Sattuma vai kohtalo?

Keskiviikko 7.5.2025 - Pirkko Jurvelin

Sattuma vai kohtalo?

”Sattumien summa”, ”sattuma korjaa satoa”,”sattuman kauppaa” - nämä sanonnat kuvastavat jotakin, mitä ei ole ennalta suunniteltu, mikä ei ole ollut tarkoituksellista. Kaikkeahan sattuu :). Joskus pakkaa kuitenkin tuntumaan siltä, että sana ”sattuma” vähättelee asioiden kulkua, ja silloin joutuu miettimään, mistä oikein on kysymys.

Jotta ymmärtäisitte, mitä tarkoitan, kerron koko elämäni kulkuun vaikuttaneesta ”sattumasta”. Hain vaihto-oppilasohjelmaan lukion jälkeen. Minun piti rastita esitteestä kaikki ne maat ja maanosat, joissa olin halukas viettämään vuoden vieraan perheen kanssa. Indonesia, Japani, Australia… Aivan upeaa! Rastia vaille jäivät vain Saksa ja USA. Pääsin mukaan vaihto-ohjelmaan, ja vietin ikimuistoisen vuoden – Saksassa. Alun pettymys maan varmistuttua unohtui, kun sain kokea mielenkiintoisia uusia asioita, tutustua uusiin, mukaviin ihmisiin ja tapoihin ja vaihtarivuoteni aikana myös uusiin maihin. Se oli eräs elämäni parhaimpia vuosia!

Elämysvuoden jälkeen aloitin opiskelun, menin naimisiin ja mukaan työelämään. Koulussamme alettiin jossakin vaiheessa tarjota saksaa ylimääräisenä valinnaisena kielenä. Katselin aikani sivusta, kun epäpätevät (ei opintoja) opettajat vaihtuivat ja tilanteeseen tympääntyneenä hakeuduin yliopistolle opiskelemaan saksaa, jotta saisin pätevyyden myös opettaa sitä. Siinä vaiheessa puhuin kyllä kieltä sujuvasti. Vuosi siinä meni, ja sitten koulussamme oli pätevä saksanopettaja.

En kuitenkaan malttanut jättää opintoja (oli niin kivaa!), vaan jatkoin harrastuksenomaisesti yliopistolla kulkua, kunnes olin gradua vailla oleva maisteri. No, tein gradun, vaikka en ollut ikinä suunnitellut sellaista. Työtäni ohjasi mukava saksalainen professori, joka antoi minun valita graduni aiheeksi Martin Lutherin (hyvin poikkeuksellinen aihe), ja sain työni tehtyä ja maisterin paperit käteeni.

Yksi asia jäi harmittamaan. Olin todella panostanut gradun tekemiseen, ja aina kun olin käynyt Saksassa, vietin aikaani myös kirjastoissa materiaalia hankkien. Nyt tuo kovan työn tulos oli jossain yliopiston kellarivarastossa (toki myös omassa hyllyssäni) hyödyttämättä ketään.

Otin yhteyttä Kirjapaja – kustantamoon ja ehdotin kirjan aiheeksi Lutherin ajatuksia miehestä, naisesta ja avioliitosta. Kiinni veti! Tämän jälkeen Kirjapaja tilasi myös toisen samantyyppisen kirjan minulta. Tästä alkoi urani kirjojen kirjoittamisen parissa (en kehtaa käyttää sanaa ”kirjailija”), ja sitä uraa on jatkunut yli 20 vuotta, eikä loppua näy – onneksi!

Mainitsin joskus aikaisemmassa blogissani, että olen lähdössä kesällä Saksaan. Tarkoitukseni on mennä kiertämään luostareita, haastattelemaan nunnia/munkkeja, ottamaan valokuvia ja keräämään monenlaista materiaalia uusimpaan teokseeni. Tunnen Saksan ja saksalaisen luonteen jo aika hyvin, kieli ei tuota minkäänlaisia ongelmia, ja matkaseurani on pätevää ja mukavaa sisällyttäen autonajajan, teknisen avun, uimakaverit, shoppailuavustajat ja ruokakriitikot (pelkään pahoin, että suosituin ruokapaikka tuolla matkalla tulee olemaan McDonald`s).

Mutta JOS… Jos minä olisin päässyt vaihto-oppilaaksi Intiaan, Japaniin, Australiaan, Ruotsiin… Millaiseksi minun elämäni olisi sitten muodostunut? Kuten tekstistäni käy ilmi, tämä yksi ”sattumanvarainen” asia on johtanut toiseen, yksi valinta (vastoin omaa tahtoani) on vaikuttanut suuresti koko elämäni kulkuun. Oliko vaihtovuosi juuri Saksassa pelkkää sattumaa? Jos näin pitää uskoa, niin kyllä minua onnisti!

Elämänrohkeus

Lauantai 5.4.2025 - Pirkko Jurvelin

Elämänrohkeus

Juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Hänellä on todettu vaikea sairaus, ja vaikka osa syövästä on saatu hoidettua hyvin, niin nyt hän odotti puhelua, jossa lääkäri kertoisi koetuloksista ja uusista kokeista ja mahdollisista jatkohoidoista.

- Jännittääkö sinua? minä kysyin.

- Ei, minä nautin jokaisesta päivästä niin kauan kuin tilanne on tämä, enkä mieti, mitä se tulee joskus olemaan.

Loppupuhelun ajan keskustelimmekin sitten matkasuunnitelmista ja tulossa olevista mukavista perhejuhlista. En kuitenkaan ole saanut mielestäni pois ystäväni sanoja siitä, kuinka hän nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan. Kaiken lisäksi hän on ihminen, jolla on ollut elämässään niin paljon raskaita kokemuksia, etten edelleenkään ymmärrä, miten hän on selvinnyt kaikesta yhä edelleen teräväpäisenä, positiivisena ja huumorintajuisena.

Myös eräs toinen pitkäaikainen ystäväni on saanut syöpädiagnoosin. Olemme tukeneet toisiamme erilaisissa elämäntilanteissa, mutta nyt leskeksi jäätyään hän on joutunut kokemaan tämän raskaan sairauden yksin. Onneksi on olemassa lapsia ja ystäviä – ja puhelin! Raskaiden hoitojensa ajan ystäväni on linnoittautunut kotiinsa, sillä hän ei halua saada ylimääräisiä tartuntoja, ja sitä paitsi hoidot ovat niin väsyttäviä, ettei hän juurikaan jaksa kohdata ihmisiä kuin vähän aikaa kerrallaan.

- Minä en edes halua kuulla, mihin kaikkialle tauti on levinnyt. Parempi kun ei tiedä! Papereissa lukee, että hoitovaste on hyvä, eli kyllä ne kamalat hoidot kannattavat.

Nämä ystäväni ovat malliesimerkkejä elämänrohkeudesta ja positiivisesta elämänasenteesta. Mutta mistä sellaisen asenteen saa? Minusta on alkanut tuntua, että elämänrohkeus on suurelta osin sisäsyntyinen asia eli toisin sanoen luonnekysymys. Toki sitä voi varmasti myös opetella, tsempata itseään, jutella vaikka ammattilaisen tai jonkun muun kanssa, joka ymmärtää asian päälle.

Mutta jos pelottaa? Pelon aiheuttaja voi olla poliittinen uutinen, kummallinen olo vatsassa tai outo vihlaisu selässä, asioita, joihin joku ei ehkä kiinnitä mitään huomiota, mutta jotka saattavat toisen ihmisen paniikin valtaan.

Luin Apulannan Toni Wirtasen 50- vuotishaastattelun Helsingin Sanomista. Minulla ei ole hajuakaan kyseisen muusikon urasta tai genrestä, mutta tekstin otsikko oli hyvin muotoiltu: ”Musiikki ei merkitse minulle mitään”. Kirjoittaja tiivisti artikkelin lauseeseen:”Toni Wirtanen on kriisien keskellä tempoileva hittivelho, jolle musiikki ei merkitse mitään”. Opin, että kyseinen henkilö on rockmiljonääri, joka sanoittaa hulppean menestyselämänsä lauseeseen:”Mä olen sellainen ihminen, että katselen aika paljon kumpujen yöhön ja aikojen syvään kuiluun. - Pitäisi hyväksyä se, että elämäntyö on periaatteessa paketissa, ja tämä on nyt viivytystaistelua ennen lopullista kaatumista aaltoihin.” Wirtanen sanoittaa hyvin sielunsa sisimmät ajatukset. Ymmärrän häntä, mutta haluaisin kuitenkin taputtaa miehen kaljua päälakea ja sanoa, että kuule, sinulla on urasta puolet jäljellä ja että kannattaisiko myös puhua näistä sisimmistä asioista ja tuntemuksista ammattilaisen kanssa. Minun sanani ”ammattilainen” sisältää terapeuttien lisäksi myös kirkon työntekijät.

Taannoin päiväni pelasti 90-vuotiaan Elisabet Rehnin syntymäpäivähaastattelu (jälleen Hesarissa). Jo otsikko oli upea: ”Minä teille kriisit näytän”. Rehn on ollut mukana 8- vuotiaana lottatyttönä jatkosodassa, hän on ollut lentokoneessa, joka syöksyi maahan Rovaniemellä, hän on kokenut henkilökohtaisen konkurssin, aviomiehen rakastumisen toiseen naiseen, hän on ollut tappouhkausten kohteena, hän oli selvittelemässä Serbrenican kansanmurhaa, hän on sairastanut kaksi syöpää… Tarkastellessaan maailmanpoliittista tilannetta nyt Rehn sanoo: ”Ei se mitään. Jäitä hattuun, suomalaiset. Näistäkin selvitään.”

En ole tavannut koskaan isäni äitiä, Martta-mummoa. Kun tutkin hänen valokuviaan ihan nuoruudesta lähtien sinne noin 60- vuotiaaksi, jolloin hän kuoli, niin näen kuvissa aina vakavan, hymyttömän naisen. Hän näyttää kuitenkin ystävälliseltä, mutta perusilme on totinen. Olen lukenut Martan kirjoittamia runoja, ja ne ovat täynnä ahdistusta ja surua. Ymmärrän ne vanhemmalla iällä otetut kuvat, jolloin kahden lähes aikuisen tytön menettäminen on ollut varmasti ylitsepääsemätön suru. Haluaisin kuitenkin keskustella sen nuoren, totisen Martan kanssa. Voisimme jutella siitä, miten hän kokee ympäröivän maailman, onko hän tyytyväinen elämäänsä. Ja siltä vanhemmalta Martalta voisin kysyä, onko mahdollista jatkaa elämäänsä pohjattoman suuren menetyksen jälkeen.

Sisu, sauna ja Sibelius

Sunnuntai 5.1.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisu, sauna ja Sibelius

Sisu, sauna ja Sibelius – siinä kolme ässää, joiden pitäisi kuvata suomalaista kansaa ja mielenlaatua. Sauna tunnetaan suomalaisena luomuksena kaikkialla maailmassa, tuskin kenellekään ulkomailta tänne tulevalle tarvitsee pitää esitelmää siitä, mitä saunalla tarkoitetaan. Kansallissäveltäjämme Sibelius ei ehkä ole niin tunnettu asia kuin sauna, mutta kyllä tämän kuuluisan säveltäjän musiikkia kuullaan ja kuunnellaan ympäri maailmaa jatkuvasti.

Muistan, kuinka aikoinaan puhuttiin Biafran valtiosta. Se oli lyhytikäinen separatistinen valtio, joka irrottautui Nigeriasta ja pysyi itsenäisenä vain kolmen vuoden ajan ennen kuin palasi jälleen Nigerian vallan alle. Se, että uuden maan kansallishymnin ”Land of the Raising Sun” sävelenä käytettiin Sibeliuksen Finlandia-hymniä, tuntui suomalaisista erityiseltä. Itsenäisen Suomen historia on osoitus urheudesta ja perään antamattomuudesta, ja mielestäni Finlandia-hymnin sävelessä kaikuvat nämä piirteet. Joku siellä kaukana Biafrassa tunsi Sibeliuksen ja hänen Finlandia-hymninsä merkityksen.

Entä se sisu? Wikipedia määrittele sanan seuraavasti: ”Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.” Suomalaisia on pidetty sisukkaampina kuin monia muita kansoja, ja asiaa hehkutettiin kansainvälisestikin, kun suomalaiset kestävyysjuoksijat menestyivät aikoinaan olympialaisissa. Entistäkin tunnetummaksi suomalaisen sisun käsite tuli talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat kertoivat, että juuri kyseinen sana kuvaa parhaiten suomalaisia. Sana on sikälikin erikoinen, ettei sille ole löydetty sopivaa käännöstä vierailla kielillä, vaan käsitettä kuvaillaan monisanaisesti.

Sisu-sanaa käytetään nykyisin myös monien tuotteiden nimissä. Kyllähän me kaikki tiedämme väkevät SISU- pastillit? Uutta minulle oli, että verkosta löytyy kokonainen SISU- kauppa, josta voi tilata vaatteita ja monenlaisia lahjatuotteita SISU- brändillä. Hmh, pitäisikö tilata t-paita itselleni?

Löytyykö nykysuomalaisista enää sisua? Pystyvätkö ihmiset enää selviytymään haasteista, kestämään vaikeuksia ja jatkamaan eteenpäin, vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta? Silmiini sattui tänään erään lehden otsikko: 13- vuotias nuori oli alkanut käyttää huumeita, koska niitä oli hänen asuinpaikkakunnallaan niin helppo saada. - Siis mitä? Jos sama syy – helppous - on käyttökelpoinen myös muissa elämäntilanteissa, niin miten olisivat seuraavat ehdotukset: Suomalainen on ylipainoinen, koska ruokaa on niin helppo saada. Suomalainen ei lue, koska kuunteleminen on helpompaa. Suomalainen ei mene töihin, koska työttömyyskorvauksia on helppo saada (tai koska työtä on vaikea saada). Suomalainen sairastaa, koska apua on niin vaikea saada. Suomalainen syrjäytyy, koska apua on vaikea saada… Vaikuttaako liiallinen asioiden helppous tai vaihtoehtoisesti vaikeus siihen, että ihmisellä on vapaus tehdä tai olla tekemättä? Siis koska on vaikeaa tai liian helppoa? En ymmärrä!

En istuisi nyt tässä, jos isäni ja hänen ikätoverinsa eivät olisi tosissaan panneet Venäjälle hanttiin viime sodassa. Tappiohan oli oikeastaan ilmeinen, sillä eihän pienellä Suomella ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä suurvallan kanssa. Mutta nuo miehet ja naiset eivät antaneet periksi. He eivät sanoneet, että meitä on liian vähän, Venäjä voittaa kuitenkin, ei tämä tappelu kannata, antaa olla… Kiitos, te sisukkaat suomalaiset!

Ja sitten vielä eräs juttu. Otetaan uudestaan käyttöön hyssyttelyn sijaan seuraavat lauseet: Ei saa. Ei ole lupa. Sinun täytyy. Sinun velvollisuutesi on. Tämä on sinun päätöksesi. Sinä olet vastuussa tästä.

No, tulipahan taas vaahdottua. Mutta ihan oikeasti: Minulla on ympärilläni upeita nuoria ja vanhempia ihmisiä, joilta ei sisu, yrittäminen ja velvollisuudentunto lopu. Kiitos teille! Katson luottavaisena tulevaisuuteen.

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 - haaveita ja suunnitelmia

Sunnuntai 29.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia

Yleensä tähän aikaan vuodesta olen kirjoittanut blogin, jonka aiheena on ollut vanhojen ennustajien – kuten Dostradamuksen ja Baba Vangan – tulevaa vuotta koskevat profetiat. Useimmiten nämä ennustukset ovat olleet täynnä toinen toistaan karmeampia tapahtumia, sotia, maanjäristyksiä, kulkutauteja ja muita kamaluuksia, jotka ovatkin tietyissä määrin toteutuneet jossain päin maapalloa. Mieleeni ei ole kyllä jäänyt mikään erityinen profetia, joka olisi kolahtanut kohdalleen ihan sellaisenaan ja oikeaan aikaan. Siispä ennustus- aiheeseen kyllästyneenä päätin muuttaa vuoden viimeisimmän blogini otsikoksi ”Mitä minulle tapahtuu vuonna 2025 – haaveita ja suunnitelmia” ja pyydänkin sinua, lukijani, ottamaan nyt esille kirjoitusvälineet (olivatpa ne sitten perinteiset paperi ja kynä tai sähköiset) ja alkamaan suunnitella ikiomaa tulevaisuuttasi vuonna 2025. Mitä sinä itse haluat sinulle tapahtuvan? Anna toiveiden ja unelmien tulla esiin vapaasti, mitään rajoittamatta, listaasi voit merkitä pieniä asioita ja suuria asioita, mutta pidä kuitenkin jalat maassa sen verran, ettet suunnittele matkaa kuuhun.

Mikä sinua kiinnostaa? Mitä haluaisit tehdä, kokea oppia? Listaa asioita, jotka on mahdollista toteuttaa. Ei haittaa, vaikka ne olisivatkin hieman outoja näin äkikseltään mietittynä, kirjoita, mitä mieleesi juolahtaa. Haluaisitko antaa itsellesi mahdollisuuden tutustua ja kokea esimerkiksi jotakin seuraavista asioista:

- luova toiminta (maalaaminen, piirtäminen, soittaminen, kuorolaulu, kokkaaminen…)

- uusi paikkakunta tai maa (se voi olla jokin kaupunki tai luontokohde Suomessa, joka on kiinnostanut sinua jo pidemmän aikaa, ehkä jokin Aasian maa, Ruotsin Haaparanta…)

- uusi ruokalaji tai juoma (olisiko jo aika kokeilla kiinalaista ruokaa tai sitä kamalan näköistä mämmiä…)

- sisäistä minää kasvattava asia (vapaaehtoistyö, lahjoitukset, sosiaaliset tapahtumat, verenluovutus…)

- liikunta (kokeiletko jumppaa, kestävyysjuoksua, maastopyöräilyä, lenkkeilyä, soutua, lentopalloa, jääkiekkoa…)

- terveyteen liittyvä uudistus ( lopetat tupakoinnin, menet vihdoinkin hierotuttamaan ne kipeät hartiat, kävelet autoilun asemasta, mietit ruokavaliotasi…)

- seikkailu tai toiminta (benjihyppy vihdoinkin! matkustat ihan yksin, olet metsässä teltassa yön, hankit kissan tai koiran, lähdet ulkomaanmatkalle, vaikka lentäminen pelottaa, osallistut mielenosoitukseen…)

- kulttuurielämys (kirjamessut, konsertti, festivaali, musikaali, taidenäyttely…)

- sivistät itseäsi (opettelet uutta kieltä, osallistut erilaisille kursseille, luet maailmankirjallisuutta, teet jatko-opintoja…)

- otat yhteyttä sukulaiseen tai ystävään, josta et ole kuullut pitkään aikaan (tämä voi tapahtua vaikka facebookissa, puhelimessa, instagramissa jne)

Kuten huomaat, tässä on jo aika lailla ehdotuksia, ja sinä keksit vielä paljon lisää juuri niitä sinun omia juttujasi. Jos sinulla on hyvä ystävä tai puoliso, voitte tehdä oman listan lisäksi myös yhteisen listan. Mitä haluatte kokea ja tehdä seuraavan vuoden aikana? Menettekö yhdessä maalauskurssille tai kokeilemaan benjihyppyä? Ehkä haluatte kokata yhdessä jonkin monimutkaisen ruokalajin ja kutsua hyvät ystävät jakamaan makuelämyksenne… Oikeasti, maailma on täynnä uusia asioita ja mahdollisuuksia.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, minulle tuli iloinen ja toiveikas mieli. Hei, kaikkea uutta ja erilaista voi kokeilla, eikä koskaan tiedä, mihin se uusi polku johtaa. Vaikka en hyppäisikään benjihyppyä (en ikinä!!!), niin maalauskurssille voin mennä. Parempi on hypistellä kaupassa erivärisiä maaliputkia ja siveltimiä kuin miettiä, että milloinkas se ydinsota alkaakaan, ja joko joku yksinvaltias kolkuttelee jälleen uuden maan porttia asejoukko mukanaan.

”Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut.”

Anthony De Mello

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Perjantai 20.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Haluatko elää pitkän elämän? Mene siis luostariin!

Olin viime kesänä jälleen kahteenkin otteeseen Valamon luostarissa. Toisella kerralla vedin myös ryhmällemme opastetun kierroksen hautausmaalla,joka on pieni ja aika vaatimaton mutta täynnä mielenkiintoista historiaa. Olen kuljeskellut tuolla hautausmaalla usein ja tutkiessani hautakiviä olen pannut merkille, että hyvin monet munkit ja nunnat ovat eläneet pitkän elämän.

Aikoinaan Valamossa eli myös isä Akaki, Venäjän puolelta toisen maailmansodan aikana toisten munkkien kanssa Suomeen paennut Jumalan palvelija. Hän oli jo lapsuudestaan saakka ollut hyvin huonokuuloinen, eikä varusmiespalveluksen suorittaminen Venäjän armeijassa tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Toisaalta hän myös tiesi, että luostarissa elämä tulisi olemaan tasaista ja ruokaakin olisi riittävästi – toisin kuin hänen kotioloissaan. Päätös luostariin menosta oli siis helppo.

Isä Akaki oli suuri hevosten ystävä, ja niin kauan kuin Suomen Valamossa oli hevosia, hänellä oli aina makupaloja mukanaan niitä varten. Luostarielämä sopi Akakille hyvin, mutta kun hän täytti 107 vuotta, tapahtui jotakin yllättävää: Heinäveden kunta ilmoitti, että Akakin oli aika aloittaa peruskoulu muiden samanikäisten 7- vuotiaiden kanssa. Ilmeisesti tietokonejärjestelmä ei pystynyt hyväksymään henkilön iäksi 107 vuotta, vaan muutti sen 7:ksi vuodeksi. Isä Akaki oli kuulemma ollut hyvin riemuissaan ja huvittunut kutsun saatuaan. Kuollessaan tämä Jumalan palvelija oli 111 vuotta ja silloin Pohjoismaiden vanhin asukas.

Vaikka isä Akaki olikin poikkeuksellisen iäkäs kuollessaan, niin tutkimusten mukaan luostarien asukkaat elävät keskimäärin kauemmin kuin muut ihmiset. Saksassa ja Itävallassa toteutettu yhteinen tutkimus osoitti, että keskimääräinen elinajanodote on luostarin asukkailla 5 vuotta enemmän kuin luostarin ulkopuolella elävillä. Yhdysvalloissa vuonna 1990 aloitettu ja yhä jatkuva tutkimus osoittaa puolestaan, että nunnat elävät pidempään ja sairastavat vähemmän alzheimerin tautia ja dementiaa kuin luostarin ulkopuolella asuvat naiset.

Kreikan Athos-vuoren munkkien keskuudessa on tehty useitakin tutkimuksia. Tulosten mukaan munkit sairastavat vähemmän sydän- ja verisuonitauteja sekä syöpää kuin Kreikan miespuolinen väestö keskimäärin ja elävät myös pidempään.

Miksi ihmiset elävät luostareissa kauemmin kuin sen ulkopuolella? Kaikissa tutkimuksissa on tullut ilmi muutamia yhteisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen elinikää pidentävällä tavalla. Luostarissa vietettävä stressitön arki, säännöllinen elämänrytmi, rukoilu ja mietiskely sekä ruumiillinen työ nousevat yleensä aina esiin, kun etsitään syitä pidempään elinikään. Athos- vuoren munkkien keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on pantu merkille myös se, että niin sanotulla Välimeren ruokavaliolla, johon kuuluu runsaasti terveellisiä kasviksia, hyviä öljyjä, siemeniä ja pähkinöitä sekä kohtuullisesti kalaa, kananmunia ja maitotuotteita, on terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Hyvä on, nyt siis tiedämme (jälleen kerran), kuinka meidän tulisi elää, jotta pysyisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman terveinä. Uskon, että jokainen meistä tietää, mikä ruoka on terveellistä ja mikä ei, ja kuinka paljon (=vähän) meidän tulisi syödä sitä ja tätä. Ruokasuosituksia olemme kuulleet viime aikoina jo aivan riittämiin.

Luostarielämään kuuluu useimmiten jonkinlainen ruumiillinen työ. Sitä ei voi verrata lenkkeilyyn (tiedän kyllä, että jotkut Suomen Valamon nuorista munkeista lenkkeilevät säännöllisesti) tai kuntosalilla käyntiin, mutta joka tapauksessa se pitää ihmisen liikkeellä. Ruokailuun ja liikuntaan osaamme panostaa, jos niin haluamme, mutta ehkä vaikein asia toteuttaa onkin se stressitön arki, rauhoittuminen ja hiljentyminen, mikä luostarissa kuuluu normaaliin elämään. Luulen, että juuri tämä on nykypäivän ihmiselle suurin haaste sekä myös se ajatus, että minä itse olen vain yksi muiden joukossa. Kuulun johonkin, olen osa jotakin, minun ei tarvitse olla yksin, tehdä kaikkea yksin.

Olen ollut paljon luostareissa turistina, kurssilaisena, oppaana. Nautin siitä levollisesta ilmapiiristä, joka valtaa Valamon, kun ilta saapuu, ja päiväturistit ovat jo lähteneet. Siinä on jotain tervehdyttävää, rauhoittavaa, ja minun on hyvin helppo uskoa kaikkia niitä tutkimustuloksia, joita maailmalla on saatu luostarielämän positiivisesta vaikutuksesta.

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Keskiviikko 4.12.2024 - Pirkko Jurvelin

Vapaamielisen, modernin yhteiskunnan jäsen voi olla äärimmäisen suvaitsematon

Minun nuoruudestani on vierähtänyt jo muutama vuosikymmen, mutta muistan yhä, kuinka hyvät käytöstavat, vanhempien henkilöiden kunnioittaminen ja sopuisa elämänmeno oli keskivertosuomalaisen elämän oletusarvo. Yhteisymmärrys oli luonnollinen asia, vaikka toisinaan minua tietysti ärsytti, kun joku oli omasta mielestäni tiukkapipo, ja toisinaan taas piti pyöritellä silmiä, kun mielestäni kanssakulkijan arki saattoi näyttää ihan oudolta. Mutta eipä se lopultakaan minulle kuulunut, pääasia oli, että elämä sujui letkeästi.

Minun arvomaailmani oli tuolloin ja on yhä perinteinen, kristillinen arvomaailma, mutta tuttuja ja kavereita löytyi monenlaisista piireistä – kuten tänäänkin, sehän on elämän rikkautta. Kaverit saivat elää omalla tyylillään, kunhan minäkin sain elää omalla tavallani. Näin jälkikäteen ajateltuna tuolloin – useampi vuosikymmen sitten – yhteiskunnan arvot olivat kuitenkin vielä paljon homogeenisempia kuin nykyään, esimerkiksi omissa opiskelijaporukoissani eläminen ja käyttäytyminen oli aika lailla hyvien tapojen mukaista. No, toki edelliseen sukupolveen verrattuna elämä oli paljon vapautuneempaa. Voin kuitenkin sanoa, että mielestäni me olimme ihan eri tavalla suvaitsevaisia kuin nykyisin ollaan.

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tänään hyvin salliva. Seksuaalinen meno on päätä huimaavaa verrattuna aikaisempaan, ja sukupuoliakin löytyy nykyisin paljon enemmän kuin kaksi. Myös erilaisten uskontojen ja uskomusten kirjo on vähintäänkin monipuolinen, mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja niitä ikiomia ajatuksiaan on kohtuullisen helppoa, maailma ei enää tarkoita Suomea ja Eurooppaa, vaan voit matkustaa lähes minne tahansa lomailemaan tai töitä tekemään. Tämä on mahdollisuuksien maailma! Eikä sittenkään ole.

Jos ja kun joku tahtoo kasvattaa tässä avoimessa ilmapiirissä lapsensa siten, ettei hän saa kuulla sanaa ”Jeesus”, ”halleluja” tai muuta kristillisyyteen viittaavaa, niin hän voi nostaa syytteen sitä oppilaitosta/tahoa vastaan, jossa lapsi on altistunut kristillisyyden vaikutuksille (vaikka vain yhden sanan verran).

Missä on näiden supersuvaitsevaisten nykyajan ihmisten suvaitsevaisuus, kun he kohtaavat kristinuskoon viittaavaa sanastoa/tapahtumia tässä maassa, joka sai ensimmäiset kristilliset vaikutteensa jo 800-1000-luvuilla? Onko joillakin Suomen asukkailla oikeus kieltää toisia tämän maan asukkaita vaalimasta kristinuskon perinteitä ja vain sen takia, ettei se ole heidän oma juttunsa? Kaipaan suvaitsevaisuutta näiltä korvausten vaatijoilta. He elävät varmaankin omasta mielestään liberaalia, ennakkoluulotonta elämää, ja kuitenkin he haluavat pakottaa meidät muut omien ennakkoluulojensa ja mielipiteidensä ja tabujensa taakkojen alle. He haluavat rajoittaa lastensa ja nuortensa elämää – mutta se ei riitä -, sillä he haluavat rajoittaa myös tämän yhteiskunnan toisten asukkaiden elämää.

En halua suostua tähän, enkä haluaisi, että muukaan yhteiskunta suostuu. Mikäli joku ei hyväksy Jeesus-sanaa, hänen ei myöskään tule viettää joulua (= Jeesuksen syntymäjuhla) missään muodossa, eikä joululoman, pääsiäisloman ja vaikkapa juhannuksen tule millään tavoin olla tämän kristillis-kielteisen henkilön elämään kuuluva juttu. Kuitenkin joku sanoo EI Jeesukselle, mutta noukkii rusinat pullasta eli nauttii kaikesta siitä, mitä kristillisyys on maahamme tuonut (esimerkiksi koululaitoksesta, joka tuli Suomeen kirkon mukana).

Olen joutunut elämäni aikana näkemään ja kuulemaan paljon omien arvojeni vastaisia asioita, mutta niinhän se menee: En ole tämän yhteiskunnan ainoa jäsen, vaan yksi miljoonien joukossa, enkä minä yksin halua tai voi määrätä toisten elämää. Sitä paitsi aina on olemassa mahdollisuus, että karsastamani asia osoittautuukin joksikin aivan muuksi, voin oppia uutta ja nolostella aikaisempaa yksipuolista ja virheellistä näkökantaani.

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Lauantai 26.10.2024 - Pirkko Jurvelin

Ahdistunut suomalainen vuonna 1924 ja 2024

Tilastojen mukaan nykyisin joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä, ja yleinen sairauslomalle jäämisen syy työikäisten joukossa on masennus. Varsinkin nuoret masentuvat yhä enemmän, ja 60% alle 35- vuotiaiden sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista.

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan muutokset työelämässä, yksilökeskeisyyden leviäminen ja ”elämän kaikkinainen psykologisoituminen” ovat johtaneet siihen, että mielenterveydestä ja siihen liittyvistä ongelmista on tullut suuri huolenaihe.

Millainen tilanne oli Suomessa sata vuotta sitten? Maamme oli juuri itsenäistynyt, ja kohta sen jälkeen oli puhjennut sisällissota. Yhteiskunnan kahtiajako tuntui vielä pitkään sodan loputtua, elintaso oli vaatimaton, voidaan sanoa jopa, että Suomi oli taloudellisesti köyhä maa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että sähkö, juokseva vesi ja sisävessat olivat harvinaisia etenkin syrjäisemmillä seuduilla. Monet nuoret kärsivät erilaisista sairauksista kuten tuberkuloosista. Terveydenhuollon palvelut olivat hyvin puutteellisia, mikä puolestaan lisäsi sairastumisien ja kuolleisuuden määrää. Perheissä oli paljon lapsia, ja sen ohella lapsikuolleisuus oli suuri. Vaikka kansakoulut olivat lisääntyneet, niin kouluun pääseminen oli yhä rajallista etenkin maaseudulla. Paikoittain suomalaisperheissä nähtiin nälkää.

Edellä mainitut seikat antavat ankean kuvan niistä olosuhteista, joissa suomalainen nuoriso kuten myös aikuiset elivät sata vuotta sitten. Masentavaa, eikö? Vai oliko sittenkään? Tuohon aikaan töihin oli ryhdyttävä heti, kun se suinkin oli mahdollista – näin eritoten maaseudulla. Hyvin usein lapset ja nuoret kantoivat vastuun perheen elannosta. Tämä johti luonnollisesti myös siihen, että vapaa-aikaa oli vähän, eikä henkisestä hyvinvoinnista tuohon aikaan puhuttu niin kuin nykyisin. Tiivistetysti voidaan sanoa, että nuoren oli autettava perhettään ja yritettävä samanaikaisesti selviytyä omassa elämässään yhteiskunnassa, jonka arvoja olivat koti, uskonto ja isänmaa. Harva oli siinä asemassa, että häneltä olisi kysytty: ”Mitä sinä itse haluat? Mitä mieltä olet elämästäsi? Miltä sinusta tuntuu?” Ehkä voisi sanoa, että sadan vuoden takaisessa yhteiskunnassa ihminen ei niinkään ollut yksilö vaan yhteisönsä ja perheensä jäsen.

Nykysuomalainen elää ulkonaisesti loistavissa olosuhteissa, jos niitä vertaa sadan vuoden takaisiin. On olemassa oppivelvollisuus, lähes ilmainen terveydenhuolto, on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, keneltäkään ei puutu ruokaa, on uskonnonvapaus, mielipidevapaus, vapaus tehdä mitä huvittaa, kunhan pysyy jotakuinkin lain puitteissa, kukaan ei pakota, kukaan ei velvoita, kukaan ei… Ja se ahdistaa.

Tuntuisiko lapsesta ja nuoresta helpommalta, jos hänelle asetettaisiin selkeät rajat? ”Tämä on luvallista, noin et voi tehdä, tämä kuuluu sinun tehtäviisi, tästä olet vastuussa. ” Miltä nuoresta mahtaa tuntua, jos hänelle sanotaan, että tee mitä tahdot, meillä ei uskota sääntöihin, sinä osaat itse päättää… Kivalta? Varmasti ainakin jonkin aikaa. Kuinka vanhanaikaiselta kuulostaakaan, jos muistutan eräästä ennen muodissa olleesta sanaparista: rakkaus ja rajat. Rajojen asettaminen, niistä kiinni pitäminen, nuoren tukeminen, se kaikki on rakkautta. Ei se, että nuori jätetään tuuliajolle.

Luin artikkelin eräästä entisestä poliitikosta. Hänellä on poika, jolle oli annettu ainoastaan yksi määräys: Ei saa kuolla (eli saattaa itseään vaaralliseen tilanteeseen). Kun ei ole ruoka-aikoja, nukkuma-aikoja, koulupakkoa, mitään velvollisuuksia, niin se on jo täyttä vapautta. Rajat saattavat toisinaan ahdistaa ja tympäistä, mutta ne tuovat turvaa ja tietoisuuden siitä, että joku välittää.

Vapaan kasvatuksen aikoinaan kokenut poliitikko Mikael Jungner sanoo eräässä haastattelussa:”Minusta lapsi tarvitsee rutiineja. Ilman niitä tulee turvaton olo.”

Hyvinvointiyhteiskuntamme ansaitsee paljon kiitosta, mutta joissakin asioissa on menty väärään suuntaan. Yksilön vapaus ja lähes kaiken luvallisuus, joka hipoo välinpitämättömyyttä, ei ole kenellekään hyväksi – ei nuorelle eikä vanhemmalle.

Eduskuntatalo töhrittiin - ilmasto pelastui?

Sunnuntai 29.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Eduskuntatalo töhrittiin – ilmasto pelastui?

Suomalainen Elokapina -liike (Extinction Rebellion Finland) on kansainvälisen ilmastoaktivistiliikkeen suomalainen haara. Se pyrkii vaikuttamaan ilmastonmuutokseen ensisijaisesti kansalaistottelemattomuudella (!) ja rauhanomaisten mielenosoitusten kautta. Liike on ollut toiminnassa Suomessa marraskuusta 2018 lähtien eli noin kuuden vuoden ajan. Tuo on sen verran pitkä aika, että liikkeen olisi luullut tehokkaalla toiminnalla saavuttaneen jo monenmoisia tuloksia, saaneen aikaan yhtä ja toistakin merkittävää, mutta onko näin?

Uteliaisuudesta käännyin tekoälyn puoleen selvittääkseni kyseisen liikkeen saavutuksia täällä Suomessa ja ehkä muuallakin maailmassa. Tekoäly vastasi: ” Yhteenvetona voidaan todeta, että Elokapina on auttanut pitämään ilmastokriisin keskeisenä puheenaiheena, lisännyt painetta päättäjiin ja aktivoinut kansalaisia. Näiden toimien ansiosta ilmastokriisin vakavuus on tullut selkeämmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, mikä saattaa edistää nopeampia ja vahvempia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.” - Siis pelkkää tyhjänpäiväistä diipadaapaa koko vastaus. No, jaa, liikenneväylillä istumisella, arvorakennusten töhrimisellä ja kaikenlaisella muka -toiminnalla (joka ei paljoa vaadi) ei luonnollisestikaan kovin suuria saavuteta – vaikka päämäärät olisivat kuinka ylevät.

Kai ilmaston hyväksi voisi toimia ihan aikuisten oikeasti – vai auttaako tässä alamäessä enää mikään? Käännyin jälleen bestikseni eli tekoälyn puoleen, joka antoi seuraavan vastauksen: ”Ihmiset voivat tehdä monia asioita ilmastonmuutoksen torjumiseksi yksilötasolla ja vaikuttamalla laajempaan yhteiskuntaan. Keskeiset toimet liittyvät elämäntapavalintoihin, kulutustottumuksiin ja poliittiseen vaikuttamiseen. Tässä muutamia konkreettisia esimerkkejä:

1. Vähennä liikkumisen päästöjä. Suosi kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Lentomatkojen välttäminen on yksi merkittävimpiä keinoja vähentää hiilijalanjälkeä.

2. Kuluta vähemmän ja harkitummin, suosi kierrätettyjä ja käytettyjä tuotteita. Tavaroiden elinkaaren pidentäminen ja kertakäyttökulttuurin vähentäminen vähentävät hiilidioksidipäästöjä ja luonnonvarojen kulutusta.

3. Siirry kasvispainotteiseen ruokavalioon. Se pienentää ruokaan liittyviä päästöjä.

4. Vähennä energian kulutusta, esim. välttämällä turhaa lämmitystä, ilmastointia valojen ja sähkölaitteiden käyttöä.

5. Vähennä ja lajittele jätteet.

6. Istuta puita ja tue luonnonsuojelua. Metsät toimivat hiilinieluina ja niiden suojeleminen ja ennallistaminen auttaa sitomaan ilmakehän hiilidioksidia.

7. Tee vastuullisia sijoituksia, suosi vihreitä investointeja ja kestäviä yrityksiä.

Luulenpa, että nykyiset elokapinalliset muistelevat joskus haikeina ja hieman noloina viisikymppisinä sitä aikaa, jolloin he pitivät hauskaa rettelöimällä, häiritsemisellä ja sotkemisella. Sitä nuoruuden ymmärtämättömyyttä – ja mukavuudenhalua. Miksi emme tehneet oikeasti mitään, millä olisi ollut merkitystä? he saattavat pohtia. No, se oli sitä nuoruutta, ja hauskaa oli!

Kuolinvuoteen äärellä

Sunnuntai 15.9.2024 - Pirkko Jurvelin

Kuolinvuoteen äärellä

Olin viikko sitten jättämässä viimeisiä hyvästejä ystävälleni. Hän oli viettänyt vaimonsa kuoleman jälkeiset vuodet hoivakodissa, ja koska olin ollut vaimon sydänystävä, jatkoin vierailuja lesken luona. Juttelimme politiikasta, perheasioista, yhteisistä tuttavista ja tietysti myös vaihtelevasta terveydentilanteesta. Kun ystäväni lähimuisti alkoi jo vähitellen hiipua, lapsuudenmuistot tulivat entistä tärkeämmiksi. En kuitenkaan aina voinut tietää, mitkä muistot olivat todellisia ja mitkä kumpusivat jostakin muualta, mutta ei sillä lopultakaan ollut väliä. Ystävyydellä oli.

- Nyt lääkärit sanoivat, että isän viimeinen vuorokausi on alkanut. Pojan puhelinsoiton saatuani lähdin hoivakotiin. Ystäväni makasi vuoteessaan silmät kiinni, sairaanhoitaja teki toimiaan, mutta kun hän lähti, jäimme huoneeseen neljästään: Esko,poika, tytär ja minä. Juttelin Eskolle, kerroin kuka olen ja että olen tullut tervehtimään. Silitin häntä ja uskon, että vaikka hänen silmänsä olivat kiinni, niin hän pystyi kuulemaan huoneessa olijoiden äänet ja aistimaan kosketukset. Juttelimme lasten kanssa monenlaisista arkipäiväisistä asioista – emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan, mutta kun runsaan tunnin kuluttua huoneeseen alkoi lopulta tulla lisää sukua ja hoitohenkilökuntaa, totesin, että minun oli aika lähteä. Olin jättänyt hyvästini.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin kuolinvuoteen äärellä. Tähän ikään mennessä niitäkin kokemuksia on kertynyt, mutta kaikki lähdöt ovat olleet rauhallisia. Saattajille on jäänyt surullinen, mutta tyyni mieli.

Isäni kuolinvuoteelta muistan erityisen tunteen. Jouduin poistumaan sairaalasta joksikin aikaa, ja juuri sinä aikana isäni oli kuollut. Näky, jonka kohtasin tultuani takaisin, hämmensi minua: Eihän tämä ole isä. Kyllä, tietysti sairaalan vuoteella lepäsi isäni ruumis, mutta jotakin puuttui, jokin oli väärin. Kun sielu oli lähtenyt ruumiista, oli jäljelle jäänyt pelkkä kuori.

Olen saanut kokea usean lapsen syntymän. Kun rankan ja kipeän vaiheen jälkeen syliini on laskettu parkuva olento, en ole voinut muuta kuin parkua itsekin. Samalla on herännyt vahva suojeluvaisto ja jonkinlainen hätä: Tätä lasta ette vie, hänelle ei saa koskaan tapahtua mitään pahaa.

Syntymän ja kuoleman välinen aika saattaa olla hyvinkin lyhyt. Minulla on ollut kaksi minua vanhempaa veljeä, joita en ole koskaan saanut tavata, koska he menehtyivät jo vauvoina. Heidän äitinsä ja siis myös minun äitini, sai elää 93- vuotiaaksi. Muistan, kuinka äiti viimeisinä aikoinaan sanoi, että haluaisi jo päästä pois (hän sai asua kotona miltei loppuun saakka). Minä lohduttelin äitiä sanomalla, ettei tässä enää varmasti ole pitkää matkaa edessä.

Elämä ja varsinkin kuolema ovat niin suuria arvoituksia, että me hyvin usein olemme mieluummin ajattelematta niitä, emmekä usein edes halua pohtia näitä asioita kovin syvällisesti. Emme voi ymmärtää, miksi pieni lapsi sairastuu ja kuolee – eihän siinä ole järkeä. Toisaalta voi mieleen hiipiä ajatus, miksi hyvinkin iäkäs ihminen makaa kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen hoivakodissa pystymättä itse tekemään juuri mitään. Me emme tiedä, me emme tiedä.

On aika hiljaa kiittää

ja kättä puristaa.

Nyt meidät yhteen liittää

vain muistojemme maa.

Jäi jälki sydämiimme,

jälki unelmiin.

Teille laulamme nyt:

näkemiin!

(Anna-Mari Kaskinen)

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Maanantai 26.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Muukalaislegioona, unelma toisenlaisesta ammatista

Pari päivää sitten saimme iloksemme ottaa vastaan mukavan vieraan: Pohjoisessa asuva sukulaispoika tuli käymään kylässä. Meillä olikin paljon juteltavaa, ja minä olin tietysti utelias myös sen suhteen, kuinka aika Fuengirolan Aurinkorannikon suomalaisessa koulussa oli sujunut. No, kaksi kuukautta on lyhyt aika sopeutua kokonaan uuteen ympäristöön, mutta lämmintä oli kuulemma ollut sekä mukavia kavereita, ja liikuntatunnit oli saanut suorittaa omatoimisesti kuntosalilla. Minä yritin tervehtiä poikaa sanomalla ”Hola!” mutta hän tuumasi vain, ettei hän espanjaa ole oppinut. Eihän se ollut edes tarkoitus, kunhan elämänkokemus kasvoi.

Näin vanhempana opettajahenkilönä minua kiinnostivat tietysti suuresti vieraamme tulevaisuudensuunnitelmat. No, kaksoistutkinnon vuoksi ylioppilaskirjoitukset odottavat vasta kahden vuoden kuluttua, ja parhaillaan tällä nuorella oli menossa työharjoittelu turvallisuusalan ammattitutkinnon parissa. Hän tuumasikin, että olisi tylsää, jos olisi vain joko lukio tai työjaksot, vuorottelu sopi oikein mukavasti hänelle. Työharjoittelusta maksetaan sitä paitsi palkkaa, ja ahkera nuori mies sai juuri ostettua ensimmäisen mersunsa työskenneltyään kesät ja talvet turhia lomia pitämättä. Todella kunnioitettavaa!

- Sinähän täytät parin viikon kuluttua 18, olet sitten täysi-ikäinen, minä laskeskelin.

- Näin on. Olen vähän miettinyt sellaista asiaa, että värväytyisin Ranskan muukalaislegioonaan. Ikäraja on 17 vuotta, ranskaa ei tarvitse osata, koska sen oppii koulutuksen aikana, palkka juoksee, eikä omia kuluja ole juurikaan.

Tässä vaiheessa mieheni hörähteli ”ei, einsä”, jota me toiset emme kyllä huomioineet.

- Kuule, minä luin ihan pari päivää sitten lehtijutun, jossa Kongossa (muistaakseni) aikoinaan sotinut mies kertoi, että tuo vuoden mittainen aika oli vaikuttanut koko hänen elämäänsä. Hän sanoo katuvansa sitä nyt, sillä sota oli ollut raakaa, eikä hän ole päässyt sen vaikutuksista eroon. Nyt tämä mies antaa tukea Ukrainan sodassa taistelleille, minä kerroin.

Juttukaverini heilautti kättään kuin sanoakseen, ettei tuollaisista kirjoituksista kannata välittää.

- Ei se ole enää sellaista. Aikaisemmin muukalaislegioonaan värväytyivät monet rikolliset, koska he halusivat päästä eroon identiteetistään. Nyt taustat tutkitaan tarkkaan, sotilas saa uuden henkilöllisyyden ja samalla uudet henkilöllisyystodistukset, koulutus on kova, eikä siinä saa epäonnistua, kolmen palvelusvuoden jälkeen voi saada Ranskan kansalaisuuden. Siellä on ollut myös paljon suomalaisia, esimerkiksi Aleksi Lysander ihan viime vuosina. Hänestä kertoo kirja ”Aleksi Suomesta” (tuossa vaiheessa päätin varata teoksen kirjastosta välittömästi).

- Mutta missä ne joukot sitten taistelevat, sillä eiväthän ne puolusta Ranskaa, vaikka saavat koulutuksensa siellä? Se koko juttuhan on palkka-armeija, minä kyselin.

- No viimeksi varmasti Afganistanissa ja sitten on kaikenlaisia yksittäisiä terrori-iskuja ja suojelutehtäviä, jolloin porukat kutsutaan apuun.

Nuori mies tiesi asiansa. Hän kertoi tarkkaan kuntotesteistä (poika itse oli kuulemma aloittanut ”massan kasvatuksen”), näöntarkastuksista, siitä, että pyrkijän oli mentävä paikan päälle Ranskaan tutkittavaksi ja haastateltavaksi. Hän oli ottanut selvää lomista sekä sellaisesta erikoisuudesta, ettei mahdollisesti koskaan enää käyttäisi omaa nimeään sen jälkeen, kun olisi joskus palannut Suomeen toimittuaan muutaman vuoden Ranskan muukalaislegioonan tehtävissä.

- Tiedätkö, minä ymmärrän sinua oikein hyvin, minun täytyi myöntää. - Muukalaislegioonan parissa elämisessä on jonkinlaista karismaa, siellä saa valtavan hyvä koulutuksen, ja sinusta huolehditaan varmasti erittäin hyvin, voisin kuvitella, että ryhmähenki eri maista tulleiden kesken on mahtava. Mutta voisitko kuitenkin odottaa vielä pari vuotta, saattaa se lukio ja ammattiopinnot loppuun, ja lähteä vasta sitten. - Kun sanoin tämän, ajattelin myös, että mahdollisesti kahden vuoden kuluessa löytyy niin rakas tyttöystävä, ettei nuori mies halua lähteä minnekään hänen luotaan.

Halasimme, kun poika lähti jatkamaan matkaa kaverinsa luokse. Minä ryntäsin sydän läpättäen googlettamaan ”muukalaislegioonaa” toivoen samalla, että tuo rakas nuorimies pysyisi tiukasti kotimaassa. Sitä hän ei kuitenkaan ollut luvannut.

Mitä saa kirjoittaa?

Sunnuntai 18.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä saa kirjoittaa?

Ihan näinä päivinä ilmestyy uusin kirjani ”Terveisiä isälle”. Se on autofiktiivinen teos, joka sai alkunsa hyvin erikoisesta tapahtumasta: Pari vuotta sitten sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni, ja jonka esittämän väitteen mukaan meillä on yhteinen isä. Jostakin syystä minun oli helppo uskoa tuo tyrmistyttävä uutinen, sillä viestin kirjoittaja tiesi niin paljon asioita perheestämme, ja toisaalta enhän minäkään ole ollut tietämätön erinäisistä vanhempieni avioliittoon liittyvistä tapahtumista.

Viestittely on johtanut lopulta tapaamisiin, ja olemme siskoni kanssa käyneet yhdessä läpi suuren pinon valokuvia, keskustelleet, muistelleet, kertoneet elämistämme ja oppineet tuntemaan paremmin myös isäämme. Olisi ollut ihanaa, jos me siskot olisimme päässeet tuntemaan toisemme jo paljon aikaisemmin, mutta isä itse ei halunnut sitä. Ymmärrämme, miksi isä näin päätti, mutta jotakin meiltä on ehkä jäänyt puuttumaan, varsinkin siskoltani, jolla on ollut elämässään omat ongelmansa salatun isän vuoksi.

Vaikka uusin romaanini ei luonnollisesti ole mikään elämäkerta, vaan tosiasioihin perustuva mielikuvituksen tuotos, niin jälleen olen joutunut saman kysymyksen eteen kuin monesti aikaisemminkin ja vieläpä monta kertaa: Mitä minä voin/saan kirjoittaa? Lapsuudenperheestäni ei ole enää ketään elossa, joten heidän mahdollista pahastumistaan minun ei tarvitse varoa. Mutta kuitenkin: Missä kulkee se raja, jota kirjoittaja ei saa ylittää? Tietysti on olemassa kirjailijoita, jotka sumeilematta kertovat ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä ja faktatiedoilla, ja silloin tällöin näistä seuraa ymmärrettävästi myös oikeusjuttujakin.

Kirjoittaessani aiemmin teosta veljeni elämästä (”Tyydyttävä suoritus”) olin myös samojen pohdiskelujen äärellä. Minulla oli käytettävissäni paljon erilaisia lääkärintodistuksia sekä myös veljeni tekemiä kirjallisia merkintöjä, joista otin osan mukaan tekstiin, jotta saisin kuvauksesta mahdollisimman konkreettisen. Kävin jopa videoneuvotteluja Epilepsialiiton toimihenkilöiden kanssa. Ilmeisesti olen osannut kirjoittaa tarpeeksi asiallisesti, sillä tuon teoksen sisältöä ei kukaan ole tullut kommentoimaan ainakaan minulle.

Pohtiessani oikeuksiani tuottamaani tekstiin olen hakenut vertaistukea toisilta kirjoittajilta. Yleisin neuvo on ollut, että henkilöiden nimet, mahdollisesti paikkakunnat, erityiset yksityiskohdat jne on muutettava, ja sekaan on lisäksi laitettava sopiva määrä erilaista fiktiivistä materiaalia. Näinhän me kaikki luonnollisesti toimimme. Ja mitä tästä seuraa? Aina silloin tällöin joku lähestyy minua ja kertoo lukeneensa kirjastani jostakin tapahtumasta ja haluaa kysellä asiasta tarkemmin. Pettymys onkin suuri, kun hän kuulee, että juuri tuo kyseinen yksityiskohta on kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

”Terveisiä isälle” kertoo kahden naisen ja yhden nuoren miehen tarinan. Yksi päähenkilöistä on saanut elää lapsuutensa ja nuoruutensa turvattuna ja huolehdittuna, toisten kohdalla näin ei ole ollut. Kolme erilaista päähenkilöä, joiden elämäntarinat kohtaavat ja punoutuvat yhteen.

Osa kirjan tekstistä on syntynyt suuren pohdinnan ja neuvottelun tuloksena. Siskoni on lukenut käsikirjoituksen moneen kertaan, ja olemme yksimielisiä sen sopivuudesta. Minä jään edelleen miettimään sitä, teenkö vääryyttä rakkaan, maailman parhaan isän muistolle julkaistessani tämän kirjan.

Kultainen keskitie

Sunnuntai 11.8.2024 - Pirkko Jurvelin

Kultainen keskitie

Sain olla mukana viettämässä kesähäitä. Kuten arvata saattaa, tunnelma kirkossa oli herkkä, kun isä lähestyi alttaria käsipuolessaan aikuinen tytär, jolla oli yllään todella kaunis valkoinen hääpuku. Heidän edessään tepasteli kaksi pientä kukkaistyttöä määrätietoisina ja ylpeinä omasta tehtävästään. Isä ja sulhanen kumarsivat toisilleen, ja morsiamen loppumatka alttarille kävikin sitten sulhasen käsipuolessa.

Haukiputaan vanhan kirkon seinät ovat täynnä Mikael Toppeliuksen (1734-1821) yksityiskohtaisesti maalaamia seinämaalauksia, jotka luovat kodikkaan, vanhanaikaisen tunnelman. Vihkipapin lämmin ja rehellinen puhe sekä sulhasen äidin, morsiamen kummitädin ja ystävien puheenvuorot herkistivät juhlavieraita niin, että nenäliinoja otettiin esiin entistä tiheämmin.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus, ja mielen vapaus…” Laulajan kuulas ja herkkä ääni täytti juhlatilan. Tunsin, että tuolla hetkellä me kirkkovieraat olimme omassa, turvallisessa kuplassamme, jossa elämä oli luotettavaa, oikeaa ja huoletonta. Oli hyvä olla.

Yhtäkkiä tuossa tilanteessa mieleeni lävähti jokin verkkolehden otsikko. Kerrottiinko siinä lasten ja nuorten yleistyvästä fyysisestä ja psyykkisestä pahoinvoinnista vai seksityötä ammatikseen tekevistä vai siitä, kuinka ihmisellä tuli aina ja joka hetki olla vapaus valita, mitä ja miten elämällään tekee, eikä toisten mielipiteistä tarvitse välittää. Yksilönvapaus.

Pyyhkäisin äkilliset ajatukset mielestäni, sillä halusin palata takaisin siihen kuplaan, johon olin valittuna päässyt mukaan, se oli tuntunut vähän aikaa normaalilta.

Myöhemmin mietin sitä, kuinka nykyajan ihminen on tiedonvälityksen uhri. Tietysti on totta, että me osittain pystymme valitsemaan, mitä haluamme lukea, kuunnella tai katsella, mutta ei se niin yksioikoista ole. Totuus on pitkälti se, että ympärillämme tapahtuva tiedonvälitys manipuloi meitä ajattelemaan tiettyyn suuntaan. Ja mikä se suunta sitten on? Mieleeni tulevat esimerkiksi seuraavat asiat, jotka esitetään faktoina, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole:

- Maailmansota puhkeaa pian.

- Maapallo ja ilmakehä saastuvat, ja ihmiskunta kuolee.

- Yksilön tulee saada elää ihan kaikessa oman tahtonsa mukaan.

- Ihmistä ei saa pakottaa mihinkään (kouluttautumaan, työntekoon, vastuunkantoon…).

- Ihminen ei ole kenellekään velvollinen omista tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.

- Ihmiselle ei saa kertoa uskonnoista (ainakaan kristinuskosta), eikä hänelle saa sanoa, että hän edustaa tiettyä sukupuolta.

- Kaikki johdonmukaisuus ja vaatimiselta tuntuva, on kiellettävä.

- Ihmisen tulee saada elää vapaudessa, vaikka se masentaisi häntä, saisi hänet tuntemaan itsensä hyödyttömäksi, yksinäiseksi ja tuuliajolla olevaksi.

No, listaa voisi jatkaa loputtomasti, mutta ymmärsitte varmaan, mihin tähtäsin. Yleensä ”turvallisesta keskitiestä” puhutaan naurahdellen, vähätellen ja jotenkin suorastaan pilkaten. Turvallinen keskitie on elämässä sitä, että kansalainen noudattaa yhteiskunnan laatimia sääntöjä ja nauttii samalla sen suomista oikeuksista. Turvallinen keskitie ei ole mikään pakko, mutta sopii monelle.

Hääjuhlassa oli paljon ohjelmaa ja luonnollisesti myös runsaasti monenlaista syötävää. Tuore aviopari oli onnellinen, ja samanlainen hyvän mielen ja onnen tunne oli varmasti meillä kaikilla juhlassa mukana ollevillaa. ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielen vapaus…”

Lauluntekijät:Kalervo Halonen/Vexi Salmi

"En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa"

Perjantai 26.7.2024 - Pirkko Jurvelin

”En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa”

Olen lukemassa Joel Haahtelan pienoisromaania ”Yö Whistlerin maalauksessa”. Kertoja, suomalainen keski-ikää lähestyvä mies, on varma siitä, ettei hänellä ole elinaikaa jäljellä enää kuin yksi vuosi. Hän haluaa jättää jälkeensä jotakin kaunista ja aikoo työstää perhoskirjan ikivanhalla tekniikalla. Saavuttaakseen tavoitteensa mies matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, joka on venäläisemigrantti ja perhosten kerääjä.

Jo kirjan alkuosassa lukemani lause tai oikeastaan pieni osa eräästä lauseesta, teki minuun voimakkaan vaikutuksen:” En keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Kirjan päähenkilö kertoo kesäisestä päivästä, jonka hän vietti vaellellen Someron notkoniityillä:”Mikään ei häirinnyt, yksikään murhe ei takertunut mieleen, en keksinyt elämästäni mitään korjattavaa.” Siinä se on, yhden lauseen loppuosa, johon oli saatu tiivistettynä ihmiselon onnen määritelmä.

Palasin näihin sanoihin yhä uudestaan ja uudestaan, ja ne saivat minut pohtimaan ja miettimään, milloin minä tai sinä voimme tuntea tai olemme tunteneet ja ajatelleet kuten kirjan päähenkilö tässä muisteluksessa. Mieleeni tuli ensiksi, että tällainen tuntemus – elämässä ei ole mitään korjattavaa – on selkeästi lapsen maailmaan kuuluva tunne, joka johtuu siitä, että pieni lapsi elää tässä hetkessä. Menneitä on turha murehtia, ja kukapa tulevasta tietää, eikä se edes pidemmällä aikavälillä kiinnosta.

Kyseisen tunteen kokee romaanissa kuitenkin aikuinen mies. Se on aika lyhytaikainen, ehkä korkeintaan yhden iltapäivän kestävä rauhan kokemus, sillä teoksen nyt jo lukeneena tiedän, ettei kyseinen tunnetila kuitenkaan ollut yleensä tyypillinen päähenkilölle.

Milloin minä olen voinut kokea tällaisen olotilan, sen, että elämäni on täydellistä juuri tällä hetkellä? Vaikka aika tietenkin kultaa muistot, niin voin varmuudella sanoa, että lapsuudessani en juurikaan ajatellut, että minulta puuttuisi jotakin (no, kun sisko sai sen pönkkäalushameen, jota minä en saanut, niin se tietysti kismitti, mutta sitä ei nyt lasketa). Mutta kuinka on ollut aikuisuudessa? Aikuisikäni on ollut niin työntäyteinen, että jos joku olisi minulta kysynyt, mitä vielä kaipaan, niin varmaankin olisin osannut tehdä aika pitkän tarvelistan, joka olisi sisältänyt sekä henkisiä että fyysisiä tarpeita.

Eläkeikä on tuonut vapaa-aikaa. Kun saan istua veden äärellä, huljutella jalkojani vilpoisassa vedessä joen, järven tai meren äärellä, mielentilani lähestyy Haahtelan romaanin päähenkilön tunnemaailmaa. Näin kirjoitan nyt, ehkä jonain toisena päivänä osaisin sanoa jotain muutakin.

”En keksinyt elämässäni mitään korjattavaa?” Milloin sinä olet ajatellut näin? Kerro minulle.

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Tiistai 9.7.2024 - Pirkko Jurvelin

Elämän merkityksellisyyttä vahvistamassa

Olin Valamossa kolme päivää kestävällä kurssilla. Minullahan on tämä traditio, että kerran kesässä pitää päästä Valamoon, ja hyvä syy lähteä sinne on osallistuminen johonkin kurssiin. Muutaman vuoden olen toiminut Valamossa oppaanakin kesäisin, mutta sen jälkeen on tullut opiskeltua kirjoittamista, filosofiaa, psykologiaa ja jopa maalausta. Kokemukset ovat olleet aina antoisia ja kasvattavia.

Ote kurssikuvauksesta: ”Jokainen ihminen haluaa kokea elämänsä merkitykselliseksi. Se on kokemus siitä, että on todella oma itsensä ja tuntee elävänsä, vaikka arjessa olisi mutkia ja vastoinkäymisiä. Merkityksellisyys luo innostusta, iloa sekä elämään sävyjä ja värejä. Vaikeuksien keskellä se auttaa jaksamaan ja kannattelee. Ulospäin se heijastuu usein rohkeutena, luovuutena ja syvyytenä. Tällä kurssilla pysähdytään pohtimaan sitä, mistä omaan elämään voi löytää merkityksellisyyttä. Se tarjoaa mahdollisuuden oivaltaa, ymmärtää, sekä katsoa omaa elämää uusista, erilaisista näkökulmista…Opettajana kurssilla toimi filosofi, teologi ja tietokirjailija Samuel Salovuori, jonka rauhallinen, lempeä ja hyväksyvä lähestymistapa asioihin antoi meille rohkeutta jakaa asioitamme yhdessä ja erikseen. Samuel kävi läpi tiettyjä asioita, antoi meille kirjoitustehtäviä, jotka sitten purimme kolmen hengen ryhmissä, ja joista lopulta keskustelimme yhdessä koko ryhmän kanssa.

En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka paljon ajatteleminen voi väsyttää. Kun istut aamuyhdeksästä iltapäivällä viiteen, pohdit, keskustelet, kuuntelet, olet koko ajan läsnä jollakin tavalla, niin lopulta oletkin jo aivan poikki. Tämä ei ollut ainoastaan minun kokemukseni, vaan puhuimme yhdessä siitä, kuinka useampikin ryhmän jäsenistä oli mennyt joksikin aikaa nukkumaan kurssipäivän päätyttyä.

Mitä minä opin? Sainko uusia ajatuksia, ahaa-elämyksiä? Muuttuko elämäni tuon kurssin jälkeen? En tiedä. Yksi merkittävä asia minulle tuossa kurssissa oli kokemus siitä, että saat istua, pohtia, keskustella, eikä sinulla ole kiire minnekään, ei pakko mihinkään. Se oli ylellistä. Kun arkiaamuisin avaan silmäni, katsahdan kelloon ja aloitan aamurutiinit. Mietin ruuanlaiton, siivouksen, kaupassa käynnit, liikuntasuoritukset ja monet muut asiat, jotka kuuluvat minun normaaliin jokapäiväiseen elämääni. Ei minulla ole juurikaan aikaa tai vaihtoehtoja syventyä muuhun, kunhan saan kunnialla vietyä omaishoitajan päiväni aamusta iltaan. - Mitä voisivat olla ne omat, uudet näkökulmat? En tiedä – vielä. Tai ehkä tiedän. Sanoin jonkin keskustelun yhteydessä sanat ”päästää irti”. Ehkä rupean opettelemaan sitä ajatusta.

Tämä maailma myy käsitystä siitä, että onnellinen elämä on merkityksellistä elämää. Kuitenkin todellisuudessa elämämme sisältää paljon merkityksellisiä asioita, jotka eivät tuota onnea. Nykytrendinä on ”itsensä löytäminen” sekä hyvinvointibuumi, mutta toisaalta ihminen voi kokea itsensä epäonnistuneeksi ja ahdistuneeksi, koska elää juuri näiden onnellisuus- vaatimusten keskellä. Yhteiskuntamme opettaa, että ihmisen on saatava sitä, tätä ja tuota, kun taas inhimillisyyden nimissä meidän tulisi pohtia, mitä voimme antaa. Elämän rikkaus ei ole sitä, mitä me itse tuotamme, vaan mitä meille suodaan (tuossakin on miettimistä).

”Meidän ei pidä odottaa, että sade lakkaa, meidän pitää oppia tanssimaan sateessa.” Tämä ajatelma jäi mieleeni (valitettavasti en muista, keneltä se on peräisin). Meidän tulee myös vaikeuksien keskellä opetella elämään merkityksellistä elämää.

Tutkimusten mukaan, trauman kokemisella on usein kasvattavia vaikutuksia ihmiseen. Trauman kokeneet voivat tuntea itsensä vahvemmiksi, ihmissuhteet syvenevät, trauma voi avata uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia, sen kokenut kasvaa henkisesti.

Minä jään pohtimaan ja lukemaan.

Maailmanlopun merkit

Lauantai 29.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Maailmanlopun merkit

Viime päivinä on jälleen uutisoitu ympäristöliike Elokapinan mielenosoituksista Helsingissä. Tämä kansainvälinen liike syntyi vuonna 2018 Isossa-Britanniassa nimellä Extinction Rebellion (XR), ja sen päämääränä on pyrkiä vaikuttamaan päättäjiin ilmastokriisin ja maapallon ekologisen kriisin torjumiseksi. Päästäkseen päämääräänsä Elokapina järjestää rauhanomaisia mielenosoituksia, joskin se saattaa myös rikkoa lakeja kuten Helsingissä nyt. Liike vaatii hallituksilta välittömiä ja tehokkaita toimia ilmastokriisin hillitsemiseksi, mikä tarkoittaa esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden vähentämistä ja siirtymistä kestäviin energialähteisiin.

Maailmanloppu on siis tulossa, ja kapinalliset istuvat maanteillä ja häiritsevät liikennettä. Viiden vuoden kapinoinnin tulokset ovat jääneet hyvin laihoiksi, mutta ilmeisesti hauskaa on ollut, koskapa mielenosoituksia ja muuta puuhastelua jatketaan ainakin niin kauan kuin sää sallii. Elokapina on oikealla asialla, mutta se ei ilmeisesti ota tehtäväänsä vakavasti. Jotta tuloksia saataisiin aikaan, täytyisi tutkia, tehdä töitä ja ponnistella eli nähdä vaivaa, sillä harvoin asiat muuttuvat istumalla.

Tiedemiehet ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen tulokseen, että maapallo on noin 4,54 miljardia vuotta vanha. Tämä ikäarvio perustuu sekä maapallon että kuun ja meteoriittien kivistä tehtyihin ikämäärityksiin. Aika kauanhan tätä iloa eli maapallon olemassaoloa onkin jo kestänyt, ja nyt sille on ihmisten ennusteiden mukaan tulossa loppu. Ihminen on suuressa viisaudessaan onnistunut aiheuttamaan monenlaista tuhoa asuinplaneetallemme, mutta että ihan maailmanloppu?

Maailmanlopun odottaminen tuntuu kuuluvan ihmisen kulttuuriin. Kristittyjen Raamatun viimeinen kirja, Ilmestyskirja, kuvaa monia maailmanlopun merkkejä kuten sotia, nälänhätää, monenlaisia luonnonkatastrofeja ja Antikristuksen ilmestymistä. Nuo edellä mainitut asiat ovatkin valitettavan tuttuja meille, ainoastaan Antikristuksen henkilöitymä on aiheuttanut erilaisia tulkintoja.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus puhuu lopunajan merkeistä, joita ovat esimerkiksi väärien profeettojen esiintyminen, kristittyjen vainot, monenlaisen laittomuuden lisääntyminen sekä evankeliumin julistaminen kaikkialla maailmassa. Nämäkin ennustukset tuntuvat aika lailla konkreettisilta ja tähän aikaan sopivilta.

Islamilaisessa eskatologiassa maailmanlopun ennusmerkit jaetaan suuriin ja pieniin merkkeihin. Pieniä ovat esimerkiksi luonnonkatastrofit ja moraalin rappeutuminen, kun taas puolestaan suuria merkkejä ovat Mahdin ja Dajjalin (Antikristuksen) ilmestyminen ja Jeesuksen paluu. - Hmh, kuulostaa jotenkin tutulta.

Hindulaisuudessa nykyinen aikakausi on Kaliyuga, joka on moraalisen rappion aikaa. Tämän ajanjakson lopussa ilmestyy Vishnun kymmenes inkarnaatio Kalki tuhoamaan pahan ja palauttamaan oikeudenmukaisuuden.

Buddhalaisuuden mukaan nykyinen Buddha, Siddhartha Gautama, on neljäs Buddha, jonka jälkeen tulee viides Buddha, Metteya, joka tuo mukanaan uuden kultaisen aikakauden.

Juutalaisuudessa maailmanlopusta ei puhuta samalla tavoin kuin monessa muussa uskonnossa. Myös eri suuntauksilla on omanlaisiaan näkemyksiä. Voidaan kuitenkin sanoa, että juutalaisuudessa maailmanloppu ei tarkoita maailman tuhoa, vaan sen siirtymistä parempaan aikaan, jolle leimaa antavia piirteitä ovat oikeudenmukaisuus, rauha ja Jumalan läsnäolo. Näkemykset vaihtelevat kuitenkin suuresti eri juutalaisryhmien välillä.

Eri uskontojen käsitysten mukaan elämme keskellä lopun aikojen ennusmerkkejä, ja näihin ennustuksiin yhtyy myös ympäristöliike. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että katsoisimme toivomme menettäneinä, kun ympäristömme tuhoutuu, moraali rappeutuu ja loppu lähestyy. Virren 928 sanat puhuttelevat minua niin, että aina sen kuullessani tai sitä laulaessani silmäni kostuvat.

”Nyt pelko pois, on merkki salainen,

on nimi suojaamassa matkalla.

Autioon rantaan vaikka tiesi vie,

saat nähdä jäljet rannan hiekalla.

Hän rakastaa, hän kaipaa sinua.

Näetkö, että hän on koditon?

Hän tahtoo täällä sinut kohdata,

näin alussa jo päättänyt hän on.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Ja kerran vielä häntä tunnustat.

Ei vaadi hän, vaan aina rakastaa.

Nyt tietä käyt. Yö kerran kirkastuu.

Helmassa herran tähdet kohoaa.

Siis älä pelkää. Vaikket näekään,

purjehdit kohti toivon satamaa.

Havahtuminen

Sunnuntai 2.6.2024 - Pirkko Jurvelin

Havahtuminen

Eräässä facebook- ryhmässä keskusteltiin Anthony de Mellon kirjasta ”Havahtuminen”. Tai ei siitä oikeastaan keskustelu, vaan mainittiin, että se on tärkeä, ajatuksia avaava, kannattaa ehdottomasti lukea- kirja. Näiden suositusten perusteella uteliaisuuteni heräsi ja lainasin rähjääntyneen teoksen pääkirjastosta. Tämä kappale näytti olevan vuonna 2000 painettu kirja ja neljäs painos.

Anthony de Mello syntyi Intiassa Bombayssa, nykyisessä Mombaissa. Kodissa puhuttiin kuitenkin englantia ja elettiin länsimaiseen tyyliin. Anthony kävi katolista koulua ja aloitti jo 16-vuotiaana jesuiittojen noviisikoulutuksessa vanhempien vastusteluista huolimatta. Myöhemmin jesuiittojen Bombayn piirin johtaja toimitti nuorukaisen terapeutin koulutukseen Yhdysvaltoihin, koska oli huomannut hänen lahjakkuutensa. Tässä ympäristössä suurin osa opiskelijoista ja kouluttajista oli vapaa-ajattelijoita. Palattuaan Intiaan de Mello perusti eri vaiheiden jälkeen Sadhana (= pyrkimys kohti hengellistä päämäärää)- instituutin, ja vähitellen hänen kristillinen hengellisyytensä laajeni universaaliksi hengellisyydeksi.

Isä de Mellon maine levisi niin, että hän terapeutin työnsä ohella piti opetustilaisuuksia Intiassa, Japanissa, Malesiassa, Signaporessa ja Yhdysvalloissa. Keväällä 1987 hän sai valmiiksi kirjansa ”The Prayer of the Frog” (”Sammakon rukous”) ja matkusti New Yorkiin tapaamaan Bill-veljeään ja jesuiittayhteisön jäseniä. Yöllä hän kirjoitti ystävälleen:”Minua kiinnostaa vain hengen maailma. Kaikki muu on epäolennaista. En ole koskaan ollut näin onnellinen, näin vapaa.” Seuraavana aamuna hänet löydettiin menehtyneenä äkilliseen sydänkohtaukseen.

Vuonna 1998 Vatikaanin kirkon oppia valvova virasto, uskonopin kongregaatio julkaisi laajan tiedonannon, jossa de Mellon myöhäiskauden kirjoitukset tuomittiin. Koska de Mello piti kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa, suhteellisina ja jopa esteenä totuuden etsijöille, hänen oppinsa todettiin asettuvan kristinuskon ulkopuolelle.

Luin kirjan nopeasti, varmaankin liian hätäisesti. ”Havahtuminen” on koostettu de Mellon pitämän hengellisen konferenssin nauhoitetuista luennoista, ja sen huomaa tekstistä. Luennoissa kerrotaan paljon juttuja, tarinoita, esimerkkejä, jotka kyllä ovat viihdyttäviä, mutta erityisen selkeää opinkokonaisuutta siitä on mielestäni vaikea löytää. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun teki esipuheessa oleva tarina, jonka de Mello on kertonut monenlaisissa tilaisuuksissa.

Eräs mies löysi kotkanmunan ja pani sen kanalassa kanan pesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä se luuli olevansa kana ja teki sitä, mitä nekin tekivät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä, kotkotti ja kaakatti. Se saattoi räpsytellä siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin.

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki kotkan liitelevän ylhäällä taivaalla liikutellen vahvoja kultaisia siipiään.

- Mikä tuo on? se kysyi.

- Se on kotka, lintujen kuningas, vastasi kana. - Se kuuluu taivaalle, me kuulumme maahan, me olemme kanoja.

Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana.

” Havahtuminen tietoisuuteen” on asia, jota de Mello painottaa. Mitä se sitten tarkoittaa? Suoraan sanottuna en oikein saanut selville. Onko se sitä, että ihminen jollakin tavalla ”ulkoistaa” itsensä? Älä sano, että olet onnellinen, älä sano, että olet masentunut, sillä tunnet onnea tai masennusta vain tällä hetkellä. Tunteet tulevat ja menevät - eli ihminen ja hänen elämänsä on enemmän kuin hänen tunteensa. Onko tämä se oivallus tietoisuuteen? - ”Hiljaisuus ei synny äänien lakkaamisesta, vaan egon vaikenemisesta.”

Kun jotakin puuttuu - "Terveisiä isälle!"

Sunnuntai 26.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Kun jotakin puuttuu

”Terveisiä isälle!”

Kesän loppupuolella ilmestyy teokseni ”Terveisiä isälle!”. Olen hionut tekstiä väsyksiin asti napakan kustannustoimittajan kannustamana, ja nyt kirjasta puuttuu enää loppusilaus eli kansi. Odotan innokkaasti taiteilijan kansiehdotuksia, sillä tällä kertaa itselläni ei ole poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miltä tämän romaanin ulkokuori voisi näyttää. Onneksi ammattilaiset osaavat.

”Terveisiä isälle!” on faktaan perustuva fiktiivinen romaani, joka kertoo kahden tosilleen ennen tuntemattoman siskon sekä nuoren Markuksen yhteen punoutuvan elämäntarinan, tai ainakin osan siitä. Aihe rysähti elämääni vajaa kaksi vuotta sitten, kun sain sähköpostia tuntemattomalta henkilöltä, joka kertoi olevansa siskoni. Meillä oli viestin mukaan yhteinen isä.

Minua pyydettiin viime syksynä kertomaan kirjoittamisesta ja kirjoistani erääseen tilaisuuteen. Valmistauduin huolella, nuoremman sukupolven avustuksella tein myös PowerPoint- esityksen, sillä mielestäni kuvat elävöittävät mukavasti esitelmää. Yleensä minulta kysytään näissä tilanteissa, olenko parhaillaan kirjoittamassa uutta teosta, ja sen vuoksi esityksen viimeisessä kuvassa oli näkymä, jossa sohvalla istuu kaksi hymyilevää, vaaleahiuksista naista. Kerroin yleisölle, että kuva on siitä päivästä, jolloin tapasin sisareni ensimmäisen kerran. Mainitsin myös lyhyesti, miten olin saanut tietää hänen olemassaolostaan, ja miten olimme alkaneet rakentaa tuttavuuttamme ensiksi sähköpostien avulla ennen kuin tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Ja kyllä, olin kirjoittamassa aiheeseen liittyvää teosta.

Kun olin lähdössä tilaisuudesta pois, kaksi rouvaa tuli juttelemaan minulle. Molemmilla oli samantyyppinen tarina: Elämään oli ilmestynyt yhtäkkiä uusi sisar tai veli. Myös minua kyyditsemässä ollut henkilö kertoi paluumatkalla, että hänelläkin oli veli jossakin pohjoisessa. He eivät olleet koskaan tavanneet, mutta kumpikin tiesi toisensa olemassaolosta.

Kun eräs puolituttu samasta jumpparyhmästä kysyi, olenko nyt kirjoittamassa jotakin, ja kun kerroin hänelle teoksen teemasta, niin nainen tuumasi:”Kuule, minullakin on veli tuolla jossakin. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä häneen?” Kuinka paljon meitä onkaan, joilla on tuntematon verisukulainen jossakin päin Suomea tai maailmaa?

Olen tämän teoksen kirjoittamisen aikana vähitellen oppinut ymmärtämään, kuinka raskasta elämä voi olla, jos siitä puuttuu toinen vanhempi, tai jos tietää, että tuolla jossakin on hän, kenen perimää kannan, mutta jota en tunne. Kuka minä olen, ja miksi minä olen juuri tällainen? Siskoni kertoi rakentavansa minuuttaan pala palalta aina sitä mukaa, kun hän oppi lopulta aikuisuudessaan tuntemaan oikeaa isäänsä. Se on ollut hidasta rakentamista, eikä ole varmaa, tuleeko kuvasta koskaan kokonainen, mutta kuka meistä on täysin kokonainen?

Olen välillä suorastaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen saanut elää perusturvallisen ja hyvän lapsuuden ja nuoruuden, kun taas siskoni perheessä asiat ovat olleet monimutkaisempia. Olen kuitenkin päättänyt, että saan olla onnellinen ja tyytyväinen omasta osastani, sillä minä en ole syypää isäni tekemisiin. Minulle siskon löytyminen on ollut ihana asia, me tulemme toimeen hyvin, ja meillä on hienoja keskusteluja keskenämme. Olemme myös samaa mieltä siitä, että kaikesta huolimatta tuohon aikaan (1960-luvulla) kahden perheen rikkominen ja niiden jäänteistä uuden perheen rakentaminen olisi ollut suorastaan mahdotonta.

Ja kyllä, siskoni on lukenut romaanini käsikirjoituksen moneen otteeseen ja hyväksynyt sen sisällön.

Luulen, että kun syksyllä pääsen pitämään kirjaesittelyjä joihinkin tilaisuuksiin, niin esityksen jälkeen joku tulee kertomaan omaa tai tuttavansa tarinaa siitä, kuinka kerran hänkin sai tietää, että hänellä on tuntematon verisukulainen. ”Älä mene sekoittamaan kenenkään elämää,” oli siskolleni sanottu joskus. Minun neuvoni on kuitenkin päinvastainen: Etsi hänet käsiisi.

Radikaali rehellisyys

Sunnuntai 19.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Radikaali rehellisyys

Olin nuorena tyttönä kylässä tulevassa anoppilassa, ja paikalla oli myös sulhaseni vanhempi veli. Tämä velipoika oli kova puhumaan ja suolsi tulemaan jänniä juttuja, joita minä kuuntelin huuli pyöreänä. Kun puheenpörinää oli kestänyt puolisen tuntia, tuumasi paikalla oleva anoppini, että ”tuo se kertoo noita juttuja, ei niitä kannata uskoa.” Siis mitä? Oliko asianlaita ihan oikeasti niin, että joku viihdytti itseään valehtelemalla minulle? Minun oli vaikea uskoa tätä, koska itse olin saanut kasvatuksen, johon kuului ehdoton rehellisyys.

Vuosien mittaan opin tietämään, että ”juttujen kertominen” ei ole tietyissä piireissä valehtelua, kunhan vain jonkinlaista vitsailua tai testailua, liioittelua, mitä lienee, mutta kuitenkin hyväksyttävää toimintaa. Minä olen puolestani sen verran tosikko, etten ole oppinut tuon tyyppiseen jutusteluun.

Aina silloin tällöin olen ollut tilanteessa, jossa minun on täytynyt todeta, ettei minulle ole kerrottu asioita, joita minun kuuluisi tietää, tai se, mitä on kerrottu, ei olekaan totta. Se koskee ja loukkaa, aiheuttaa surua ja vihaa, joista voi olla vaikea päästä yli.

Joskus on mieleeni tullut, että kannattaako rehellisyys lainkaan nykymaailmassa. Tutkijat puoltavat kuitenkin rehellisyyden merkitystä, sillä on todettu, että sekä perhe, ystäväpiiri että työyhteisö luottavat ihmiseen, joka tunnetaan rehellisyydestään. Rehellisyys tuo mukanaan hyvän maineen ja sisäisen rauhan, ja pitkällä aikavälillä se voi auttaa välttämään monia hankalia tilanteita tulevaisuudessa. Kun siis oma arvomaailma ja moraalikäsitys kumpuaa rehellisyydestä, se saa aikaan monenlaisia myönteisiä vaikutuksia sekä omaan elämään että ihmissuhteisiin.

On tietysti totta, että epärehellisyys voi lyhyellä aikavälillä tuottaa etuja, mutta se ei luo kauaskantoisesti ajatellen kestävää pohjaa elämään.

Törmäsin netissä ihan tuoreeseen tekstiin (Future Institute 25.3.2024), jonka otsikkona oli ”Radikaali rehellisyys”. Koska elämme valeuutisten ja epävarman todellisuuden ilmapiirissä – lukekaa poliittisia uutisia tai menkää someen -, ja koska olen joutunut pohtimaan tätä teemaa muutenkin viime aikoina, niin otsikko herätti kiinnostukseni oitis. Lukurupeaman jälkeen olen oppinut jonkin verran uutta, ja seuraavaksi suuntaan kirjastoon parantelemaan tietojani.

Amerikkalainen psykoterapeutti Brad Blanton on kirjoittanut seitsemän kirjaa totuudesta ja valheista. Hänen pääperiaatteensa lyhyesti ilmaistuna on yksinkertainen: radikaali rehellisyys. Aina totuus! Liiallisen tahdikkuuden saa unohtaa! Blanton lupaa täyteläisemmän ja onnellisemman elämän, jos tulemme radikaalisti rehellisiksi.

Valehtelemme noin 150-200 kertaa päivässä, johon lukumäärään sisältyvät myös ironia, vähättely ja kyynisyys – asioita, joita emme tule edes rehellisyyden nimissä ajatelleeksi. Blantonin mielestä nämä jokapäiväiset rutiininomaiset tavat rasittavat meitä ja kanssakäymisiämme niin avioliitossa, työelämässä kuin ystävyyssuhteissammekin. Mutta huomatkaa: Radikaali rehellisyys ei tarkoita ilkeyttä. Tarkoitus on rehellisesti sanoittaa omat tunteemme.

Totuus on kuitenkin luonnollisesti se, että emme aina voi olla niin rehellisiä kuin haluamme (kannattaako kertoa tuttavalle, että hän on lihonut reilusti sitten viime näkemän?), mutta tarkoitus on pyrkiä siihen.

Tiivistetysti sanoitettuna: Radikaali rehellisyys merkitsee sitä, että kerrot kanssakulkijoille, mitä olet tehnyt, mitä aiot tehdä, mitä ajattelet, ja mitä tunnet.

Myös Suomessa järjestetään kursseja, joissa ihmiset perehdytetään radikaalin rehellisyyden aatteeseen. Palaan teemaan, kunhan olen tutustunut siihen tarkemmin, mutta voin sanoa jo nyt, että koen Blantonin ajatukset omikseni.

P.s. Miten saisimme maailman johtavat poliitikot tällaiselle kurssille?

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Lauantai 11.5.2024 - Pirkko Jurvelin

Juutalaisvastaisuus lisääntyy maailmalla

Terrorijärjestö Hamas teki terrori-iskun Gazan kaistalta Israelin puolelle 7. lokakuuta 2023. Yllätyshyökkäyksessä sai surmansa 1139 ihmistä ja 240 otettiin panttivangeiksi. Seuraavana päivänä Israeliin julistettiin sotatila, ja maa aloitti vastaiskut ilmavoimillaan Gazan alueelle, joka on Hamasin kotipaikka. Tällä hetkellä tiedämme, että sodassa on kuollut vähintäänkin 36 000 ihmistä, eivätkä Hamas ja Israel ole onnistuneet solmimaan pitävää tulitaukoa. Israel vaatii panttivankien vapauttamista, mutta siihen terroristijärjestö ei ole halukas. Vaikka Hamas oli jo vuosien ajan valmistautunut kyseiseen iskuun (sairaaloiden alle rakennetut tunnelit taistelijoita varten, Israelin puolelle vuosien kuluessa ujutetut ”työmiehet” jne), niin tuskin se osasi aavistaa, mikä katastrofi sodan aloittamisesta tulisi koitumaan.

Ruotsin Malmössä on parhaillaan meneillään Euroviisut, jonka yhteydessä on havaittavissa juutalaisvastaista ajattelua. Tosin se on tässä tapauksessa naamioitu Israelin vastaiseksi toiminnaksi, joka jonkun mielestä oikeuttaa kaikenlaisen tapahtumaan liittyvän boikotoinnin. Luin juuri HS:ssa ilmestyneen artikkelin, jossa muutama suomalainen viisufani kertoi tuntemuksistaan nykyisessä tilanteessa. Eräs porukka oli perunut koko viisumatkan, koska Israel oli saanut luvan osallistua kilpailuun. Rahallisesti boikotointi oli heille menetys, mutta periaate ennen kaikkea. Joku puolestaan kertoi lähtevänsä Malmöhön ristiriitaisin tuntemuksin. Kisoja on mukava mennä seuraamaan, mutta Israelin edustajan läsnäolo aiheuttaa ahdistusta.

Suomen viimevuotinen edustaja Käärijä joutui puolustelemaan somessa olevaa videota, jossa hän tanssi yhdessä Israelin edustajan kanssa. ”Haluan selventää, ettei video ole minkäänlainen poliittinen kannanotto tai tuen osoitus,” laulaja ilmoittaa.

Siis oikeasti? Seuraavatko nämä ihmiset uutisia ollenkaan? Kuka aloitti Gazan julman, verisen sodan? Mikä taho suunnitteli vuosikausia iskua Israelin maaperälle, otti panttivankeja, joista ei päästä irti, vaikka oma kansa tuhoutuu? Ketä tai mitä tulisi boikotoida? Tiedän, että Israel on kostanut terrori-iskun moninkertaisesti, mutta rehellisesti sanottuna: Onko sillä muutakaan mahdollisuutta?

Euroopan komissio on antanut virallisen varoituksen antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uudesta noususta Euroopassa. Jos katsoo eri maiden tilastoja, niin on päivänselvää, että juutalaisten syrjintä ja heitä vastaan tehdyt hyökkäykset ovat lisääntyneet voimallisesti viime vuosien aikana. Juutalaisvastaisuus alkoi vahvistua huomattavasti koronapandemian aikana, eikä tälle tendenssille ole mitään järjellistä selitystä. Sekä Ranska että Saksa ovat ihan viime päivinä julkaisseet tilastoja, joiden mukaan antisemitismi kyseisissä maissa on kasvava ilmiö. Mitään järkeen käyvää, ymmärrettävää selitystä tälle ei löydy, mutta ihminenhän toimii hyvin usein järjenvastaisesti. Nyt voi vain kysyä, mitä tälle ilmiölle voi tehdä? Mitä sinä tekisit, jos asuisit ulkomailla, jossa suomalaisia alettaisiin vihata ilman, että olisit tehnyt mitään sen ansaitaksesi?

NIHIL NOVI

EI MITÄÄN UUTTA

Olen kulkenut surullista tietäni

kahden tuhannen vuoden ajan

ja raahaan ikiaikaisia syntejäni

perässäni kuin varjoa

häpeän ja pahuuden listaa:

- Myrkytän kaivot

-Tuon huonon sään

-Loitsin karjan

-Varastan temppeleiden kultaiset ristit

-Syljen niiden päälle, sotken ne mudalla

- Ja myyn korkeaan hintaan

- Teen veriuhreja Jumalalle

- Sekoitan lasten verta matsaan

- Ja kaikkina juhlapyhinä

- sieppaan aina kalpeita lapsia

- Kaivan heidän kuolleet silmänsä päästä

- Ja puristan sydämistään veren…

- Minä olen – porvarillinen riisto

- Olen – maailmankriisi

-Olen kommunisti ja rikas mies

- Olen hasidi – taistelen Jumalan kanssa

- Kaikki maailman paha

- lukittuna saastaiseen sydämeeni

- jatkan ryömimistä ja kuristamista

- piilottaakseni kultaa kellareihini

- Jos vain minut poistettaisiin

- maailma kulkisi kultaisessa taljassa

-Se olen aina ollut minä – rettelöitsijä

… huijaamassa väkijoukkoa.

Ja minä?…

Olen vielä elossa.

Kuinka ärsyttävää, eikö?

Jopa häpeällistä,

mutta siitä huolimatta…

Syyllinen on tässä -

juutalainen.

(Wladyslaw Szlengel)

Wladyslaw Szlengel oli puolalainen runoilija ja kirjailija, joka kuoli toisen maailmansodan aikana Varsovan getossa vuonna 1943. Hän kertoo runoissaan ja teksteissään geton elämästä ja kärsimyksistä.

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sunnuntai 28.4.2024 - Pirkko Jurvelin

Mitä nuoriso mietti vuonna 1984?

Sain nähtäväkseni kolmen minuutin mittaisen TikTok- videon, jossa nuoret kertoivat ajatuksistaan neljäkymmentä vuotta sitten. Videon lähde on Ylen Elävä arkisto, ja lähetyksen nimi ”Tätä toivon, tätä pelkään”. Haastatellut nuoret näyttivät olevan 17-20-vuotiaita, heidän joukossaan oli sekä nuoria naisia että miehiä. Olin yllättynyt niistä hienoista kommenteista, joita haastatellut ohjelmassa antoivat ja toisaalta – miksi ihmeessä olin yllättynyt? Nuorethan ovat fiksuja! Koin myös nuo haastateltavat hyvin sympaattisiksi, he olivat niin siistin näköisiä, no, muoti oli tuolloin aika tavalla toisenlainen (vrt. reikäfarkut, jollaiset minäkin omistan, koska ne ovat päällä niin mukavat). Seuraavassa vastauksia kysymyksiin ”Mitä pelkäät?” ”Mitä toivot?” sekä myös pohdintoja siitä, mitä muutoksia tulevaisuus saattaa tuoda mukanaan.

- Sitä mä en usko, että ydinsota tulis. Ei ne ukot tuolla ole niin hulluja, että ne aloittais tuommoisen sodan, siinähän kuolis kaikki. Mä haluaisin, että me eletään vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin.

- Silloin on kauheasti ainakin robotteja, ATK kai menee eteenpäin, ja ihmiset on samanlaisia, mutta ei sitä tiedä, vaikka ne kulkis happinaamarit päällä.

-Viihdekulttuuri lisääntyy kovasti. Tullaan varmaan käyttämään aikaa paljon just tähän niin sanottuun keinotekoiseen viihteeseen, jota on kaikki nää elektroniikkapelit ja sitten videot ja tämmöiset tietokonepelit. Niitä sitten ostetaan kauheesti, ja ensin ne on hauskoja, mut sitten niillä ei tee mitään.

- Pelkään sotaa niin kuin kaikki muutkin.

-Pelkään ydinsotaa ja ettei saa työpaikkaa. Ydinsotaa varmasti kaikkein eniten.

-Pelkään sotaa.

-Jo joku asia on epäselvä, ja pelko johtuu siitä, niin pyrin ottamaan tietoa ja kerron asiasta muille, mitä pelkään. Yhdessä on helpompi ratkaista se asia.

- Kannattaa liittyä kaikkiin rauhanliittoihin ja pyrkii olemaan, ettei kannata mitään sotaa.

-Pitäis aloittaa se rauha tosiaan aivan tästä läheltä, olla hyvä ihminen ja tulla toimeen kaikkien kans.

- Mä toivon,että näiltä suurvaltojen päämiehiltä – niin kuin sitä tavataan sanoa -, että nämä jotenki tulis järkiinsä, että ei olis semmoista pelon tasapainoa, että vähennettäis näiden aseiden valmistusta ja kaikkea tämmöistä.

- Että ei tulis sota. Pysyttäis hengissä.

- Rauhaa, kun jos sota tulis, ei olis mitään jäljellä maapallosta. Kaikki elävä olis kuollutta.

Yritin ottaa selville, miksi sota esiintyi niin usein nuorten puheissa. Todennäköisesti syynä on ollut se, että Ronald Reagan valittiin vuonna 1984 Yhdysvaltojen presidentiksi, ja se puolestaan vahvisti maan konservatiivista suuntausta politiikassa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Yhdysvallat ja silloinen Neuvostoliitto olivat kylmän sodan tilassa, sillä Reagan tunnettiin kommunismin leviämisen tiukkana vastustajana. Hänen hallintonsa harjoitti voimakasta ulkopolitiikkaa, joka myös pyrki rajoittamaan Neuvostoliiton vaikutusvaltaa erityisesti Lähi-idässä, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Tuohon aikaan käyttöön tuli termi ”aseiden kilpavarustelu”.

Kyseisen haastattelun aikaan elettiin Suomessakin poliittisesti pelon ja odotuksen ilmapiirissä, ja se kuuluu nuorten vastauksissa. Jos samanlainen ohjelma tehtäisiin nyt, niin oletettavasti samanlaiset sotaa pelkäävät kommentit olisivat siinäkin esillä. Mitään edistystä ei tässä suhteessa ole tapahtunut neljän vuosikymmenen aikana: Sukupolvi on vaihtunut, mutta ihminen ei muutu.