Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Tiistai 28.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö ihminen pakottaa onneen?

Juttelin saksalaisen tuttavani kanssa puhelimessa. Hän soittelee aika usein, ja ensin kertaamme ja päivitämme terveysolosuhteet. Seuraava keskustelunaihe on sää, ja näin kesällä Suomen valoisat yöt ja millaisia pimennysmahdollisuuksia on saatavilla. Pari päivää sitten Joschka kertoi muun jutustelun ohella, että hänen isällään oli tapana sanoa, että joskus ”ihminen on pakotettava onneen”. En ollut koskaan aikaisemmin kuullut tuota sanontaa, ja keskustelukumppanini antoi minulle esimerkin elävästä elämästä.

Joschkalla oli ollut oppilaana maahanmuuttajaperheen tyttö. Hän oli huomannut, että kyseinen oppilas oli lahjakas, mutta ei kovin kiinnostunut menestymään koulussa. Vuosien aikana Joschka oli usein painottanut oppilaalleen, että tämän tuli käydä lukio loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi. Tyttö ei ollut missään vaiheessa ollut innostunut ajatuksesta. Muutama vuosi sitten oppilas ja opettaja olivat sattumalta tavanneet joulumarkkinoilla. Tyttö oli ostoksilla miesystävänsä kanssa, ja huomattuaan entisen opettajansa hän tuli juttelemaan. ”Kiitos, että kehotitte minua suorittamaan ylioppilastutkinnon. Sen ansiosta pääsin opiskelemaan haluamalleni alalle ja teen nyt mielenkiintoista työtä.”

Kuultuani tämän esimerkin ymmärsin hyvin, mitä ”onneen pakottaminen” tarkoittaa.

Istuin tänään viisi tuntia autossa. Meitä oli kolme opettajaa, minä eläkeläinen ja toiset virkaa tekeviä. Jostakin syystä jutut käsittelevät tällaisessa seurassa useinkin koulumaailmaa, ja niin kävi myös tänään (tosin se oli vain yksi puheenaihe muiden joukossa). ”Eivät lapset ja nuoret tiedä läheskään aina, mitä heidän kannattaisi ja pitäisi tehdä. Kyllä heitä tulee ohjata, patistaa ja komentaa ihan heidän omaksi parhaaksensa. Jos nuori saa valita tekemisensä täysin omien mieltymystensä mukaan, niin totta kai hän tekisi vain kivoja juttuja. Mutta se ei olisi välttämättä sitä, mikä hänelle olisi hyväksi ja tarpeen,” sanoi toinen matkakumppaneistani. Me muut nyökyttelimme: näin on.

Kun toiseksi vanhimman tyttäreni oli aika jäädä lukulomalle ja ruveta tosissaan opiskelemaan ylioppilaskirjoituksia varten, niin siitä nousi kova poru! ”Tämä on aivan hirveän tylsää! Ei mulla aika kulu millään, kun ei saa nähdä kavereita koulussa! Mitä ihmettä minä teen? Miksi ihmeessä tämä koko lukuloma on?” Voi sitä valituksen määrää! Tyttö oli ollut helppo murrosikäinen, mutta nyt hän otti menetetyn murkkuiän takaisin. ”Lukulomalla opiskellaan ylioppilaskirjoituksia varten, ole hyvä vain”, minä opastin. ”Miksi minun pitää kirjoittaa ylioppilaaksi?” tyttö jatkoi marinaa. ”Mitä ihmettä sinä sitten olisit halunnut tehdä?” ”No, alkaa vaikka kampaajaksi.”

Noista tapahtumista on aikaa, tyttö pyörittää omaa sosiaalialan yritystä, ja eiköhän se väkisin väännetty ylioppilastutkintokin ole jossain määrä ollut apuna opiskelun eri vaiheissa.

”Onneen pakottamisessa” ei tarvitse aina olla kysymys aikuisen ja nuoren välisestä suhteesta. Myös ystävä, satunnainen tuttavuus, asioita hieman ulkopuolelta katsova sukulainen tai joku muu voi nähdä ihmisen elämässä ja tilanteessa jotain sellaista, mitä tämä itse ei ole huomannut. Silloin hienovarainen huomautus, syvällinen keskustelu, kuuntelu, ymmärtäminen ja neuvominen voi tuoda jotakin aivan uutta toisen elämään. Ehkä meidän ei tarvitse nyt puhua onneen pakottamisesta, vaan onneen ohjaamisesta, tien näyttämisestä. Saattaa olla, että asioista keskustelu, rohkaisu saa ihmisen ajattelemaan omaa elämäänsä uudella tavalla. Pienikin lause voi saada aikaan suuria asioita.

Matkustaminen voi olla vaarallista

Keskiviikko 22.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Matkustaminen voi olla vaarallista

Olin opiskeluvuosieni aikana yhden kesän töissä USA:ssa Kansasin osavaltiossa tyttöjen partioleirillä (en ole koskaan harrastanut partiota, mutta se on pikku juttu tässä kokonaisuudessa). Minulla sattui olemaan muutama tunti vapaata, ja ajattelin tutustua ympäröivään maaseutuun pyöräillen. Minulle sanottiin, että minun tulisi olla varovainen, ja että kannattaisi oikeastaan harkita pyöräretken unohtamista. Otin siis pyörän ja ajelin pois aidatulta leirialueelta – oli muuten sen verran hulppea alue, että sieltä löytyi suuri uima-allas, oma hevostalli ja paljon muuta mukavaa amerikkalaiseen malliin. Retkielämys ei ollut kovinkaan ihmeellinen, ja jonkin ajan kuluttua päätin palata takaisin. Pyöräilin pitkin autiota tietä, taloja oli harvakseltaan. Moottoripyörä ohitti minut, ja huomasin, että se pysähtyi tien viereen jonkin matkan päähän. Mies nojaili pyöräänsä, ja minä ohitin hänet mitään sanomatta. Jonkin ajan kuluttua moottoripyörä ajoi ohitseni jälleen, mies pysähtyi odottamaan minua, mutta antoi minun pyöräillä rauhassa. Tämä toistui muutaman kerran, ja aloin olla todella peloissani. Pian huomasin kuitenkin, että kohtuullisen matkan päässä oli talo ihan tien vieressä. Heilutin kättäni ikkunoihin päin ja huutelin useaan kertaan, että olen tulossa. Kiva nähdä taas! Kun mies seuraavan kerran ajoi ohitseni, hän ei enää pysähtynyt. Olinko pelastunut jostakin pahasta?

Asuin Saksassa vuoden verran vaihto-oppilaana. Erään kerran tulin myöhäisellä junalla Kölnistä Leverkusenin asemalle. Olin ollut kavereiden luona, mutta koska kello oli jo paljon, en viitsinyt vaivata ketään hakemaan minua asemalta. Oli pimeä, missään ei näkynyt ihmisiä, matkaa kotiin oli kohtuullisen paljon, alikulkujen läpi oli käveltävä, pelotti. Ihan pian seuraani liittyi keski-ikäinen mies. Hän ihmetteli, miksi olin niin myöhään yksin liikkeellä. Enkö ymmärtänyt, että se oli vaarallista? Mihin olin menossa?Kerroin, kun en muutakaan keksinyt, että asuin Herr Doctor Scriban perheen luona, enkä viitsinyt heitä häiritä tähän aikaan. Mies otti laukkuni ja sanoi saattavansa minut perille. Pelotti. Kamalasti. Mutta mies teki niin kuin lupasi, saattoi minut turvallisesti kotiin, tervehti ”kasvattiperhettäni” ja jutteli heidän kanssaan kotvan. Enää ei pelottanut, ainoastaan hävetti.

Meksikolainen Amalia ja minä päätimme lähteä kesällä Italiaan interreilaamaan. Suunnitelma oli, että…. Ai, niin, ei ollut suunnitelmia, olipahan reppu ja vähän rahaa. Saavuimme Roomaan, josta lähdimme kiireesti pois muutaman nähtävyyden katsottuamme. Kaupunki oli meille liian kallis, ja olihan se jo parissa päivässä nähty. Valuutan vähyyden vuoksi päätimme liftata eteenpäin. Totta kai se olisi vaarallista, mutta ihan tosi – ei kai nyt liftaaminen ole vaarallista. Pitää vain katsoa, kenen kyytiin nousee. Mies oli siisti, nelikymppinen, ja hyppäsimme reippaasti kyytiin. Minä istuin takana, Amalia edessä. Koska hänen äidinkielensä oli espanja, hän ymmärsi italiaa jonkin verran. Rento tunnelma oli ohi aika pian, sillä mies ilmoitti, että me saatoimme olla vaarassa. Hänen mukaansa emme voisi tehdä mitään (olimme moottoritiellä), hän puolestaan pystyisi ajamaan minne tahansa ja… Amalia käänsi minulle miehen puheet, minä otin repustani pienen puukon ja pidin sitä hikisessä kädessäni koko loppumatkan ajan. Se siitä liftaamisesta. Onneksi tapasimme saksalaiset veljekset, jotka olivat liikkeellä omalla autolla, ja loppureissu olikin tosi kiva.

Eniten minua on pelottanut yksin taksissa Pariisissa. Minun oli ajettava lentokentältä hotelliin, yövyttävä siellä, ja seuraavana aamuna olisi lento New Yorkiin. Tietysti oli pimeä. Menin taksin takapenkille ja totesin, että etupenkillä istui kuljettajan lisäksi koira. Sanoin osoitteen, eikä hotellia meinannut millään löytyä. Taas pelotti. Minne tuo mies vie minut? Kukaan ei koskaan saa tietää, jos jotain tapahtuu. Hotelli löytyi lopulta, maksoin kyydin ja menin sisään. Ilmoitin varanneeni huoneen, mutta varausta ei löytynyt. Ei voi mitään. Kyllä voi! Puhuin itselleni pienen huoneen, ja jo samana iltana tapasin hotellissa suomalaistytön, joka oli tulossa kanssani samalle lennolle.

En pelkää lentämistä, osaan (mielestäni) olla kohtuullisen varovainen, vaikka en kaihda uusia ihmisiä ja tilanteita. Nyt on matkustamiseen kuitenkin tullut tekijä, joka pakottaa minut yhä uudelleen miettimään, mitä riskejä minun kannattaa ottaa. Toisaalta on naurettavaa, että en mene Haaparannalle Tornion reissullani, mutta toisaalta: onko sittenkään? Lähdenkö Viroon? Espanjaan en tietenkään matkusta, mutta miten olisi Kreikka? Tuo nuoruuden rohkea matkalainen on ilmeisesti nyt kohdannut itseään voimakkaamman vastustajan. Se on vastustaja, jota ei näe, eikä kuule, mutta joka on pannut koko maailman polvilleen.

"Sydän, sydän!"

Torstai 16.7.2020 klo 21.51 - Pirkko Jurvelin

"Sydän, sydän!" on vasta ilmestynyt nuorille kohdentamani romaani, joka käsittelee poikkeuksellista aihetta: elimensiirtoa. Romaanin päähenkilö Stella herää nukutuksesta sydämensiirtoleikkauksen jälkeen, mutta hän on kadottanut muistinsa operaation yhteydessä. Perhe ja tuttavapiiri huomaa myös, että Stellan identiteetti on kokenut suuren muutoksen.

Tehdessäni taustatyötä kirjaani varten löysin aihetta koskevia, suorastaan hätkähdyttäviä tarinoita. Minun oli pakko ruveta pohtimaan, onko todennäköistä, että luovutetun sydämen mukana uuden elimen vastaanottaja saa myös uusia persoonallisuudenpiirteitä. Lukemieni kertomusten mukaan se on ainakin mahdollista. 

Esittelyvideossa keskustelen uudesta kirjastani muutaman lukuryhmään kuuluneen nuoren kanssa. He auttoivat minua kieleen ja nuorten kulttuuriin liittyvissä asioissa. Minulla oli apuna myös nuori nainen, joka on pelannut salibandyä myös Sveitsissä. Hän tutustutti minut "säbän" maailmaan. Lukuryhmän käyttö oli minulle uusi ja erittäin mieluisa kokemus. Kiitos teille, tytöt!

Mitä heille tapahtui?

Lauantai 11.7.2020 - Pirkko Jurvelin

                                        Mitä heille tapahtui?

Ollessani iltakävelyllä Valamon hautausmaalla pysähdyin pitkäksi toviksi erään hautaristin ääreen. Luin useaan kertaan metallilaatassa olevan tekstin, sillä jotenkin sitä oli vaikea sisäistää ensi lukemalla.

                                TEODOR VASILINP. BORDIN LAPSET

                                OLGA *28.2.1935 REINO *26.6.1936

                                            ERKKI 11.1.1938

                                       Hukkuivat 20.10.1945

Kymmenvuotias Olga, yhdeksänvuotias Reino ja seitsemänvuotias Erkki, kaikki saman perheen lapsia, olivat hukkuneet yhtä aikaa. Miten tällainen traaginen tapahtuma on ollut mahdollista? Oliko kyseessä ehkä laivaonnettomuus? Olimmehan Heinävedellä, jossa vesiliikennettä on aina ollut paljon. Mieleeni tuli myös, että lapset ovat hukkuneet muualla (Laatokalla, sukulaisten luona vieraillessaan?), mutta haudattu kotipaikalleen. Lasten kohtalo vaivasi minua sen verran, että yritin hakea tapauksesta tietoa vasta saamieni oppien mukaan. Olinhan ollut Valamossa juuri kurssilla, jossa opeteltiin erilaisten tiedostojen, lehtien, kuvien, tekstien hakemista. En saanut selville mitään, sillä harmikseni kyseisenä ajanjaksona paikkakunnalla ilmestyneet lehdet eivät olleet vapaasti luettavissa.

Laitoin sähköpostia Heinäveden kirjastoon ja kysyin, olisiko heillä mahdollisesti saatavilla jotakin tietoa kyseisestä tapahtumasta. Ammattitaitoinen virkailija lähetti jo seuraavana päivänä minulle liitetiedoston sukuselvityksestä, muuta tietoa tapauksesta ei löytynyt. Sukuselvitys avasi tapahtumaa jonkin verran. Isän nimi oli kirjoitettu asiakirjoissa muotoon ”Feodor”, hän oli syntynyt vuonna 1896. Lasten äiti oli nimeltään Matrona Mihailintytär Truhponen, ja hän oli syntynyt vuonna 1900. Bordin perhe on ollut hyvin lapsirikas, sillä ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1918 (eli äiti on ollut 18-vuotias, oli ehkä naimisiin mennessään 17-vuotias) ja kolmastoista lapsi vuonna 1941. Komea perhe, työtä pariskunnalla on ainakin riittänyt.

Perheen kolmen lapsen kuolemasta asiakirjat mainitsevat:” Olga, Reino ja Erkki jäivät jäihin yhteisellä koulumatkalla yhden pudotessa ja kahden mennessä pelastamaan +20.10.1945.” Syksy oli varmasti ollut kylmä, kun lokakuun loppupuolella olivat vedet jo jäässä. Oliko joku lapsista mennyt leikkimään jäälle, vai kulkiko koulumatka siten, että jään yli oli helppo oikaista? Sitä asiakirjat eivät kerro. Kolmen lapsen menettäminen yhtä aikaa on aivan käsittämätöntä. Kuinka sellaisesta voi selvitä? Voiko sellaisesta selvitä? Sukukirjojen mukaan lasten äiti on kuollut 53-vuotiaana, eli hän eli vielä kahdeksan vuotta tuon kauhean onnettomuuden jälkeen. Lasten isä, Teodor, kuoli jo kolme vuotta aikaisemmin.

Tämä ei ollut ainoa menetys, joka oli kohdannut Bordin perhettä. Ennen hukkumisonnettomuutta, perheen Vihtori-niminen poika oli kuollut (vuosilukua ei mainita). Asiakirjoissa sanotaan:” Vihtori kuoli 3 v hevosen potkaisemana”. - Uskon, että tuossa perheessä on usein huokaistu:”Miksi? Miksi juuri meille annetaan tällaiset koettelemukset?” Vai onko pariskunta tyytynyt Herran tahtoon.

Kävin katsomassa Oulun museossa olevaa ”Huolella haudatut” näyttelyä. Koska kirkon lattian alle hautaaminen on ollut yleistä 1700-luvun lopulle saakka, arkeologeilla on ollut mahdollisuus tutkia eri aikakausien hautaustapoja jäljelle jääneistä vainajista ja heidän vaatteistaan ja mukana haudatuista esineistä. Esillä oli paljon tietoa myös Keminmaan kirkkoherran Rungiuksen muumiosta, jota olen joskus käynyt katsomassa kyseisessä kirkossa, ja joka on tänä päivänäkin siellä esillä. Tuosta näyttelystä jäi mieleeni erityisesti pienen lapsen hautaan valmistaminen (en muista, mikä vuosisata oli kyseessä). Nuoret naiset ja miehet kokoontuivat yöksi muistelemaan vainajaa ja valmistamaan hänelle hautausvaatteita. Koska lapsikuolleisuus oli yleistä, tapahtuma ei painottunut suremiseen, vaan tilaisuus saattoi olla jopa hilpeä. Kyseisissä menoissa oli mahdollista solmita tuttavuuksia, jotka johtivat kihlauksiin.

                                   "Tuuti lasta tuonelahan,

                                    Lasta lautojen sylihin,

                                   Alla nurmen nukkumahan,

                                    Maan alla makoamahan.”

                                      (Kanteletar 1887)

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Tiistai 7.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Viime päivinä olen siivonnut kaappeja. Lapsenlapsi on muuttanut meiltä ensimmäiseen ihka omaan kotiinsa, ja minä siirtelen tavaroita paikasta toiseen. En ainoastaan siirtele, vaan heitän myös pois. Löysin vanhoja kalentereitani ja hetken niitä selailtuani päätin, ettei niitä enää tarvitse säilyttää. Erään vuoden kalenteriin olin liimannut edesmenneen teologian tohtorin Martti Lindqvistin kirjoittaman pohdiskelevan esseen kokoelmasta ”Pidot peilisalissa”, ja teksti on mielestäni niin satuttava, että haluan jakaa sen täällä.

Surutyö vai käpertyminen onnettomuuteen

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin törmään ihmisiin, jotka ovat elämänsä jossakin vaiheessa päättäneet, että heidän onnensa on onnettomuudessa. He ovat tulleet riippuvaisiksi pahasta olostaan.

Kummallista, mutta totta. Selityskin siihen löytyy.

Kun elämässä tulee vastaan kriisi, tuntuu kuin törmäisi kiviseinään. Spontaani reaktio tähän törmäyskipuun on vetäytyminen, meneminen suppuun ja sykkyrään. Samalla syntyy halu saada takaisin se, minkä on menettänyt, halu palata siihen hetkeen, jolloin painajainen ei vielä ollut alkanut.

Se ei kuitenkaan onnistu. Kriisi polttaa sillat takana. Entistä elämää ei voi saada takaisin. Eteenpäin veisi kyllä montakin tietä, mutta monet valitsevat pystyyn kuolemisen. Onnettomuuden hellimisestä tulee elämänsisältö. En kuulu mihinkään. En tarvitse ketään. En pyydä mitään. Päätän olla sivullinen omassa elämässäni.

Surutyön tarkoituksena on estää kroonistuva sykkyröityminen. Surutyö ei liity ainoastaan kuolemaan, vaan kaikkiin menetyksiin ja suuriin elämänmuutoksiin. Ihminen saa lahjaksi surun, jotta se aloittaisi hänen sisällään puhdistavan työnsä. Jos puhdistuminen saa tapahtua esteettömästi, suru kuluttaa oman voimansa loppuun. Elämä jatkuu.

Martti Lindqvist

Slow Life Movement, Hitaan elämän liike

Torstai 2.7.2020 - Pirkko Jurvelin

Hitaan elämän liike

Slow Life Movement

Autolla ajaessani minulla on yleensä päällä klassisen musiikin kanava. Viime viikolla kanavaa etsiskellessäni satuin kuulemaan keskustelua ”Hitaan elämän liikkeestä”. Aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäin kuuntelemaan ohjelmaa, kunnes saavuin kaupan pihalle. Pohdiskelin, mistähän tässä oikein oli pohjimmiltaan kysymys. Kotiin palattuani rupesin etsimään asiasta tietoa netistä, ja englanniksi sitä löytyikin jonkin verran.

Hitausliike (ei minun suomennokseni) eli Slow Movement sai alkunsa italialaisen Carlo Petrinin protestista. Mies ei voinut hyväksyä sitä, että Roomaan perustettiin vuonna 1986 McDonalds-ravintola, siis pikaruokapaikka, ja Petrini julisti, että kunnollinen ravintola on ”slow food-restaurant” (>< fast food restaurant).

Geir Berthelsen ja hänen luomansa The World Institute of Slowness julkaisi vuonna 1999 vision hitaasta planeetasta. Carl Honoré puolestaan kirjoitti vuonna 2004 teoksen ”Hitauden ylistys”. Honoré kirjoittaa liikkeen ajatuksesta:” Se on kulttuurivallankumous sitä ajatusta vastaan, että nopeampi on parempi. Hitauden filosofia ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään etanan vauhtia, vaan se tarkoittaa sitä, että asiat tehdään oikealla nopeudella… Asiat halutaan tehdä mahdollisimman hyvin sen sijaan, että ne tehtäisiin mahdollisimman nopeasti. Laatu on määrää tärkeämpi joka asiassa, olipa kyse sitten työstä tai ruuasta.”

Nykyihmiselle annetun diagnoosin nimi on ”aikasairaus”, ja kuka tahansa (myös eläkeläinen ja lomalla oleva) tunnistaa tämän sairauden oireet itsessään: jatkuva kelloon vilkuilu ja päivän aikatauluttaminen. Mutta miten omaa elämää voi sitten yrittää hidastaa? Asialle omistautuneet neuvovat seuraavaa: Tee vähemmän, keskity ihmisiin, arvosta luontoa, ole läsnä juuri tässä hetkessä, syö hitaammin, aja hitaammin, laita puhelin ja muuta vastaavat koneet syrjään hetkeksi, keskity vain yhteen tehtävään kerrallaan…

Uskon täysin siihen, että elämäntahdin hidastaminen parantaa elämänlaatua. Asiasta on tehty myös tutkimuksia, mutta mielestäni ilman niitäkin on täysin ymmärrettävää, että tunnen oloni paremmaksi, jos olen päättänyt tänään tehdä yhden tärkeän homman niiden kymmenen sijaan, jotka myös ovat listalla. Olen aivan varma siitä, että me kaikki olisimme terveellisempiä, tasapainoisempia, tyytyväisempiä ja vaikka mitä, jos malttaisimme hidastaa elämäämme. MUTTA, sitten tulee se iso mutta, joka monesti hankaloittaa tätä suotavaa prosessia. Ensiksikin: Kuka tekee ne kaikki hommat, jos minä en niitä tee? Ja toiseksi: Eikö se ole laiskuutta, jos vain lueskelee tai istuskelee luonnosta nauttien? Miten ihmeessä saisi itsestään nitistettyä sen sivupersoonan/geenin/ominaisuuden, joka ehdottomasti kieltää hidastelun. Ainoastaan lomalla se on sallittua, koska… niin koska on loma, eikä silloin tarvitse tehdä mitään. Sana ”loma” antaa luvan rentoon elämään. Ja siksi toisekseen: En millään jaksaisi istua ongella tuntitolkulla siimaa tuijottaen. Kymmenen minuuttia olisi ihan ok, mutta sitten pitäisi jo ruveta hommiin.

Tulin eilen Valamoon. Jo tulomatkalla sain puhelinsoiton, jossa tulevalle majoittujalle kerrottiin, että ukkosmyrskyjen johdosta Valamossa ei ole ollut sähköjä vuorokauteen. Siis ei sähköjä. Koko totuus selvisi minulle perillä, kun sain tietää, ettei suihkuun olisi menemistä, vain määrättyjä vessoja voi käyttää, noutopöydän sijaan sain keittoa ja näkkileipää, ja kaikenlainen somettaminen oli lähes mahdotonta. Siinä minulle oli slow lifea ja kaiken lisäksi vielä rankkasateen kanssa tarjoiltuna. Onneksi sähköt palasivat illan mittaan, ja pelko liiallisesta hidastelemisesta poistui.

Blogin lopuksi tarjoilen teille kurssilla kuulemani ajatuksen. Jos joku yhtään ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kertokoon myös minulle, kiitos.

”Älkää juosko ajan perässä, antakaa ajan tulla kohti.”

Tervetuloa työhuoneeseeni

Lauantai 27.6.2020 klo 19.58

All Lives Matter

Keskiviikko 24.6.2020 - Pirkko Jurvelin

All Lives Matter

Olin toisella tai kolmannella luokalla kansakoulussa, kun pääsin käymään kylään luokkatoverini luo. Hän oli herttainen ja kiltti tyttö, jonka koulumenestys ei ollut kovin vakuuttava. En ollut aikaisemmin käynyt niin vaatimattomassa – suorastaan köyhässä – asunnossa. Ystävälläni oli useita sisaruksia, sillä tuohon aikaan (ennen ehkäisyvälineiden kehittämistä) lapsia oli perheissä yleensä monta, eikä taustalla ollut useinkaan uskonnollinen tai elämänkatsomuksellinen vakaumus. Muistan, että istuin hämärässä huoneessa seinän vieressä penkillä. Huoneen keskellä oli pöytä, muuta en sisustuksesta muista. Oliko sitä edes? Perheessä oli pieni vauva, ja halusin ottaa hänet syliini. Kun pitelin lasta varovaisesti lähelläni, huomasin, kuinka voimakas pissan haju sitä ympäröi. Tuo vierailu jäi ainoaksi ystäväni kodissa, mutta muistan sen aina, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin tekemisiin konkreettisen köyhyyden kanssa. Luokkatoverini jäi luokalle heikon koulumenestyksen vuoksi. Nykyisin hänen oppimisvaikeuksiaan olisi osattu hoitaa ja tukea häntä ja koko perhettä monella tavoin.

Tuon ajan yhteiskunnasta voin todeta sen, että luokkaerot olivat olemassa, vaikka niistä ei puhuttu, eihän niitä edes aina tunnistettu. Totuus on kuitenkin se, että hyvin usein opettajan lapsesta tuli aikuisena opettaja ja talonmiehen pojasta talonmies. Ei siinä mitään, kavereita oltiin kuitenkin kaikkien kanssa.

Pitkän opettajanurani aikana olen saanut olla tekemisissä monenlaisten lasten ja perheiden kanssa. Muistiini on hyvin jäänyt eräskin pieni poika, jolle oli kasautunut monenlaisia ongelmia. Lapsi oli aivan ihana, ja me tulimme hienosti toimeen keskenämme, mutta hänen elämänsä oli liian monella tavalla kuormittunut. Eräänä päivänä sosiaalityöntekijä tuli luokseni ja ilmoitti, että poika ei tule enää kouluun. Hänet laitettiin sijaisperheeseen. Minulle asia oli yllätys, vaikka en sitä lopulta ihmetellytkään. Vieläkin mietin juuri tuota lasta ja toivon, että hänen elämänsä sai hyvän suunnan.

Suomessa on syrjäytyneitä nuoria (15–29-vuotiaita) noin 60 000. Syrjäytymisen syyt ovat moninaiset, sekä yhteiskunnallisista tekijöistä että perhe- ja yksilökohtaisista seikoista johtuvia. Valitettavan usein perheen sisäiset ongelmat voivat olla myös ylisukupolvisia. Pisa-tutkimus antaa voimakkaasti viitteitä siitä, että lapsen ja nuoren kotioloilla on vaikutus koulumenestykseen. Samaa näkemystä tukee tänä keväänä tehty huomio: koronaolojen vuoksi kotiopetuksessa olleista pärjäsivät ne lapset, joiden kasvuolosuhteet (koti, perhe) olivat ns. ”tavalliset”.

Kuten edellisessä blogissani kerroin, USA:ssa musta nuori putoaa helposti ulos koulutuksesta ja ajautuu valkoihoisia herkemmin rikoksiin. Suomessa ei ole vastaavaa rodusta johtuvaa asetelmaa, mutta väristä välittämättä meillä on yhteiskunnallinen ongelma: koulupudokkaat, joita tämän hetken mukaan alle 30-vuotiaista on 70 000. Se on valtava määrä nuoria! Nämä koulupudokkaat, jotka hyvin suuressa määrin ovat vaarassa syrjäytyä yhteiskunnasta, voisivat asuttaa kokonaisen kaupungin (esim. Lappeenrannassa on n. 72 000 asukasta).

Black Lives Matter-liike tahtoo nostaa esille mustien kärsimät vääryydet. Toivon vilpittömästi, että tämä liike ja sen ympärillä tapahtuva liikehdintä auttavat mustia ihmisiä saavuttamaan ne mahdollisuudet ja oikeudet, joita valkoisilla on ollut aina. All Lives Matter-liike on ollut monenlaisen kritiikin kohteena, mutta sen sanoma on selvä: jokaisella elämällä on merkitys. Meidän suomalaisten on helppo pysytellä sivussa, kun puhutaan BLM-liikkeestä, koska koemme, ettei asia meitä juurikaan kosketa. Meidän ei kuitenkaan pidä naivisti sulkea silmiämme ja ajatella omahyväisesti, että on ihmisen oma syy, jos hän ei pärjää elämässään. Vaikka henkilökohtaisesti emme pystyisikään paljon asioihin vaikuttamaan, niin voimme kuitenkin välittää asenteemme ympäristöömme: All Lives Matter.

Black Lives Matter

Sunnuntai 14.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Black Lives Matter

Kun mustaihoinen George Floyd kuoli Minneapolisissa poliisin väkivallan uhrina, tapahtuma sytytti valtavan mellakka- ja vastamellakka-aallon ympäri maailman. Oikeutetusti on esimerkiksi tuotu esille fakta, jonka mukaan mustat joutuvat todennäköisemmin poliisin ampumaksi ja vakavan väkivallan kohteeksi kuin muut etniset ryhmät. Black Lives Matter (järjestö perustettu 2013) eli BLM voidaan suomentaa esimerkiksi:”Mustien elämällä on väliä”. Ajatuksena on luonnollisesti se, ettei rotu tai ihonväri saa vaikuttaa ihmisen kohteluun tai hänen elämäänsä ylipäätään. Suurin osa niistä mielenosoituksista, joista olemme kuulleet, ei kuitenkaan ole tämän organisaation järjestämiä, vaikka slogania käytetään sujuvasti ympäri maailman.

Välikommenttina tähän minun täytyy sanoa, että aiheesta on hankala kirjoittaa suomeksi, koska täysin hyväksyttyä ja korrektia sanaa ilmaisemaan ihmisen ihonväriä, ei suomen kielestä löydy. Sen ymmärtää jokainen, että sana ”neekeri” on kielletty. Muistan yhä sen aapiskirjan (minulla on se hyllyssäni), jossa oli kaunis kuva ja teksti:” Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” No, se oli silloin. Sana ”musta” on myös liian kova tai suorastaan tökerö. Eiväthän lapsetkaan saa enää leikkiä ”Kuka pelkää mustaa miestä?”. Viimeisin versio tuosta oli muistaakseni ”Kuka pelkää jäämiestä?”. Voisinko käyttää sanaa ”värillinen”? Ei hyvä, kuulostaa siltä, että korostan henkilön ihonväriä jonkin muun ominaisuuden jäädessä mahdollisesti vähemmälle huomiolle. Tämä on hankalaa, mutta kun tajusin, että USA:ssa mustat sanovat ”black”, päätin myös käyttää sanaa ”musta”.

Syyt mustien ja valkoisten välisiin ongelmiin lepäävät syvällä USA:n historiassa. Orjuus kiellettiin Yhdysvalloissa lailla vuonna 1865, ja suurin osa liittovaltion nykyisistä mustista asukkaista on näiden entisten orjien ja heidän jälkeläistensä jälkeläisiä. Historia ei unohdu, ja solutkin muistavat. Näennäisen vapauden ja tasa-arvon alla kytee vuosisatojen epäluottamus, viha ja kauna, josta on vaikea päästä eroon millään laeilla. Virallisesti rotuerottelua ei ole olemassa, mutta käytäntö on monin paikoin toinen. Hyvin usein asuinalueet jakautuvat etnisesti, ja mustien on vaikea päästä yksityiskouluihin taloudellisten syiden vuoksi. Tutkimusten mukaan mustaihoisen todennäköisyys olla köyhä on kolme kertaa suurempi kuin valkoisella, ja lukion suorittamisen mahdollisuus on puolet valkoisiin verrattuna. Yhdysvaltain Oikeusministeriön arvion mukaan joka kolmas musta joutuu jossakin elämänsä vaiheessa vankilaan. Näitä tutkimustuloksia, joissa näkyy mustan ihmisen huonompiosaisuus valkoiseen verrattuna (siis Yhdysvalloissa) löytyy loputtomiin. Ongelmia pyritään ratkaisemaan lainsäädännöllisesti ja monilla muilla keinoilla, mutta orjuuden luoma epätasa-arvo näyttää olevan vaikeasti poistettavissa.

Näin siis tämän päivän Yhdysvalloissa. Miten on meillä Suomessa? Lainaan yle:n uutista:”Yhdenvertaisuusvaltuutetun tuore selvitys osoittaa, että neljä viidestä afrikkalaistaustaisesta on kokenut Suomessa syrjintää ihonvärinsä takia. Yleisimmin rasistista syrjintää ja häirintää kohdataan julkisissa kaupunkitiloissa, kouluissa ja työpaikoilla. Valtaosa vastaajista oli kohdannut syrjintää kuukausittain, viikoittain tai päivittäin.” Tämä on tilanne meillä täällä Suomessa, maassa, jonne ei ole koskaan tuotu mustia orjia Afrikasta. Rasismi on pelkoa, jota tuntevat sekä valkoiset että mustat. Sitä joutuu kokemaan lähes jokainen maahanmuuttaja tai turvapaikanhakija. Rasismi on ihmisen pelkoa siitä, että musta mies tuhoaa valkoisen rodun edustajan hengen, oikeudet ja omaisuuden. Rasismi on pelkoa vieraan, tuntemattoman edessä. Rasismi on suojelunhalua, joka ylittää terveen järjen ja faktat.

Ystäväni Omar on asunut Suomessa jo lähes viisi vuotta. Hän käy töissä, hänellä on suomalainen tyttöystävä, hänellä on pankkitili, hän on erittäin kohtelias ja ystävällinen. Kysyin häneltä, onko hän kokenut Suomessa rasismia. Hän vastasi, ettei ole, mutta epäilen, että hänen kohteliaisuutensa esti häntä olemasta ihan rehellinen. Omarin tyttöystävä kertoi, että tälle on joskus huudeltu jotakin, mutta onneksi ei mitään sen kummempaa. - Onko sinun perääsi huudeltu kaduilla?

Rajaton mieli

Keskiviikko 10.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Rajaton mieli

Cameron Mott oli yhdeksänvuotias, kun lääkärit päättivät poistaa häneltä koko oikean aivopuoliskon lopettaakseen ne hengenvaaralliset kohtaukset, joista lapsi kärsi. Leikkauksen jälkeinen ennuste oli, että Cameron halvaantuisi mahdollisesti loppuiäkseen. Onneksi ennuste ei käynyt toteen, vaan lapsi alkoikin yllättäen liikkua. Lääkärit päättelivät, että aivojen vasemmassa puolessa muodostui leikkauksen jälkeen uusia, tarvittavia yhteyksiä, jotka suorittivat poistetun oikeanpuoleisen puoliskon tehtäviä. Tämän leikkauksen jälkeen aivopuoliskoja on poistettu muiltakin lapsilta. Christina Santhouse oli kahdeksan, kun hänet leikattiin. Hän suoritti lukion erinomaisin arvosanoin, jatkoi yliopistoon ja toimii nyt logopedina.

Jo Boalerin teos ”Rajaton mieli, opi, elä ja kehity ilman esteitä” on täynnä innostavia esimerkkejä aivojen muovautuvuudesta (ns. neuroplastisuus). Jo tähän alkuun voin tiivistää teoksen sanoman seuraavasti: Aivot muuttuvat kaiken aikaa, ja niitä pystytään muuttamaan. Ei ole olemassa miesten ja naisten aivoja, ei ole olemassa hyvää ”matikkapäätä” tai ”kielipäätä”. Tyttäreni kertoi lukeneensa tutkimuksesta, jossa opettajalle annettiin lukuvuoden alussa uusi ryhmä. Samalla hänelle kerrottiin, että tietyt neljä oppilasta olivat luokan lahjakkaimpia. Itse asiassa heidät oli satunnaisotannalla valittu ryhmästä, eikä heidän osaamisensa erottunut muusta joukosta. Kuitenkin tutkimusjakson lopussa kävi selville, että juuri nämä neljä oppilasta olivat edistyneet parhaiten luokassa. Toisin sanoen opettaja kohteli (tiedostamattaan) näitä lapsia siten, että heidän oppimisensa parani. Tässä on ilmeisesti kysymys samasta asiasta, jota kutsutaan ”miesten aivoiksi” ja ”naisten aivoiksi”. Boaler kertoo Jenniferistä, jonka professori epäili naista vilpistä, koska hän oli onnistunut niin erinomaisesti matematiikan tentissä. Toisin sanoen professori oletti, ettei naispuolinen opiskelija pystynyt suoriutumaan tehtävistä niin hyvin. Nykyisin Jennifer Brich johtaa matematiikan laitosta Kalifornian yliopistossa. Hän puolestaan joutui puuttumaan erään miespuolisen professorin toimintaan kuullessaan tämän sanovan opiskelijalleen:”Ei se mitään. Sinä olet nainen. Naisten aivot ovat erilaiset kuin miesten, joten et ehkä ymmärrä tätä kunnolla, eikä haittaa, vaikket ymmärrä sitä ollenkaan.”

Lääketieteen tohtori Norman Doidge on yksi heistä, jotka tutkivat ja välittävät uutta tietoa aivojen neuroplastisuudesta. Hän nimittää ”pimeiksi vuosiksi” sitä aikaa, jolloin aivojen uskottiin olevan muuttumattomat.

Torontossa on Arrowsmith-koulu, jossa osa oppilaista opiskelee muutaman kuukauden, toiset vuosia. Opiskelijoilla on erityisongelmia oppimisen kanssa, ja heillä on monenlaisia diagnosoituja vaikeuksia. Arrowsmith-koulussa opettajat pyrkivät tunnistamaan aivojen heikkoudet (tavallisissa oloissa lapsen/opiskelijan vahvuuksia painotetaan), ja kohdistavat opetuksen juuri niihin, eli oppilaan aivoihin pyritään muodostamaan uusia hermoratoja ja yhteyksiä. Boaler painottaa myös virheiden tekemisen tärkeyttä. Kyllähän mekin tunnemme sananlaskun:”Virheitä tekemällä oppii.” Erehdykset, kömmähdykset, virheet opettavat paljon, eikä niitä tulisi kenenkään hävetä, sillä oppimisen kannalta niistä on vain hyötyä.

Älä siis enää sano itsellesi: Se on asia, jota en yksinkertaisesti voi oppia. Minulla ei ole siihen tarvittavia kykyjä. Sinä voit oppia, mutta se vaatii paljon työtä, lukuisia toistoja virheiden tekemistä ja niistä oppimista sekä moniulotteista lähestymistapaa. Juuri tuo moniulotteinen lähestymistapa on asia, jonka soisin kaikkien opettajien omaksuvan - eikä tietenkään ainoastaan opettajien. Kun opiskelet harrastuksenasi vaikka espanjaa, mieti, mitä keinoja ja aisteja olet tähän asti käyttänyt. Mikä on vielä kokeilematta? Löydätkö jonkun uuden lähestymistavan? Mitä vielä keksit? Se voi olla jotakin ihan tavallista (kirjoita kesän aikana kaikki oppikirjasi kappaleet vihkoon – käden ja silmien yhteistyö tuottaa varmasti tuloksia), tai sitten jotakin aivan huikean erikoista.

Lopuksi vielä matematiikanopettaja Jimin kertomus viidesluokkalaisten oppitunnilta, jossa aiheena oli potenssilaskennan eksponentit (Siis mitä? Minullahan on kielipää, enkä ymmärrä tuosta mitään. Vai miten tämä homma nyt meneekään...).

” He (oppilaat) alkoivat taitella neliönmuotoisia papereita kolmioiksi. Ja he keksivät itse, että osien välillä on eksponentiaalinen suhde. Kun he taittelivat paperin kerran, heillä oli kaksi osaa. Ja kun he taittelivat kahdesti, osia oli neljä. Sen jälkeen he alkoivat nähdä kakkosen potensseja jokaisessa taitoksessa. Ja he tekivät havainnon itse, koska me olimme harjoitelleet kymmenjärjestelmää ja kymmenen potensseja. Pääsin siis seuraamaan, kuinka opit yhdistyivät oppitunneilla, ja se oli kerrassaan upeaa.” Eli tämän kesän läksy: Opettele jotakin uutta!

"Jokainen päivä on hyvä päivä"

Lauantai 6.6.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jokainen päivä on hyvä päivä”

Lukiessani Jo Boalerin teosta ”Rajaton mieli” törmäsin ihan kirjan loppusivuilla nimeen Henry Fraser. Täytyy myöntää, että Boalerin aikaisempi teksti unohtui, kun aloin lukea tämän nuoren miehen elämästä. Palaan toisessa blogissani Boaleriin, jonka teos ja tutkimukset ovat mielestäni niin tärkeitä, että jokaisen – iästä riippumatta – pitäisi päästä osalliseksi siitä tiedosta, että aivoja voi muuttaa. Ihan tosi! Mutta siitä siis toiste.

Englantilainen Henry Fraser oli 17-vuotias lukiolainen ja innokas urheilija, joka pelasi koulunsa rugby-joukkueessa. Kouluvuoden päätyttyä hän suuntasi ystävineen lomamatkalle Portugaliin nauttimaan auringosta ja lukuvuoden jälkeisestä vapaudesta. Matkan viidentenä päivänä Fraser löi sukeltaessaan päänsä merenpohjaan, ja tässä onnettomuudessa hän loukkasi pahasti selkäytimensä. Nuorukainen kuvailee, kuinka hän kellui meressä kasvot alaspäin voimatta liikuttaa käsiään tai jalkojaan. Ystävät pelastivat Fraserin hukkumiskuolemalta.

Sairaalajakso kesti kuukausia, ja aluksi Henry oli kuusi viikkoa ikkunattomassa huoneessa saamatta syödä tai juoda. Kun hän näki oman peilikuvansa ensimmäistä kertaa, hänet valtasi masennus: siitä urheilijanuorukaisesta, joka hän oli ollut, ei ollut jäljellä juuri mitään. Kuitenkin saadessaan ensimmäistä kertaa tuntea ihollaan ikkunasta tulevan tuulenhenkäyksen ja nähdessään auringon paistavan hän tunsi itsensä kiitolliseksi ja nöyräksi, ja hän päätti pitää kiinni näistä tunteista. Henry, joka on halvaantunut kaulasta alaspäin, päätti valita katkeruuden sijasta kiitollisuuden. Olen katsellut nuorukaisen kuvia, ja hänellä on usein päällään huppari, jossa lukee ”Every day is a good day.” eli ”Jokainen päivä on hyvä päivä.”

Henry Fraser oli ollut kiinnostunut kuvaamataidosta jo ennen halvaantumistaan, mutta onnettomuuden jälkeen siitä tuli hänelle harrastus ja oikeastaan ammatti, sillä häntä voi hyvällä syyllä kutsua taiteilijaksi. Henry on luonut taidetta pitämällä sivellintä suussaan, ja hänellä on ollut lukuisia taidenäyttelyitä Englannissa. Hän on saanut ylistävää palautetta julkisuuden henkilöiltä, joista hän on maalannut muotokuvia. Mutta annetaanpa nuoren miehen itsensä kertoa:

”Katson kysyjää (Miten ihmeessä et ole katkeroitunut?) ja kerron herääväni joka päivä kiitollisena kaikesta, mitä minulla on elämässäni… Saan herätä joka aamu ja tehdä työtä, jota rakastan. Saan vastata haasteisiin ja yrittää parhaani monella tavalla. Opin jatkuvasti ja edistyn koko ajan. Kovin moni ei voi sanoa niin, ja kun suhtaudun elämääni sillä tavalla, pidän itseäni hyvin onnellisena. Mitä syytä minulla olisi olla allapäin? Minulla on paljon syytä onnellisuuteen.

Ei ole mitään järkeä vatvoa sitä, miten asiat olisivat saattaneet tai voineet olla. Tapahtunut on tapahtunut, eikä sitä voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä. Elämä on paljon yksinkertaisempaa ja onnellisempaa, kun ajattelee aina, mitä voi tehdä, ei vain sitä, mitä ei voi tehdä.

Jokainen päivä on hyvä päivä.” - Näitä sanoja lukiessa tulee mieleen, ettei iällä ole mitään tekemistä kypsyyden kanssa.

Henry Fraser on kirjoittanut kaksi kirjaa, joista uusin ”The Little Big Things” on ilmestynyt kolme vuotta sitten. Alkusanat teokseen on kirjoittanut J.K.Rowling (mm.Harry Potter-sarjan luoja), joka arvostaa suuresti tätä nuorta miestä. Rowling onkin sanonut, että Henry Fraser on yksi merkittävimmistä ihmisistä, joita hän on koskaan tavannut. Olisin tilannut kirjan itselleni, mutta se on nyt tilapäisesti loppunut, enkä ihmettele asiaa ollenkaan. Se, miten tämä nuorukainen viettää nykyään elämäänsä on ihme, josta ihmiset haluavat lukea. Kaikkein suurin ihme on se, että vaikeasti vammautunut nuori ihminen pystyy lohduttamaan ja kannustamaan kaikkia muita.

Jos haluat tietää Fraserista lisää, materiaalia löytyy valtavasti ainakin englanninkielisiltä sivuilta. Kiitos, Henry, että muistutat olemassaolollasi meitä siitä, kuinka jokainen päivä on hyvä päivä.

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Maanantai 1.6.2020 - Pirkko Jurvelin

Päiväkahvilla yksiön lattialla

Ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa katsomaan uutta yksiötä, jonka hänen tyttärensä oli hankkinut sijoitusasunnoksi. Totta kai, lähtisin mielelläni. Olisi mukava nähdä Hilkkaa, jonka kanssa juttelimme puhelimessa ja laitoimme viestejä, mutta jota en ollut tavannut aikoihin koronaeristyksen vuoksi.

Uusi asunto sijaitsi ihan kotimme lähellä, ja ystäväni odotti minua pihalla vilkuttaen. Jo noustessamme kahdeksanteen kerrokseen ihmettelimme talon suunnittelijoita: hissi oli niin pieni, ettei siinä pystyisi kuljettamaan sohvaa tai pianoa, puhumattakaan paareista, jos nyt sellainen tilanne joskus tulisi. Huoneisto oli kylläkin ihana kuten kaikki uudet asunnot: niin puhdasta ja kaunista, hulppeat näkymät yli Oulun.

Istuimme kalustamattoman yksiön lattialla, nojasimme sen vitivalkoiseen seinään, ja Hilkka kaivoi laukustaan termospullon ja muut tykötarpeet, kaatoi kahvia ja ojensi pullapussin. Sitten aloimme puhua. Ja sitä puhetta jatkuikin parin tunnin verran ilman keskeytyksiä ja taukoja. Meidän elämäntilanteemme ovat samanlaiset, ymmärrämme, mitä haasteita toistemme arjessa on, saatamme olla rehellisiä ilman pakollista ”hyvää kuuluu” asennetta, joka on usein päällä, kun juttelee hieman vieraampien ihmisten kanssa. Kyselimme, kerroimme, neuvoimme ja lohdutimme. Tuon tapaamisen aikana olo keveni, ja näkökulma asioihin syveni. Vilkutimme toisillemme parkkipaikalla ja sanoimme:”Soitellaan!”

Tyttäreni kertoi, kuinka hänen luonaan oli ollut kyläilemässä kaksi entistä opiskelukaveria. Vieraat olivat tulleet aamupäivällä ja viihtyneet ilmeisen hyvin, sillä kyläily kesti kaikkineen seitsemän tuntia. Kaiken puhumisen ja lastenhoidon ohella emäntä tarjoili kahvia ja ruokaa. Kun vieraat olivat ovella viimein lähdössä pois, emäntä ilmoitti, ettei hän keitä enää aamukahvia ja lisäsi, että ”lähtekää jo”. Voin vain kuvitella, kuinka hauskaa näillä tyttökavereilla on ollut heidän päivittäessään viime aikojen kuulumisia ja puhuessaan tulevaisuudensuunnitelmistaan ja haaveistaan.

Ehkä olen joskus jo kertonut, kuinka isäni tapasi ensimmäisen kerran sittemmin tärkeäksi tulleen ystävänsä? Kerron kuitenkin uudestaan, sillä tarina on kaunis. Isä oli nuori aviomies, ja pariskunnan ensimmäinen lapsi – alle vuoden ikäinen poikavauva – oli kuollut. Torniossa asuva isäni haki pienokaisen ruumiin Oulun sairaalasta, jossa lapsi oli laitettu pikkuiseen arkkuun. Tämä arkku sylissään isä matkusti junalla takaisin kotiin Tornioon, sillä omaa autoa nuoripari ei vielä omistanut. Rautatieasemalla hän katseli ympärilleen löytääkseen taksin, mutta kukaan kuljettajista ei halunnut ottaa kyytiin miestä, joka kantoi mukanaan arkkua. Viimein paikalle ajoi taksilla Esko Pörhö, josta myöhemmin tuli suuren Pörhön autoliikkeen perustaja, tuohon aikaan hän toimi taksinkuljettajana. Esko tarjosi isälleni kyytiä, ja tuosta tapahtumasta alkoi ystävyys, joka päättyi vasta Eskon kuolemaan.

Minulla on tallessa kuusikymmentä (!) vuotta vanha mustakantinen vihko, johon keräsin pikkutyttönä ystävieni kuvia ja kirjoituksia. Se oli siis kotikutoinen ystäväkirja ilman valmiita tekstejä ja kiemuroita. Pikkusiskoni Liisa on kirjoittanut minulle seuraavanlaisen tekstin:
”Olen kolmannella luokalla. Äiti on opettajani. Olen yhdeksän vuotta. Harrastan vain kahta lajia. Voimistelua ja piirustusta. Olen meidän perheen kovin syöjä. Minun herkkuruokani on kinkku. Minun parhain ystäväni on Pirkko. Mutta monesti leikin toisten tyttöjen kanssa. Huomenna meillä on juhlapäivällinen. Me panemme Pirkon kanssa aivan samanlaiset vaatteet, vain erin väriset. Monesti kun meillä on Pirkon kanssa samanlaiset vaatteet monet kysyvät, että ollaanko me kaksosia. Meitä alkaa silloin hirveästi naurattamaan. Sellainen minä olen. Hei, hei!”

Kertakäyttöelämä eli Mitä jätän jälkeeni?

Maanantai 25.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Kertakäyttöelämä

eli

Mitä jätän jälkeeni?

Oulun taidemuseossa oli viime talvena näyttely, jonne kerättiin näytteille asetettavaksi ihmisten ”aarteita” eli heille tärkeitä esineitä. Minunkin aarteeni oli esillä museon vitriinissä: Se on ukkini yli sata vuotta vanha sotilaspassi, joka on minulle monella tapaa erittäin arvokas. Jos pääsisin nyt lahjoittamaan näyttelyesineen uuteen Minun aarteeni-näyttelyyn, niin tällä kertaa veisin museoon ruukunkappaleen. Olen saanut sen joskus lahjaksi tuttavaltani Israelissa ollessani maassa hänen vieraanaan, ja oletettavasti sillä on parhaimmillaan ikää parituhatta vuotta. Tuolla savikappaleella ei ole varmaankaan taloudellista arvoa (pitäisikö kysyä tori.fi?), mutta esineenä se on kiehtova, mystinen ja jotenkin – käsittämätön. Astian pohja on ollut halkaisijaltaan noin 6 cm, mutta sen seinämät laajenevat niin, että voisin kuvitella siihen mahtuneen ruokaa tai juomaa monta desilitraa sen korkeudesta riippuen. Saviesineen pinta on koristeltu. Mikä tämä astia oli? Kuka tai ketkä ovat käyttäneet sitä? Milloin? Onko tämä savikappale ainoa, mitä jonkun ihmisen tai perheen elämästä on jäänyt jäljelle?

Mitä minusta jää jälkimaailmalle? Entä sinusta? Joku voisi sanoa, että lapset – tietysti. Ajattelen kuitenkin niin, että vaikka minulla on ollut suuri osuus lasteni saattamisessa maailmaan, niin he ovat kuitenkin ihan itsenäisiä ihmisiä, eivätkä oikeastaan siinä mielessä vastaus kysymykseeni. Joku voisi sanoa, että olethan kirjoittanut kirjoja. Kyllä vain! Eräs ystäväni tuumasikin kerran, että sinä olet sentään kirjoittanut kirjoja, mutta kun hän on syöttänyt lapsiaan, niin hänen tuotoksensa ovat vain tulleet p….na ulos. No, joo, tuota noin. En ehkä ole turhan vaatimaton, vaikka arvelenkin, etteivät teokseni jää elämään maailman kirjallisuuden historiassa huolimatta siitä, että ne ovat olleet tärkeitä minulle. Täytyy kyllä myöntää, että on tuntunut mukavalta, kun olen silloin tällöin törmännyt tutkimuksiin tai kirjoihin, joissa minun teokseni ovat olleet lähdemateriaalina. Silloin vaatimatonkin ihminen hymyilee itsekseen.

Lähes neljäkymmentä työvuotta opettajana, eiköhän niistä ole jonkinlaisia jälkiä jäänyt? Kyllä, ihan varmasti, hyviä ja huonoja. Kerran lapset vinkkasivat minulle jonkin sivuston, johon ihmiset olivat saaneet anonyymisti jättää kiitoksiaan entisille opettajilleen. Eräs kiittäjistä mainitsi minun nimeni ja kertoi olleensa yksinäinen ja arka oppilas. Meillä oli ollut siihen aikaan kirjepostilaatikko luokassa, ja se aukaistiin kerran viikossa. Tämä entinen oppilaani kertoi, kuinka opettaja vastasi aina hänen kirjeisiinsä, ja tästä oli tullut hänelle hyvä mieli. Nyt tuli minulle hyvä mieli: olin tehnyt jotakin oikein!

Maailman historiassa on lukuisa joukko henkilöitä, joiden maine ja nimi on jäänyt elämään vuosisatoja, jopa vuosituhansia heidän jälkeensä – joko hyvässä tai pahassa. Voimme nauttia upeasta, satoja vuosia sitten sävelletystä musiikista, ihailla ainutlaatuisia ikivanhoja taideteoksia, ihmetellä filosofien älykkyyttä, tiedemiesten kykyä ajatella ilman rajoja ja käyttää hyväksemme älykköjen kehittelemiä oppeja ja teknisiä laitteita, eikä näiden taitureiden nimi pääse unohtumaan. Toisaalta historian kirjoissa on myös pitkä liuta nimiä, jotka haluaisimme pyyhkiä olemattomiin: hirmuhallitsijat, rotujen ja kansojen vainoajat ja murhaajat, monet mielenvikaiset, joiden tekemiset ovat jättäneet ikuisen, karmivan muiston ihmiskunnan sydämeen.

Esitin blogini alussa kysymyksen: mitä jätän jälkeeni? Olen tässä kirjoitellessani ja mietiskellessäni tajunnut, kuinka perin inhimillinen ja itsekeskeinen - suorastaan omahyväinen – tuo kysymys on. Se on ahdistava ja väärä. Miksi ihmeessä minun pitäisi jättää jonkinlainen jälki tähän universumiin? Ei minusta ole siihen. Meistä jokainen elää kertakäyttöelämää, ja kun kuolemastamme on kulunut sata, ehkä kaksisataa vuotta, ei eletyllä elämällämme ole sen ihmeempää merkitystä - eikä tarvitse olla. Näin on hyvä.

Muutos - eikä kuitenkaan muutos

Keskiviikko 20.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Muutos – eikä kuitenkaan muutos

Viime vuosien aikana olen kuullut tuttavapiirissäni kerrottavan suomalaisista nuorista naisista, jotka ovat kääntyneet tunnustamaan islamin uskoa, eli kuten muslimit itse sanovat: ”palanneet” islaminuskon pariin. Kun eilen sain tietää, että eräs nuori tuttavani oli päättänyt ottaa kasteen ja liittyä mormonikirkkoon, aloin pohtia syitä, jotka saavat ihmisen tekemään jokseenkin rajulta näyttäviä muutoksia elämässään. Yhteinen nimittäjä näille tuntemilleni muutoksen tekijöille on lestadiolaisuus, ja oikeastaan ymmärrän hyvin, että on helppoa siirtyä rajat antavasta uskonyhteisöstä toiseen sellaiseen. Toki useimmilla islamiin kääntyneillä nuorilla naisilla on vahvana motivaattorina se tumma, komea sulhanen, joka ei kuitenkaan oikeasti halua pakottaa morsiantaan vaihtamaan uskontoaan. Hyvin usein on myös niin, että suomalaiset käännynnäiset noudattavat islamin sääntöjä pukeutumisineen kaikkineen huomattavasti tiukemmin kuin heidän puolisonsa.

Ja mitä mormoniuskonto voi antaa kristitylle? Ystäväni kertoi, että hän kokee mormonien elämäntavan ja -arvot hyvin samanlaisiksi kuin lestadiolaisillakin, eroa entiseen ei juurikaan ole. Ratkaisevaa on kuitenkin taivasoppi: Ei ole oikeastaan väliä, mihin kirkkoon kuuluu tai kuuluuko ollenkaan mihinkään, sillä hyvä ihminen pääsee taivaaseen, eli teot ratkaisevat. On ymmärrettävää, että ihmisen on helpompi uskoa saavansa iankaikkisen elämän yrittämällä elää oikein. Taivaspaikan saaminen ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”tuntuu tekoihin verrattuna aika epämääräiseltä ja epävarmalta.

Näitä nuoria ja heidän tekemiään päätöksiä ajatellessani huomasin, että he ovat oikeastaan valinneet hyvin tutun ja turvallisen tien, joka ei muuta heidän elämäänsä kovinkaan radikaalisti. Tämän johtopäätöksen tehtyäni totesin, että näin kai ihminen yleensä toimii, olipa hän sitten nuori tai vanha, vaikka luuleekin repivänsä itsensä irti entisestä ja ”aloittavansa kaiken alusta”. Emme me osaa muuttua, siitä pitävät huolen geenit ja kasvuympäristömme. Me vain petämme itseämme uskottelemalla niin. ”Koskaan et muuttua saa” vaaditaan laulussakin.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen väittää kuitenkin toisin (”Voiko persoonallisuus muuttua?”,PS-kustannus). Hän sanoo, ettei persoonallisuus koskaan muutu täysin, mutta esimerkiksi jokin suuri trauma, muutto uuteen kulttuuriin tai vaikkapa uskonnollinen kääntyminen (!) voi aiheuttaa ihmisessä suuren muutoksen. Ojanen kutsuu tapahtumaa kvanttimuutokseksi. Tämä kvanttimuutos voi tapahtua missä vain, ja moni sen kokenut on kuvaillut sitä taakasta vapautumiseksi ja täydellisen rakkauden kokemiseksi. Usealle kokemus on niin hämmentävä, että sitä on vaikea sanoittaa. Asiaa on tutkittu vähän, ja hiljaa itsekseni mutisen ja väitän, että kaikki muutoksen ainekset ovat olleet ihmisessä jo kauan. Ulospäin muutos voi näyttää suurelta, vaikka se ei sitä oikeasti ole.

Internet näyttää kyllä uskovan ihmisen kykyyn muuttua. Esimerkiksi hakusanoilla ”haluatko tulla paremmaksi ihmiseksi” löytyy valtavasti tuloksia sekä suomeksi että kaikilla muilla osaamillasi kielillä. Toinen toistaan itseään paremmin mainostavat sivustot neuvovat, kuinka kannattaa osallistua, ostaa ja hankkia palveluja tai koulutusta, tai ehkäpä oma elämäntapakonsultti olisi juuri sinun juttusi. Kaikkea hyvää löytyy, ja mahdollisuuksia on loputtomasti, jos ja kun haluat muuttua ulkoisesti tai sisäisesti.

Olikin virkistävää löytää Mark Mansonin – Author.Thinker.Life Enthusiast. - kirjoitus aiheesta. Hän ohjeistaa seuraavasti:” Lopeta itsesi muuttaminen – sen, kuka olet – koska se johtaa välittömästi epäonnistumiseen ja toivottomuuteen. Jos sen sijaan tähtäät toimintatapojesi muuttamiseen välittämättä siitä, muuttuuko persoonasi, todellisesta muutoksesta tulee yksinkertaisempi.” Selkokielellä sanottuna: Tapojasi voit muuttaa, itseäsi et. Manson painottaa jatkossa sitä tosiasiaa, että sinä et muutu, vaikka kuka mitä sanoisi, sillä emmehän edes itse tunne itseämme. ”And more importantly, who fucking cares? I don`t. And neither should you.”

Palatakseni alkuun. Kuinka kohdata suuren elämäntapamuutoksen tehnyt ihminen, joka on mahdollisesta ulkoisesta muutoksesta huolimatta sinun rakas tuttavasi tai ystäväsi? Sano hänelle:”Sinä olet minulle sama ja yhtä rakas kuin ennenkin.”

Mielen liikkeitä

Keskiviikko 13.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Mielen liikkeitä

Tästä tapahtumasta on aikaa parisenkymmentä vuotta. Asuimme silloin vielä Jäälissä, oli talvi-ilta, ja toisella luokalla oleva tyttäremme lähti potkurilla kaverin luona käymään. Mieheni ei ollut kotona, ja puuhailin kotitöiden parissa, kun ovikello soi.

- Tule nopeasti, sinun tyttäresi on jäänyt auton alle.

Laitoin takin päälleni, kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. Ambulanssi oli jo paikalla, ja muistelen, että lapsi makasi vielä hangessa. Yliajaja oli pysähtynyt lähelle, odotimme jotakin, en tiedä, mitä. Ehkä yliajon uhria tutkittiin. Minulle sanottiin, että lasta lähdetään viemään sairaalaan, ja ilmoitin, että käyn kotona vaihtamassa vaatteet ja tulen mukaan. Näin kävi. Koko aikana en ollut sanonut juuri sanaakaan, lasta en päässyt koskettamaan, enkä muista, mitä hänelle puhuin.

Ambulanssissa istuin paarien vieressä tytön lähellä samoin kuin sairaalassa siinä huoneessa, jossa hänen vatsaansa ultrattiin. Auton rengas oli kuulemma ajanut lapsen vatsan yli. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään vammoja, ja lapsi vietiin yöksi osastolle tarkkailuun. Nämä tapahtumat ovat muistissani hyvin epämääräisinä, hajanaisina kuvina. Kaikkein selvimmin muistan oman olotilani: olin jähmettynyt, suorastaan jäätynyt. Minusta ei tuntunut miltään, en itkenyt tai huutanut, en sekoillut, minä olin asiallinen ja neutraali, ja tuntui siltä, ettei minun maailmassani ollut enää yhtään minkäänlaisia tunteita. Olin kone.

Seuraavana päivänä menin töihin, ja koska asuinpaikkakuntamme oli pieni, kaikki tiesivät auto-onnettomuudesta. Rehtori halusi jutella kanssani, mutta minä sanoin, etten voi. Lapsen opettaja olisi halunnut askarrella luokkakavereiden kanssa yhteisen tervehdyksen, mutta minä sanoin, etten oikein välitä sellaisesta juuri nyt. Ehkä myöhemmin.

Iltapäivällä minun oli mentävä yliopistolle jatko-opintoihini liittyvälle pakolliselle luennolle. Tunsin oloni kauhean vaivaantuneeksi, sillä olin kiireessä pannut päälleni punaisen puseron. Muistan vieläkin, mistä olin sen ostanut ja että todella pidin siitä. Nyt punainen tuntui kuitenkin liian kirkkaalta. Minulla olisi pitänyt olla ylläni harmaata tai mustaa, jotakin, jonka sisällä olisin päässyt pakoon muulta joukolta. Yleensä istuin luennolla edessä, koska luennoitsijan kanssa oli näin helppo kommunikoida, ja sitä paitsi tämä saksalainen tohtori oli erittäin mukava eikä lainkaan muodollinen. Tällä kertaa hain istumapaikan salin takaosasta. Kun joskus myöhemmin juttelin tuon luennoitsijan kanssa siitä iltapäivästä, hän sanoi ajatelleensa, että minulle oli tapahtunut jotakin. En ollut se sama ihminen, jonka hän oli tuntenut jo aika kauan. Tietenkään hän ei silloin tullut kysymään minulta mitään, ja selvisihän asia sitten myöhemmin.

Onnettomuuspäivän jälkeisenä iltapäivänä saimme hakea terveen lapsemme kotiin. Lääkärin neuvon mukaan hän levähteli kotona kuitenkin muutaman päivän ennen kuin palasi takaisin kouluun. Nainen, joka oli ajanut onnettomuusautoa, halusi tulla käymään meillä. En voinut kieltääkään, vaikka en millään olisi halunnut keskustella asiasta. Ymmärsin kuitenkin, kuinka raskas tuo tapahtuma oli ollut hänellekin, joten sovimme vierailusta. Keitin kahvit, hän kertasi tapahtumaa, minä en oikein jaksanut. Talvi-ilta oli ollut pimeä, tuo tieosuus, jolla pikkutyttömme potkutteli, oli tietyön alainen, ja siinä oli kavennettu kohta. Tyttäremme lähti ylittämään tietyön vuoksi katua, ja autoa kuljettanut nainen huomasi hänet liian myöhään. Tapahtumassa oli hyvin paljon sattumia – niin kuin onnettomuuksissa usein on-, mutta onneksemme mitään vakavaa ei tapahtunut. Muistelen, että vieraamme toi muistoksi mukanaan enkeli-magneetin.

Tyttö on jo aikuinen, ja kun olemme joskus keskustelleet tuon illan tapahtumista, hän on sanonut, ettei oikein muista enää koko asiaa. Hän sanoo, ettei hänelle ole kuitenkaan jäänyt asiasta erityisiä pelkoja, puhumattakaan traumoista. Minä en vielä tänä päivänäkään osaa kunnolla ajatella tuota talvista onnettomuusiltaa. Ajatukset karkaavat nopeasti muualle, se ovi, jonka takana muistot ovat, on paksulla lukolla suljettu. - Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa käyttäytyä kriisin kohdatessaan. Shokkivaiheessa moni toimii niin rauhallisesti ja tehokkaasti, että ulkopuolisen silmin se saattaa vaikuttaa jopa tunteettomalta. Ja sitten, täysin odottamatta, jokin asia herkistää mielen, ja kyyneleet – ne, joita on pidetty visusti lukkojen takana – alkavat virrata, emmekä enää tiedä, miksi itkemme.

Luolapäivä

Torstai 7.5.2020 - Pirkko Jurvelin

Luolapäivä

Ystäväni tiukka karanteeniaika on kestänyt jo lähes kaksi kuukautta. Hän ei ole poistunut kotoaan (roskien vienti hansikkaat kädessä ja maski kasvoilla = ulkoilu), sillä tuttavat ovat tuoneet kaiken tarvittavan turvallisesti oven taakse. Onneksi tilanne alkaa nyt helpottua, hän on päässyt jo kävelylle ja kauppaankin, mutta monen viikon joutilaisuus on tehnyt tepposet kunnolle. Väsyttää.

- On minulla ollut niitä luolapäiviäkin. Olen vetänyt sälekaihtimet ikkunoiden eteen, sulkenut verhot ja ryöminyt sänkyyn. Välillä olen itkenyt, välillä vain yrittänyt nukkua.

Luolapäivä tarkoittaa siis täydellistä heittäytymistä surun ja epätoivon valtaan. Ihminen antaa itselleen aikaa ja luvan murehtia ilman tunnontuskia. Hänen ei tarvitse miettiä asioiden valoisia puolia tai tulevaisuutta, jolloin asiat jo varmasti ovat paremmin, ei, sillä nyt saa surra oikein luvan kanssa, piehtaroida itsesäälissä, pelossa ja epätoivossa. Uskon, että tuollaisen luolapäivän viettäminen on terapeuttista, jos siihen ei jumiudu. Tavallisessa arjessa se vain ei ole mahdollista, sillä elämän on jatkuttava, vaikka mitä tapahtuisi, kaupassa on käytävä, on syötävä, siivottava, huolehdittava maksut ja läheisten hyvinvointi, surulle ei jää tilaa. Joskus hiljaiseksi pakotettu murhe voi kuitenkin purkautua ulos tavalla, johon itse ei voi vaikuttaa. Tai sitten se jää sisikuntaan hyvin koteloituneena möykkynä, jonka olemassaolo kalvaa.

Surulle myöntyminen on tarpeen ja hyväksi, mutta olisi myös hienoa, jos aina silloin tällöin - ja vaikka kuinka usein - saisi nauraa itsensä kipeäksi.

Tässä kohtaa on kyllä aiheellista kysyä, miksi ihminen nauraa itsensä ”kipeäksi”, vaikka nauru ”pidentää ikää”? Mistä ihmeestä nämä sananparret oikein kumpuavat?

Muutama vuosi sitten päätin suoda itselleni jotain tervehdyttävää ja mukavaa ja osallistuin nauruterapiaan tai naurujoogaan tai naurujohonkin. En enää muista. Menin koulutukseen muutaman tuttavan kanssa iloisen odotuksen vallassa hymy huulilla valmiina pyrskähtelemään, hohottamaan, hihittämään ja pyyhkimään ilonkyyneleitä silmistäni. Minua ei naurattanut yhtään. Ei koko aikana. Voi itku! Tuttavat kyllä nauroivat ja sanoivat myöhemmin, että oli ollut kiva iltapäivä, mutta minä suorastaan murjotin. Koska mielestäni koko homma oli ihan naurettavaa! Tai siis no… Kai minä olen jonkin sortin tosikko, mutta kyllä ”koulutus” tuntui aika teennäiseltä. Ehkä se perustui siihen olettamukseen, että ihmiset tekevät sitä, mitä heiltä odotetaan.

Luin myöhemmin, että naurujooga on suhteellisen uusi menetelmä, joka on rantautunut Suomeen vasta tämän vuosituhannen alkupuolella. Aluksi naurujoogassa naurettiin vitseille, mutta koska ihmisten huumorintaju on erilainen, oli keksittävä jotain muuta. Menetelmän kehittäjien mukaan henkilö voi aloittaa naurun ”tietoisesti”, jolloin elimistö seuraa mukana, ja lopulta nauru muuttuu ”aidoksi”. Tai sitten ei.

Jos minun olisi valittava joko luolapäivä tai naurupäivä, valitsisin molemmat. Haluaisin kerrankin saada sääliä itseäni oikein kunnolla ja itkeä siellä peiton alla niin, ettei omatunto soimaisi ja käskisi olemaan reipas ja lopettamaan mokoma jollotus. Haluaisin myös nauraa niin hervottomasti, että vatsalihakset olisivat kipeät vielä seuraavanakin päivänä. Luulen, että joku elokuva, kirja tai vitsit toimivat jälkimmäisessä tapauksessa minun kohdallani paremmin kuin nauruterapia. Ainakin kokemuksen mukaan.

Äidille

Torstai 30.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Äidille

Tämä kirje tulee hiukan etuajassa, mutta toisaalta siellä missä sinä olet, ei päivillä, kuukausilla tai vuosilla ole merkitystä. Haluan muistella yhteisiä vuosiamme ihan lyhyesti ja yritän kirjoittaa mielenkiintoisesti, ettet pitkästyisi. Kyllähän sinä tiedät, etten minä turhia jaarittele, vaan hoidan asiat joutuisasti.

Olet kertonut, että kun kätilö toi minut – vastasyntyneen - äidin nähtäväksi heti pesun jälkeen, hän oli laittanut hiuksiini punaisen rusetin. Minulla oli ollut pitkät, mustat (!) hiukset, ja rusetti oli näyttänyt varmasti somalta. Kolmen pojan jälkeen oli syntynyt tyttö! Sinä, äiti, olisit ollut varmasti aivan riemuissasi, ellei jossakin taustalla olisi piilotellut epämääräinen pelko: otetaanko tämäkin lapsi minulta pois? Kaksi veljistäni oli kuollut ennen kuin he olivat ehtineet täyttää vuottakaan, ja voin vain kuvitella, kuinka raskasta tuo kaikki on ollut sinulle, teille molemmille vanhemmille. Ehkä tämä pelko ja epävarmuus aiheutti sen, ettet koskaan luonut minuun oikein läheistä tunnesidettä. Minua se ei kuitenkaan haitannut, sillä minulla oli isä, jonka elämän keskipiste minä olin – tai ainakin tunsin niin. Kun pikkusiskoni syntyi runsaan vuoden kuluttua, olit jo vahvempi ja pystyit rakentamaan tähän uuteen tyttövauvaan vahvan siteen. Niinpä meistä siis kasvoi kaksi topakkaa pikkutyttöä, minä – isän lellikki ja Liisa – äidin lellikki. Hyvä niin.

Sinä pidit huolen siitä, että meillä oli aina kauniit ja hyvät vaatteet. Olen juuri saanut valmiiksi eräänlaisen muistelukirjan, ja kun olen hakenut vanhoja valokuvia ja tutkinut niitä, kiinnitän yhä uudestaan huomioni meidän lasten vaatteisiin. Muistan kyllä, ettei siihen aikaan kaupoissa vielä ollut kovin runsaasti lastenvaatteita, mutta sinä teetätit meille asuja ompelijalla. Eräässä perhekuvassa Liisalla ja minulla on jälleen samanlaiset leningit, Liisalla punainen ja minulle sininen (siksi kai myöhemmin olen aina valinnut itselleni punaista, sininen oli aika tylsä väri), ja veljellämme on hieno puku. Kiitos kauniista vaatteista! Meidän ei koskaan tarvinnut nolostella tai piilotella vaatteitamme. Kun minihameet tulivat muotiin, sinä itse ompelit Liisalle ja minulle sellaiset. Ne olivat luultavasti Tornion ensimmäiset minihameet, ja me olimme hirveän leuhkoja siskon kanssa kävellessämme yhdessä Hallituskatua pitkin. Tietysti meidän piti kumartua vähän väliä niin, että hame nousi entistä ylemmäs. Voi niitä paheksuvia katseita!

Jostakin syystä et arvostanut ruuanlaittoa, ja se tarkoitti sitä, että söimme lämpimän aterian vain koulussa. Minä en pitänyt kouluruuasta, rehellisesti sanottuna: inhosin sitä. Kun tulin kotiin, minulla oli useimmiten aivan hirveä nälkä, ja kun muuta ei ollut tarjolla, istuin pöydän ääressä ja söin sokeria. Äiti kertoi tästä minun opettajalleni (omalle ystävälleen), joka sitten moitti minua mokomasta huonosta tavasta. Kyllä minua hävetti. En siis oppinut kotona laittamaan ruokaa, mutta jostakin syystä se on ollut minulle kannustimena. Olen aina ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ja leipomisesta, ja omassa kodissani olen saanut sitten keittää ja paistaa niin paljon, että nykyään alan jo ymmärtää, etteivät nämä asiat välttämättä innosta kaikkia.

Jos en oppinutkaan ruuanlaittoa, niin paljon muuta opin sinulta, äiti. Kodin piti olla puhdas, pyykit piti pestä, kampaajalla täytyi käydä säännöllisesti, rehellisyys ja vastuuntunto olivat luonnollinen osa ihmisyyttä. Ja, kyllä, nainen saattoi käydä töissä ja suorastaan omistautua sille, vaikka hänellä oli kotona mies ja lapset. Äiti, olit rauhallinen, et korottanut ääntäsi, et riidellyt, et suuttunut, olit ystävällinen meidän kavereillemme. Muistan kyllä, kun kerran loukkaannuit minulle. Se oli silloin, kun ilmoitin muuttavani pois kotoa. Olin siihen aikaan jo opiskelija, ja vaikka kotona kaikki oli hyvin, kaipasin luonnollisesti omaa vapautta. Tätä sinun, äiti, oli vaikea ymmärtää. Kun ystäväni tulivat muuttamaan tavaroitani, et juurikaan puhunut heille, toki tarjosit muuttokahvit. Et koskaan käynyt opiskelija-asunnossani. Kun ensimmäisen kerran vierailit kotonani, olin silloin nuori rouva. Yhteys ei kuitenkaan ollut välillämme katkennut, vaikka et halunnutkaan käydä luonani. Muistan, kun sairastuin kovaan kuumeeseen, ja vuokra-asunto alkoi tuntua ahtaalta ja ankealta. Hyppäsin linja-autoon, ajoin kotiin, ilmoitin äidille olevani sairas ja kömmin suoraan omaan sänkyyni. Tuossa tilanteessa äidin myötätunto ja hoiva olivat juuri sitä, mitä tarvitsin.

Tämä on lyhyt kirje pitkästä yhteisestä elämästämme. Kun ihminen aikuistuu ja perustaa oman perheen, omat vanhemmat eivät tärkeysjärjestyksessä olekaan enää etusijalla. Minunkin täytyi itseni vanheta, tulla äidiksi ja mummoksi, ennen kuin aloin ymmärtää, kuinka hieno ja kannustava lapsuus ja nuoruus minulla on ollut. Kiitos, äiti, että annoit mahdollisuuden myös soitto- ja laulutunteihin, monenlaisiin liikuntaharrastuksiin, kiitos, että maksoit (isän kanssa tietysti) ulkomaanmatkani, ajokorttini ja siitä, että isän kanssa hoiditte lapsenlapsia. Sitten, kun tuli minun vuoroni hoitaa sinua, sinun muistisi alkoi hiljaa heiketä. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että ehdin monta kertaa kiittää sinua kaikesta siitä, mitä olet tehnyt minun hyväkseni.

Äitienpäivänä vien haudallesi kukkia. Toki siellä on jo kaksi viikkoa sinnitellyt orvokkiruukku, ja näyttää siltä, ettei räntäsade masenna sitä. Käyn usein hautausmaalla, joskus monta kertaa viikossa. Rakastan hautausmaita, niiden lempeää tunnelmaa, kauniita istutuksia, arkoja eläimiä ja siellä huokuvaa hyvää tietoisuutta siitä, että ihmiselämällä on alku ja loppu. Äiti, jos sinä et olisi vienyt meitä kesäisin kahdesti viikossa hautausmaalle leikkaamaan ruohoa mummon, tätien ja veljien haudoilta (pienillä saksilla, että tuli parempi jälki), kastelemaan kukkia ja pesemään hautakiveä, tuskin olisin kotoutunut niihin niin hyvin. Kun matkustan ulkomaille, hakeudun myös hautausmaille. Uskontojen ja kulttuurien erot tulevat hienosti eroon juuri näillä lepopaikoilla. Niin, äiti. Minä tiedän, että sinulla on kiusaantunut olo, kun luet tätä. ”No, höpö, höpö. Ei tässä nyt kannata kaikkea...” Et koskaan välittänyt kehuista ja kiitoksista, olit luonteeltasi vaatimaton. Kiitos, äiti siitä, että olit tavallinen hyvä äiti.

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu"

Perjantai 24.4.2020 - Pirkko Jurvelin

”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu.”

Otin blogin otsikoksi toteamuksen Frank Martelan uusimmasta teoksesta ”Elämän tarkoitus”. Mielestäni jo nuo kaksi lyhyttä lausetta yhdessä muodostavat tajuntaa räjäyttävän sanoman. ”Jonakin päivänä elämä loppuu.” Se on fakta, josta emme pääse irti millään rimpuilemisella, sen poistamiseen ei auta raha eikä rakkaus. ”Kaikkina muina päivinä se ei lopu.” Siis, ihan tosi. En ole kovin paljon tullut tuota ajatelleeksi, koska lausepareista ensimmäinen on ollut niin määräävän voimakkaasti mielessäni. Mutta todellakin: kuinka paljon minulla on ollut niitä päiviä, jolloin elämäni ei ole loppunut! Ja paljonko niitä lienee vielä edessä! Pitäisikö ehkä ennemmin keskittyä näihin muihin päiviin kuin siihen yhteen, joka tulee joskus?

Onnen saavuttaminen ei tulisi Frank Martelan pohdiskelujen mukaan suinkaan olla ihmiselämän päämäärä. Sitä paitsi koko juttu (=onni elämän päämääränä) on suhteellisen tuore ihmiskunnan historiassa. Vasta 1800-luvun alkupuolella aate ilmestyi kummittelemaan ihmismieliin, sitä ennen oli eletty pienemmin odotuksin, suomalaisittain sanottuna ”porskuteltu eteenpäin”. Katsoin Martelan haastattelun, jossa häneltä tivattiin selitystä siihen kummalliseen yhtälöön, että sisäänpäin vetäytyneet, hiljaiset, ahdistuneet suomalaiset olivat vuosi toisensa jälkeen ykköstilalla, kun tutkimuksissa haettiin maailman onnellisinta kansaa. Martela selitti, että kysymysten asettelu oli sellainen, että sen tuloksissa kävi lähinnä ilmi se seikka, että suomalainen yhteiskuntajärjestys ja sen toimivuus saivat ihmiset tuntemaan olonsa tyytyväisiksi ja turvallisiksi. Jos ihmisiltä kysyttäisiin, kuinka usein he ovat todella innoissaan, tuntevat itsensä niiiiiiin onnelliseksi tai nauravat remakasti ja hulluttelevat hillittömästi, niin sellaisissa asioissa ykköstila ei ehkä (varmastikaan) olisi meille suomalaisille taattu. Tasainen tyytyväisyys ja so happy-feeling eivät ole sama asia, mutta eiköhän meille riitä tuo tasainen tyytyväisyys, vai? No, myöntää täytyy, että joskus on aivan ihanaa saada nauraa ihan hulluna tai tuntea itsensä niin onnelliseksi, että kyyneleet tulevat silmiin.

Nyt tilanne on sellainen, että ollaan ihan ölövinä, eletään kahdeksan miinuksen tasoista hyvää elämää ja odotellaan, mitä tuleman pitää. Tässä odotellessa (meillä saattaa olla muutama kuukausi jäljellä tätä luppoaikaa – turhat menot eivät häiritse), voimme vielä kertailla sitä, mitä Martela haluaa antaa meille onnen tavoittelun sijalle. Hän käyttää ilmaisua ”elämän merkityksellisyys”. Seuraava ajatus on suoraan kirjasta:”Kyse on siitä, kuinka voisit kokea ainutlaatuisen elämäsi merkitykselliseksi ja elämän arvoiseksi.” Tähän tarkoitukseen Martela antaa hyviä, yksinkertaisia ohjeita: Pyri hankkimaan niitä taitoja ja tietoja, joista olet kiinnostunut, ja pyri hyödyntämään taitojasi ja osaamistasi. Ja lisäksi: Rakenna läheisiä ihmissuhteita ja tee toisille hyvää. Supertiivistettynä: Ota huomioon itsesi ja lähimmäisesi. - Suosittelen lukemaan Martelan kirjan ”Elämän tarkoitus”. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja simppelisti, mutta taustalla on todella paljon tutkimusta ja mielenkiintoisia tapauskertomuksia. Juuri nyt tuli mieleeni, että ehkä Martela kuulostaa nykypäivän Dale Carnegieltä (mm. ”Miten pääsen turhista huolista”) .

”Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisessa odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tämän, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan.”

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Sunnuntai 19.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Karanteeniajan keskiarvo: 8-

Laitoin facebook-sivuilleni pari viikkoa sitten kyselyn, jossa pyysin lukijoita antamaan arvosanan

nykyiselle koronapandemian ravisuttamalle elämälleen. Vastaajajoukko oli sen verran pieni, ettei tulos ole ehkä tieteellisesti arvioituna validi, mutta kyllähän se jotakin kertoo ihmisten tuntemuksista. Mitta-asteikkona käytin kouluarvosanoja 4-10, ja vastauksista laskettu keskiarvo oli 8-. Korkea lukema yllätti minut! Alhaisin arvosana oli 5, jonka antoi Espanjassa asuva henkilö. On erittäin ymmärrettävää, ettei täydessä karanteenissa eläminen kovin korkeita arvosanoja heruta. Korkein arvosana olikin täysi 10, jonka antaja perusteli vastauksensa niin vilpittömästi ja laajasti, että (melkein) käy kateeksi. Mutta 8- sinällään – eihän se ole huono arvosana ollenkaan, päinvastoin: hyvä me!

Mitkä asiat tekevät korona-arjesta raskaan ja hankalan? Useimmissa vastauksissa toistui se, että perhettä – lapsia, lapsenlapsia, siskoja, veljiä, isovanhempia – on ikävä. Vaikka meillä on käytössämme monenlaiset nykyajan yhteydenpitovälineet (onneksi!), eivät ne korvaa oikeaa tapaamista. Huoli tartunnan saamisesta ja taloudellisen tilanteen heikentymisestä olivat varsin konkreettisia pelkoja, ja nehän ovat myös esillä medioissa koko ajan. Eräs asia nousi näissä vastauksissa myös lähes aina esiin: halu lähteä jonnekin. Ihmiset tahtoivat mennä jonnekin ihan vapaasti, esimerkiksi kirjastoon, ystävien luokse, ravintolaan, kunhan vain jonnekin. Juuri tämä asia nakertaa myös minun olemistani ja viihtymistäni: minä en pääse minnekään! Vaikka oikeastihan minä käyn kävelyllä ulkona ja kaupassa, mutta eihän se ole sama asia. Kyllä te ymmärrätte.

Mitkä seikat saavat tämän poikkeuksellisen arjen kuitenkin tuntumaan ihan siedettävältä, jopa mukavalta? Ulkoilu ja kotijumpat ovat nyt arvossaan! Tämän ovat onneksi huomanneet monet kuntosaliyrittäjät, ja esimerkiksi myös Oulu-opisto täälläpäin Suomea lähettää ilmaiseksi erilaisia kuntoiluohjelmia. Youtube on tietysti niitä täynnä. Liikunnan ohella ihmiset ovat kehuneet, kuinka nyt on aikaa monelle sellaiselle asialle, joka on jäänyt tekemättä aikaisemmin. En nyt tässä tarkoita pelkästään kaappien siivoamista, vaan tiedän, että useammassa tuttavaperheessä ihmiset ovat askarrelleet valokuvakirjojen parissa (minä teetätin myös läjän kuvia ja laitoin kansioon – huh, tulipa sekin tehtyä), joku kirjoittaa oman perheensä historiikkia, toinen on ottanut esille käsityön, joka jäi kesken pari vuotta sitten, ja minä – minä sain tehtyä sen joululahjaksi saamani muistelukirjan, jota en ilman tätä pakkolomaa olisi ikinä tehnyt.

Sopeutuvaisuus ja sosiaaliset siteet, nuo ovat niitä avainasioita, joiden avulla selviää tässä poikkeustilanteessa. Puhuin ystäväni kanssa jälleen kerran pitkän puhelun. Hän on täydessä karanteenissa ulkomailla, mutta pärjää mielestään oikein mukavasti. Jo karanteenin alkuvaiheessa hän oli tehnyt itselleen selväksi faktat: hän joutuu olemaan pienessä asunnossa yksin viikkokaupalla ystävien huolehtiessa pakolliset kauppa-asiat. Hän oli päättänyt hyväksyä tilanteen, sopeutua ja selvitä. Ystäväni sanoi minulle, että jos pakko on, niin hän pärjää tässä tilanteessa vielä kuukausia. Puhuimme sopeutumisesta, tilanteelle myöntymisestä, ja olimme molemmat sitä mieltä, että vastaan hangoittelu olisi tässä tapauksessa raskasta. Vaikka ystäväni joutuu olemaan yksin, hän puhui kauniisti ”henkisestä perheestään”, johon kuului useampi hyvä ystävä. Olin otettu siitä, että kuulun tähän ”perheeseen”. Nämä ystävät pitävät hänelle seuraa, ja hän sanoi, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Totesimme, että näiden pitkien puheluiden aikana ystävyyssuhteet lujittuvat. Kuinka mukava onkaan tavata jälleen – sitten joskus.

Filosofi Frank Martela kirjoittaa uusimmassa kirjassaan ”Elämän tarkoitus” seuraavasti: ”Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu. Kaikkina muina päivinä voimme nauttia kauneudesta, rakentaa merkityksellisyyttä ja maistella elämän pieniä makeita herkkuja. Merkityksellinen elämä on elämä, joka on virittynyt huomaamaan jokapäiväisen elämän pienet ihmeet.”

Jumala ja korona

Maanantai 13.4.2020 - Pirkko Jurvelin

Jumala ja korona

1. Koronapandemia on Jumalan sallima vitsaus ihmiskunnalle. Sen tarkoitus on muistuttaa ihmistä siitä, mikä on oikeasti tärkeää ja saada heidät pohtimaan ajallisen elämän hengellistä puolta. 2. Koronavirus on kiinalaisten kehittelemä salainen ase, joka pääsi vahingossa karkaamaan ulos laboratoriosta. 3. Kautta maailmanajan on ollut olemassa sairauksien, sotien, tuhotulvien ja tulivuortenpurkausten aiheuttamia katastrofeja, joiden edessä ihminen on ollut voimaton. Ne kuuluvat maapallon elämään, ihmiskunta ei voi koskaan niistä vapautua, toki kaikesta selvitään – joko hyvin tai huonosti.

Oman suhtautumisenne käynnissä olevaan epidemiaan voitte valita edellä mainituista, tai sitten on mahdollista kehitellä ihan oma näkemys tähän tilanteeseen. Kaikki käy. Toki – jos ihan rehellisiä ollaan – on selvää, että juuri kriisiaikoina korostuu ihmisen tarve kääntyä hengellisten asioiden puoleen. Painotan sanaa ”hengellinen”, sillä mielestäni termi ”henkinen” on liian kevyt tässä tilanteessa. Uskon, että juuri nyt ihmiset menevät (tai siis eivät mene, vaan avaavat virtuaalikanavan) mieluummin kirkkoon kuin joogatunnille. Syykin on selvä: joogaliikkeet ja keskittymisharjoitukset tuovat ihmiselle rauhan tunteen, joka kumpuaa hänen omasta sisimmästään, mutta kirkon sanoma lupaa armoa ja rauhaa, joka tulee heikon ihmisen ulkopuolelta, Jumalalta.

Maaliskuun loppupuolella Paraguayn presidentti Marito Abdo piti videopuheen kansalleen. Hän sanoi muun muassa seuraavaa:” Kaikki olemme joskus tunteneet pelkoa. Ette ole yksin pelkonne kanssa. Tämä on meille kaikille uusi ja tuntematon ilmiö, ei ainoastaan Paraguayssa vaan kaikkialla. Mutta uskon Jumalaan ja hänen voimaansa ja armoonsa. Jesaja 41:10: Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi… Näin sanoo Jumala, ja minä uskon siihen.”

Jokin aika uutisoitiin siitä, että Yhdysvalloissa on koronaviruksen hoitoon mahdollisesti löytynyt tehokas lääke. Presidentti Trump sanoi, että ”se on lahja Jumalalta”. Myös aikaisemmissa lausunnoissaan Trump on kertonut, että hänellä on ”hyvä suhde” Jumalaan.

Presidentti Putin on pysytellyt hyvin hiljaa kannanotoissaan maailmaa riepovaan pandemiaan. Kun ajattelemme suurta Venäjää, ensimmäiseksi tulee mieleemme kommunismi ja ateismi. Siksi onkin yllättävää, että Putin tunnustautuu ortodoksiksi. - Näin sisäpiirin juttuna voin kertoa asian, jonka kuulin työskennellessäni Suomen Valamossa. Putin on kuulemma isoäitinsä kasvattama lapsi – mikä ei ole suinkaan harvinaista Venäjällä -, ja isoäiti oli harras ortodoksikristitty. Näitä peruja on myös Putinin arvostus arvokonservatiivista ortodoksista kirkkoa ja hengellisyyttä kohtaan. - Nythän Venäjällä ollaan muotoilemassa uutta perustuslakia, johon tulee maininta kansalaisten ”uskosta Jumalaan”. Onhan tämä nyt ennenkuulumatonta Venäjän lähihistoriaa ajatellen! - No, ehkä tämä Putinista kirjoittamani teksti menee hiukan sivuun varsinaisesta otsikosta, mutta jotenkin minua viehättää ajatus entisestä KGB:n agentista, joka sytyttää tuohuksen pääsiäisen ajan palveluksessa, tekee ristinmerkin, ja kun vieras tervehtii häntä sanoilla ”Kristus nousi kuolleista”, hän vastaa ”Totisesti nousi”.

Italialainen historioitsija ja kirjailija Roberto de Mattei julistaa pitkässä artikkelissaan, että koronavirus on ”globalisaation tappaja ja Jumalan lähettämä vitsaus” (artikkeli löytyy käännettynä ainakin englanniksi ja saksaksi). Kirjoitus on mielenkiintoinen, sillä de Mattei tarkastelee pandemiaa historioitsijan, filosofin ja politiikan asiantuntijana sekä teologina. Hän kuvailee ihmiskunnan aikaisempia kohtalonhetkiä ja raskaita muutosten aikoja ja näkee suuria yhtäläisyyksiä maailmaa mullistavissa tapahtumissa eri aikoina. Hän syyttää myös (katolista) kirkkoa uskon puutteesta. Roberto de Mattei ei pelkää ottaa kantaa, eikä ilmeisesti välitä siitä ryöpytyksestä, jota saa osakseen.

Kriisi koettelee aina uskoa. Jos uskoo Jumalaan, herää epäilys Hänen kaikkivoipaisuudestaan ja tarkoituksestaan. Jos uskoo ihmiseen eli johonkin filosofiaan tai poliittiseen ajatusmalliin, on aivan yhtä vaikea saada vastauksia kriisin herättämiin kysymyksiin. Aika harva meistä osaa suhtautua asiaan yhtä tyynesti kuin antiikin filosofit. Ehkäpä kuitenkin Senecan (4 ekr - 65 jkr) mietelmä sopii meille, jotka elämme koronaviruksen rikkomassa maailmassa:”Joskus pelkkä elämä on uroteko.”

P.s. Mainonnan uhrina päädyin eilen katselemaan TV 7:n ohjelmaa. Juontajan lisäksi siinä esiintyi kaksi henkilöä, joista käytettiin nimitystä ”profeetta”. Toinen heistä kertoi nähneensä kaksi tuntia kestävän näyn, jonka mukaan koronapandemia alkaa heiketä 14.-15.4. Nyt tämä käy jännittäväksi!