Uusi ura 96-vuotiaana

Torstai 23.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Uusi ura 96-vuotiaana

Koska en löytänyt kirjastosta mitään luettavaa (hmh), niin jouduin jälleen kerran menemään omalle kirjahyllylleni, josta poimin teoksen ”Näkymätön muuri”. Kirjailija Harry Bernstein kuvaa teoksessaan lapsuuttaan pienenä juutalaispoikana Pohjois-Englannin Lancashiren pikkukaupungissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Kaupungin halki kulki katu, jonka toisella puolella asuivat juutalaiset ja toisella puolella kristityt, ja katu heidän välillään oli kuin näkymätön muuri. Kun poika oli 12-vuotias, perhe muutti USA:han paremman elämän toivossa. Teos päättyy aikaan, jolloin Harry palaa USA:sta vierailemaan entiseen kotikaupunkiinsa.

En palaisi tähän kirjaan yhä uudelleen, ellei se olisi jo ensimmäisestä lukukerrasta lähtien tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, ja siksi kirja on edelleen hyllyssäni, vaikka moni muu teos on sieltä jo joutunut lähtemään.

Kun aloin lukea tätä teosta jälleen kerran, luin ensimmäiseksi sen takakannen ja totesin, että Harry Bernstein oli alkanut kirjoittaa teostaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Se ilmestyi vuonna 2007, kun Bernstein oli 96-vuotias. Tämän jälkeen Bernstein kirjoitti vielä kaksi kirjaa, ja hän kuoli 101- vuotiaana. Kirjoittaminen oli kuitenkin ollut aina Bernsteinin arkityö: Hän oli kirjoittanut artikkeleita useisiin lehtiin, toiminut elokuvayhtiöissä käsikirjoitusten lukijana sekä ammattilehdissä toimittajana, mutta kirjailija hänestä tuli kuitenkin vasta 96-vuotiaana.

Olin aika lailla hämmentynyt ja myös onnellinen luettuani Bernsteinin myöhäisestä kirjailijan urasta. Jollakin tapaa tämä avasi silmäni: Ihmisen ei tarvitse olla nuori, ei edes keski-ikäinen aloittaakseen uuden uran luomisen, tehdäkseen jotakin erilaista, kiinnostavaa, uutta! Rupesin ottamaan selvää, löytyisikö muita henkilöitä, jotka olisivat saavuttaneet jotain erilaista ”varttuneella” iällä, ja löytyihän heitä vain muutaman mainitakseni:

- Kansainvälisesti arvostettu taiteilija Anna Mary Robertson Moses aloitti taiteilijan uransa 78- vuotiaana.

- Harland David Sanders alkoi rakentaa KFC- ketjua yli 60-vuotiaana. Hän myi kanareseptiään, ja yrityksestä tuli kansainvälinen ketju.

- Pieni talo preerialla- kirjasarjan kirjoittaja Laura Wilder julkaisi ensimmäisen kirjansa noin 65- vuotiaana. Kirjasarjasta tuli klassikko, joka on myös filmattu.

- Nelson Mandelasta tuli Etelä – Afrikan presidentti 75-vuotiaana. Sitä ennen hän vietti vankilassa 27 vuotta.

- Frank McCourt julkaisi Pulitzer- palkitun teoksensa ”Seitsemännen portaan enkeli” 66-vuotiaana (lukekaa ihmeessä!).

- Fauja Singh aloitti maratonjuoksun 80-vuotiaana ja juoksi useita maratoneja yli 90-vuotiaana.

Kyllähän näitä löytyy, kun rupeaa hakemaan.

Sain alkukesästä yllättävän kutsun Pertti Pulkkinen-nimisen taiteilijan 90-vuotistaidenäyttelyyn. Muistan Pertin Tornion ajoilta, jolloin hän harrasti partiotoimintaa. Siellä hän tutustui myös isääni, joka nuoren Pertin lahjat tuntien palkkasi tämän maalaamaan muotokuvia perheestään. Tänään meidän kotimme seiniä koristavat Pertin maalaamat muotokuvat minun lapsuusperheeni sisaruksista (pikkusisko, minä keskimmäinen sekä isoveli) ja ukistani. On ihmeellistä, kuinka tämän taiteilijan ura on kestänyt jo ainakin 70 vuotta! Ja oli todella harmillista, etten päässyt avajaisiin ja tavannut lapsuuteni taiteilija- tuttavaa.

”Luovuus ja oppiminen eivät kysy ikää. Joskus molemmat puhkeavat kukkaan vasta korkeassa iässä, olosuhteiden pakosta, sisäisestä palosta, kokemuksen voimasta ja periksiantamattomuudesta.”

LKT, professori Eija Kalso

Voiko mieli parantaa ruumiin?

Lauantai 4.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Voiko mieli parantaa ruumiin?

Kun pieni lapsi kompastuu ja loukkaa jalkansa, tai kun hän vahingossa pistää kätensä vaikkapa ruusupensaaseen, niin itkuhan siinä tulee. Pian lapsi juoksee läheisensä luo, ja mitä tämä tekee: puhaltaa kipeään kohtaan. Ja ihme tapahtuu salamannopeasti, kipeä kohta on parantunut, ja lapsi jatkaa leikkejään.

Tämänkaltaiset tapahtumat tulivat mieleeni lukiessani Joe Dispenzan teosta ”Plasebo, Lumevaikutuksen teho”. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo tunnistan paljon asioita, jotka sopivat arkielämään. Tämän teoksen parissa opin koko ajan kaikenlaista uutta ja ihmeellistä kuten esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: Eräässä Vancouverissa sijaitsevassa yliopistossa tutkijat ilmoittivat Parkinsonin tautia sairastavalle ryhmälle, että henkilöt saisivat aivan uuden, tehokkaan lääkkeen. Todellisuudessa potilaat saivat suolaliuosta eli lumelääkettä. Tästä huolimatta puolet potilaista hallitsi motoriikkaansa paljon paremmin pistoksen saatuaan. Aivoissa tapahtuvat muutokset olivat samankaltaiset kuin jos he olisivat saaneet täyden annoksen amfetamiinia. Jo pelkkä parantumisen odottaminen ja tietoisuus tästä mahdollisuudesta sai aivoissa aikaan dopamiinivyöryn, joka puolestaan aiheutti paranemista.

Eräs lääkäri kertoo, kuinka hän oli joutunut leikkaamaan sota-aikana rintamalla potilaita, vaikka morfiini oli loppunut. Näissä tilanteissa hän kertoi haavoittuneille antavansa ennen leikkausta morfiinia kivunlievitykseen, vaikka ruisku sisälsi pelkkää suolaliuosta. Joka tapauksessa potilaat – joka eivät tienneet asiaa – kokivat saavansa puuduttavaa ainetta, ja leikkaus sujui hyvin.

1950-luvun loppupuolella, jolloin sepelvaltimon ohitusleikkauksia ei vielä tehty, tutkimusryhmät Kansas Cityssa ja Seattlessa tekivät sydänpotilaille valeleikkauksia. Toiseen ryhmään kuuluvat olivat potilaita, joille tehtiin oikea sydänleikkaus, toisen ryhmän potilaille tehtiin pelkkä viilto rintaan ja ommeltiin sitten kiinni. Leikatuista potilaista 67 % koki olonsa huomattavasti parantuneen, heillä oli vähemmän kipuja ja he tarvitsivat vähemmän lääkettä. Mutta: Valeleikkauksen kokeneista 83 % koki samanlaisen parantumisen, eli valeleikkaus oli tulokseltaan tehokkaampi kuin oikea!

Onhan tämä ihmeellistä, eikä oikeastaan ollenkaan. Jouduin viime syksynä käymään hammaslääkärissä jatkuvan kovan hammaskivun vuoksi. Leukaluu kuvattiin, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Koska puren hampaita yöllä yhteen, kipu päivisin johtui kuulemma siitä. Hammaslääkäri muokkasi vähän poralla hammasta, mikä toi helpotusta parin viikon ajaksi. Kivut palasivat kuitenkin enemmän ja vähemmän kovina, välillä oli kipua muissakin hampaissa, jomotusta ja kaikenlaista hankaluutta. Eihän se nyt voi olla kuin jotain kauhean vakavaa, vai? Odotin kesäkuuhun, jolloin minulla oli vastaanotto omalle lääkärilleni. Joo, eihän tässä mitään erikoista, kaikki kunnossa, putsataan ja viilaillaan. Elokuussa laitetaan sitten se purentakisko… Siis ei mitään kummempaa. Arvaatte varmaan, että ne kivut ja säryt, jotka aiemmin vaivasivat, ovat hävinneet. Ei, en saanut lääkettä, mutta kun lääkäri vain totesi, että eipähän tässä sen kummempia, niin minua vaivannut vakava sairaus parani. Aivan, mieli paransi ruumiin,joka ei ollutkaan niin sairas kuin kuvittelin.

Molièr on kirjoittanut näytelmän ”Luulosairas”, ja se on yksi maailman esitetyimmistä komedioista. Luulenpa, että yksi sen suosion syistä on juuri se, että moni tunnistaa itsensä juonen kiemuroista.

Lukemani kirja on niin täynnä tutkimustietoa, ettei sitä voi ohittaa ajattelemalla, että kaikki on vain sattumaa. Dispenza päätyykin kysymään: Kuinka suuri osa sairauksista johtuu negatiivisesta ajattelusta, nosebo- vaikutuksesta (nosebo= latinaksi ”teen pahaa”, plasebo=”teen hyvää”)?Kirjoittaessani toukokuussa ilmestynyttä teostani ”Elä kauemmin–Elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”jouduin monta kertaa pohtimaan ihmeparantumisia ja niihin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä asioita. Tämä korostui etenkin Ranskan Lourdesissa, jonne vaeltaa vuosittain neljä miljoonaa turistia kokeakseen ihmeparanemisen Bernadette- pyhimyksen asuinpaikkakunnalla ja ilmestysluolan äärellä. Lourdesissa on myös museo, jossa raportoidaan ihmeparantumisista, ja vaikka turistin mieli saattaakin olla epäileväinen, niin jossain kohden täytyi myöntää, että epätavallisia paranemisia tapahtuu. Saman asian äärellä olin myös alkukesästä Montenegrossa Ostrogin luostarissa pyhäinjäännösten äärellä.

Jatkan lukemista ja raportoin myöhemmin, miten voimme parantaa itsemme ajattelun avulla.

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Keskiviikko 10.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Tulin juuri Montenegrosta. Jälleen oli mahtava loma tutussa kohteessa: Aurinko paistoi, merivesi oli lämmintä, hotelliruoka hyvää, ostokset rantakadulla edullisia, ja mielenkiintoisia retkikohteita löytyi riittämiin. Huippuloma! Olin ryhmänvetäjänä, eli olin koonnut ryhmän Tilausmatkojen organisoimalle matkalle. Olen ennenkin tehnyt tämän matkanjärjestäjän kanssa yhteistyötä, ja kaikki on sujunut hyvin kuten tälläkin reissulla.

Paluumatkalla oppaamme Radovan Bigovic jätti meidät lentokentälle halausten kera. Aikaa lennon lähtöön oli reilusti yli kaksi tuntia, velttoilimme siellä ja täällä, kunnes lopulta saimme luopua matkalaukuistamme ja kävelimme turvatarkastukseen. Kaikki sujui hyvin ja ammattimaisesti – niin ainakin luulin.

Olin kuljeskellut taxfree- kaupoissa ja yrittänyt tappaa aikaa vasta vajaa puoli tuntia, kun eräs ryhmääni kuuluva vanhempi mies tuli kertomaan, että hänen lompakkonsa ja puhelimensa olivat hävinneet. Hän oli laittanut käsimatkatavaransa muoviseen astiaan (ne ovat samanlaisia kaikilla kentillä) hihnalle, lompakon ja puhelimen erikseen pois laukusta. Kun hän kulki turvaportin läpi, se rupesi hälyttämään, ja mies joutui erityistarkastukseen. Vaikka virkailijat kuinka etsivät jotain kiellettyä metalliesinettä, joka olisi hälytyksen aiheuttanut, mitään ei löytynyt, ja mies sai palata hakemaan käsimatkatavaransa. Hän oli hyvin hämmentynyt ja huomasi vasta hiukan myöhemmin, että puhelin ja lompakko eivät olleet hänen mukanaan.

Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä pariskunnan kanssa infoon selvittelemään juttua. Infotiski oli laaja, ja sen takana vietti aikaa useampi nuori nainen ja mies. Kerroin asiamme, ja eräs naisista lähti mukaamme, jotta tavaransa menettänyt ryhmäläinen pääsisi tutkimaan erityisvaraston hyllyjä turvatarkastuksen takana. Minua ja vaimoa ei huolittu mukaan. Hyvin pian mies palasi takaisin ja sanoi, ettei varastosta löytynyt mitään, ja ettei asiakaspalvelija ollut vaivautunut auttamaan häntä mitenkään. Asia selvä. Palasimme lähtökerrokseen, ja pariskunta alkoi rouvan puhelimen avulla sulkea miehen pankkikortteja, mikä onneksi onnistui helposti. Minä oli yhteydessä Radovaniin useamman kerran, ja hänkin aikoi kysellä asiasta.

Kun tästä kaikesta oli kulunut tunti, sanoin, että käydäänpä vielä kerran infossa, jospa joku olisi tällä välin tuonut sinne nämä kadonneet tavarat (en tietenkään uskonut siihen mahdollisuuteen). Samat nuoret naiset ja pari miestä vietti edelleen aikaansa tiskin takana. Selitin vielä kerran tilanteen ja kyselin, onko tavaroita löydetty ja mitä voisi vielä tehdä. Vastaus kuului: ”Se on teidän ongelmanne! Menkää itse katselemaan!”

En ollut uskoa kuulemaani. Naiset olivat todella pilkallisia ja ylimielisiä, suorastaan huvittuneita hölmöjen turistien sekoilusta. Silloin minä suutuin. Suutuin oikeasti. - Tässä on huomautettava, että yleensä en suutu niin kuin nyt, mutta yleensä minua ei olekaan kohdeltu noin ylimielisesti ja halveksivasti.

- Sinun pitäisi olla kohteliaampi (you=sinä tai te), sanoin kaikkein leuhkimmalle nuorelle naiselle.

- Niin pitäisi, mutta minä en halua! hän vastasi.

Olin enemmän kuin vihainen. Stressihormonit tulvivat elimistööni, sydän hakkasi, hengitys kiihtyi, verenpaine nousi, lihakset jännittyivät, mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston ja ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voi tehdä jotakin, mitä saattaa myöhemmin katua. No, sen verran sain kuitenkin hillittyä itseni, että osoitin vain tuota nuorta naista ja sanoin:” Sinä kuulet vielä tästä.”

Illalla kotona laitoin palautteen Dubrovnikin lentokentän infon osoitteeseen. Mikäli joku joskus lukee kyseisen viestin, niin luulen, ettei siihen kukaan kuitenkaan reagoi mitenkään. Mitäpä noista turisteista, hoh, hoijaa. No, minä aion kyllä laittaa vielä useamman sähköpostin, ihan vain vaivatakseni virkailijoita. Viestini oli asiallisen vihainen ja loppulauseessa kehotin heikäläisiä tulemaan Suomeen oppimaan hyvää käytöstä ja asiakaspalvelua. - Luulen, että seuraavalla Montenegron-matkallani lennän suoraan Tivatiin. En halua enää katsella noita itsetyytyväisiä, pilkallisia naisia Dubrovnikin lentokentällä.

Vanhukset - roska vai aarre?

Maanantai 25.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Vanhukset – roska vai aarre?

Olin viime viikon Pärnussa Tervis- kylpylässä matkanjohtajan ominaisuudessa. Olemme käyneet siellä vuosittain yli 20:n vuoden ajan, mikä kertoo siitä, että olemme viihtyneet kyseisessä paikassa ja nauttineet ohjelmaan kuuluneista hoidoista. Suomalaisia kylpylävieraita käy Pärnussa n. 100 000 vuodessa. Viime aikoina myös ruotsalaiset ovat löytäneet Pärnun ja tämän kylpylän, ja mietinkin, että kohteen täytyy olla hyvin houkutteleva (ja edullinen), koskapa ihmiset saapuvat sinne viikoksi bussikyydillä, mikä tarkoittaa käytännössä kahta matkustuspäivää.

Kun katselen ympärilleni ruokasalissa, totean jälleen kerran, että asukkaiden keski-ikä on suunnilleen 75-80 vuotta. Meidän ryhmällämme lienee ollut nyt ikäennätys, kun mukanamme oli 93- vuotias super- lady Helli. Joskus aikoinaan kylpylöissä kävi myös venäläisiä, nyt heitä ei enää näy, myöskään virolaiset eivät tule viikoksi hemmottelemaan itseään tänne, onhan hinta aivan liian korkea paikalliseen palkkatasoon nähden. - Siis mikä on tämän katselmuksen lopputulos? Me ulkomaiden eläkeläiset, vanhukset, ylijäämäkansalaiset pidämme yllä Viron kylpyläpalveluja! Tai ainakin melkein.

Kun puhutaan suomalaisten eläkeläisten matkailusta, niin faktaahan on myös se, että Suomen seniorit kansoittavat Espanjan Aurinkorannikkoa (muiden ulkomaalaisten seniorikansalaisten joukossa) puhumattakaan monista muista matkailukohteista. Jos me eläkeläiset pysyisimme kotonamme, niin aivan varmasti se näkyisi matkustustilastoissa ja sitä kautta erilaisten matkapalveluiden tuottajien tuloissa.

Heikommassa kunnossa olevat vanhukset tarvitsevat palveluja kotiin ja lopulta myös vakituista asuinpaikkaa hoivakodissa, ja tämä tuntuu nykyisin olevan yksi Suomen suurimpia ongelmia. Kuka organisoi, huolehtii ja kustantaa kaiken tämän? No, kokemuksesta voin sanoa (tuttuja on ollut ja on edelleen hoivakodeissa), että vanhukselta viedään näissä paikoissa koko eläke ja kuukauden käyttörahaksi jää käteen noin 100 euroa, mutta tämäkään ei ilmeisesti riitä, vaikka sillä on kustannettu elämä kotona.

Kuinka usein on ajateltu asiaa siitä näkökulmasta, että vanhusten hoivaaminen luo yhteiskunnassamme valtavasti työpaikkoja? Totuus on se, että kun lasketaan mukaan lääkärit, hoitajat, kotisairaanhoito, laitoshoito jne, iäkkäistä huolehtiminen luo yhteiskuntaamme 100 000 työpaikkaa. Aika hieno juttu, eikö? Jos näitä työpaikkoja ei olisi, niin pahimmassa tapauksessa kyseiset henkilöt eläisivät valtion työttömyyskorvauksien tuella, ja se vasta kalliiksi tulisi.

En ole puuttunut tässä kirjoituksessa vielä ollenkaan siihen puoleen, kuinka tärkeitä vanhenevat ihmiset ovat läheisilleen ja ystävä- ja tuttavapiirilleen sekä myös koko yhteiskunnalle. Kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että eläkkeelle päässeet ovat mukana monenlaisissa toiminnoissa kuten esimerkiksi omien läheisten hoitamisessa (kokemusta on), vapaaehtoistöissä, politiikassa, erilaisissa yhdistyksissä, harrastuksissa ja hyväntekeväisyystoiminnassa.

Oikeastaan tuntuu aika oudolta se, että vanhuksien oikeutta elämään pitää yrittää puolustaa. Tämä on asia, jota ei ollut ennen, eikä monissa kulttuureissa ole vieläkään, koska ennen vanhuksia kunnioitettiin, ei ainoastaan siedetty. Miksi ihmeessä ikäihmisten pitää pyytää anteeksi olemassaoloaan?

”Meidän kaikkien on kuoltava. Miksi siis vanhoina kököttäisimme vaatimattomasti kaukana kaikesta kauniista?” Pindaros, antiikin kreikkalainen lyyrinen runoilija

”Onhan hilpeää vaan, että me vanhetaan. Sepä hilpeää on, eikä suru suunnaton, iloiten laulellaan. ”

J. L. Runeberg

YK:n ihmisoikeuksien julistus, mielipiteen vapaus

Maanantai 16.3.2026 - Pirkko Jurvelin

YK:n ihmisoikeudet lupaa: Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni

TPS:n jääkiekkoilija Veli-Matti Savinaisen kieltäydyttyä käyttämästä Pride- teemaista lämmittelypaitaa joukkueen ottelussa some täyttyi raivokkaista puolesta ja vastaan- keskusteluista. Savinainen kertoi, ettei halunnut toimia ideologiansa vastaisesti, mikä ei suinkaan hiljentänyt keskustelua vaan suorastaan lietsoi sitä.

YK:n 19. artikla: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Näin meille luvataan, mutta tuo lupaus ei ilmeisesti ole kaikkien tiedossa.

Sen sijaan, että ihmiset keskustelisivat asioista rauhallisesti toinen toistaan kuunnellen, näyttää nykyään vallitsevan uusi tyyli: syyttäminen ja uhriutuminen. Avoimen keskustelun sijaan vastapuoli yritetään pakottaa muuttamaan oma mielipiteensä, vaikka se olisi enemmistön kanta. Häntä syyllistetään yleisen mielipiteen nimissä ja vaaditaan olemaan samaa mieltä kaikkien toisten kanssa. Tämä on outoa. Usein nämä vähemmistöä edustavat syyllistäjät yrittävät provosoida tilannetta sen sijaan, että keskustelijat istuisivat yhdessä alas latomaan rauhallisesti omia argumenttejaan.

Toisaalta joskus tuntuu, että provosointi, suuttuminen ja kiukkukohtaukset ovat harkittuja esityksiä, sillä niillä saadaan otsikoita ja aikaan keskustelua, jonka tarkoitus on mustamaalata henkilö, joka haluaa kaikessa rauhassa pitää oman mielipiteensä.

Luin juuri Mel Robbinsin kirjan ”Let them – teoria”, jonka kannessa luvattiin minun oppivan elämää mullistavan menetelmän, josta miljoonat puhuvat. Robbins on teoksen esittelyn mukaan maailmankuulu bestseller- kirjailija, jonka kirjoja on käännetty 60 kielelle. Ostin kirjan (koska lahjakortissa oli vielä varaa), luin ja huokailin suorastaan tympääntyneenä, sillä en löytänyt teoksesta mitään uutta. - Ajattelin kyllä, että ehkä amerikkalainen yhteiskunta poikkeaa niin paljon meidän suomalaisesta yhteiskunnastamme, että Robbinsin ajatukset ovat siellä uusia ja käänteentekeviä.

Joka tapauksessa: Let them = antaa heidän (oma suomennos: ihan sama, yks hailee, evvk) tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tule takertua jonkun toisen henkilön tekemisiin ja sanomisiin, ne voi ohittaa ja jatkaa rauhassa omaa matkaa. Minulle tämä hieno oivallus on ollut jo kauan arkipäivää: Mitä tuosta! Antaa olla! Yks hailee! Eihän kaikkien tarvitse olla samaa mieltä minun kanssani, ei tietenkään. Sitä paitsi, saattaahan olla, että minäkin olen joskus väärässä – en kai?

”Antaa perheeni olla myöhässä kaikkialta.

Antaa ihmisten inhota kuvaa, jonka julkaisin somessa.

Antaa heidän jättää likaiset astiansa tiskialtaaseen.

Anna anopin arvostella lastenkasvatustani.

Antaa naapurin koiran haukkua joka päivä

Antaa sukulaisten päivitellä uravalintojani

Kaksi pientä sanaa – antaa toisten- muuttivat kaiken. Aivan kuin mikään ei olisi enää hetkauttanut minua ja olisin kummallisesti ollut kaiken yläpuolella. Lakkasin piittaamasta asioista, jotka aiemmin häiritsivät minua. En enää ärsyyntynyt ihmisistä samalla tavalla kuin aiemmin. Kireä otteeni elämästä alkoi höltyä. Työpaikan sattumukset, jotka aiemmin saivat stressitasoni ampaisemaan taivaisiin ja joista valitin iltaisin kotona, menivät nyt toisesta korvasta ulos…”

(Mel Robbins: Let Them - teoria)

Osaako mies siivota?

Sunnuntai 8.3.2026 - Pirkko Jurvelin

Osaako mies siivota?

Mieleeni tulee silloin tällöin muisto monen vuosikymmenen takaa. Odotin kolmatta lastamme ja olin viimeisilläni raskaana. Tein viikkosiivousta, luutusin lattioita, hiki valui, tympäisi ja väsytti. Mieheni oli samassa huoneessa sohvalla istuskellen. Lopulta kyllästyin ja suutuin ja käskin hänen hoitaa homma loppuun. -”En minä osaa luututa,” hän vastasi. Suutuin niin, että laitoin takin päälleni ja lähdin ulos. Muistaakseni kävelin kauppaan, ja ilmeisesti jo paluumatkalla kiukku oli helpottunut. Sitä en muista, oliko lattia luututtu poissaoloni aikana. Epäilen.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt perinteisen puheen naistenpäivän teemaan liittyen. Putinin mielestä:

- Naisen on oltava kaunis ja viehättävä kotona ja hoidettava samalla perinteisiä kotitöitä.

- Naisen tulee huolehtia lapsista – unohtamatta tietenkään aviopuolison hoitamista.

- Putin kehui myös töissä käyviä naisia, jotka ovat erittäin velvollisuudentuntoisia ammattiensa suhteen. Lähinnä hän tarkoitti ”miehisissä” ammateissa työskenteleviä naisia kuten lääkäreitä, tutkijoita ja puolustusteollisuuden palveluksessa olevia naispuolisia henkilöitä.

- Putin kiitteli myös erikseen naisia, jotka esiintyvät taiteilijoina ja tarjoavat viihdettä etulinjassa taisteleville venäläisille sotilaille.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women on julkaissut seuraavan tiedonannon: Naisilla on maailmanlaajuisesti vain 64 prosenttia niistä oikeuksista, jotka miehille on turvattu lakiin. Järjestön mukaan tilanne altistaa naiset ja tytöt syrjinnälle, väkivallalle sekä ulossulkemiselle kaikissa elämänvaiheissa.

Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että maassamme vallitsee näennäinen sukupuolten välinen tasa-arvo. Kun luemme uutisia Putinin puheesta, ne ärsyttävät, huvittavat ja suututtavat samalla. Kun tarkastelemme YK:n tutkimusraporttia, saatamme olla hiljaa mielessämme kiitollisia siitä, että asumme Suomessa emmekä esimerkiksi jossakin Afrikan maassa tai vaikka Iranissa.

Faktaa on kuitenkin se, että miehet ja naiset ovat erilaisia, ja koska miehet ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan voimakkaampia, naiset ovat jääneet kautta aikojen kakkosasemaan. Se, että naiset ovat tutkimusten mukaan hieman miehiä parempia kielellisissä ja tunneviestinnän taidoissa, ei lopultakaan näytä vaikuttavan, kun tarkastelee esimerkiksi valtarakenteita.

En ole ihan varma, miten nykyinen työtä tekevä sukupolvi kokee miesten ja naisten väliset erot ja hierarkian. Omasta työajastani voin ainakin sanoa sen, että miehet olivat pomoasemissa, mutta miespuoliset opettajakaverini olivat mukavia eivätkä kuvitelleet olevansa sen kummempia työntekijöitä kuin me naisetkaan.

Se, että minulle tyrkytetään kauppakeskuksessa ruusua ja toivotetaan hyvää naistenpäivää, suututtaa minua - tai ehkä olen tänään vihaisella tuulella. Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että jokin päivä on muka omistettu ihan ikiomaksi naistenpäiväksi. Kun vaikkapa kauppakeskus, liike, lääkäriasema, huoltoasema, ravintola jne haluaa toivotella mukavaa naistenpäivää, niin sanoisin, että vähällä pääsevät. Kaipaan konkretiaa – enkä tarkoita ruusua. Ehdotan, että esimerkiksi jokin lakipalvelu varaisi joka viikko ilmaisen tunnin tai kaksi vain naisasiakkaille. Se olisi jo jotain!

Toivotan kaikille mukavaa, aurinkoista kevätpäivää!

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Maanantai 12.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Taannoin nousi suuri kohu siitä, kun hiihtäjä Vilma Murtomäki vertasi Vantaan kaupunkia Mogadishuun. Vertausta pidettiin rasistisena ja leimaamisena, sillä se pelkisti kokonaisen kaupungin ja sen asukkaat jollakin tapaa alempiarvoisiksi. Vertaukseen liittyi ajatuksen tasolla se, että Vantaalla asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä eli toisin sanoen – kuten Murron ajatusmaailma näyttää arvottavan – henkilöitä, joiden kanssa hän ei mielellään halua olla tekemisissä.

Tammikuun alussa Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, jonka ilmoitettiin ”heijastavan lehden periaatelinjaa”. Kirjoituksen aiheena oli Oulu, joka on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Muutamalla rivillä kerrottiin, että kaupungissa ja lähiympäristössä tulee olemaan paljon tapahtumia. Mutta sitten päästiin pääasiaan:”Kulttuurivuosi on osa oululaista rajankäyntiä ja ristiriitaisuutta”, julistaa artikkelin nimetön kirjoittaja. Ja seuraavassa onkin koko kirjoituksen pääteema:”Oulun seudun poliittiset ja historialliset juuret ovat syvällä vanhoillisissa lähtökohdissa.” - Hox! Kaupunki on perustettu vuonna 1605, joten kyllähän noita vanhoja lähtökohtia on varmasti.

Nyt pääsemme tekstin ytimeen:” Takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja vanhakantainen keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä. Jarruryhmä on viime vuosina saanut vahvistusta rasisteista.” Siis mitä? Esimerkkejä! Mitä on jarrutettu ja kuka tai ketkä? Tai siis tietysti lestadiolaiset, mutta näistä syytöksistä puuttuu konkretia.

Seuraavaksi kirjoittaja hyppääkin lauseen verran saamelaisuuteen. Tämän jälkeen pompataan Nokian matkapuhelimiin ja vihdoin päästää Oulunsaloon, ”joka on sekä maailmallisten tekno-osaajien että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vahvoja alueita.” - ”Perhekeskeisyys – kuten asenteen hieman kaunistellen voisi muotoilla – yrittää löytää tasapainoa Oulun keskustan modernien kehitystarpeiden kanssa. Sovun löytäminen on ollut välillä hankalaa…” - Siis en ymmärrä sanaakaan tästä höpinästä, no eihän siinä mitään asioita kerrotakaan, pistetään vain sanoja peräkkäin.

Tekstin loppuhuipennus:” Oulun maine kaipaa kirkastamista. Se toivottavasti tapahtuu ydin-Oulun ehdoilla ja sen eduksi. Niukkojen resurssien maailmassa kun pitää priorisoida, ja keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä. Ouluun liittyneiden kuntien markkinointivaltit ovat lopulta vanha kirkko – ja Oulu. Menneisyys ja tulevaisuus.”

Tunsin suurta myötähäpeää lukiessani tätä sekavaa, mitäänsanomatonta hölynpölyä. Toimittajan olisi pitänyt laittaa tekoäly asialle, niin jotain tolkkua olisi tähänkin tullut. Yritin oikeasti löytää tekstistä jonkin punaisen langan, mutta ainoa, mikä sieltä jatkuvasti tuli esiin oli se, että lestadiolaiset ovat hidastaneet ja edelleen hidastavat Oulu kaupungin kehittymistä. Syytös on vakava, ja kohde on suoraan ilmoitettu. Mielestäni toimittajalla on tässä nyt kaksi mahdollisuutta:1. Esittää erittäin painavat, totuudenmukaiset faktat siitä, kuinka lestadiolaisuus on parin sadan vuoden (jolloin liike on vaikuttanut alueella) ajan hidastanut Oulun kehitystä. 2. Pyytää anteeksi väärillä syytöksillä aikaansaatua yleisen mielipiteen muokkaamista negatiiviseen suuntaan.

Journalistin ohjeissa kerrataan toimittajan eettiset pykälät, joita ovat seuraavat:

- totuudenmukaisuus ja tarkkuus

-ihmisarvon kunnioittaminen

-syrjinnän ja vihapuheen välttäminen

-vallankäytön kriittinen tarkastelu

- asiayhteys ja mittasuhteet

-yksityishenkilöiden suoja

-vastuun kantaminen sanavalinnoista

Jään odottamaan julkista anteeksipyyntöä.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.

Kiitollisuus kannattaa

Lauantai 8.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitollisuus kannattaa

Lääkäri soitti kolmen maissa iltapäivällä. Hän kertoi, että leikkaus oli nyt onnistuneesti ohi, uudet keuhkot ovat paikoillaan, ja elimistö alkaa totutella vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen. Paljon muutakin hän sanoi, mutta en muista, mitä kaikkea. Olin kiitollinen ja onnellinen siitä, että mieheni sairastama keuhkofibroosi oli parannettu näin radikaalilla tavalla. Kiitos, huippulääkäri, kiitos Suomen terveydenhuolto!

Malagan lentokentän asiakashissi oli tilapäisesti pois käytöstä. Katsoin alaspäin tuota valtavaa portaikkoa, jota pitkin minun oli siis raahattava painava matkalaukkuni. Huh, huh! Ei auttanut muu kuin ruveta töihin, paitsi että takanani oleva mies keskeytti ponnisteluni kysymällä espanjaksi ”voinko auttaa” ja vastausta kuuntelematta sieppasi laukkuni ja kantoi sen alas junaraiteiden viereen. Muchas gracias, paljon kiitoksia! Mies hymyili ja lähti seurueensa kanssa pois. Ihana, kun löytyy kohteliaita ihmisiä.

Minun piti tehdä hienot syntymäpäiväkutsut whatsappiin. Kutsussa täytyi olla tekstiä, musiikkia, kauniita kuvia… No, en minä nyt mitään sellaista osaa tehdä, mutta tyttäreni riensi apuun. Kiitos, jälleen kerran!

Kiitollisuus ei ole vain pienen hetken ajan lämmittävä tunne, vaan tutkimusten mukaan se vaikuttaa yllättävän monipuolisesti aivoihin. Kiitollisuus lisää dopamiinin ja serotoniinin tuotantoa. Nämä ovat välittäjäaineita, jotka liittyvät mielihyvään, motivaatioon ja hyvinvointiin. Kiitollisuus aktivoi myös niitä aivoalueita, jotka liittyvät sosiaalisen yhteyden ja empatian kokemiseen. Ilmeisesti tämän johdosta kiitollisuutta tuntevat ihmiset kokevat usein parempia ihmissuhteita ja vähemmän yksinäisyyttä.

Tutkimustulokset kertovat, että kiitollisuus myös alentaa kortisolitasoja ja aktivoi samalla parasympaattista hermostoa, ja tämä kaikki auttaa meitä rentoutumaan ja palautumaan. Kaiken tämän edellä luetellun lisäksi kiitollisuus vahvistaa etuotsalohkoa, joka vastaa mm. tunnesäätelystä, päätöksenteosta ja ajattelun selkeydestä, ja kiitollisuutta harjoittamalla näiden toimintojen hermoradat vahvistuvat ajan mittaan. Edelleen on todettu, että kiitollisuutta tuntevat ihmiset nukkuvat paremmin, ja kuten yllä jo mainittiin, heidän stressitasonsa pienenee ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa ja mukavampaa.

Kaikkien näiden tutkimustulosten vuoksi asiantuntijat sanovat, että meidän kannattaisi pitää jokapäiväistä kiitollisuuspäiväkirjaa saadaksemme kaikki nämä yllä mainitut (ja monet muut) hyödyt itsellemme. Jo sen toteaminen, että tänään olen voinut olla kiitollinen niin monesta asiasta, tapahtumasta, kohtaamisesta, tekee hyvää aivoillemme eli siis meille itsellemme.

Kiitollisuuspäiväkirja

Päivämäärä

1. Kolme asiaa, joista olen tänään kiitollinen.

2. Miksi olen kiitollinen näistä asioista?

3. Miltä kiitollisuus tuntuu kehossani ja mielessäni?

4. Mitä opin tänään?

5. Kenelle voisin osoittaa kiitollisuutta?

Viisi minuuttia päivässä riittää työskentelyyn tämän asian parissa, ja mikäli tutkijoihin on uskominen, näiden pienten tai suurten asioiden muistamisella ja muistiin merkitsemisellä on suuri myönteinen vaikutus elämäämme!

Mutta. Elämässämme on varmasti hetkiä, tunteja, päiviä, viikkoja jopa pahimmillaan vuosia, jolloin ahdistus, pelko ja suru ovat voimakkaimmat tunteemme. Onko tuolloin edes mahdollista tuntea kiitollisuutta? Vanha testamentti kertoo Jobista, joka oli merkittävä, hurskas ja kaikin puolin hyvin toimeen tuleva suuren perheen isä. Lopulta hän menettää kaiken: omaisuutensa, perheensä ja valtansa. Kuinka mies suhtautuu tilanteeseen? ”Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

-Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

P.s. Jobin tarinan jatkon löydät vanhasta testamentista netistä tai raamatusta, jos sellainen sattuu olemaan talossa.

Olin Helsingin kirjamessuilla oppimassa onnea

Lauantai 1.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Keskiviikko 27.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Uutismaailman kestoaiheita ovat esimerkiksi seuraavat jutut:

- Israelin ja terroristijärjestö Hamasin välinen Gazan aluetta koskeva sota: Israel tappaa ja näännyttää satoja ja tuhansia ihmisiä samaan aikaan kun sodan aloittanut Hamas ei luovu rääkkäämistään ja nälkiinnyttämistään panttivangeista. Sodan aloittajasta on tullut uhri.

- Venäjän aloittama Ukrainan sota, jota se ei voi lopettaa kasvojen menettämisen vuoksi. Jälleen satojatuhansia ihmisiä on kuollut muutaman ihmisen itsekkyyden ja vähämielisen käyttäytymisen vuoksi.

- Huumeiden käytön lisääntyminen nuorten keskuudessa Suomessa haittavaikutuksineen.

- Kännyköiden käytön monitahoiset negatiiviset vaikutukset ja se, että kännykkäriippuvaisuudesta on tullut mielen sairaus.

- Suomen hallitus ja maamme kurjistunut talous, jota yritetään paikkailla esimerkiksi lopettamalla yhdistystoimintojen tukeminen. Kun yhdistystoiminnat loppuvat, tavallisen suomalaisen on vaikeaa löytää vertaistukea ja apua asioihinsa, joita tähän asti ovat antaneet ilmaiseksi esimerkiksi sellaiset yhdistykset, jotka hoitavat omaishoitajien, pakolaisten ja erilaisten riippuvuuksien kanssa kamppailevien asioita.

- Näiden uutisten lisäksi meille tuputetaan päivittäin tietoja julkisuuden henkilöistä, joilla on ongelmia elämässään: avioero, riippuvaisuudet, työnsaanti, sairaudet…

Miksi meille ei kerrota niistä hyvistä asioista, joita maailmassa tapahtuu päivittäin? Siksi, että ne eivät myy. Tai näin ainakin klikkiotsikoita laativat uskovat ja ajattelevat. Uutismedia ja sosiaalinen media kilpailevat ihmisten huomiosta. Kokemusten mukaan huono uutinen myy paremmin kuin hyvä, ja miksi näin on? Kysymyksessä on ns. ”negativity bias” eli negatiivisuusharha, joka tarkoittaa sitä, että ihmisen aivot on aikojen alusta rakennettu siten, että ne reagoivat luontaisesti voimakkaammin uhkiin ja vaarallisiin tilanteisiin kuin neutraaleihin ja positiivisiin asioihin. Negatiiviset uutiset herättävät voimakkaita tunteita kuten pelkoa, vihaa ja surua, ja ne sitouttavat ihmisiä jollakin kumman tavalla aina palaamaan samojen asioiden ja klikkiotsikoiden pariin.

Onhan ymmärrettävää, että kun alkuihminen reagoi voimakkaasti outoihin ääniin tai vaikkapa hajuihin, se auttoi suojelemaan omaa henkeä. Kun me tämän päivän somettajat ja lehtien lukijat (joko paperiversion tai älylaitteelta) luemme otsikon, jossa kerrotaan maamme itsenäisyyden olevan vaakalaudalla, tai että itärajalla on ollut poikkeuksellisen paljon rajaloukkauksia, tai että koronan variaatio x on leviämässä vauhdilla Kiinassa ja tulee Suomeen viimeistään kuukauden kuluttua, niin meillä alkaa sydän tykyttää, käsi puristuu nyrkkiin, ja hengitys tihenee. Mietimme kuumeisesti, miten voimme pelastua näiltä katastrofeilta, säilyä hengissä ja terveinä. Ainoa pelastuskeino on lukea lisää ja toivoa, että jokin lukemamme antaa meille toivon kipinän. Luvattomia rajanylityksiä on ollut aina (muistan sen, kun asuin Lappeenrannassa, niin tuon tuostakin Venäjän koneet pyörähtivät luvatta Suomen ilmatilassa), ja se koronakin on jo niin loppuun pureskeltu juttu, ettei sitä kannata ottaa tosissaan. Eihän edes kaupoissa myydä enää koronatestejä.

Useimmat meistä ovat kuitenkin realisteja, jopa inhorealisteja (lukeudun joukkoon). Tämä tarkoittaa sitä, että emme odotakaan, että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, eivät tietenkään. Realismi on ihan hyvä asia kohtuullisessa määrin, mutta jos sitä on liikaa, siitä voi tulla este omien unelmien ja salaisten haaveiden toteuttamiselle. En minä kuitenkaan koskaan… Miten ihmeessä minä voisin… Ei kannata edes suunnitella…

Tietysti kannattaa! Ota käyttöön Barac Obaman ”Yes, you can!”, unohda klikkiotsikot ja ala elää omaa elämääsi.

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Torstai 5.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Olen kirjoittamassa tietoteosta, jonka yksi olennainen osa on luostarielämän ja yleensäkin uskonnon vaikutus ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Todella mielenkiintoinen aihe, jonka aloitin hetken mielijohteesta, mutta joka on vienyt minut mukanaan aikamoiselle tutkimusmatkalle. Olen myös saanut todeta, etten suinkaan ole ainut henkilö, jota tämä aihepiiri kiinnostaa. En todellakaan, sillä internetin ihmemaailmaa ja kirjastoja tonkimalla olen tullut huomaamaan että tämä teema – uskonto ja terveys – on herättänyt paljon kiinnostusta ja innostusta ja saanut ihmiset tutkimaan ja selvittämään sitä, mikä merkitys ihmisen henkisellä puolella on hänen fysiikkaansa. Tietenkään en paljasta tässä kuin pienen murusen siitä tietomäärästä, jota kirja tulee sisältämään, ja sitä paitsi kesän tutkimusmatkat Saksan luostareihin ja Suomen Valamoon tuovat varmasti mukanaan vielä valtavan faktavyöryn.

Monet tutkimukset osoittavat kiistatta, että luostarissa elävien henkilöiden elinajanodote on viisi vuotta pitempi kuin muilla (=luostarin ulkopuolella asuvat). Mutta vaikuttaako uskonto, jos se kuuluu elämään ihan tavallisessa asuinympäristössä?

Tutkija Harold Koenig työskentelee Pohjois-Carolinassa Dake Universityn Henkisen, teologisen ja terveydellisen keskuksen johtajana ja psykiatrina. Hänen johdollaan on tehty tutkimuksia, joissa tarkastelun kohteina ovat olleet ihmisen yleinen hyvinvointi, verenpaine, sydän- ja verisuonisairaudet, ahdistuneisuushäiriöt, depressio ja huumeiden ja alkoholin käyttö. Tutkimustulokset osoittivat selvästi, että itsensä uskonnollisiksi luokitelleet henkilöt olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti terveempiä kuin henkilöt, joilla ei oman kertomansa mukaan ollut hengellistä vakaumusta.

Bostonin Harvard School of Public Healthyssa tehty pitkäaikaistutkimus on päätynyt samaan tulokseen: Säännöllisesti kirkossa käyvillä on pidempi elinajanodote sekä terveempi elämä kuin muilla. Kyseiseen tutkimukseen osallistui 74.000 naista, jotka olivat keskimäärin 60-vuotiaita ja kävivät kirkossa tai hengellisissä tilaisuuksissa ainakin kerran viikossa. He elivät keskimäärin puoli vuotta pidempään kuin ikätoverinsa.

Miksi uskonnollisuudella on elämää pidentävä vaikutus? Harold Koenig selittää asiaa seuraavasti: Uskovaisten tuntema luottamus Jumalaan sekä heidän kokemansa yhteisöllisyys lohduttaa ihmisiä ja antaa turvallisuuden tunteen. Avioerojen määrä heidän keskuudessaan on pienempi, eikä ikääntymisen mukanaan tuoma yksinäisyys ole niin suuri, koska taustalla on tuttu uskonyhteisö. Myös liiallisen alkoholin, huumeiden ja tupakoinnin aiheuttamat haitat terveydelle ovat pienempiä hengellisissä yhteisöissä.

Keskustelin näistä tutkimustuloksista erään tuttavan kanssa kahvipöydän ääressä, ja hän hymyili ja sanoi, että tätähän pitäisi mainostaa. Eiköhän aika monelle meistä kelpaisi lupaus ylimääräisestä elinajasta?

Vaalit sen todistavat: Ikä on vain numero

Keskiviikko 16.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Vaalit sen todistavat: Ikä on vain numero

Kuntavaalit ja aluevaalit ovat siis onnellisesti takanapäin, ja jokainen on päässyt ihmettelemään oman ehdokkaansa menestystä/menestymättömyyttä. - Tässä vaiheessa minun täytyy tietenkin ilmoittaa, että molemmat ehdokkaani tulivat valituiksi. - Mutta asiaan. Lueskelin vaalituloksia, ja jossakin vaiheessa törmäsin mielenkiintoiseen seikkaan: Juuri pidetyissä kuntavaaleissa vanhin ehdokas oli 91-vuotias, ja useissa kunnissa valittiin tietolähteitteni mukaan valtuustoihin yli 80- vuotiaita ehdokkaita. Esimerkiksi Helsingissä kaupunginvaltuustossa sai paikan 89- vuotias henkilö, ja jossakin pienemmässä kunnassa valittiin jopa 92- vuotias valtuutettu.

Tähänastisten tulosten mukaan myös Etelä-Karjalassa valittiin aluevaltuustoon 87-vuotias ehdokas. - Haloo, missä on se kuuluisa ikärasismi?

Eihän tämä vielä mitään. Tiedossamme on, että USA:n presidentti Donald Trump on 78- vuotias, Venäjän Vladimir Putin täyttää tämän vuoden aikana 73 vuotta, Kiinan presidentti Xi Jinping täyttää kesäkuussa 72 vuotta, ja esimerkiksi Turkin presidentti Erdogan on 71- vuotias. Maiden johtajien joukossa nuorisoa edustavat Japanin keisari Akihito, joka on vain 64- vuotias ja meidän oma 57-vuotias Alexander Stubbimme, joka on ihan poikanen maailman hallitsijoiden joukossa.

Onhan se ihan totta, että ihminen oppii, kehittyy, kasvaa, kypsyy, viisastuu ja vaikka mitä iän mukana. Kokemus ja tieto tuo omiin asenteisiin syvyyttä ja erilaisia näkökulmia, kyllä me kaikki tämän ymmärrämme. Joskus kyllä tulee mieleen myös se, että esimerkiksi Trump ja Putin ovat jo ”ylikypsiä”, niin omiin aatteisiinsa ja maailmaansa kangistuneita, ettei heillä oikeasti ole enää pätevyyttä hoitaa omaa pestiään. Mutta se raha ja vallanhimo.

Rehellisesti sanottuna olen tosi iloinen siitä, että myös vanhemmat (jopa 90- vuotiaat) ehdokkaat ovat tulleet valituiksi. Koska tiedämme, että Suomen vaalit eivät ole korruptoituneet, niin näillä ehdokkailla täytyy olla sellaisia kykyjä, että ihmiset ovat halunneet juuri heidät edustamaan omaa asiaansa. Todella hienoa!

Saivatko nuoret ollenkaan ääntään kuuluville? Vaalien nuorin ehdokas oli Emma Kannisto (vihr.), joka täytti 18 vuotta viisi päivää ennen vaaleja. Yhteensä 18- vuotiaita ehdokkaita oli 211, ja 31: ssä kunnassa valittiin yksi 18- vuotias valtuutettu. Kuntavaaleissa valittujen keski-ikä on hiukan päälle 50 vuotta, aluevaaleista ei ole vielä olemassa vastaavia tuloksia.

Kun miettii, mitä annettavaa/osaamista 18- vuotiailla on, kun käsitellään kunnan hallinnon ja talouden johtamista, erilaisten päätösten valmistelua ja täytäntöönpanoa, sopimusten tekemisistä eri osapuolten kanssa (hankinnat, kiinteistöt jne) ja kaikkea sitä työn kirjoa, joka lävähtää tekijänsä eteen, niin hiljaiseksi vetää. Minä en ainakaan osaisi. Mutta: Nuori oppii, on nopea, näppärä, tuntee nykytekniikan ja on äkkiä kärryillä eri tilanteissa. Onnea matkaan!

Olin syksyllä päiväkodissa kertomassa julkaisemistani lastenkirjoista ja lukemassa runoja. Ryhmiä oli useita, ikähaarukka 1-6- vuotta. Siirryin ryhmästä toiseen, kunnes olin lopulta 6- vuotiaiden ryhmässä. Esitykseni oli hyvin vapaamuotoista, ja eräs pikkupoika kysäisi kesken kaiken:” Kuinka vanha sinä olet?” Huomasin, että ryhmän vetäjä oli kauhistuneen näköinen. Minä vastasin tyynesti:”35 vuotta.” Siihen pikkupoika tuumasi, että hänpä on kuusi. Minä onnittelin ja sanoin, että pian hän pääsee kouluun! Se siitä sitten. Ikä on vain numero, eikö?

Sokrateen salaisuus ja muita neuvoja ihmisten kohtaamisiin

Lauantai 1.3.2025 - Pirkko Jurvelin

Sokrateen salaisuus ja muita neuvoja ihmisten kohtaamisiin

Lupasin edellisessä blogissani jatkaa vielä Dale Carnegien kirjan teemalla ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa”. Minulla oli kirja mukanani reissulukemisena, ja kyllä se teki jälleen vaikutuksen. Carnegie kertoo jatkuvasti esimerkkejä elävästä elämästä, eikä hänen tekstissään löydy tutkimustuloksia, kaavioita tai prosenttilukuja. Ja silti tätä vuonna 1936 kirjoitettua teosta on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Kannattaa lukea! Vaikka otsikossa mainitaan ”menestys” ja ”vaikutusvalta”, niin kyllä kyseisen kirjan opit toimivat ihan tässä tavallisessa arkielämässä.

Sokrates oli ihmiskunnan suurimpia filosofeja ja opettajia. Hänen käyttämäänsä keskustelumenetelmää kutsutaan ”Sokrateen metodiksi”, ja se perustui myönteisen vastauksen saamiseen. Hän esitti kysymyksiä, joihin toisen oli pakko vastata myönteisesti. Hän keräsi hyväksyviä vastauksia toinen toisensa jälkeen, kunnes vastapuoli huomasi yllätyksekseen tulleensa samaan johtopäätökseen, jota Sokrates ajoi, ja jota hän itse oli aluksi vastustanut. Tämä metodi vaatii hieman totuttelua, mutta kuulostaa järkevältä. Jos vastapuoli (esimerkiksi kinasteleva lapsi tai suuttunut aikuinen) joutuu kerran toisensa jälkeen vastaamaan ”kyllä”, vaikuttaa se luonnollisesti keskustelun ilmapiiriin ja tulokseen. Harjoitellaan.

Dale Carnegie korostaa jatkuvasti sitä, että meidän tulee suhtautua myötätuntoisesti ja kiinnostuneesti kanssakeskustelijamme ajatuksiin ja toivomuksiin. Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle! Sitä vain mietin, että miten tällainen lähestymistapa onnistuu nykyihmiseltä, joka on oppinut (ja opetettu) minä- keskeiseksi.

Kirjoittaja painottaa myöskin kiittämistä ja kehumista, sillä jo pienikin kiitos aiheuttaa tyytyväisyyttä ja saa yrittämään entistä enemmän. Tässä tulee mieleeni eräs koulussamme pidetty opettajainkokous, jonka alussa rehtori kehui meitä opettajia. Pian hän jatkoi puhettaan:”Mutta nyt meidän tulee miettiä, mitä voisimme tehdä vielä paremmin.” Ainakin minun tunnelmani lässähti. Tuli sellainen olo, että rehtori oli kehunut, koska se kuului asiaan, mutta että todellinen keskustelunaihe oli kuitenkin se, että meidän tulisi parantaa työtämme. Kiittäminen ja kehityskeskustelu kannattaa pitää erikseen.

Miten koiraa koulutetaan? Joka kerta, kun koira oppii tempun tai käyttäytyy omistajan haluamalla tavalla (istuu, noutaa, menee makaamaan, pysyy paikoillaan jne), niin omistaja kehuu ja palkitsee koiransa esimerkiksi makupalalla. Ei ihminen ole sen kummempi luontokappale. Kehuminen ja palkitseminen saa aikaan toivottua käytöstä ja uuden oppimista.

Carnegie kertoo opettajasta, joka sai ohjattavakseen uuden luokan. Hän oli kuullut, että luokalla oli Tommy-niminen poika, joka oli huonokäytöksinen ja kaikin tavoin hankala tapaus. Uusi opettaja päätti yrittää ratkaista asian heti ensimmäisenä työpäivänään. Hän kätteli jokaista oppilasta ja sanoi samalla tälle jotakin mukavaa ja myönteistä. Tommylle hän sanoi:”Tommy, sinä kuulemma olet luontainen johtajatyyppi. Minä luotan sinun apuusi ja uskon, että saamme tästä luokasta koulun parhaan tänä vuonna.” Sen päivän aikana opettaja kiitti ja kannusti Tommya, jolle kiitokset olivat harvinaista herkkua, ja siitä päivästä lähtien poika alkoi kehittyä huimasti sekä käytöksen että osaamisen alueella. Tämä 9- vuotias Tommy ymmärsi jo heti ensimmäisenä päivänä, että uuden opettajan kanssa hän haluaa tulla toimeen.

Olisiko Carnegiella jotain annettavaa myös nykypoliitikoille? Maailman johtajien käytöstä seuratessa joutuu toteamaan, että uhkailu, lahjonta ja kiristäminen ovat heidän valttikorttejaan. Jatkuvasta riitelystä voi päätellä, että nuo valttikortit eivät ole kovin pätevät. Miten olisi kuuntelu, toisen asemaan asettuminen, ymmärtäminen, yhteistyöhön pyrkiminen…? Kannattaisi kokeilla.

Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Vaadin korvauksia - kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Lauantai 2.11.2024 - Pirkko Jurvelin

Vaadin korvauksia – kauppojen tuotteet ja mainokset altistavat minut tahtomattani kelttiläiselle uskonnolle

Viime päivien uutinen kertoo, että Hämeenlinnan kaupunki maksaa korvauksia lapselle, joka joutui yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan mukaan osallistumaan tahtomattaan koulussa uskonnon harjoittamiseen. Eräässä koulussa oli järjestetty konsertti, jonka sisällöstä ei ilmeisesti ollut ennakkoon tarkkaa tietoa. Koulun rehtori oli luullut, ettei konsertti olisi tunnustuksellinen ja näin sopisi kaikille oppilaille. Tilaisuudessa esitettiin kuitenkin uskonnollisia lauluja, ja vasta silloin oli selvinnyt, että kyseessä olikin hengellinen konsertti.

8-vuotiaan lapsen vanhemmat olivat valittaneet asiasta yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnalle, sillä oppilaille ei oltu järjestetty muuta toimintaa kyseiselle ajalle. Lautakunta piti asiaa syrjintätapauksena, ja on tuominnut Hämeenlinnan kaupungin maksamaan 1500 euroa syrjinnästä kärsineelle lapselle. Toivon, että kyseinen rahasumma rauhoittaa vanhempia ja varsinkin syrjinnän kohteeksi joutunutta koululaista, joka on joutunut kuuntelemaan Jeesus-lauluja.

Elämme maallistuneessa, monimuotoisessa yhteiskunnassa, mutta kuitenkin yhä ja edelleen 62,8 % suomalaisista kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Jäseniä kirkolla on noin 3,5 miljoonaa, ja se on neljänneksi suurin luterilainen kirkkokunta Euroopassa. Suomen kansankirkolla on noin 700 kirkkorakennusta, ja uskon, että suurin osa Suomessa asuvista ihmisistä on kuullut kirkonkellojen soivan ja ilmoittavan jumalanpalvelusten tai muiden hengellisten tilaisuuksien alkamisesta.

Kristinusko on tuonut yhteiskuntaamme monia vuotuisia juhlia kuten joulu, pääsiäinen ja juhannus, ja ne näkyvät kaikkialla ja vaikuttavat esimerkiksi työelämään. Kukaan Suomessa asuva ei pääse pakoon kristillisyyden mukanaan tuomia tapoja, ja sen vuoksi mielestäni olisi luonnollista hyväksyä ne yhteiskuntaamme kuuluvina asioina. Kristittyjen juhliin (esimerkiksi joulu) ei tarvitse osallistua, mutta on hyvä ymmärtää, miksi ja miten sitä vietetään. En jaksa uskoa, että esimerkiksi tämä 8-vuotias lapsi, joka vastoin hänen vanhempiensa tahtoa vietiin hengelliseen konserttiin, kuuli elämänsä ensimmäisen kerran sanan ”Jeesus”. Enkä myöskään jaksa uskoa, ettei hän enää koskaan kuulisi tai kohtaisi mitään kristilliseen elämäntapaan liittyviä asioita Suomessa asuessaan.

Kansanedustaja Päivi Räsänen on ihmetellyt 1500:n euron korvauksen maksamista. Ehkäpä juuri siksi hän on ottanut kantaa halloweenin yleistyvään viettoon kouluissa ja päiväkodeissa. Räsäsen mukaan halloweenin juhliminen sisältää pelottavia ja ahdistavia aineksia, ja hän kertoo saaneensa lasten vanhemmilta ja opettajilta viestejä, joissa kerrotaan lapsen halunneen jäädä kotiin, koska kouluun tai päiväkotiin meno pelottaa kyseisen teeman vuoksi. Räsänen jätti perjantaina kysymyksen aiheesta hallitukselle:” Miten hallitus aikoo ehkäistä kouluissa ja päiväkodeissa vakiintuneen halloween- juhlinnan aiheuttamia haittoja lapsille? Voitaisiinko päiväkoteja ja kouluja ohjeistaa viettämään sadonkorjuun tai pyhäinpäivän aikaista juhlaa niin, että kaikki oppilaat voisivat osallistua niihin hyvillä mielin?”

Räsänen pohtii, että muuttamalla juhlan suomalaisempaan muotoon lapset oppisivat arvostamaan kotimaista maataloutta, ja että juhlinnan toisenlainen painopiste toisi näin esiin oman maamme perinteitä.

Kristittyjä arvoja kannattavat suomalaiset joutuvat näkemään, kokemaan ja mukautumaan moniin sellaisiin asioihin ja tapoihin, jotka tuntuvat oudoilta, suorastaan vääriltä. Suuri enemmistö vaikenee kuitenkin kohteliaasti, mukautuu ja ajattelee, ettei tässä muutakaan voi. Samanlaista mukautumista odottaisin myös niiltä vähemmistöön kuuluvilta Suomen asukkailta, jotka kohtaavat omien arvojensa vastaisia asioita. Vieraita tapoja ei kenenkään tarvitse omaksua haluamattaan, mutta monimuotoisen yhteiskunnan asukkaina meidän tulee sopeutua siihen, että kanssaihmisemme haluavat uskoa, juhlia ja elää eri tavalla kuin me itse.

Hikikomori - kun eristäytyminen on nuoren ainoa vaihtoehto

Lauantai 12.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Hikikomori – kun eristäytyminen on nuoren ainoa mahdollisuus

Keskustelin nuoren opettajan kanssa kännyköitten liiallisesta käytöstä ja sen vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Kun puhuin eristäytymis- ja syrjäytymisvaaroista, hän kertoi minulle Japanissa vallitsevasta ilmiöstä, jolle on annettu nimeksi Hikikomori. Termillä kutsutaan niitä japanilaisia nuoria, jotka eivät halua poistua oman huoneensa ulkopuolelle. Japanilainen nuori saattaa eristäytyä huoneeseensa kuukausiksi, jopa vuosiksi, eikä hänellä ole aikomustakaan palata perheensä ja muun yhteiskunnan pariin. Hän syö ja nukkuu huoneessaan, lopettaa koulunkäynnin ja kuluttaa aikaansa virtuaalisten laitteiden parissa. Muu perhe häpeää tilannetta, vaikka yleisesti tiedetään, että maassa on Hikikomori- nuoria noin kaksi miljoonaa. Kuinka paljon raskasta, hukkaan heitettyä elämää.

Mitkä syyt ovat johtaneet Hikikomori-ilmiön syntyyn? Japanilainen yhteiskunta on suorituskeskeinen, sekä lapsilta että vanhemmilta odotetaan kurinalaista ja työhön painottuvaa elämäntapaa. Perheissä on hyvin usein vain yksi lapsi, ja vanhemmat panostavat varallisuutensa ja elämäntyyliinsä siihen, että tästä ainokaisesta tulisi hyvin menestyvä yhteiskunnan jäsen. Lapsi ja nuori ei koe menestymisen pakkoa ainoastaan perheensä taholta, vaan myös koululaitos on erittäin vaativa. Oppilailla on paljon läksyjä ja kokeita, moni osallistuu myös koulun jälkeisiin oppitunteihin, mikä merkitsee lähes minimaalista vapaa-aikaa. Joskus kouluissa järjestetään leirejä, jolloin oppilaat nukkuvat ja syövät luokkahuoneissa.

On selvää, etteivät kaikki voi tai jaksa selviytyä näin valtavan paineen alla. Kun lapsi tai nuori eristäytyy muusta maailmasta omaan huoneeseensa älylaitteidensa kanssa, hän on turvassa muun maailman vaatimuksilta. Se tuntuu varmasti aluksi helpottavalta, mutta joskus sieltä on kuitenkin tultava pois. Kerrotaan nuorista – vaikka he eivät olisikaan Hikikomoreja -, joiden täytyy ottaa rauhoittavia lääkkeitä uskaltaakseen lähteä esimerkiksi kauppaan, vieraiden ihmisten ilmoille.

Japanissa ollaan luonnollisesti huolestuneita nykytilanteesta, mutta minkäänlaista pikaparannusta on tuskin odotettavissa. Jos yhteiskunnan ja perheen mielestä tärkeintä lapsen ja nuoren elämässä on hyvä ja kunniallinen toimeentulo ja huomattava sosiaalinen asema, niin aika paljon pitää ajattelun ja arvostuksen muuttua, jotta Hikikomerit saataisiin ulos huoneistaan, tervehtymään ja pärjäämään niillä taidoilla ja ominaisuuksilla, joita heillä on.

Nykyinen meno Suomen kouluissa ei sekään nostata hymyä huulille. Tiedämme hyvin, että oppimistulokset ovat muutamassa vuodessa romahtaneet pohjalukemiin, käytöshäiriöitä esiintyy, ja niihin on vaikea puuttua, koska kukaan opettajista ei uskalla koskea lapseen (vaikka tämä hakkaisi kaverinsa päätä seinään), eikä sanoa mitään. Sitä paitsi kaikki tallentuu joka tapauksessa jonkun älypään kameralle. Kun vertaamme elämää Suomen ja Japanin koululaitoksissa, meidän on vaikea uskoa sitä valtavaa eroa,joka maiden väliltä löytyy. Me kauhistelemme japanilaista kuri- ja vaatimustasoa, he puolestaan häpeäisivät varmasti silmät päästään, jos joutuisivat todistamaan suomalaiskoululaisten huonoa käytöstä ja heikkoa oppimistasoa.

Älylaitteiden liiallinen ja turha käyttö on varmasti seikka, joka yhdistää kummankin maan nuorisoa. Muuta en sitten oikein keksikään. Mietin kovasti, kumman maan nuorisolla on odotettavissa parempi tulevaisuus: Japanin stressaantuneilla ylisuorittajilla vai Suomen paapotuilla alisuorittajilla? Tulevaisuus näyttää, jään seuraamaan.

Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Maailmanlopun merkit

Lauantai 29.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlopun merkit

Viime päivinä on jälleen uutisoitu ympäristöliike Elokapinan mielenosoituksista Helsingissä. Tämä kansainvälinen liike syntyi vuonna 2018 Isossa-Britanniassa nimellä Extinction Rebellion (XR), ja sen päämääränä on pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin ilmastokriisin ja maapallon ekologisen kriisin torjumiseksi. Päästäkseen päämääräänsä Elokapina järjestää rauhanomaisia mielenosoituksia, joskin se saattaa myös rikkoa lakeja kuten Helsingissä nyt. Liike vaatii hallituksilta välittömiä ja tehokkaita toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi, mikä tarkoittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden vähentämistä ja siirtymistä kestäviin energialähteisiin.

Maailmanloppu on siis tulossa, ja kapinalliset istuvat maanteillä ja häiritsevät liikennettä. Viiden vuoden kapinoinnin tulokset ovat jääneet hyvin laihoiksi, mutta ilmeisesti hauskaa on ollut, koskapa mielenosoituksia ja muuta puuhastelua jatketaan ainakin niin kauan kuin sää sallii. Elokapina on oikealla asialla, mutta se ei ilmeisesti ota tehtäväänsä vakavasti. Jotta tuloksia saataisiin aikaan, täytyisi tutkia, tehdä töitä ja ponnistella eli nähdä vaivaa, sillä harvoin asiat muuttuvat istumalla.

Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen tulokseen, että maapallo on noin 4,54 miljardia vuotta vanha. Tämä ikäarvio perustuu sekä maapallon että kuun ja meteoriittien kivistä tehtyihin ikämäärityksiin. Aika kauanhan tätä iloa eli maapallon olemassaoloa onkin jo kestänyt, ja nyt sille on ihmisten ennusteiden mukaan tulossa loppu. Ihminen on suuressa viisaudessaan onnistunut aiheuttamaan monenlaista tuhoa asuinplaneetallemme, mutta että ihan maailmanloppu?

Maailmanlopun odottaminen tuntuu kuuluvan ihmisen kulttuuriin. Kristittyjen Raamatun viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kuvaa monia maailmanlopun merkkejä kuten sotia, nälänhätää, monenlaisia luonnonkatastrofeja ja Antikristuksen ilmestymistä. Nuo edellä mainitut asiat ovatkin valitettavan tuttuja meille, ainoastaan Antikristuksen henkilöitymä on aiheuttanut erilaisia tulkintoja.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu lopunajan merkeistä, joita ovat esimerkiksi väärien profeettojen esiintyminen, kristittyjen vainot, monenlaisen laittomuuden lisääntyminen sekä evankeliumin julistaminen kaikkialla maailmassa. Nämäkin ennustukset tuntuvat aika lailla konkreettisilta ja tähän aikaan sopivilta.

Islamilaisessa eskatologiassa maailmanlopun ennusmerkit jaetaan suuriin ja pieniin merkkeihin. Pieniä ovat esimerkiksi luonnonkatastrofit ja moraalin rappeutuminen, kun taas puolestaan suuria merkkejä ovat Mahdin ja Dajjalin (Antikristuksen) ilmestyminen ja Jeesuksen paluu. - Hmh, kuulostaa jotenkin tutulta.

Hindulaisuudessa nykyinen aikakausi on Kaliyuga, joka on moraalisen rappion aikaa. Tämän ajanjakson lopussa ilmestyy Vishnun kymmenes inkarnaatio Kalki tuhoamaan pahan ja palauttamaan oikeudenmukaisuuden.

Buddhalaisuuden mukaan nykyinen Buddha, Siddhartha Gautama, on neljäs Buddha, jonka jälkeen tulee viides Buddha, Metteya, joka tuo mukanaan uuden kultaisen aikakauden.

Juutalaisuudessa maailmanlopusta ei puhuta samalla tavoin kuin monessa muussa uskonnossa. Myös eri suuntauksilla on omanlaisiaan näkemyksiä. Voidaan kuitenkin sanoa, että juutalaisuudessa maailmanloppu ei tarkoita maailman tuhoa, vaan sen siirtymistä parempaan aikaan, jolle leimaa antavia piirteitä ovat oikeudenmukaisuus, rauha ja Jumalan läsnäolo. Näkemykset vaihtelevat kuitenkin suuresti eri juutalaisryhmien välillä.

Eri uskontojen käsitysten mukaan elämme keskellä lopun aikojen ennusmerkkejä, ja näihin ennustuksiin yhtyy myös ympäristöliike. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että katsoisimme toivomme menettäneinä, kun ympäristömme tuhoutuu, moraali rappeutuu ja loppu lähestyy. Virren 928 sanat puhuttelevat minua niin, että aina sen kuullessani tai sitä laulaessani silmäni kostuvat.

”Nyt pelko pois, on merkki salainen,

on nimi suojaamassa matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie,

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

Hän rakastaa, hän kaipaa sinua.

Näetkö, että hän on koditon?

Hän tahtoo täällä sinut kohdata,

näin alussa jo päättänyt hän on.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Ja kerran vielä häntä tunnustat.

Ei vaadi hän, vaan aina rakastaa.

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmassa herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?