus erehtyä. 5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen. 6. Jokaisella on oikeus rakastaa. 7. Jokaisella on oikeus olla ilman rakkautta, muttei välttämättä. 8. Jokaisella on oikeus olla huomaamaton ja tuntematon. 9. Jokaisella on oikeus laiskotella tai vain olla tekemättä mitään. 10. Jokaisella on oikeus rakastaa ja hoitaa kissaa. 11. Jokaisella on oikeus huolehtia koirastaan, kunnes jompikumpi kuolee. 12. Koiralla on oikeus olla koira. 13. Kissan ei tarvitse rakastaa omistajaansa, mutta hädän tullen sen pitää auttaa tätä. 14. Jokaisella on oikeus olla joskus tietämätön velvollisuuksistaan. 15. Jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus. 16. Jokaisella on oikeus olla onnellinen. 17. Jokaisella on oikeus olla onneton. 18. Jokaisella on oikeus olla hiljaa. 19. Jokaisella on oikeus uskoa. 20. Kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan. 21. Jokaisella on oikeus tajuta oma pienuutensa ja suuruutensa. 22. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta siihen, mikä on ikuista. 23. Jokaisella on oikeus ymmärtää. 24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään. 25. Jokaisella on oikeus olla mitä tahansa kansallisuutta. 26. Jokaisella on oikeus juhlia syntymäpäiväänsä tai jättää juhlimatta. 27. Jokaisen on muistettava nimensä. 28. Jokainen voi jakaa toisille sitä, mitä omistaa. 29. Kukaan ei voi jakaa toisille sitä, mitä ei omista. 30. Jokaisella on oikeus veljiin, siskoihin ja vanhempiin. 31. Jokainen voi olla vapaa. 32. Jokainen on vastuussa vapaudestaan. 33. Jokaisella on oikeus itkeä. 34. Jokaisella on oikeus olla väärinymmärretty. 35. Kenelläkään ei ole oikeutta syyllistää toista. 36. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. 37. Jokaisella on oikeus olla ilman oikeuksia. 38. Jokaisella on oikeus olla pelkäämättä. 39. Älä voita. 40. Älä puolustaudu. 41. Älä anna periksi. Perustuslain kohta numero 27 arveluttaa hiukan, mutta muuten nämä ovat varmasti tarkkaan pohdittuja asioita, vai mitä? |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Vilna, Uzupis, kansalaisoikeudet |
Hyvä lapsuus ja ruutuaikaPerjantai 23.6.2023 - Pirkko Jurvelin Hyvä lapsuus ja ruutuaika Valitsin facebookin juhannuskuviksi kaksi rantakuvaa. Vanhemmassa otoksessa istun noin neljän vuoden ikäisenä Tornion Pikisaaren uimarannalla rantavedessä. Ilmeisesti vesi oli hiukan kylmää, sillä ilmeeni ei ole auvoinen, mutta parasta oli kyllä se, että isä vei meidät lapset tuonne pulikoimaan. Myöhemmin juoksimme sinne omin nokkinemme vain hiukan vanhemman kaverimme kanssa, ja mukavaa oli! Tuoreemmassa kuvassa kahlailen juuri samassa paikassa. Kuva on värillinen, ilme tyytyväinen – olenhan päässyt käymään lapsuuteni maisemissa Torniossa -, ja tässä kuvassa minulla on myös huomattavasti enemmän vaatteita ylläni kuin tuossa vanhemmassa. Kuvien ottamisen välillä ei ole kulunut ihan seitsemääkymmentä vuotta. Apua, seitsemänkymmentä! Voiko se olla totta? Ihanaa, kun se on totta, sillä se todistaa, että olen saanut elää jo pitkän elämän. Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, se kai on tullut ilmi jo useimmissa kirjoituksissani. Mitkä palaset ovat sitten muodostaneet tuon tasapainoisen lapsuuden? Hyvä perhe, luottamukselliset siteet vanhempiin, koulunkäynnin sujuvuus, kaverit, kivat harrastukset, ulkoilu, liikkuminen, kaikenlainen tekeminen ja välillä lukeminen. Peruspalikat olivat siis aika lailla yksinkertaiset, ei mitään ihmeellisiä juttuja, ei paljon rahaa tai ökyilyä, ihan sellaista tavallista, ja juuri tuo tavallisuus on ollut hyvä pohja, josta on voinut ponnistaa. Tänä päivänä (22.6.23) ilmestyneessä HS VIIKKO – julkaisussa oli yleisönosastossa kirjoitus, joka sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, mikä on tärkeää lapselle – ja tietysti myös aikuiselle. Olin juuri tullut Torniosta ja täynnä onnellinen lapsuus -tunnetta, kun istuin juomaan teetä ja lukemaan kyseistä julkaisua. Lehdessä oli paljon asiaa, mutta yleisönosaston kirjoitus, joka oli otsikoitu ”Liiallisesta ruutuajasta on tutkitusti haittaa lapselle” (Päivi Ruokoniemi, lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian erikoislääkäri, osastolääkäri Hus lastenpsykiatria) kolahti erityisesti ruusuisiin tunnelmiini. Ruokoniemi vastasi kirjoituksessaan toimittaja Panu Janssonin aiemmin julkaistuun tekstiin. Jansson oli kertonut lastensa digipelikokemuksista ja kehunut niiden lisäävän sorminäppäryyttä sekä tuottavan monenlaisia muita uusia taitoja. Janssonin mielestä lasten tuli saada harjoitella digitaitoja ilman tarkkoja ruutuaikoja, koska digimaailmassa vietettävä aika ”tulisi kuitenkin todennäköisesti lisääntymään.” Ruokoniemen vastaus sisälsi sellaista faktaa, että minua ihan hirvitti. Alle kaksivuotiasta ei tulisi altistaa ollenkaan ruudun vaikutuksille, ja alle kouluikäisten ruutuaikaa tulisi rajoittaa tuntiin päivässä. Ja siis miksi? Ruudun äärellä vietetty aika on luonnollisesti pois muusta taitoharjoittelusta, ja ”liiallisena se altistaa lapsen ainakin adhd -oireille, masennukselle, ahdistukselle ja käytöshäiriöille.” Myös Maailman terveysjärjestö (WHO) on nyt ensimmäistä kertaa sisältänyt tautiluokituksiinsa diagnostiset kriteerit digipeliriippuvuudelle. Eli suomeksi sanottuna hauskasta ajanvietosta voi pahimmillaan muodostua vakava sairaus. Kukapa vanhempi ei haluaisi suojella lastaan kyseiseltä sairaudelta? Varmasti jokainen, ja kun se ennalta ehkäisy on vielä niin helppoa: Lasten ruutuaikaa tulee säännöstellä ja tarjota sen tilalle yhteistä tekemistä ja olemista vanhempien ja kavereiden kanssa. Minä olen vilpittömän iloinen siitä, ettei minun lapsuudessani ja nuoruudessani ollut vielä digipelejä, älypuhelimia, ei edes tietokoneita. Oli se ihanaa aikaa! Sen sijaan oli tekemistä, harrastuksia ja kavereita sekä nyt ihania yhteisiä muistoja. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lapsi, digilaitteet, |
Tyhjeneekö SuomiPerjantai 16.6.2023 - Pirkko Jurvelin Tyhjeneekö Suomi? Luin Kalevasta mielenkiintoisen artikkelin Suomen asukasmäärän kehityksestä. Päivänselvää on, että maassamme on käynnissä negatiivinen väestönkehitys, eli ihmisiä kuolee enemmän kuin syntyy. Tilanne näyttää olevan hankalin Lapissa, jossa väestönlisäys oli negatiivinen jokaisessa kunnassa. Esimerkkikuntana mainitaan Salla, jossa yhtä syntynyttä kohden kuoli kymmenen henkilöä (!) viime vuonna. Rovaniemen tilanne oli myös poikkeuksellinen, sillä aina ennen kaupungin väkiluku on ollut nousussa luonnollisen väestönlisäyksen ansiosta, mutta viime vuonna kaupungissa kuoli sata ihmistä enemmän kuin syntyi. Jotenkin olemme hiljaisessa mielessämme valmiita hyväksymään sen, että tilanne Lapissa huononee, koska eihän siellä (meidän mielestämme) ole tarjolla runsaasti ja monipuolisesti työpaikkoja, ja koska näin ei ole, palvelut hiipuvat, koulut kuihtuvat, ja lopulta ihmisten on paettava etelään näiden elämän perusasioiden perässä. Negatiivinen väestönkehitys on kuitenkin totta myös muualla Suomessa. Viime vuosien koronakuolemat näkyvät tietysti tilastoissa jonkinlaisena piikkinä, ja väestön ikääntyminen on luonnollisesti myös tärkeä tekijä, kun tarkastellaan kuolintilastoja, mutta yllätys, yllätys: Suurin syy Suomen asukasluvun pienenemiseen on syntyvyyden lasku. En aio tässä alkaa ihmetellä sitä, että miksi nuoret ihmiset eivät synnytä enää lapsia, tai synnyttävät lapsia sen verran vähän, ettei se riitä Suomen asukasluvun kehityksen oikaisemiseksi. Ihmisillä on syynsä, lapsettomuus on hyvin monelle oma, perusteltu valinta, ja tietysti on heitä, jotka haluaisivat jälkikasvua, mutta eivät sitä valitettavasti saa. Tosiasia on, että Lapin tyhjeneminen on kutsuhuuto Venäjälle: Tänne on helppo tulla, ja täältä pääsee sitten etelämmäksi. Kun tilanne on tämä, saamme olla todella tyytyväisiä siitä, että Suomi pääsi NATO:n jäseneksi. Enää meidän ei tarvitse perustaa puolustustamme omiin (hupeneviin) joukkoihimme, vaan saamme apua luotettavalta taholta. Tulevaisuus näyttää – tai on ehkä jo näyttänyt -, millaisia tukikohtia NATO perustaa Lappiin, joka on sijaintinsa vuoksi monella tapaa tarkoin suojeltava alue. Negatiivinen väestönkehitys aiheuttaa siis myös sen, että meidän omat puolustusvoimamme ovat vähenemässä. Tässäkin mielessä NATO:n jäsenyydellä on Suomelle suuri merkitys. Tyhjeneekö Suomi? Mikäli kaikki kannattaisimme persujen politiikkaa, niin Suomi kuihtuisi lasten ja nuorten osalta aika lailla noin puolessa vuosisadassa. Kun kansa ei lisäänny, niin seurauksia ei tarvitse paljon pohdiskella. Ja tässä kohdassa pääsemme kisaamaan persujen maahanmuuttopolitiikan kanssa. Faktahan on se, että ulkomailta tulevat maahanmuuttajat, jotka ensin saapuvat tekemään sitä työtä, jota suomalaiset eivät halua tehdä, lopulta tekevät muutkin työtehtävät. Suomen on pakko myöntää lupia maahanmuuttoon, jotta esimerkiksi terveydenhuollon, vanhusten huollon jne piirissä oleville työpaikoille saadaan työntekijöitä. Maahanmuuttajien piirissä myös arvostetaan perhekulttuuria, lapset eivät ole elämästä nauttimisen este, vaan osa sitä nautittavaa elämää. En usko, että tätä suuntausta muuttaa mikään, mutta eihän tämä ole historiassa mitään uutta. Suomeen tulivat ensimmäiset asukkaat noin 10000 vuotta sitten. Joukossa oli monenlaisia maahanmuuttajia, suurin osa geeniperimästämme on sama kuin muillakin Euroopan kansoilla, olemme siis eurooppalaista sukua. Tietty väestössämme esiintyvä Siperiassa yleinen Y-kromosomi kertoo, että perimässämme on myös itäistä vaikutusta. Ihmisiä tulee ja menee, toivottavasti suomalaiset eivät häviä kokonaan, vaikka geeniperimämme muuttuisikin. Uskon, että maallamme ja kulttuurillamme on paljon annettavaa maahanmuuttajille. Lähde: Kalevan artikkeli 16.6.-23 |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: negatiivinen väestönkehitys, maahanmuutto, NATO |
Kuka on omaishoitaja?Perjantai 9.6.2023 - Pirkko Jurvelin Kuka on omaishoitaja? Olin Brysselissä opintomatkalla muutaman päivän. Mukava joukko Oulun omaishoitajien yhdistyksen hallituksen jäseniä sekä työntekijöitä pääsi tutustumaan Belgian omaishoitojärjestelmään (tiivistettynä:se on lähes kokonaan vapaaehtoistyön varassa) sekä EU-parlamenttiin, jossa Sirpa Pietikäinen tarjosi meille lounaan ja puhui kanssamme painavaa asiaa omaishoitajuudesta. Pietikäisellä on omakohtaisia kokemuksia asiasta vuosien ajalta, sillä hän on toiminut vanhempiensa omaishoitajana. Kuka on omaishoitaja? En ollut kuullut koko asiasta puhumattakaan järjestäytyneestä organisaatiosta, ennen kuin mieheni sairauden vuoksi tuttavani kertoi siitä minulle. Liityin Oulun yhdistykseen (liittyminen ei ole pakollista, jotta saisi apua), sain valtavasti neuvoja ja konkreettista tukea esimerkiksi erilaisten papereiden täyttämisessä, olin ihan ihmeissäni, että tällaista on olemassa. Oikeastaan olen edelleen ihmeissäni, sillä esimerkiksi juuri tuo Belgian tilanteeseen tutustuminen avasi jälleen kerran silmäni huomaamaan, kuinka hyvin – valituksista huolimatta - meidän asiamme ovat, ja kuinka takapajulla tässä suhteessa ollaan esimerkiksi Keski-Euroopassa. Kun ajatellaan omaishoitajuutta, mieleen tulee yleensä vanhempi pariskunta, jonka toinen puolisko hoitaa toista, tai tilanne, jossa vanhuksen lapsi huolehtii äidistään ja/tai isästään. Kuitenkin tämä on vain osa kokonaiskuvaa, mutta väestön ikääntymisestä, eliniän pidentymisestä ja syntyvyyden laskemisesta johtuen juuri tämä ryhmä kasvaa voimakkaasti. Mutta kuinka paljon onkaan niitä vanhempia, jotka huolehtivat kehitysvammaisesta tai muutoin sairaasta lapsestaan! Tämä joukko on valtavan suuri, ja voi vain kuvitella, miten näissä tapauksissa esimerkiksi vanhemman töissä käynti ja työllistyminen saattavat tuottaa suuria ongelmia. Rahavaikeudet taas puolestaan lisäävät arjen ja jaksamisen vaikeuksia. Pietikäinen toi eteemme uuden omaishoitajaryhmän, joka ei kyllä ollut tullut mieleeni aiemmin ja epäilenpä, ettei kovin monen muunkaan mieleen. Hän nimittäin puhui niistä nuorista, joiden vastuulla on arkiasioiden hoitaminen taloudessa, jossa vanhemmat ovat joko huumekoukussa tai alkoholisteja tai ehkä psyykeongelmien vuoksi kykenemättömiä pyörittämään arkea. Nämä omaishoitajat pysyttelevät tarkoituksella näkymättömissä, sillä kukapa nuori haluaisi kuulla jonkun nimittelevän vanhempiaan hulluiksi tai nisteiksi? Ongelma on suuri. Tilanteeseen pitäisi saada apua jo siitä syystä, ettei nuorten oma elämänsuunta menisi vinoon sen vuoksi, että vanhempien elämä on poissa raiteiltaan. Mitä näissä tilanteissa voisi tehdä? Uskon, että jonkinlaista apua löytyy kuntien sosiaalipuolelta, jos sitä haluaa hakea. Se ei kuitenkaan useinkaan ole riittävää, sillä kyllä kai meistä jokainen tietää sen, että ne lapset, jotka joutuvat elämään ilman vanhempien tukea ja hoivaa, altistuvat monenlaisille raskaille asioille. Minulle oli kyllä aikamoinen shokki tajuta, että nuori saattaa ihan tiedostamattaan olla omaishoitaja tilanteessa, johon on vaikea saada minkäänlaista muutosta. Kuinka he kestävät? Mitä he tekevät, jotta jaksaisivat? Näitä samoja kysymyksiä voi pyöritellä mielessään, kun ajattelee kenen tahansa omaishoitajan elämää. Tuttavani kertoi ystävästään, joka hoiti sairasta puolisoaan sinnikkäästi ilman ulkopuolista tukea. Toki hän oli joskus hakenut apua, mutta ei ollut sitä saanut. Sitten eräänä päivänä koitti hetki, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän istui tuolissa, otti puhelimen käteensä ja soitti sosiaalipäivystykseen: ”Minä en enää jaksa nousta seisomaan.” Tässä tapauksessa apu tuli pian paikalle. Toivon kuitenkin, ettei kenenkään tarvitsisi uupua lopullisesti, ennen kuin hänen tilanteensa tunnistetaan ja tunnustetaan. Oulun seudun omaishoitajat: osol.fi |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: osol.fi, omaishoitaja, Bryssel |
Suomalaiset eivät osaa istuaLauantai 3.6.2023 - Pirkko Jurvelin Suomalaiset eivät osaa istua Terveisiä Montenegrosta! Maa on täynnä mielenkiintoista historiaa, aurinkoa ja maailman upeinta luontoa. Olin koonnut mukavan eläkeläisryhmän – meitä oli yhteensä 24 henkilöä -, ja vaikka olin hiukan jännittänyt ryhmänjohtajana toimimista, niin täytyy sanoa, että tämä oli yksi viihtyisimmistä matkoista, joilla olen ollut mukana. Kaikille riitti juttuseuraa, oma kokemuspiiri laajeni, kun kuunteli toisten tarinoita, ja naurua riitti. Myös yöllinen sairaalareissu oli hoidettu sujuvasti google -kääntäjän avulla. Tässä yhteydessä tahdon myös sanoa kiitokset Tilausmatkat Oy:lle (entinen Matka-Moilanen) ja mahtavalle oppaallemme Radovan Bigovicille, joka on syntynyt ja kasvanut Montenegrossa ja näin tuntee maan historian, nykyhetken ja tavat. Hvala! Jokaiseen päiväretkeen kuului päivällinen paikallisessa ravintolassa. Ruokailu sujui rauhallisesti, keskustelu oli värikästä ja mielenkiintoista, eikä Radovanilla ollut kiire minnekään. Mielestäni hänestä huokuu tyypillinen rento eteläeurooppalaisuus. ”Suomalaiset eivät osaa istua”, hän tuumasi kerran, kun porukka oli lopettelemassa ruokailua. Minä havahduin: Tuo oli kyllä hyvä huomio. Radovan on asunut Suomessa jo yli 20 vuotta, joten maamme ja kansamme on tullut hänelle tutuksi myös oman suomalaisperheen ja suvun kautta. ”Suomalaiset eivät osaa istua.” Tunnistan itseni täydellisesti. Ruokailu on yleensä nopea suoritus, jonka aikana minä ajattelen jo seuraavaa suoritusta, tehtävää. Ja minä olen sentään eläkkeellä! Olin sattumoisin keskustellut tästä aiheesta tyttäreni kanssa muutamia päiviä aikaisemmin. Huomasimme molemmat olevamme suorittajia kuten kaikki tunnolliset ja ”kunnolliset” suomalaiset yleensä ovat. Kerroin tytölleni, kuinka olin juuri sinä aamuna ollut hammaslääkärissä. Minulla oli mukanani repussa jumppavaatteet ja huomasin, että ennen treenin alkamista minulla oli aikaa puolitoista tuntia (nopea ja taitava hammaslääkäri). Kauheasti aikaa! Mitä ihmeen hyödyllistä tekemistä keksisin? En voinut mennä ruokaostoksille, koska en ollut menossa suoraan kotiin. Selvä, menin kirjastoon, lainasin muutaman kirjan, luin vähän aikaa lehtiä, sitten lähdin salille. Minulla olisi hyvin aikaa juosta juoksumatolla tai tehdä jotain muuta hyödyllistä ennen jumpan alkua. Siis hyödyllistä. Tyttäreni kertoi oirehtivansa juuri samalla tavalla. Jalona päämääränämme on käyttää aikamme hyödyksi. Aika säälittävää – toisaalta. Juttelin puhelimessa nuorimman tyttäreni kanssa heti kohta reissusta tultuani. Kerroin innoissani uusista kokemuksistani, ja suunnittelimme yhteistä kauppareissua. ”Äiti, sinä kuulostat niin seesteiseltä”, hän totesi kesken kaiken. Ihan totta, hän käytti juuri tuota sanaa. Sanoin, että totta kai oloni oli rento, sillä olin yhä lomatunnelmissa. Toisaalta en ollut pitkään aikaan kokenut juuri tuollaista lomareissua, jonka aikana sain ottaa aurinkoa ja uida mielin määrin sekä meressä että altaassa (tietysti kävelin myös 10 kilometriä joka päivä). Oloni oli siis ilmeisen seesteinen, kun toinen kuuli sen jo äänestänikin. Hei, minähän olen eläkkeellä! Miten se pinna kiristää kuitenkin niin, että kunnon loma on tarpeen? Olenko minä ainut? No, en sentään, meitähän on niin moneksi. Ystäväni kertoi, että hänen miehensä saattaa maata sohvalla tuntikausia kirjaa lukien. Oho, minä tuumin. Tuo mies osaa rentoutua. Jututin erästä 75- vuotiasta miestä yhteisen matkan aikana. Hän oli jäänyt hiljattain eläkkeelle perustamastaan myyntifirmasta, mutta silti hän meni töihin joka päivä. Mies kertoi, kuinka saattoi ajaa ympäri Suomea satoja kilometrejä yhden päivän aikana yrityksen asioissa. Kun minä kysyin, että eikö hän haluaisi hiljentää tahtia, jäädä pois työpaikalta ja tehdä kaikkea kivaa, mikä muuten jää tekemättä, niin mies katsoi minua vakavasti: ”En”, kuului hänen vastauksensa. Jos tämä mies kulutti tuntitolkulla aikaa istumiseen, niin se tapahtui työn merkeissä. - Taidanpa seuraavalla Montenegron-matkallani kertoa Radovanille suomalaisesta miehestä, joka osaa istua. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Montenegro, loma, stressi |
Itsensä etsiminenKeskiviikko 24.5.2023 - Pirkko Jurvelin Itsensä etsiminen Verkkolehdessä oli juttu, jossa joku julkisuuden henkilö (en tuntenut) kertoi muuttaneensa erilleen puolisostaan sekä valmisteli asuinpaikan muuttoa ihan pohjoiseen Lappiin, Ivaloon. Nämä muutokset olivat osa prosessia, jota hän kutsui ”itsensä etsimiseksi”. Tämähän ei ole mikään uusi juttu, tuon tuostakin julkaistaan tämän tyyppisiä tarinoita. Mitä sitten merkitsee ”itsensä etsiminen”? Sinähän olet sinä, katso vaikka peiliin, et sinä ole hukassa, vai mitä tarkoitat? Kun jotakin etsitään, niin silloin jokin on hukassa. Miten ihminen voi hukata itsensä, kaikkein lähimmän olentonsa? Mikäli olen oikein ymmärtänyt, niin itsensä etsijä kokee, ettei ole saanut tehdä elämässään niitä asioita, joita on halunnut, eikä ole saanut elää ja olla siten kuin on juuri itse halunnut. Mikä tämän on sitten estänyt? Yleensä näyttää siltä, että uran suorittaminen ja esimerkiksi perheen etusijalle laittaminen on etsijöiden mielestä aiheuttanut sen, että heidän oma elämänsä on hukassa, ja että se löytyy jonkin muun työtehtävän parista, joltakin toiselta paikkakunnalta, ehkä jostakin toisesta parisuhteesta tai täysin uudesta elämäntyylistä. Mutta hei, katsopa sinne peiliin, se sama tyyppi seuraa sinua, vaikka jättäisit entisen elämän taaksesi. Ennen oli yleisempää, että etsijä saattoi suunnata tiensä luostariin tai ylipäätään johonkin hengelliseen yhteisöön. Elämän tärkeimmäksi asiaksi tuli Jumalan palveleminen, ja samalla tämä elintapa merkitsi myös maailmasta vetäytymistä. Tosin on tärkeää muistaa, että luostarilaitos on ollut erittäin merkittävässä roolissa, kun ajatellaan hyväntekeväisyys- ja opetustyötä, siis yhteydet ulkomaailmaan saattoivat olla hyvinkin vilkkaat. Toisaalta tiedämme, että erakkomunkit ovat suorittaneet hartaudenharjoituksensa ja viettäneet elämänsä lähes täydellisessä yksinäisyydessä silloin ennen ja myös tänä päivänä. Tuollaisessa elämäntavassa on varmasti myös se oma itse tullut tutuksi. Kuinka tärkeää sitten on löytää oma itsensä? Jos hypätään Suomen historiassa vaikkapa vain sata vuotta taaksepäin – sehän on lyhyt aika -, niin suomalaiset olivat jotenkuten selviämässä sisällissodan kauheuksista, toistensa tappamisesta, mutta samalla riemuitsemassa itsenäisestä maasta ja Venäjän uhkan loppumisesta. Toisaalta lähitulevaisuudessa teki tuloaan ensimmäinen maailmansota, kohta puolin siitä alettaisiin kuulla jo vaimeita ensihenkäyksiä. Tuon aikakauden suomalaisen elintaso oli hyvin matala, edes ruokaa ei aina riittänyt tarpeeksi kaikille, hygieniataso oli heikko, sairaudet jylläsivät, itsenäistä maata rakennettiin pala palalta. Kuinkahan moni silloin haaveili itsensä löytämisestä? Kuinka moni kyseli, kuka minä olen, mitä minä haluan, miten voin muuttaa elämäni? Varmasti heitäkin löytyi, ihminen on aina ollut etsivä, pohdiskeleva. Minusta tuntuu kuitenkin siltä – saatan olla väärässä -, että mitä enemmän ihmisellä on aikaa ja mahdollisuuksia, mitä vähemmän hänellä on velvollisuuksia, tehtäviä ja hoidettavia asioita ja ihmisiä, sitä enemmän hänellä on aikaa pysähtyä miettimään, kuka minä olen, ja mitä minä haluan. Uskoakseni tuollaisia elämäntilanteita, ajanjaksoja tulee jokaisen eteen, eikä niitä ole aina helppo ohittaa, eikä edes pidä ohittaa. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? En oikein tiedä. Ok, annetaanpa ajan kulua, eiköhän se siitä kirkastu, ei tämä asia ihan heti selviä, vai selviääkö? Jos ihminen ei itsekään tiedä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa tuntuu väärältä, niin kannattaa antaa itselleen aikaa, kyllä ne tahdot ja halut siitä selviävät. Tai sitten selviää, että juuri se elämäntilanne, missä nyt olet, on sinulle se oikea. Onko täydellistä elämää olemassakaan? Pitääkö edes olla? Olin itse noin kolmikymppinen, kun minussa heräsi halu ja toive valmistua uuteen ammattiin. Olin siis opettaja henkeen ja vereen (myös vahvalla sukuperimällä), mutta nyt rupesin haaveilemaan kätilön ammatista. Olin saattanut maailmaan muutaman lapsen, ja tuossa yhteydessä ilmeisesti kyseinen ammatti näyttäytyi minulle tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena – niin kuin se onkin. Ainoa seikka, mikä esti kyseisen unelman toteuttamisen, oli raha – tai oikeastaan sen puute. En mitenkään pystynyt ottamaan virkavapaata opintojeni vuoksi, sillä yhden henkilön heikohkolla palkalla ei meidän kasvavaa perhettä elätetty eikä asuntovelkoja maksettu. Se siitä sitten. Jälkeenpäin olen ajatellut kauhulla sitä, että olisin päätynyt kätilön ammattiin. Ei ikinä! Never! Jo yksistään vuorotyö olisi ollut meikäläiselle, pienten lasten äidille ja huonosti nukkujalle ihan tappotuomio. Huh, olipa hyvä, ettei tuokaan haave toteutunut! Elämäntyö opettajana on ollut ihan parasta! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oma elämä, elämän tarkoitus |
Saisinko t-paidan Zelenskyin kuvalla, kiitosMaanantai 15.5.2023 - Pirkko Jurvelin Saisinko t-paidan Zelenskyin kuvalla, kiitos! Kylpyläloma Pärnussa oli lopuillaan, ja tulomatkalla meillä oli tunnin verran vapaa-aikaa ostosten tekoon lähellä Tallinnan satamaa. Sadamarketin tietävät kaikki Tallinnassa käyneet, ja sinne mekin suuntasimme. Tosin Viron nykyinen hintataso on niin korkea (se tarkoittaa samaa kuin Suomessa ja on siis todella kova paikalliseen palkkatasoon suhteutettuna), että kaupoissa käynti tarkoitti lähinnä vaatteiden ja muun tykötarpeen katselua ja hypistelyä. Minulla oli päänsisäisessä ostoslistassani yksi ainoa asia: t-paita Zelenskyin kuvalla. Sitä lähdin hakemaan, sillä olin aikaisempien käyntieni yhteydessä ihmetellyt ja hymähdellyt puseroille, joissa luki esimerkiksi ”Karjala takaisin vaikka pullo kerrallaan” ja muita yhtä mielenkiintoisia tekstejä sekä kuvia Kekkosesta ja Putinista, jopa Stalin on päässyt puseron rintamukseen. Joka tapauksessa arvelin, että Ukrainan presidentti olisi kovaa kamaa turistipaidassa. Enhän minä kuitenkaan ihan lapsellinen ole ja pohdinkin mielessäni, että mitä mahtavat nämä Viron venäläisperäiset kauppiaat ajatella: Kulkevatko he bisnes edellä, vai ottavatko huomioon oman terveytensä. Ahaa, ensimmäiset t-paitakauppiaat löytyivät jo heti alakerrasta. Komea oli paitojen rivistö, ja tekstit ja kuvat olivat ainakin tutkimisen arvoisia, mutta kaipaamaani henkilökuvaa en löytänyt. Siispä kysymään. - Hei, onko teillä Zelenskyi- paitaa? Hiljaisuus. Sekä paikalla ollut mies että nainen olivat vaiti, koska he eivät käsittäneet kysymystäni. - Siis tarkoitan sellaista paitaa, jossa on Ukrainan presidentin Zelenskyin kuva. - Zelenskyi? mies sanoi ääntäen nimen hieman toisella tavalla kuin minä. - Niin juuri, riemuitsin yhteisymmärryksestä. Teidän olisi pitänyt nähdä heidän kasvonsa: Mies oli entistä epävarmemman näköinen, naisen suu oli loksahtanut ihan auki. - Ei ole, mies sanoi. - Kukaan ei halua! nainen kommentoi aivan järkyttyneenä. - Kaikki haluavat! Minä protestoin. - Zelenskyi on ihan paras, ihan ykkönen (nostin peukalon ylös, jotta asia menisi perille). Teidän kannattaa hankkia niitä paitoja. Ihan kaikki haluavat ostaa niitä. Mies ja nainen katsoivat minua kuin hullua, eivätkä sanoneet mitään. Sitten minä armahdin heidät: - Kyllä minä ymmärrän. Te pelkäätte. Käväisin vielä toisessa putiikissa huhuilemassa. Mies ei nostanut edes katsettaan, kun esitin kysymykseni, pudisti vain päätään kieltävästi. Kai sana oli jo kiirinyt kauppiaiden keskuudessa, että joku hullu suomalainen oli liikkeellä. Pysykää erossa siitä. Mieheni jäi ilman tuliaisia, ja olisin minä ostanut hypetyspaidan myös itselleni, mutta ei kun ei. Eivät Sadamarketin kauppiaat ymmärrä rahan perään, mutta kai heillä on hyvä tieto siitä, mikä on heille terveellistä ja mikä ei. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tallinna, Sadamarket sota, Venäjä |
Tyydyttävä suoritusMaanantai 8.5.2023 - Pirkko Jurvelin Tyydyttävä suoritus Muutama päivä sitten sain kauan odotetun kirjapaketin: Teokseni ”Tyydyttävä suoritus” tuli vihdoin ja viimein ulos painosta. Asiaa olisi voinut vaikka juhlia, mutta minä päästin vain pitkän, helpottuneen huokauksen, kun projekti oli lopulta ohi. Kirja kertoo veljestäni Tapanista, josta käytän teoksessa nimeä Timo. Veljeni sairastui puolivuotiaana kovaan kuumetautiin – tämä siis 50-luvun alkupuolella -, jonka seurauksena hän joutui puoleksi vuodeksi sairaalaan kauas kotoa. Kuvitelkaa tilannetta, jossa vauva erotetaan vanhemmistaan puoleksi vuodeksi niin, että nämä pääsevät tapaamaan häntä kerran viikossa vapaapäivänään! Ei, emme voi kuvitella tuonkaltaista tilannetta, emme edes halua. Lapsen sairastama kova kuume aiheutti epilepsian, ja ensimmäiset kohtaukset Tapani sai alle kouluikäisenä. Vanhempani käyttivät häntä Helsingissä asiantuntijalääkärin luona vuosittain, ja sairaus pysyi kohtuullisen vakaalla tasolla. Lääkemäärät olivat kuitenkin valtavan suuria, ja niiden sivuvaikutuksista veljeni kärsi varmasti koko ikänsä. Kirjoitin niin kuin asiat minun mielestäni menivät, mutta kuitenkin olin vain sivustakatsoja, vaikkakin perheenjäsen. 50-luvulla ja pitkään sen jälkeen epileptikolla oli sairautensa lisäksi leima otsassaan - tiesitkö, että epilepsia poistettiin avioliiton esteiden luettelosta vasta vuonna 1969? Sairaus ja voimakas lääkitys vaikuttivat veljeni elämään monin tavoin, mutta toisaalta poikkeuksellinen musikaalisuus ja jännittävä mekaaninen muisti sekä mukava ja sopeutuvainen luonne takasivat sen, että hänellä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan hyviä ystäviä ja paljon tuttavia. Vanhempani huolehtivat meistä sisaruksista hyvin, ja Tapani sai parasta mahdollista hoitoa. Aikuisikä toi kuitenkin mukanaan raskaimmat kokemukset, vaikka voisi luulla, että aikuisilla on enemmän ymmärrystä kuin lapsilla, ja että he osaisivat ottaa huomioon ihmisten erityispiirteet. Näin ei kuitenkaan ollut ainakaan tuohon aikaan, jolloin sairaus oli stigma, ja jolloin epilepsia esti esimerkiksi asepalveluksen suorittamisen. Se oli raskas isku veljelleni, joka nykyaikana olisi ehkä päässyt suorittamaan tämän kansalaisvelvollisuutensa vaikka sotilassoittokunnossa palvellen. Epileptikko ei saanut myöskään ajokorttia – sangen ymmärrettävä päätös, mutta veljelleni rankka kokemus. Sivustakatsojana seurasin veljeni alamäkeä. Olisin ymmärtänyt, jos hän olisi katkeroitunut ja täysin erakoitunut, mutta minun mielestäni tietynlainen sosiaalisuus säilyi hänessä loppuun asti. Tapanilla oli kavereita ja silloin, kun hän vielä siihen pystyi, hän auttoi mielellään tuttuja ja naapureita. Kun aloitin tämän kirjaprojektin, tehtäväni kyseenalaistettiin. Kävin useita keskusteluja siitä, onko minulla ylipäätään oikeutta kirjoittaa veljeni tarinaa. Minä kysyin kyseenalaistajilta, että miksi en saisi? He puolestaan miettivät, että loukkaanko ketään, mustamaalaanko, vääristelenkö totuutta? Ketä minä voisin enää loukata, kun koko lapsuudenperheeni on jo siirtynyt näkymättömään maailmaan? Tämä kirja ei loukkaa, se kertoo oikeista asioista, vaikkakin osa tarinaa on fiktiota kuten romaaneissa useimmiten on. Jos veljeni tarina pystyy edes hiukan lohduttamaan jotakuta, antamaan vertaistukea, kokemaan ymmärretyksi tulemista, se on tehnyt tehtävänsä. Haluan kiittää myös kaikkia heitä, joilla on jokin elämää haastava erityinen sairaus tai ominaisuus, ja jotka kertovat siitä itse julkisesti. Ajattelen, että jos joku olisi kerrankin tullut veljeni luokse, sanonut, että hänelläkin on epilepsia, keskustellut asiasta niin kuin se olisi ollut ihan tavallinen juttu, niin sellainen kohtaaminen olisi ollut hänelle merkityksellinen. Ehkä joku tekikin niin, en minä tiedä. Kirjoitin veljeni tarinan sivustakatsojan roolissa. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: epilepsia, stigma, ulkopuolisuus |
Ain laulain työtäs teeMaanantai 1.5.2023 - Pirkko Jurvelin Ain laulain työtäs tee Elokuvassa ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä” esiintyy musiikkikappale, josta tuli aikoinaan hyvin suosittu. Kääpiöt ja Lumikki puuhastelevat työn touhussa innokkaasti ja hymyssä suin laulaen samalla ”Ain laulain työstäs tee”. Harmony Sisters äänitti myös saman kappaleen vuonna 1939 nimellä ”Laulaen työtäs tee”. Tämä viehättävä laulu vie meidät ideaalin äärelle: työ on mukavaa, viihtyisää ja rentoa. Mutta kyseessä onkin piirretty elokuva, ja minusta tuntuu, että laulamista katsottaisiin nykyisin nyreästi monella työpaikalla, jossa jokainen kuuntelee mahdollisuuksiensa mukaan musiikkia, podcasteja tai muuta vastaavaa kuulokkeet korvilla. Olen keskustellut moneen otteeseen vakavasti läheisen henkilön kanssa, joka on töissä kuljetusalalla. Hän on niitä ylitunnollisia tyyppejä, jotka myös pitävät työstään ja viihtyvät työpaikassaan. Hyvä näin, tosi hyvä, mutta se, ettei työntekijä voi pitää aina vapaapäiviään puhumattakaan kesälomistaan, koska alan työläisistä on jatkuvasti puute, on erittäin huono juttu. Joku osaa tietysti pitää puoliaan, saa lomansa ja kaiken muun siihen kuuluvan, mutta jos olet luonteeltasi ylitunnollinen (ja samalla rahanahne), niin huonosti käy. Uupumuksesta johtuva sairastuminen on jo kerran koettu juttu. Työvoimapula laajenee koko ajan koskien uusia ammatteja. Kuljetusala, terveys- ja sosiaaliala, rakennusala sekä lastentarhanopettajat – näillä aloilla on työntekijöistä huutava pula. Pohdiskelin tämän ylityöllistetyn tuttavani kanssa sitä, miten kuljetusalalle saataisiin lisää väkeä. Hän totesi ensiksi, että esimerkiksi yötöitä tekeviä ei yksinkertaisesti löydy. Jos joku yrittääkin ajaa yövuoroja, hän toteaa pian, että kiitos mutta ei kiitos. Helpomminkin saa rahaa. Niin rahaa. Keskustelutoverini laskeskeli, että jo 50: n sentin korotus kuljettajan tuntipalkkaan toisi lisää työntekijöitä alalle. Siis mitä? Miksi ihmeessä yrittäjät eivät sitten nosta alaistensa palkkaa sen verran? Työnantaja ei tietenkään pidä sanasta ”palkankorotus”, mutta loppujen lopuksi, jos ylityökorvauksia ei tarvitsisi maksaa, niin ei tuollainen korotus tulisi työnantajalle liian kalliiksi. Eikä tarvitsisi itkeä jatkuvaa työvoimapulaa ja tappaa tunnollisimmat työntekijät ylitöillä ja lomien panttaamisella. Vappupuheessaan perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho totesi, että etenkin pääkaupunkiseudulla on samaan aikaan työvoimapula ja kuitenkin paljon työttömiä. ”Suomalaisia ja varsinkin nuoria haukutaan laiskoiksi, kun työnteko ei kiinnosta, mutta aika harva on niin hullu, että tekee raskasta työtä, jos saman saa tekemättäkin ”, hän toteaa myös puheessaan. En yleensä ole samaa mieltä persujen kanssa (esimerkiksi maahanmuuttoa koskevissa asioissa), mutta tässä Halla-aho osui mielestäni oikeaan. Ei ole nuorten syy, että heille tuputetaan rahaa opiskelujen ja työn sijaan, vaan tässä kohdassa päättäjien on katsottava peiliin. Sanotaan, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus, ja tämä pitää tietenkin paikkansa. Mitä Suomi siis haluaa opettaa lapsille ja nuorille? Sitäkö, että heillä on tässä maassa etuoikeus opiskella itselleen ammatti, jonka turvin he voivat esimerkiksi perustaa perheen ja elättää itsensä ja läheisensä työtä tekemällä? Työ on myös asia, joka kiinnittää ihmisen yhteiskuntaan, tuo uusia tuttavuuksia, erilaisia näkökulmia elämään, uusia mahdollisuuksia ja ajatuksia. Vai haluaako Suomen valtio opettaa lapsillemme ja nuorillemme, ettei kannata ruveta millekään, ei kannata kiinnostua erityisesti mistään, turha on suunnitella tulevaisuutta, kun raha, jota elämiseen tarvitaan, lahjoitetaan sinulle tuosta vain? ”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi” aloitti Väinö Linna romaanitrilogiansa ”Täällä pohjan tähden alla” ensimmäisen osan. Sanotaan, että jo tuo ensimmäinen lause kuvastaa kuuluisaa suomalaista sisua. Koko käsite ”sisu” on niin suomalainen, ettei sille löydy muista kielistä virallista vastinetta. Kaipaan tätä sisua suomalaisilta nuorilta, mutta totuus on, että heitä tulee kasvattaa siihen, ja heiltä tulee vaatia sitä. Uuden hallituksen on aika panostaa nuorisoon, mutta ei lahjomalla, vaan kouluttamalla heistä työntekijöitä ja tulevaisuuden rakentajia. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työvoimapula, työttömyys, sisu |
Tavoitteena pyhä huolettomuusMaanantai 24.4.2023 - Pirkko Jurvelin Tavoitteena pyhä huolettomuus Minulla oli viikonloppuna mahdollisuus tutustua Hiljaisuuden Ystävien ideologiaan ja osittain toimintatapoihinkin. Se oli kylläkin sellainen pintaraapaisu vain, enkä pyrikään tässä muuhun kuin kertomaan omia kokemuksiani. Kyseisen järjestön toiminnanjohtaja, pappi Juha Tanska, on kouluttautunut voimauttavan valokuvan menetelmäohjaajaksi ja organisaatiokonsultiksi. Hän on myös kirjoittanut yhdessä vaimonsa kanssa useampia hengellisiä teoksia, joista viimeisin käsittelee meditatiivista valokuvausta. Yksi päivä näin erikoisen aiheen parissa on tietysti aivan liian vähän, jotta asiasta pääsisi edes jotenkin ”jyvälle”, mutta kerron harjoituksesta, joka oikeastaan eniten sai ajatukseni liikkeelle. Meitä oli kolmen hengen pieni ryhmä, ja saimme kaksi tehtävää. Toinen liittyi yhteiseen vapaaehtoistyöhömme, siihen, miten me sen koimme, ja minkälaisia tuntemuksia halusimme välittää sen työn avulla toisille ihmisille. Pohdimme aikamme, suunnittelimme ja – otimme valokuvan. Myöhemmin totesimme, että moni muukin ryhmä oli ilmaissut ajatuksiaan kuvaamalla käsiä. Toinen meille annettu tehtävä oli mielenkiintoisempi: Pohdi elämääsi ja tavoitteitasi. Mitä sinun tulisi tehdä, jotta voisit paremmin. Tehtävänannon nimi olikin kauniisti sanoitettu ”lempeä katse itseen”. Istuimme yhdessä aulatilassa pöydän ääressä lasi-ikkunan edessä, ulkona näkyi kevättä kaipaava pohjoinen luonto, ja keskustelimme ja mietimme. Tehtävä tuntui aluksi vaikealta, mutta minulle vastaus kirkastui lopulta aika äkkiä: Olisi ihana saavuttaa elämässä pyhä huolettomuus. Huolettomuus tarkoittaa tässä sitä, että voisin tyynin mielin odottaa tulevaa, pelkäämättä, hermoilematta ja tuskailematta, luottaen siihen, että kaikki käy niin kuin on sallittu, ja että minun murehtimiseni ei muuta asioita suuntaan eikä toiseen. Tässä tuo sana ”pyhä” viittaa siihen, että Kaitselmus, joka on ihmisten yläpuolella, huolehtii asioista, ja että sen vuoksi minun murehtimiseni on aivan turhaa. Voin olla huoleton. ”Minun pitäisi osata luopua, päästää irti kaikesta siitä liiasta ja osittain turhasta velvollisuuksien määrästä, jota olen itselleni vastuuntuntoisen ja kilttinä ihmisenä koonnut. Olen väsynyt ja stressaantunut, mutta minun on vaikea sanoa ”ei”, kun minua pyydetään jälleen kerran huolehtimaan jostakin tehtävästä, yleensä erilaisten järjestöjen parissa”, pohdiskeli yksi meistä. Ryhmämme kolmas henkilö puolestaan kaipasi enemmän luontoyhteyttä, jotta voisi rauhassa päästä hiljentymään omien ajatustensa ääreen. Pohdinnan jälkeen oli aika ruveta kuvaamaan, ja ehdotin, että menisimme ulos. Omaa kuvaani varten asetuin makaamaan valtavan kiven päälle, ympärilläni Lapin luonto, laihat männyt ja sammalien peittämä kivinen maasto (tämä kuva löytyy facebook-sivultani: kirjoittaja Pirkko Jurvelin). Velvollisuuksien väsyttämä ystäväni otti käsiinsä kivenmurikat ja heitti ne kauas menemään. Naps! Kunpa osaisikin vapauttaa itsensä turhista velvollisuuksista noin helposti! Ryhmämme kolmas jäsen asettui halaamaan mäntyä toivoen, että onnistuisi järjestämään itselleen enemmän yhteistä aikaa luonnon kanssa. Uuden kokeminen ja oppiminen on virkistävää, vaikka mielen pohjaan jäisi hämmentynyt olo ja aikamoinen määrä kysymyksiä. Mitä oikein on meditatiivinen valokuvaus ja meditatiivinen kuvien katseleminen, ja mihin sitä tarvitaan? Ehkä sen tärkein päämäärä on, että ihminen antaa aikaa itselleen, niille syvimmille ajatuksille, jotka mieluiten muutoin työntää taka-alalle pois häiritsemästä tehokasta ajankäyttöä ja rutiininomaista arkea. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Hiljaisuuden Ystävät, valokuvaaminen |
IhmeSunnuntai 16.4.2023 - Pirkko Jurvelin Ihme Oletko kokenut joskus ihmeen? Minä en – ainakin ajattelen niin. Tietysti se, että miehelleni tehtiin keuhkojensiirto kolme vuotta sitten, ja että hän pystyi aloittamaan kokonaan uuden elämän, on luokiteltava ihmeeksi. Tässä kohtaa ajattelen kuitenkin, että tämän ihmeen takana on Suomen upea terveydenalan osaaminen ja yhteiskunta, jossa vaativia leikkauksia ja niiden jälkeisiä vuosikausia kestäviä jatkotutkimuksia ja hoitoja annetaan kansalaisille lähes ilmaiseksi. Se on ihmeellistä, mutta mielestäni varsinainen ihme on kuitenkin asia tai tapahtuma, jota ei voi järjellä selittää. Tutustuin jokin aika sitten Espanjassa reissatessani mukavaan naiseen, joka toimi eräällä retkellä ryhmämme oppaana. Hän oli hyvin avoin ja puhelias ja mainitsi jossakin välissä, ettei uskalla syödä koko päivänä oikein juuri mitään vatsavaivojensa vuoksi. Vessan piti olla aina lähellä, jos hän kävi istumaan ruokapöytään. Mietin ääneen, että oliko hänellä mahdollisesti keliakia, joka minulle mahavaivoineen on tuttu juttu. - Ei, minulta on leikattu paksusuoli, ja siitä nämä ongelmat johtuvat. Myöhemmin nainen kertoi minulle koko tarinansa. Kävelimme yhdessä kohti erästä kirkkoa, ja hän puhui sairaudestaan ja kaikesta, mitä sen mukana oli seurannut. Paksunsuolensyöpä oli löydetty silloin, kun hän oli vielä ollut nuori rouva, pienen lapsen äiti ja miehensä kanssa monessa touhussa mukana. Valitettavasti monista leikkauksista ja hoidoista huolimatta erikoislääkäri ilmoitti lopulta, että potilaalla oli elinaikaa enää muutama kuukausi. Tuohon aikaan pääkaupunkiseudulla oli paljon esillä eräs naissaarnaaja, jonka pitämiin tilaisuuksiin ihmiset menivät sankoin joukoin, sillä evankelioimispuheen jälkeen kuulijoilla oli mahdollisuus mennä hänen luokse parannettavaksi. Uusi tuttavani oli kuullut myös kyseisestä ihmeparantajasta ja meni erääseen tilaisuuteen. Puheen loputtua ihmiset jonottivat ihmeidentekijän luokse. Hän oli kuulemma kysynyt sairauden nimen, siunannut naisen ja ilmoittanut, että tauti on parantunut. Kysyin tältä uudelta tuttavalta, että tunsiko hän tuona hetkenä mitään erityistä. Ei, ei yhtään mitään. Joka tapauksessa seuraavalla kontrollikäynnillä lääkäri oli todennut, että jostakin syystä tauti näytti hävinneen. Lääkärin oli kuitenkin vaikea uskoa tätä, sillä hänen mukaansa 30:n vuoden aikana ainoastaan kolme henkilöä oli parantunut syövästä, joka diagnoosin mukaan oli ollut parantumaton. Tästä naisesta tuli siis lääkärin potilaista neljäs täysin syövästä selvinnyt henkilö, vaikka ennuste oli ollut jotain aivan muuta. Oppaamme kertoi vielä, että toki sairaus leikkauksineen oli jättänyt jälkensä, mutta että hän oli vuosikymmenet saanut elää terveen ihmisen elämää, viimeiset kymmenen vuotta miehensä kanssa Espanjassa. Hän sanoi kokeneensa Jumalan armosta ihmeparanemisen, josta hän oli hyvin onnellinen. Juttelimme myös tuosta naissaarnaajasta, jonka tunnistin useiden lehtijuttujen perusteella. Muistelin, että hän sai aikoinaan ehdottoman tuomion talousrikosten vuoksi ja hävisi julkisuudesta. Uusimpien tietojen mukaan nainen on vaihtanut etunimeään ja myös kirkkokuntaansa, sillä hänestä on tullut ortodoksisen kirkon jäsen. Minun on myönnettävä, että tämän satunnaisen tuttavan kertoma tarina on hieno osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu, ja mielestäni se on hyvin lohdullista. Meidän ei tarvitse uskoa pelkästään faktoihin, vaan voimme ajatella, että elämässämme on paljon sellaisia vaikuttajia, joista me ihmiset emme tiedä mitään. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ihme, paraneminen, usko |
Naisopettaja - opettajanainen, mieskuljettaja - kuljettajamies?Lauantai 8.4.2023 - Pirkko Jurvelin Naisopettaja – opettajanainen, mieskuljettaja – kuljettajamies? Kieli muuttuu jatkuvasti, puhekieli nopeammin, kirjoitettu ja lopulta virallisesti hyväksytty kieli hitaammin. Usein kielen muutokset perustuvat yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin, mikä onkin loogista. Nyt olemme siinä tilanteessa, että sukupuolen merkitys asioissa yritetään jotenkin häivyttää, ja tämä näkyy toistaiseksi lähinnä kirjoitetussa kielessä. Tämä uudenlainen herkistyminen sukupuolistatukseen on pakottanut erilaisiin julkaisuihin kirjoituksia tekevän henkilön miettimään kieli keskellä suuta, millekähän tässä uskaltaisi seuraavaksi ruveta. Näistä yrityksistä johtuen lukija joutuu usein mitä kummallisimpien sanahirviöiden ja tekosuomenkielisten ilmaisujen ääreen. Naisopettajasta tulee opettajanainen, mieslääkäristä lääkärimies, palomiehestä palonainen, mieskuljettajasta kuljettajamies, naismyyjästä myyjänainen, naishierojasta hierojanainen miesjuristista juristimies, naiskirjailijasta kirjailijanainen, lakimiehestä mieslakimies – hupsista! Ihan kaikkea ei voi näemmä muuttaa. Olen miettinyt, mistä tässä on kysymys, ja todennut, että sukupuolta ilmoittava sana (mies/nainen/tms) ei voi olla nykyisin ensimmäisenä, koska se puoli henkilöstä ilmeisesti tavanomaisesti ilmaistuna (naisopettaja) painottuu. Asiaa yritetään muuttaa hienovaraisempaan suuntaan siten, että ammatti sanotaan ensin, ja sukupuoli vasta sitten. No, sehän ei aina onnistu – kuten huomasimme -, vaatii varmasti useampia vuosikymmeniä, jotta kieli sopeutuu ja muokkautuu tämänkin ideologian mukaan. Mieleeni tuli juuri, että joulupukin rinnalle pitäisi saada jouluvuohi. Edes sen kuuluisan tasa-arvon vuoksi. Koen tällaisen kielen muokkaamisen kuitenkin hyvin pinnallisena yrityksenä muuttaa yhteiskuntaa. Muutama päivä sitten jossain iltalehdessä oli otsikko, jonka mukaan nuori nainen kertoi elämästään seksityöntekijänä. Hän hehkutti tekemäänsä työtä, josta hän ilmeisesti piti, ja joka oli myöskin hyvin palkattua. Tämä artikkeli oli siis jokaisen saavutettavissa ja luettavissa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin – ja siitähän ei kukaan välitä. Sana ”miesjuristi” tai ”naisopettaja” ei hetkauta minua mitenkään, mutta kun Suomessa laajalti leviävä lehti julkaisee tuollaisen artikkelin räväkällä otsikolla, niin silloin mieleni pahastuu. Miksi? Mitä se minulle kuuluu? Ei kuulukaan, eikä kuulu kenellekään, eikä koko juttua tarvitsisi siis julkaista. Tätäkö me haluamme nuortemme lukevan? Jatkuvasti samaiset iltapäivälehdet kirjoittavat nuorten päihde- ja mielenterveysongelmista kauhistellen ja silmiä pyöritellen - ja sitten tämä. Minulla on nimittäin pahanlainen epäilys siitä, ettei tämäkään jutussa esiintyvä seksityöntekijä ihan ilman mielenterveysongelmia aikuisuudestaan ja loppuelämästään selviä. Tasapuolisuuden vuoksi pyydän julkaisemaan artikkeleita, joissa eri-ikäiset eri aloilla töitä tekevät ihmiset kertoisivat omasta urapolustaan, siitä, kuinka he ovat käyneet koulunsa ja kovalla työllä ja yrittämisellä sekä monenlaisilla hoksautuksilla päässeet elämässään eteenpäin. Kannustavia kuvauksia, joista jokainen voisi saada inspiraatiota ja ahaa-elämyksiä. Aivan niin, ei siis kiinnosta ”suurta yleisöä”. Kokeilkaa. Kun iltapäivälehden jutuntekijä seuraavan kerran hyvin harkitusti kirjoittaa ”kansanedustajamies”, niin soisin hänen myöskin pohtivan juttujensa sisältöä pelkkien sanojen sijaan. Selvä se. Olen vanha, vanhanaikainen ja kaikkea mahdollista, mutta huomatkaa: Myös minulla on sananvapaus, oikeus ilmaista mielipiteeni, ja sitä olen käyttänyt tätäkin blogia kirjoittaessani. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kieli, lehdistö, vastuu |
Pääsiäisen sanoma - tipu ja suklaamuna?Sunnuntai 2.4.2023 - Pirkko Jurvelin Pääsiäisen sanoma – tipu ja suklaamuna? Tänään on palmusunnuntai. Se on kristillisen kirkkovuoden juhlapäivä, jota vietetään viikko ennen pääsiäissunnuntaita. Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon, jolloin muistellaan Jeesuksen kärsimyksiä ja elämän viimeisiä vaiheita. Palmusunnuntaina muistellaan myös tapahtumaa, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ja ihmiset heittivät palmunoksia tielle, jota pitkin hän ratsasti. Tähän päivään kuuluu Suomessa myös virpomisen perinne. Tiedän, että minunkin lapsenlapseni ovat vanhempiensa avustuksella tehneet pajunoksista koristelemalla virpomisvitsoja, ja vitsat mukanaan lapset kiertävät naapurustossa, lausuvat lorun ja hyvät toivotukset, antavat oksan ja saavat joko karkki- tai rahapalkan. Näin minäkin tein lapsuudessani, ja tästä perinteestä on mukavia muistoja ja valokuvia. Kiirastorstain, pitkäperjantain ja välilauantain jälkeen seuraavat sitten kaksi pääsiäisen pyhää. No, kaikki tämä on tuttua meille vanhemmille traditioineen kaikkineen. Viime vuosina olen alkanut kovasti miettiä sitä, kuinka tänä yliherkkyysaikana, jolloin sensitiivisyys kaikkea uskonnollista kohtaan on nostettu huippuunsa täällä Suomessa, meidän jälkipolvemme pääsevät mukaan kristillisen pääsiäisen sanomaan ja traditioihin. Viime jouluna eräässä päiväkodissa järjestettiin joulupolku, ja koska vanhempien mielestä heidän lapsensa oli joutunut altistumaan kristilliselle kulttuurille, he saivat rahallisen korvauksen. Kuinka vaikeaksi tämä oikein menee? Kuka häviää, kun lapsen elämästä otetaan pois mahdollisuus tutustua länsimaisen kulttuurin peruspilariin – kristinuskoon? Tulin juuri Espanjasta, jossa pääsiäinen on vuoden suurin juhla (joulu jää kovasti jalkoihin). Katselin kaupoissa, millaisia pääsisäiseen liittyviä tuotteita siellä olisi myynnissä, mutta eipä juuri mitään erityistä näkynyt. Suklaamunia näin jossakin, ja olikohan jollakin hyllyllä myös tipuja. Pääsiäinen on Espanjassa voimakkaasti kristillinen juhla. Siihen liittyvät upeat kulkueet, joissa miehet kantavat Jeesusta ja Neitsyt Mariaa esittäviä patsaita. Ne ovat äärettömän painavia, kantamiseen tarvitaan paljon vapaaehtoisia, joiden pitää myös harjoitella, koska liikkuminen tapahtuu ihan tietyllä tavalla. Kulkueet ovat pitkiä, patsaita on paljon, ja vaikka kaikki tämä tapahtuu myöhään illalla tai oikeastaan alkuyöstä, niin kadut ovat täynnä ihmisiä, lapsia, nuoria ja vanhempia. Olen ollut joskus katsomassa näitä pääsiäiskulkueita, ja kyllä ne ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Tunnelma kaduilla on harras, kukaan ei naura tai pilkkaa, ei tietenkään, espanjalaiset osaavat käytöstavat. Tällä reissulla huomasin myös, kuinka vapaasti ihmiset liikkuivat kirkossa messun aikana. Kirkkoon tultiin enemmän tai vähemmän myöhässä ja poistuttiin, kun siltä tuntui. Kukaan ei katsonut paheksuvasti. Espanjan ilmapiiri näyttää olevan huomattavasti suomalaista suvaitsevampi, sillä uskonnollisuus, sen esittäminen ja esiintuominen ei herätä kiihkeää kieltämistä ja paheksuntaa kuten meillä Suomessa nykyisin saattaa käydä. En tiedä, mistä se johtuu. Ollaanko sielläkin joskus tulossa tähän ylisensitiiviseen kieltämiskulttuuriin, joka meillä Suomessa jo näyttää olevan, sen näyttää tulevaisuus. Ehkä espanjalaiset kuitenkin ovat avarakatseisimpia tässä suhteessa kuin me yliherkät suomalaiset: monenlainen kulttuuri – myös uskonnollinen – saa olla esillä. Ne asiat, jotka nykyisessä päiväkoti- ja koulumaailmassa hyväksytään pääsiäisen sanomasta ovat luultavasti pajunoksat, suklaamunat ja tiput. Kaikki, mikä luiskahtaa uskonnon puolelle, on hankalaa. Tässä mielessä koulujen ja päiväkotien kannattaisi kyllä tarkistaa vielä linjaansa, ettei tule lisää sakkoja. Luin nimittäin juuri äsken Rauhan Tervehdyksestä, millaisia merkityksiä pääsiäiseen liitetyillä asioilla on. Pajunoksa = pohjoinen vastine palmunlehville, joita levitettiin Jeesuksen tielle hänen ratsastaessaan Jerusalemiin Pääsiäismuna = munan kuori symboloi Jeesuksen hautaa, jonka läpi elämä murtautuu ulos, muna on uuden elämän symboli sekä vertauskuva ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta Tipu = liittyy uuteen elämään, kuvaa ylösnoussutta Kristusta Rairuoho = symboloi kevättä ja uutta elämää, juontaa juurensa Jeesuksen puheeseen vehnänsiemenestä, jonka piti kuolla, jotta siitä syntyisi uusi elämästä Tässä oli muutama esimerkki symboliikasta, jota emme tosin tule juuri lainkaan ajatelleeksi. Saapa nähdä, milloin lasten vanhemmat herkistyvät myös näille asioille. Toivotan hyvää ja rauhallista pääsiäistä! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kristinusko, traditio, sensitiivisyys, Espanja |
"Liian lihava mutta muuten terve"Lauantai 25.3.2023 - Pirkko Jurvelin ”Liian lihava mutta muuten terve” Ostin kirpputorilta matkalukemiseksi pari kirjaa. Ne voi hyvällä mielin jättää tänne hotellin kirjahyllyyn seuraavalle lukemista kaipaavalle suomalaisturistille. Yksi mukaan ottamistani teoksista on Louis de Berniérsin ”Kapteeni Corellin mandoliini”. Minulla oli jonkinlainen aavistus siitä, että kyseessä olisi kevyehkö rakkausromaani, mutta eipä aavistukseni ollut oikea. En ole vielä päässyt kirjan puoliväliin, rakkautta ei juurikaan ole väläytelty, mutta sen sijaan Kreikan ja Italian historia toisen maailmansodan aikana alkaa tulla tutummaksi. On sanottava, että kirjailija on loistavasti osannut kuvata, kuinka nuoret, hormonihuuruiset, testosteronia täynnä olevat mitään mistään tietämättömät nuoret miehet lähetetään rintamalle, ja kuinka he päivä päivältä, viikko viikolta, pala palalta murtuvat, ja kuinka heidän mielensä lopulta antaa periksi. ”Me elämme jatkuvassa horteessa. Lumi on tehnyt kaiken tuntemattomaksi niin että emme koskaan tiedä missä olemme. Onko tämä se rinne, jota meidän piti kavuta? Onko tuolla laakson pohjalla joki jossakin kolmen metrin syvyydessä…? Ei hätää, jos menemme väärään paikkaan, jäämme ehkä vangiksi jos hyvin käy. Lähetä radiosanoma esikuntaan, että olemme vallanneet kohteen, en tiedä missä olemme mutta kohde kuin kohde. Mitä väliä sillä on?” Miten näiden miesten kävi? Mitä tapahtui mieleltään murtuneille nuorukaisille, jotka palasivat kotiin ehkä vammautuneina, elämässään jo kaiken nähneenä? En tiedä vielä. Olen usein miettinyt sitä, kuinka monella eri tavalla ihmiset ovat toipuneet sodasta. Tunsin vanhemman miehen, joka ei puhunut koskaan muusta kuin sodasta, ja taas oma isäni puolestaan tuntui olevan hyvin sinut omien kokemustensa kanssa ja jatkoi elämäänsä ilmeisen tasapainoisena sodan jälkeen. Suomessa on kasvamassa jo toinen sodan jälkeinen sukupolvi. Elintaso on noussut roimasti, koululaitos sekä terveydenhuolto ovat kehittyneet, syystäkin voimme puhua hyvinvointisuomesta, ja kuitenkin kerrotaan, että mielenterveysongelmat ovat uusi kansantauti. Vuoden 2019 tilastojen mukaan 52,5% työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. Mistä tämä johtuu? Yhdeksi suureksi syyksi mainitaan työelämän kuormittavuus. Ennen työ oli usein fyysisesti raskasta, mutta nyt se on sitä henkisesti. On otettava vastaan jatkuvasti uutta tietoa, opittava se ja pärjättävä työyhteisössä sosiaalisesti. Työn lisäksi ongelmia saattavat tuoda ihmissuhteet, erilaiset elämänvaiheet ja traumaattiset tapahtumat kuten esimerkiksi sosiaalisen median kautta tulevat paineet ja ärsykkeet. Some- maailman raakuudesta meillä on lukuisia esimerkkejä. Aluksi sen käyttäjä saattaa nauttia saamastaan huomiosta, sitten mukana pysyminen vaatii jatkuvia ponnisteluja ja luo ulkonäköpaineita, lopulta ihminen saattaa ahdistua syvästi vaikkapa jonkin epäasiallisen palautteen vuoksi. Ja niitähän riittää, se maailma on myrkyllinen. Viime päivinä verkkouutisissa on tullut usein vastaan erään nuoren naisen nimi. Hän on kuollut. Some -maailma ja nyky-yhteiskunta kaikkineen otti hänestä irti kaiken mahdollisen, vaurioitti ja käyttää häntä vielä jonkin aikaa hyväkseen – kunnes kuolema heidät erottaa. Kaikki muu tästä henkilöstä onkin saatu kaavittua esille, enää puuttuu kuolinsyy, ja koska sitä ei kerrota, me tiedämme sen. En tiedä, mikä tätä yhteiskuntaa, maailmaa vaivaa. Kaiken pitäisi olla huomattavasti paremmin kuin ennen, mutta niin ei kuitenkaan näytä olevan. Ehkä yksi syy on yleinen ja liiallinen sallivuus, asioihin puuttuminen mielletään painostamiseksi, vallalla on kieltämisen kieltäminen ja loputtomat yksilönoikeudet, jotka pahimmillaan johtavat yksinäisyyteen. Blogini otsikko on ajalta, jolloin olin Lappeenrannan neuvolassa perheen kolmikuisen esikoisvauvan kanssa. Lapselle tehtiin perusteellinen 3-kuukautistarkastus. Naislääkäri, tuhti ja mukava ihminen, kirjoitti neuvolakorttiin:”Liian lihava mutta muuten terve.” Siitä se alkaa, painon vartioiminen. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: some-maailma, Kapteeni Cordellin mandoliini |
