Pitääkö elämästä nauttia?

Keskiviikko 16.9.2026 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö elämästä nauttia?

”Ihanaa, nyt nautitaan”, huokaisi ystäväni, kun istuimme vierekkäin lentokoneessa ja kuulimme, kuinka koneen moottori käynnistyi ja aloimme rullata hiljalleen kohti kiitorataa. Matkamme oli alussa, kauan odotettu loma edessäpäin.

”Voi, että, minä nautin nyt elämästä”, totesi tuttavani minulle. Olin esittänyt hänelle osanottoni puolison kuoleman vuoksi, ja minun täytyi yrittää pitää kasvoni peruslukemilla kuultuani yllättävän toteamuksen. Toki tiesin, että avioliitto vaikean puolison kanssa oli ollut haastavaa, ja viimeinen vuosi puolison sairastuttua todella rankka. Ja kuitenkin vastaus yllätti minut rehellisyydellään.

Me täällä Euroopassa hyvinvointikulttuurin keskellä elävät etsimme ja löydämme monenlaisia tapoja nauttia elämästä. Jollekin se on mielenkiintoinen työ, jonka lisäksi tulevat mahdollisesti mukavat työkaverit, jollekin toiselle se on oma, rakas perhe ja ehkä lemmikki, joku nauttii erilaisista harrastuksista, menemisistä, konserteista, taiteesta, luonnosta, ystävistä, hyvästä ruuasta ja kirjoista, mielenkiintoisista tai hauskoista ohjelmista, uusien asioiden oppimisesta… Oikeastaan meidän hyvinvointimaailmamme on täynnä asioita, joista voimme nauttia.

Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hyvin, hyvin usein elämässämme on asioita, joista emme pidä, ja jotka vaikeuttavat arjen menoa. On asioita, joita suorastaan vihaamme, inhoamme ja pelkäämme, ja joiden kanssa emme haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joita emme voi kuitenkaan väistää. Ne kulkevat mukanamme, aiheuttavat surua ja murhetta, saavat arjen tuntumaan vaikealta ja turhalta ja koko elämän raskaalta, joskus jopa merkityksettömältä. Ja kuitenkin meidän on jatkettava elämäämme.

Kenenkään ei ole pakko olla iloinen tai onnellinen. Ei elämästä tarvitse nauttia täysillä joka hetki – ja harva niin tekeekään, sillä suuri osa elämästämme on sitä perusarkea. Toki perusarki voi olla todella hyvää ja tehdä iloiseksi ja tyytyväiseksi, siis onnelliseksi, sekin riippuu monesta seikasta. Tämä yhteiskunta, jonka keskellä elämme, aiheuttaa onnellisuus- ja hyvinvointipaineita. Totuushan on kuitenkin se, että elämään kuuluu myös surua, väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa.

Elämä ei ole suoritus, vaikka siltä joskus tuntuu, jos ja kun lukee tai kuulee jonkun henkilön mielenkiintoisesta, vaihtelevasta ja rikkaasta elämästä.

Elämästä nauttiminen on ihmiskunnan historiaa ajatellen kuitenkin aika nuori käsite. Tuskinpa luolamies tuhlasi aikaansa mokomien ajatusten pyörittelyyn, sillä hänen suurin tarpeensa oli pysyä hengissä. Elossa selviytyminen onkin ollut kautta ihmiskunnan historian tavallisen kansanosan tärkein tavoite, sillä se eliitti, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia mielihalujaan ja pyrkimyksiään, on ollut vähälukuinen. Kaikki muut – suuri enemmistö – on keskittynyt selviytymään hengissä.

Antiikin Kreikassa Epikuros opetti, että hyvä elämä perustuu kohtuulliseen nautintoon, ystävyyteen, mielenrauhaan ja pelkojen vähentämiseen. Hänen mukaansa suuri nautinto ei siis ollut jatkuva juhliminen, vaan rauhallinen ja tasapainoinen elämä. Toinen antiikin suuntaus, stoalaisuus, jota edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius, korosti, että onnellisuus syntyy hyveellisestä elämästä ja siitä, että hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Nykyinen onnellisuustutkimus osoittaa, että pitkäaikaista hyvinvointia tuovat erityisesti läheiset ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen, terveys ja liikunta, kiitollisuus sekä tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön.

Lähdin viikonlopuksi Turkuun ryhmä/opintomatkalle. Kun istahdin linja-autossa omalle penkilleni (kyllä, jokaiselle oli kaksi paikkaa, ylellistä!), en kauhistellut edessä olevaa pitkää matkaa, vaan iloitsin tulevasta reissusta niin, että hymyilin itsekseni. Tässä minä vain istun, mitään ei tarvitse tehdä, ruokataukoja on monta, voin katsella maisemia ihan kaikessa rauhassa tai laittaa äänikirjan kuulumaan. Että minä nautin!

Hyvinvoiva mieli

Torstai 6.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Hyvinvoiva mieli

Olin alkuviikosta Valamon luostarissa muutaman päivän kurssilla, jonka otsikko oli ”Hyvinvoiva mieli”. Ohjaajia oli kaksi (pariskunta) ja meitä osallistujia seitsemän, joista yksi oli mies. Tämä on hyvin tyypillistä, ja kun tyttäreni (henkilökohtainen autonkuljettajani, myös kurssilainen) kanssa mietimme, ketkä meidän tuntemistamme miespuolisista sukulaisista ja tuttavista haluaisi osallistua tuollaiselle kurssille, niin saimme tulokseksi myös luvun 1, ja sekin olisi hieman epävarma tapaus. Eivätkö miehet osaa/halua avautua, pelkäävätkö he puhumista ja osallistumista, onko helpompi purkaa tunteitaan johonkin fyysiseen toimintaan kuin istua pohdiskelemassa asioita? Ilmeisesti näin on.

Kurssin alkajaisiksi saimme Suomen Mielenterveys ry:n työkirjan ”Hyvinvoiva mieli”. Kannessa luki, että työkirja oli suunnattu koulutukseen osallistujalle. Mitä? Olinko minä jossain koulutuksessa? Luulin tulevani sellaiselle kurssille, jossa pohdiskelisimme syntyjä syviä, uppoaisimme henkilökohtaisiin tunteisiin, velloisimme omassa pahassa olossamme… Hyvä on, ei sitten. Olin tullut koulutukseen.

Ja niinhän siinä kävi, että koulutuksen, tehtävien suorittamisen ja keskustelujen aikana se omaan sisimpään kertynyt väsymys ja masennus alkoivat hävitä, tulevaisuus rupesi näyttämään valoisammalta, omat pelot turhilta, ja kaiken kaikkiaan tuli sellainen olo, että ”kyllä tämä tästä” – kaikesta huolimatta.

Ryhmätyöt eli keskustelut olivat merkityksellisiä. Tyttäreni, minä ja se kurssin ainoa mies muodostimme oman oululaisen ryhmämme, ja keskustelu oli todella luontevaa ja kiinnostavaa. Kun sitten kävimme läpi tehtäviämme yhdessä kaikkien kurssilaisten kesken, niin kuulimme monta tarinaa ja monta kohtaloa, kävimme läpi raskaita kokemuksia ja sitä, kuinka niistäkin oli selvitty, tosin kolhittuina mutta hengissä.

Koulutus painotti viittä hyvinvoinnin kulmakiveä: 1. Liity: Meidän tulee olla mukana toiminnassa, joka meitä kiinnostaa, ja jossa tapaamme ihmisiä. On aika lailla yhdentekevää, mitä se toiminta on. 2. Liiku: Tämä kohta on jokseenkin selvä asia, koska jo monen tutkimuksen mukaan fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi tukevat toisiaan. 3. Huomaa hetki: Tässä puhuttiin mindfulness-harjoituksista, joita löytyy verkosta, mutta rauhallinen kävely yksin tai yhdessä ja samalla ympäristön hyvien ja kauniiden asioiden huomioiminen ovat sama asia. Ja jokainenhan voi istahtaa sohvalle ja miettiä kaikessa rauhassa, mitä hyvää tänäänkin on kokenut tai nähnyt.4. Jatka oppimista: Tämä on kyllä sellainen asia, joka tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä(vaikka en vieläkään puhu sitä espanjaa kunnolla), kehittää aivoja ja muistia ja monessa tapauksessa tuo mukanaan uusia tuttavuuksia. 5. Anna toiselle: Ensimmäiseksi tulevat tietysti mieleen vapaaehtoistyöt, mutta ne ovat ainoastaan yksi mahdollisuus. Voit auttaa naapuriasi, sukuasi, tuttujasi, tuntemattomia. Avun ei tarvitse olla konkreettista, kuunteleminen ja lohduttaminen ovat tärkeitä asioita.

Eihän se riittänyt, että olimme reippaasti ja vapaaehtoisesti osallistuneet kyseiselle kurssille. Ei toki, saimme myös kotiläksyjä! Nyt minun täytyy alkaa ahertaa paperin, kynän ja aivojeni kanssa ja laatia itselleni suunnitelma oman mielen hyvinvoinnin parhaaksi. Ei ole tarpeen miettiä erikseen jokaista kohtaa ja kehitellä niihin jotakin, riittää, että paneutuu sellaisiin suunnitelmiin, joista uskon olevan apua oman mielen hyvinvoinnille. Jos minulla olisi vapaus valita, varaisin heti lennot ja asunnon Espanjasta muutamaksi kuukaudeksi, kyllä tulisi hyvä mieli jo sitä odotellessa. Mutta kun tämä nyt ei ole mahdollista, niin kehittelen jotakin muuta. Nimittäin: Kolmen kuukauden kuluttua saan sovittuna aikana puhelinsoiton kurssin vetäjiltä. Heidän kanssaan keskustelen laatimistani suunnitelmista, kuinka olen päässyt toteuttamaan niitä käytännössä, ja onko niillä ollut vaikutus oman mieleni hyvinvointiin. Nyt en voi pinnata! Pakko alkaa suunnitella! - Yritän keksiä jotain erityistä, huh, huh! Tästä tulee mielenkiintoista!

Luotko itsesi uudelleen, vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Maanantai 13.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Luotko itsesi uudelleen vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Kuten jo edellisessä blogissani mainitsin, työpöydälläni on Joe Dispenzan teos nimeltä ”Plasebo, lumevaikutuksen teho”. Aika tuhti tietopaketti, joka sisältää valtavasti tapauskertomuksia ihmisistä, jotka ovat parantuneet mitä vaikeimmista sairauksista ajatuksen = meditaation voimalla. Kirjasta löytyy myös kasatolkulla tutkimustuloksia ihmiskokeista kuten esimerkiksi sellainen, että sinulle kerrotaan, että saat oksennuksen aiheuttavaa lääkettä ja alat oksentaa, vaikka olet saanut lumelääkettä. Tutkimuksista löytyy myös monenlaisia kaavioita ja piirroksia, ja kaikki tämä saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Dispenza, joka on kiropraktiikan tohtori, epigenetiikan, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkija, kansainvälinen luennoitsija ja kirjailija tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa. Ei epäilystäkään.

Plarasin kirjaa läpi päästäkseni asian ytimeen, jonka löysinkin teoksen loppupuolelta: Meditoi kerran päivässä noin tunnin ajan kaikessa rauhassa, ja elämässäsi alkaa tapahtua niitä muutoksia (esimerkiksi terveyden suhteen), joita kaipaat. Ymmärrän pointin: rauhoitu, keskity, hiljenny, unohda ikävät asiat, tähtää hyvään eli luo itsesi uudelleen. Tämä on varmasti hyvä konsepti, mutta minusta tuntuu, etten millään jaksa/ehdi meditoida tunnin verran joka päivä. Eikö vartti riittäisi? Sananlasku sanoo, että ”ihminen on tottumustensa orja”, ja juuri tästähän tässäkin on kysymys: Vaihda ne vanhat tunkkaiset ajatukset uusiin ja positiivisiin. Kyllä minäkin – sitten joskus, kun on joutilasta aikaa (jolloin makaan mieluiten sohvalla lukemassa vaikka Joe Dispenzan kirjaa).

Aika lailla vastakkaisia ajatuksia luin Tommy Hellstenin haastattelusta Kotiliedessä. Hellsten,74, on teologi, kouluttaja ja kirjailija, joka on viime vuosien aikana sairastanut paljon. Hän sanoo omasta sairastamisestaan: ”Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten suhtaudumme kokemuksiimme.” Hän jatkaa myös:”Ihminen oppii, kun ei vastusta kokemuksiaan. Kärsimyksen ja kivun kautta löytyy katkeruuden sijalle kiitollisuus niistä monista asioista, jotka ovat hyvin – jopa kiitollisuus kärsimyksistä. Jos aina valittaa sitä, mitä ei ole, sokeutuu sille, mitä on.”

Dispenza ja Hellsten ovat viisaita miehiä, jotka kohtaavat elämän vaikeudet eri tavoin. Dispenza etsii keinoja taistella kärsimyksiä vastaan, hän haluaa löytää parempia vaihtoehtoja ja kehottaa näkemään vaivaa (meditaatio) muutoksen eteen. Hellsten puolestaan haluaa oppia hyväksymään vaikeudet ja ymmärtää ajan myötä, että ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta jotain hyvää mukanaan.

Kumman valitset: Luot itsesi uudelleen vai hyväksyt ja sopeudut elämässäsi oleviin vaikeisiin asioihin?

Vanhukset - roska vai aarre?

Maanantai 25.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Vanhukset – roska vai aarre?

Olin viime viikon Pärnussa Tervis- kylpylässä matkanjohtajan ominaisuudessa. Olemme käyneet siellä vuosittain yli 20:n vuoden ajan, mikä kertoo siitä, että olemme viihtyneet kyseisessä paikassa ja nauttineet ohjelmaan kuuluneista hoidoista. Suomalaisia kylpylävieraita käy Pärnussa n. 100 000 vuodessa. Viime aikoina myös ruotsalaiset ovat löytäneet Pärnun ja tämän kylpylän, ja mietinkin, että kohteen täytyy olla hyvin houkutteleva (ja edullinen), koskapa ihmiset saapuvat sinne viikoksi bussikyydillä, mikä tarkoittaa käytännössä kahta matkustuspäivää.

Kun katselen ympärilleni ruokasalissa, totean jälleen kerran, että asukkaiden keski-ikä on suunnilleen 75-80 vuotta. Meidän ryhmällämme lienee ollut nyt ikäennätys, kun mukanamme oli 93- vuotias super- lady Helli. Joskus aikoinaan kylpylöissä kävi myös venäläisiä, nyt heitä ei enää näy, myöskään virolaiset eivät tule viikoksi hemmottelemaan itseään tänne, onhan hinta aivan liian korkea paikalliseen palkkatasoon nähden. - Siis mikä on tämän katselmuksen lopputulos? Me ulkomaiden eläkeläiset, vanhukset, ylijäämäkansalaiset pidämme yllä Viron kylpyläpalveluja! Tai ainakin melkein.

Kun puhutaan suomalaisten eläkeläisten matkailusta, niin faktaahan on myös se, että Suomen seniorit kansoittavat Espanjan Aurinkorannikkoa (muiden ulkomaalaisten seniorikansalaisten joukossa) puhumattakaan monista muista matkailukohteista. Jos me eläkeläiset pysyisimme kotonamme, niin aivan varmasti se näkyisi matkustustilastoissa ja sitä kautta erilaisten matkapalveluiden tuottajien tuloissa.

Heikommassa kunnossa olevat vanhukset tarvitsevat palveluja kotiin ja lopulta myös vakituista asuinpaikkaa hoivakodissa, ja tämä tuntuu nykyisin olevan yksi Suomen suurimpia ongelmia. Kuka organisoi, huolehtii ja kustantaa kaiken tämän? No, kokemuksesta voin sanoa (tuttuja on ollut ja on edelleen hoivakodeissa), että vanhukselta viedään näissä paikoissa koko eläke ja kuukauden käyttörahaksi jää käteen noin 100 euroa, mutta tämäkään ei ilmeisesti riitä, vaikka sillä on kustannettu elämä kotona.

Kuinka usein on ajateltu asiaa siitä näkökulmasta, että vanhusten hoivaaminen luo yhteiskunnassamme valtavasti työpaikkoja? Totuus on se, että kun lasketaan mukaan lääkärit, hoitajat, kotisairaanhoito, laitoshoito jne, iäkkäistä huolehtiminen luo yhteiskuntaamme 100 000 työpaikkaa. Aika hieno juttu, eikö? Jos näitä työpaikkoja ei olisi, niin pahimmassa tapauksessa kyseiset henkilöt eläisivät valtion työttömyyskorvauksien tuella, ja se vasta kalliiksi tulisi.

En ole puuttunut tässä kirjoituksessa vielä ollenkaan siihen puoleen, kuinka tärkeitä vanhenevat ihmiset ovat läheisilleen ja ystävä- ja tuttavapiirilleen sekä myös koko yhteiskunnalle. Kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että eläkkeelle päässeet ovat mukana monenlaisissa toiminnoissa kuten esimerkiksi omien läheisten hoitamisessa (kokemusta on), vapaaehtoistöissä, politiikassa, erilaisissa yhdistyksissä, harrastuksissa ja hyväntekeväisyystoiminnassa.

Oikeastaan tuntuu aika oudolta se, että vanhuksien oikeutta elämään pitää yrittää puolustaa. Tämä on asia, jota ei ollut ennen, eikä monissa kulttuureissa ole vieläkään, koska ennen vanhuksia kunnioitettiin, ei ainoastaan siedetty. Miksi ihmeessä ikäihmisten pitää pyytää anteeksi olemassaoloaan?

”Meidän kaikkien on kuoltava. Miksi siis vanhoina kököttäisimme vaatimattomasti kaukana kaikesta kauniista?” Pindaros, antiikin kreikkalainen lyyrinen runoilija

”Onhan hilpeää vaan, että me vanhetaan. Sepä hilpeää on, eikä suru suunnaton, iloiten laulellaan. ”

J. L. Runeberg

YK:n ihmisoikeuksien julistus, mielipiteen vapaus

Maanantai 16.3.2026 - Pirkko Jurvelin

YK:n ihmisoikeudet lupaa: Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni

TPS:n jääkiekkoilija Veli-Matti Savinaisen kieltäydyttyä käyttämästä Pride- teemaista lämmittelypaitaa joukkueen ottelussa some täyttyi raivokkaista puolesta ja vastaan- keskusteluista. Savinainen kertoi, ettei halunnut toimia ideologiansa vastaisesti, mikä ei suinkaan hiljentänyt keskustelua vaan suorastaan lietsoi sitä.

YK:n 19. artikla: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Näin meille luvataan, mutta tuo lupaus ei ilmeisesti ole kaikkien tiedossa.

Sen sijaan, että ihmiset keskustelisivat asioista rauhallisesti toinen toistaan kuunnellen, näyttää nykyään vallitsevan uusi tyyli: syyttäminen ja uhriutuminen. Avoimen keskustelun sijaan vastapuoli yritetään pakottaa muuttamaan oma mielipiteensä, vaikka se olisi enemmistön kanta. Häntä syyllistetään yleisen mielipiteen nimissä ja vaaditaan olemaan samaa mieltä kaikkien toisten kanssa. Tämä on outoa. Usein nämä vähemmistöä edustavat syyllistäjät yrittävät provosoida tilannetta sen sijaan, että keskustelijat istuisivat yhdessä alas latomaan rauhallisesti omia argumenttejaan.

Toisaalta joskus tuntuu, että provosointi, suuttuminen ja kiukkukohtaukset ovat harkittuja esityksiä, sillä niillä saadaan otsikoita ja aikaan keskustelua, jonka tarkoitus on mustamaalata henkilö, joka haluaa kaikessa rauhassa pitää oman mielipiteensä.

Luin juuri Mel Robbinsin kirjan ”Let them – teoria”, jonka kannessa luvattiin minun oppivan elämää mullistavan menetelmän, josta miljoonat puhuvat. Robbins on teoksen esittelyn mukaan maailmankuulu bestseller- kirjailija, jonka kirjoja on käännetty 60 kielelle. Ostin kirjan (koska lahjakortissa oli vielä varaa), luin ja huokailin suorastaan tympääntyneenä, sillä en löytänyt teoksesta mitään uutta. - Ajattelin kyllä, että ehkä amerikkalainen yhteiskunta poikkeaa niin paljon meidän suomalaisesta yhteiskunnastamme, että Robbinsin ajatukset ovat siellä uusia ja käänteentekeviä.

Joka tapauksessa: Let them = antaa heidän (oma suomennos: ihan sama, yks hailee, evvk) tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tule takertua jonkun toisen henkilön tekemisiin ja sanomisiin, ne voi ohittaa ja jatkaa rauhassa omaa matkaa. Minulle tämä hieno oivallus on ollut jo kauan arkipäivää: Mitä tuosta! Antaa olla! Yks hailee! Eihän kaikkien tarvitse olla samaa mieltä minun kanssani, ei tietenkään. Sitä paitsi, saattaahan olla, että minäkin olen joskus väärässä – en kai?

”Antaa perheeni olla myöhässä kaikkialta.

Antaa ihmisten inhota kuvaa, jonka julkaisin somessa.

Antaa heidän jättää likaiset astiansa tiskialtaaseen.

Anna anopin arvostella lastenkasvatustani.

Antaa naapurin koiran haukkua joka päivä

Antaa sukulaisten päivitellä uravalintojani

Kaksi pientä sanaa – antaa toisten- muuttivat kaiken. Aivan kuin mikään ei olisi enää hetkauttanut minua ja olisin kummallisesti ollut kaiken yläpuolella. Lakkasin piittaamasta asioista, jotka aiemmin häiritsivät minua. En enää ärsyyntynyt ihmisistä samalla tavalla kuin aiemmin. Kireä otteeni elämästä alkoi höltyä. Työpaikan sattumukset, jotka aiemmin saivat stressitasoni ampaisemaan taivaisiin ja joista valitin iltaisin kotona, menivät nyt toisesta korvasta ulos…”

(Mel Robbins: Let Them - teoria)

Toivo

Lauantai 28.2.2026 - Pirkko Jurvelin

V

Toivo

Sain lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo mieluinen muistaminen aiheutti aika lailla pohdintaa: Mikä on se kirja, jonka haluan omistaa? Päädyin nyt jo edesmenneen paavi Franciscuksen muistelmateokseen ”Toivo” (toimittanut Carlo Musso). Olin vajaa vuosi sitten Roomassa ja tietysti vierailin myös Vatikaanissa ja poseerasin Vatikaanin aukiolla kuten muutkin turistit. Tuolloin paavi itse oli sairaalahoidossa, ja yleisesti arveltiin, ettei hän eläisi enää pitkään. Paavi Franciscus kuoli 21.4.2025 88-vuotiaana. On hienoa, että hän ehti paneutua omaelämäkertaansa, sillä ”Toivo” on kaikkien aikojen ensimmäinen paavin muistelmateos.

Minun yleissivistykseni nousi ihan uusiin lukemiin (ja pysyy niin kauan kuin muisti pelaa…), sillä teoksessa oli todella paljon uutta tietoa. Tietämättömyyteni määrä johtunee osittain myös siitä, että olen periluterilaisen kirkon kasvatti. - Paavi Franciscus oli ensimmäinen jesuiittapaavi, myös ensimmäinen Latinalaisesta Amerikasta valittu paavi ja ensimmäinen Franciscus- nimen ottanut paavi. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Italiasta Argentiinaan paremman elämän toivossa, ja paavin elämän vaatimattomat lähtökohdat tulevat hänen elämäntyössään esiin siinä, että hän puhui ja toimi paljon köyhien ja syrjäytettyjen puolesta. Franciscus muistetaan sosiaalisesti aktiivisena johtajana, joka halusi itseään kohdeltavan tavallisena kirkon työntekijänä. Hän oli myös hyvin uudistusmielinen, mikä herätti hyväksynnän lisäksi kritiikkiä.

Koska tämä teos oli kaikkea muuta kuin mitä olin osannut odottaa (en tiennyt, että paavi piti klassisen musiikin ohella tangosta, oli suuri kirjojen ystävä ja innostunut jalkapallofani), suosittelen sitä aiheesta kiinnostuneille. Seuraavassa jaan muutaman lukuelämyksen suoraan kirjasta.

”Melankolia on paikka, johon silloin tällöin ajaudun ja joka on käynyt minulle tutuksi. Itseasiassa tarvitsenkin sitä, sillä minun on hyvä pysähtyä sinne toisinaan miettimään asioita. Sumu, olemassaolon usva, on itsensä kohtaamispaikka. Jos joudun sinne, on se merkki, että on kyse jostakin tärkeästä ja että minun on oltava tarkkana, että jotain on tapahtumassa ja että elämä haluaa minulta vastauksen” (s. 96).

”Meidän on hyvä luottaa Jumalaan ja Hänen armollisuuteensa, joka pystyy saamaan meissä muutoksen aikaan, jos vain sitä haluamme. Jumalan anteeksianto on hyväily, ei viileä asetus. Jos kristitty haluaa kaiken selvänä ja varmana, hän jää vaille etsimäänsä… Olen varma, että Jumala on läsnä jokaisen elämässä, Jumala on kaikkien elämässä. Vaikka ihmisen olemassaolo olisi täysin sekaisin, ja hän olisi paheiden, huumeiden tai minkä tahansa pahan tavan runtelema, Jumala on läsnä hänen elämässään. Jumalaa voi ja täytyy etsiä jokaisesta inhimillisestä elämästä” (s. 145).

”Saakoot niiden lasten hiljainen tuska, jotka isällisyyden ja henkisen oppaan sijasta löysivät kiduttajan, tekopyhyyden ja vallanhalun puuduttamat sydämet vapisemaan. Vaikka tilastojen mukaan suurin osa lasten hyväksikäyttötapauksista tapahtuu perheessä tai sen lähipiirissä, ja tätä kärsimystä aiheuttavaa kirousta tapahtuu kaikissa yhteiskunnan osissa, se ei poista vastuuta kirkon harteilta. Se on meidän häpeämme ja nöyryytyksemme” (s. 185).

”Isovanhempieni, vanhempieni ja kaikkien jälkikasvustaan huolehtivien kasvot, työllään leivän perheelleen ansaitsevien kasvot, sairaiden kasvot, iäkkäiden pappien ja näkymättömissä kaikkensa antavien nunnien kasvot ovat minun silmissäni kirkon pyhät kasvot, Jumalan kansan kasvot. Kirkko on kaikkien koti, ei vain harvojen kappeli, johon mahtuu vain valittujen ihmisten suppea ryhmä. Maailmanlaajuisen kirkon syliä ei voida alentaa vain omaa haavoittuvuuttamme suojelevaksi pesäksi” (s. 212).

”Meille kristityille tulevaisuudella on nimi, ja se nimi on toivo. Toivossa eläminen ei merkitse naiivia optimismia ja tietämättömyyttä ihmiskunnan julmuuksista. Toivo on sellaisen sydämen hyve, joka ei sulkeudu pimeyteen, ei seisahdu menneisyyteen eikä elää kituuta nykyisyydessä, vaan katsoo luottavaisesti kohti valoisampaa huomista” (s. 364).

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Lauantai 21.2.2026 - Pirkko Jurvelin

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Elämässä tulee usein eteen ”miksi?” kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia. Toisinaan tuntuu kohtuuttomalta, että väärin ja epärehellisesti elävä henkilö onnistuu tekemisissään ja menestyy elämässään, kun taas joku toinen, joka kovasti yrittää, ei silti kuitenkaan onnistu tavoitteissaan. Se tuntuu epäreilulta, mutta siihen meidän täytyy ilmeisesti tyytyä, koska emme muutakaan voi.

Elämän ja kuoleman kysymysten edessä olemme usein vielä enemmän ymmällämme. Entinen koulukaverini, ystäväni, älykäs ja paljon opiskellut henkilö on joutunut hoivakotiin. Hän ei pysty fyysisesti ilmaisemaan itseään eikä liikkumaan, mutta hänen siskonsa kertoi, että tämä lapsuudentuttuni jollakin tasolla kuitenkin ymmärtää puhetta ja tunnistaa ihmisiä. Hän osaa itkeä. Nuoruudenystäväni aviomies hoiti vaimoaan niin kauan kuin se kotona oli mahdollista, mutta lopulta hoivakoti oli ainoa mahdollinen asumismuoto. Kuitenkin tämä mies, joka itse kulkee rollaattorin avulla, käy joka päivä syöttämässä vaimoaan. Potilas syö hitaasti, ja kuten tiedämme, hoitolaitoksissa työntekijöiden määrä on harvoin riittävä, ja näin omaisen tuoma lisäapu on tarpeen.

Toisen tuttavani aviopuoliso on ollut pari vuotta hoivakodissa. Miehen tilanne on nyt sellainen, ettei hän enää reagoi ympäristöönsä ja on myös fyysisesti täysin hoitajien varassa. Miehen vaimo, ystäväni, käy säännöllisesti puolisonsa luona, myös syöttää hänet ja yrittää jutella ja muistella ja kertailla vanhoja, tuttuja asioita yhteisestä elämästä. Ilmeisesti mies ei tajua kuulemaansa, sillä hän ei enää reagoi puheeseen. Kuitenkaan kukaan ei voi varmuudella tietää, ymmärtääkö hän vai ei.

En hyväksy eutanasiaa, sillä minun mielestäni ihmiselämä on alusta loppuun ylemmissä käsissä. Tähän luotan ja uskon. Ja vaikka joku saattaa ajatella, että laitoshoidossa olevat ihmiset ovat ”turhia” ja vievät vain yhteiskunnan voimavaroja ja rasittavat taloutta, niin kuitenkin ajattelen, että nämä hoidettavat henkilöt ovat opettamassa meille jotakin. He opettavat, että ihmiselämä on monimuotoista, ja että kaikella on aikansa: aktiivisella ja tuotteliaalla, yhteiskuntaa taloudellisesti hyödyttävällä elämällä, sekä myös vuosien lisääntyessä sillä rauhallisella, maltillisella, hoivaa tarvitsevalla ajanjaksolla, joka kertoo meille, että elämällä on alku ja loppu.

Tänään eräs tuttavani tuli luokseni kuntosalilla (siellä riittää porinaa ja pohdintaa, suosittelen!) järkyttyneenä. Hän kertoi, kuinka oli edellisenä päivän ollut menossa kotiinsa. Kerrostalon pihalla tuttavani oli nähnyt samassa talossa asuvan 17-vuotiaan tytön, joka oli nojaillut huonovointisen näköisenä puunrunkoon. Äkkiä tämä nuori nainen kaatui maahan, paikalle tuli nopeasti ambulanssi ja poliisi ja viimein ruumisauto, johon tämän nuoren ihmisen ruumis nostettiin mustassa säkissä.

”Turha kuolema” tulee ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee tätä nuorta tyttöä. Me emme tiedä hänen elämänsä ongelmista ja vaikeuksista, mutta hänen tekonsa kertoo, kuinka raskaaksi, ylitsepääsemättömän vaikeaksi hän on kokenut tilanteensa. On tapana sanoa, että kyllä apua löytyy, kunhan sitä osaa ja jaksaa hakea. Joskus ei vaan enää jaksa.

”Kaikella on määrähetkensä,

aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä

ja aika kuolla,

aika on istuttaa

ja aika repiä maasta,

aika surmata

ja aika parantaa,

aika purkaa

ja aika rakentaa

aika itkeä,

ja aika nauraa…” (Saarnaaja 3)

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Maanantai 12.1.2026 - Pirkko Jurvelin

Hesarin toimittajan täytyy pyytää anteeksi Oulun lestadiolaisilta

Taannoin nousi suuri kohu siitä, kun hiihtäjä Vilma Murtomäki vertasi Vantaan kaupunkia Mogadishuun. Vertausta pidettiin rasistisena ja leimaamisena, sillä se pelkisti kokonaisen kaupungin ja sen asukkaat jollakin tapaa alempiarvoisiksi. Vertaukseen liittyi ajatuksen tasolla se, että Vantaalla asuu paljon somalitaustaisia ihmisiä eli toisin sanoen – kuten Murron ajatusmaailma näyttää arvottavan – henkilöitä, joiden kanssa hän ei mielellään halua olla tekemisissä.

Tammikuun alussa Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, jonka ilmoitettiin ”heijastavan lehden periaatelinjaa”. Kirjoituksen aiheena oli Oulu, joka on tänä vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki. Muutamalla rivillä kerrottiin, että kaupungissa ja lähiympäristössä tulee olemaan paljon tapahtumia. Mutta sitten päästiin pääasiaan:”Kulttuurivuosi on osa oululaista rajankäyntiä ja ristiriitaisuutta”, julistaa artikkelin nimetön kirjoittaja. Ja seuraavassa onkin koko kirjoituksen pääteema:”Oulun seudun poliittiset ja historialliset juuret ovat syvällä vanhoillisissa lähtökohdissa.” - Hox! Kaupunki on perustettu vuonna 1605, joten kyllähän noita vanhoja lähtökohtia on varmasti.

Nyt pääsemme tekstin ytimeen:” Takavuosina vanhakantainen lestadiolaisuus ja vanhakantainen keskustalaisuus hallitsivat – siis jarruttivat – alueen kehitystä. Jarruryhmä on viime vuosina saanut vahvistusta rasisteista.” Siis mitä? Esimerkkejä! Mitä on jarrutettu ja kuka tai ketkä? Tai siis tietysti lestadiolaiset, mutta näistä syytöksistä puuttuu konkretia.

Seuraavaksi kirjoittaja hyppääkin lauseen verran saamelaisuuteen. Tämän jälkeen pompataan Nokian matkapuhelimiin ja vihdoin päästää Oulunsaloon, ”joka on sekä maailmallisten tekno-osaajien että vanhoillislestadiolaisen liikkeen vahvoja alueita.” - ”Perhekeskeisyys – kuten asenteen hieman kaunistellen voisi muotoilla – yrittää löytää tasapainoa Oulun keskustan modernien kehitystarpeiden kanssa. Sovun löytäminen on ollut välillä hankalaa…” - Siis en ymmärrä sanaakaan tästä höpinästä, no eihän siinä mitään asioita kerrotakaan, pistetään vain sanoja peräkkäin.

Tekstin loppuhuipennus:” Oulun maine kaipaa kirkastamista. Se toivottavasti tapahtuu ydin-Oulun ehdoilla ja sen eduksi. Niukkojen resurssien maailmassa kun pitää priorisoida, ja keskinkertaisuuden säännöillä et voi kuin hävitä. Ouluun liittyneiden kuntien markkinointivaltit ovat lopulta vanha kirkko – ja Oulu. Menneisyys ja tulevaisuus.”

Tunsin suurta myötähäpeää lukiessani tätä sekavaa, mitäänsanomatonta hölynpölyä. Toimittajan olisi pitänyt laittaa tekoäly asialle, niin jotain tolkkua olisi tähänkin tullut. Yritin oikeasti löytää tekstistä jonkin punaisen langan, mutta ainoa, mikä sieltä jatkuvasti tuli esiin oli se, että lestadiolaiset ovat hidastaneet ja edelleen hidastavat Oulu kaupungin kehittymistä. Syytös on vakava, ja kohde on suoraan ilmoitettu. Mielestäni toimittajalla on tässä nyt kaksi mahdollisuutta:1. Esittää erittäin painavat, totuudenmukaiset faktat siitä, kuinka lestadiolaisuus on parin sadan vuoden (jolloin liike on vaikuttanut alueella) ajan hidastanut Oulun kehitystä. 2. Pyytää anteeksi väärillä syytöksillä aikaansaatua yleisen mielipiteen muokkaamista negatiiviseen suuntaan.

Journalistin ohjeissa kerrataan toimittajan eettiset pykälät, joita ovat seuraavat:

- totuudenmukaisuus ja tarkkuus

-ihmisarvon kunnioittaminen

-syrjinnän ja vihapuheen välttäminen

-vallankäytön kriittinen tarkastelu

- asiayhteys ja mittasuhteet

-yksityishenkilöiden suoja

-vastuun kantaminen sanavalinnoista

Jään odottamaan julkista anteeksipyyntöä.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Perjantai 14.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Alkukeväästä ilmestyy teokseni "Elä kauemmin, elä terveemmin! Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan". Olen jakanut kirjani kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee luostarilaitoksen ja parantamisen historiaa. Toisessa osassa kerron omista luostarikokemuksistani, ja kolmas osa kuvaa luostareista peräisin olevia luonnonlääkkeitä ja hoitokeinoja. Julkaisen nyt yhden luvun tulevasta teoksesta.

Arkkimandriitta Mikaelia tapaamassa

Kun oululainen turistiryhmä teki matkan Valamon luostariin kesällä 2025, olin mukana oppaan ominaisuudessa. Sain onnekseni sovittua tuon matkan ajaksi myös tapaamisen Valamon luostarin arkkimandriitta Mikaelin kanssa. Kun odottelin isä Mikaelia iltapäivällä viiden aikaan vastaanotossa, oloni oli ristiriitainen: Olin umpiväsynyt erinäisten onnettomien yhteensattumien vuoksi ja samalla luonnollisesti hieman jännittynyt siitä, miten tapaaminen luostarin johtajan kanssa sujuisi. Mieluiten olisin mennyt nukkumaan.

Arkkimandriitta Mikael tulikin noutamaan minua puhelin kädessään ja pyyteli anteeksi, sillä piispan puheluun oli vastattava. "Hänellä saattaa olla tärkeää asiaa," isä Mikael tuumi. Olin samaa mieltä eihän piispan sovi antaa odottaa.

Kun astuin sisään arkkimandriitan yläkerrassa sijaitsevaan työhuoneeseen, olin aivan ihastunut: Vanhanaikaiset puiset, pehmeällä sametilla päällystetyt huonekalut, ikkunan edessä sijaitseva työpöytä, punaiset paksut matot lattialla ja seinällä olevayt upeat maalaukset ja ikonit tekivät huoneesta samalla kertaa sekä kodikkaan että juhlavan. "Minustakin olisi ihana työskennellä täällä, " minä ihastelin ääneen. Isä Mikael myönteli, mutta kertoi, että hän tekee töitä enimmäkseen keljassaan, koska silloin koneen ääressä istuminen ei tuntunut aivan yhtä paljon työn tekemiseltä. Aivan oikein, eihän tässä huoneessa edes ollut tietokonetta. Istuuduin sohvalle ja haastateltavani sohvapöydän ääreen nojatuoliin.

Kerroin aluksi tekeillä olevasta kirjastani ja omasta taustastani ja kiittelin jälleen kerran isä Mikaelia siitä, että pääsin keskustelemaan hänen kanssaan ja samalla saamaan tärkeää lisätietoa teokseeni. Hän puolestaan kertoi myös omasta tiestään luterilaisen kirkon piiristä ortodoksiseen kirkkoon ja hiukan siitä, kuinka pörssianalyytikosta tuli Valamon luostarin johtaja.

Aloitin keskustelumme varsinaisen teeman mainitsemalla niistä ttutkimustuloksista, joiden mukaan elämä luostarissa pidentää ihmisikää keskimäärin viisi vuotta. Isä Mikael oli tietoinen näistä asioista, ja myös hän oli sitä mieltä, että terveellinen ruokavalio, joka sisältää vain vähän lihaa, paasto, jollojn  syödään pelkkää kasvisruokaa, säännöllinen elämänrytmi ja yhteisöllisyys ovat avaimia pitkään, stressittömään elämään. Ja vaikka ihminen asuu luostariyhteisössä, hänellä on kuitenkin mahdollisuus olla yksin kaikessa rauhassa keljassaan.

Isä Mikael kuvaili luostarielämää korostaen sitä, että luostarissa asuvalla on elämässään perusturva, valmiit raamit, eikä hänen tarvitse koko ajan miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, kannattaisiko kokeilla jotain muuta, pitäisikö sittenkin yrittää enemmän ja paremmin. Kuinka lohduttavaa, rauhoittavaa, helpottavaa.

Valamon luostarissa on esillä ihmeitä tekeviä ikoneja, joiden äärellä ihmiset pyytävät ja rukoilevat apua vaikeuksiinsa. Kysin isä Mikaelilta, miten ihmeisiin tulisi suhtautua. Hän vastasi, että ihmeet ovat todellisia, ja ylimaallisia asioita voi tapahtua ihmisille, jotka tarvitsevat niitä. Tätä ajatusta minun täytyi jäädä miettimään. Kun elämä alkaa uudelleen keuhkojensiirron jälkeen, kun perheeseen syntyy kauan odotettu ja toivottu lapsi, kun saat yllätykseksesi tietää, että sinulla, jonka kaikki perheenjäsenet ovat jo kauan sitten kuolleet, onkin sisko... Ihmeen ei aina tarvitse olla se ihmeparantuminen, jonka sairas saattaa kokea Lourdesin pyhän veden äärellä. Kun mietin elämääni, minun täytyi tunnustaa, että se sisältää paljon ihmeitä.

Isä Mikael kertoi, että ortodoksisen kirkon piirissä on myös mietitty, pitäisikö tiedossa olevista ihmeistä kirjoittaa kirja. Tekijäkin oli jo valmiina, mutta yhteisesti päädyttiin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei ole erityistä tarvetta ruveta julkistamaan näitä asioita. Täytyy myöntää, että olin samaa mieltä, vaikkakin sellainen teos olisi kyllä löytänyt ostajansa ja lukijansa.

keskustelumme isä Mikael kertoi myös siitä keskusteluavusta, jota ortodoksinen kirkko järjestää sellaista kaipaaville. Ihmiset ottavat yhteyttä joko häneen tai oman seurakuntansa pappeihin, eivätkä kaikki yhteydenottajat ole ortodokseja. Totesimme myös, että synnintunnustus on terapiaa. Kun ihminen saa erehtymisensä ja väärät tekonsa pois mielestään, ja kun hänelle julistetaan synninpäästö, olo on helpompi ja vapaa. On hyvä aloittaa jälleen alusta.

Luonnollisesti olin valmistautunut haastattelutilanteeseen ottamalla selvää isä Mikaelin elämästä, ortodoksisen kirkon rituaaleista ja uskonkäsityksestä, mutta jälleen toimin samoin kuin Arenbergin luostarissa sisar Ursulan kanssa:Vaikka olin valmistellut kysymykset ennakkoon, en toteuttanut suunnitelmaani. Onneksi isä Mikael oli rauhallinen ja pohdiskeleva henkilö, eikä häntä tuntunut haittavan, vaikka keskustelunaiheemme vaihtuivat usein.

Pitihän minun ottaa esille myös jooga, sillä teema kiinnostaa minua monella tavalla. Sisar Ursula oli vastannut kysymykseeni joogasta (Arenbergin luostarissa pidetään myös joogakursseja), että se on ruumiille hyvää tekevää venyttelyä sekä meditaatiota, eikä haittaa, vaikka nimi viittaakin idän uskontoihin. Isä Mikael oli siinä asiassa samaa mieltä, että että joogaliikkeistä eli asanoista voi olla hyötyä vaikkapa selkäsäryn hoidossa. Kuitenkin jooga on muutakin kuin venyttelyä. Kun joogan yhteydessä puhutaan "avautumisesta" ja "yhteyden löytämisestä", kristitty voi joutua pohtimaan, mille asioille, mihin maailmaan hän on avautumassa. Koin tuon huomion tärkeäksi.

"Jumala on elämän lähde." Tämä oli kaunein asia, mikä jäi mieleeni keskustelustamme isä Mikaelin kanssa. Luostarissa keskitytään Jumalan palvelemiseen ja läsnäoloon. Hän antaa elämän, lyhyemmän tai pidemmän, eikä meidän tarvitse kantaa siitä huolta.

Kiitollisuus kannattaa

Lauantai 8.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Kiitollisuus kannattaa

Lääkäri soitti kolmen maissa iltapäivällä. Hän kertoi, että leikkaus oli nyt onnistuneesti ohi, uudet keuhkot ovat paikoillaan, ja elimistö alkaa totutella vähitellen muuttuneeseen tilanteeseen. Paljon muutakin hän sanoi, mutta en muista, mitä kaikkea. Olin kiitollinen ja onnellinen siitä, että mieheni sairastama keuhkofibroosi oli parannettu näin radikaalilla tavalla. Kiitos, huippulääkäri, kiitos Suomen terveydenhuolto!

Malagan lentokentän asiakashissi oli tilapäisesti pois käytöstä. Katsoin alaspäin tuota valtavaa portaikkoa, jota pitkin minun oli siis raahattava painava matkalaukkuni. Huh, huh! Ei auttanut muu kuin ruveta töihin, paitsi että takanani oleva mies keskeytti ponnisteluni kysymällä espanjaksi ”voinko auttaa” ja vastausta kuuntelematta sieppasi laukkuni ja kantoi sen alas junaraiteiden viereen. Muchas gracias, paljon kiitoksia! Mies hymyili ja lähti seurueensa kanssa pois. Ihana, kun löytyy kohteliaita ihmisiä.

Minun piti tehdä hienot syntymäpäiväkutsut whatsappiin. Kutsussa täytyi olla tekstiä, musiikkia, kauniita kuvia… No, en minä nyt mitään sellaista osaa tehdä, mutta tyttäreni riensi apuun. Kiitos, jälleen kerran!

Kiitollisuus ei ole vain pienen hetken ajan lämmittävä tunne, vaan tutkimusten mukaan se vaikuttaa yllättävän monipuolisesti aivoihin. Kiitollisuus lisää dopamiinin ja serotoniinin tuotantoa. Nämä ovat välittäjäaineita, jotka liittyvät mielihyvään, motivaatioon ja hyvinvointiin. Kiitollisuus aktivoi myös niitä aivoalueita, jotka liittyvät sosiaalisen yhteyden ja empatian kokemiseen. Ilmeisesti tämän johdosta kiitollisuutta tuntevat ihmiset kokevat usein parempia ihmissuhteita ja vähemmän yksinäisyyttä.

Tutkimustulokset kertovat, että kiitollisuus myös alentaa kortisolitasoja ja aktivoi samalla parasympaattista hermostoa, ja tämä kaikki auttaa meitä rentoutumaan ja palautumaan. Kaiken tämän edellä luetellun lisäksi kiitollisuus vahvistaa etuotsalohkoa, joka vastaa mm. tunnesäätelystä, päätöksenteosta ja ajattelun selkeydestä, ja kiitollisuutta harjoittamalla näiden toimintojen hermoradat vahvistuvat ajan mittaan. Edelleen on todettu, että kiitollisuutta tuntevat ihmiset nukkuvat paremmin, ja kuten yllä jo mainittiin, heidän stressitasonsa pienenee ja sosiaalinen kanssakäyminen on helpompaa ja mukavampaa.

Kaikkien näiden tutkimustulosten vuoksi asiantuntijat sanovat, että meidän kannattaisi pitää jokapäiväistä kiitollisuuspäiväkirjaa saadaksemme kaikki nämä yllä mainitut (ja monet muut) hyödyt itsellemme. Jo sen toteaminen, että tänään olen voinut olla kiitollinen niin monesta asiasta, tapahtumasta, kohtaamisesta, tekee hyvää aivoillemme eli siis meille itsellemme.

Kiitollisuuspäiväkirja

Päivämäärä

1. Kolme asiaa, joista olen tänään kiitollinen.

2. Miksi olen kiitollinen näistä asioista?

3. Miltä kiitollisuus tuntuu kehossani ja mielessäni?

4. Mitä opin tänään?

5. Kenelle voisin osoittaa kiitollisuutta?

Viisi minuuttia päivässä riittää työskentelyyn tämän asian parissa, ja mikäli tutkijoihin on uskominen, näiden pienten tai suurten asioiden muistamisella ja muistiin merkitsemisellä on suuri myönteinen vaikutus elämäämme!

Mutta. Elämässämme on varmasti hetkiä, tunteja, päiviä, viikkoja jopa pahimmillaan vuosia, jolloin ahdistus, pelko ja suru ovat voimakkaimmat tunteemme. Onko tuolloin edes mahdollista tuntea kiitollisuutta? Vanha testamentti kertoo Jobista, joka oli merkittävä, hurskas ja kaikin puolin hyvin toimeen tuleva suuren perheen isä. Lopulta hän menettää kaiken: omaisuutensa, perheensä ja valtansa. Kuinka mies suhtautuu tilanteeseen? ”Silloin Job nousi ja repäisi viittansa. Hän ajoi päänsä paljaaksi, kumartui maahan ja sanoi:

-Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”

P.s. Jobin tarinan jatkon löydät vanhasta testamentista netistä tai raamatusta, jos sellainen sattuu olemaan talossa.

Olin Helsingin kirjamessuilla oppimassa onnea

Lauantai 1.11.2025 - Pirkko Jurvelin

Olin Helsingin kirjamessuilla onnea oppimassa

Viime viikonloppu oli mukava, rasittava, mielenkiintoinen, uuvuttava ja opettavainen. Olin Helsingin kirjamessuilla ilman sen kummempaa päämäärää kuin saada haahuilla ympäriinsä ja nauttia valtavista kirjakasoista. Kymmenen kirjaa ostin – aika monet niistä lastenkirjoja -, ja kahta esitelmää kävin kuuntelemassa. Toisen aiheena oli pakolaisuus ja toisen – onni, kuinkas muuten.

Frank Martela on suomalainen filosofi, tietokirjailija ja tutkija, joka toimii apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssä. Kirjoissaan hän käsittelee onnea, ja noita kirjoja olen lukenut ja ostanutkin jonkin kappaleen omaan hyllyyni. Luennot tuolla kirjamessuilla kestivät vain puoli tuntia, mutta Martela puhui nopeasti ja vaihtoi seinällä olevaa diaa vilkkaasti, joten kyllä hän ehti tuoda paljon sanomaansa esille tuossakin lyhyessä ajassa. Puheen teemana oli:Älä etsi onnea! No, onhan kumma, kun onnellisuusprofessori kieltää onnen etsimisen. Näin arkijärjellä ajateltuna tuo kielto on kuitenkin ihan ymmärrettävä: Jos aina etsimme onnea, sitä vielä ihanampaa, parempaa, merkityksellisempää elämää, niin elämä kuluukin etsimiseen. Koskaan ei voi olla ihan varma, että onko tämä kokemus nyt juuri sitä oikeaa onnea, vai pitäisikö panna vielä paremmaksi (tämä nyt oli omaa filosofointiani).

Martelan kolmen kohdan ohjepaketti tiivisti hyvin sen, miten ihmisen kannattaisi toimia, jotta hän pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon itsensä kanssa:

* MENNYT: Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa.

* TULEVA: Keskity niihin asioihin, joihin pystyt vaikuttamaan.

* NYKYISYYS: Arvosta pieniä merkityksellisyyden lähteitä arjessasi.

Martelan esityksestä jäi erityisesti mieleeni kertomus, jonka Viktor Frankl (1905-1997) oli kirjoittanut teoksessaan ”Man`s Search for Meaning”. - Frankl oli itävaltalainen neurologi ja psykiatri, joka tunnetaan myös logopedian perustajana. Vaikka Frankl oli huomattava ja vaikutusvaltainen henkilö Itävallassa, hän joutui natsien keskitysleirille juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Hän oli mm. Auschwitzissa ja Dachaussa mutta selvisi kuitenkin kolmen vuoden kauhukokemuksistaan hengissä. Vapauduttuaan vankileiriltä hän sai kuulla, että sekä hänen isänsä että äitinsä kuin myös hänen vaimonsa olivat saaneet surmansa juutalaisvainoissa. Franklinin useita teoksia on suomennettu, mutta kun menin etsimään niitä lähimmästä kirjastosta, en löytänyt yhtäkään. Ovat kuulemma maailmalla Oulun kaupungin suuren ja pitkäaikaisen kirjastoremontin vuoksi. Ehkä ensi kuussa saan käteeni muutaman teoksen, odotan niitä malttamattomasti.

Ja seuraavassa kertomus Franklinin teoksesta eräästä illasta keskitysleirillä:

Ilta oli jo pimenemässä, vangit alkoivat miettiä nukkumaan menoa, kun eräs mies – vanki hänkin – tuli sisään parakkiin ja käski kaikkien lähteä nopeasti ulos katsomaan näkyä, jonka hän oli kohdannut. Useat ryntäsivät uteliaina ja osin pelokkainakin ulos nähdäkseen luonnon järjestämän upean näyn: Aurinko oli laskemassa, ja alkavan pimeyden keskellä taivas hohti monivärisenä. Oli sinisen ja punaisen sävyjä, vielä auringon kultaamia pilviä, ja kaiken tämän vastakohtana musta, mutainen keskitysleirin maa. Kun vangit olivat katsoneet tätä näkyä jonkin aikaa hiljaa, eräs heistä sanoi:”Kuinka kaunis maailma voikaan olla.”

Onni voi piiloutua ohikiitäviin hetkiin ja häivähdyksiin, sitä ei voi ymmärtää järjellä vaan sydämellä. Kävelin hautausmaalla. Olin ollut viemässä kynttilöitä sisareni, veljeni ja vanhempieni haudoille. Sää oli syksyinen, lämmin ja kostea. Ilma oli kuitenkin raikas, kellastuneet koivujen lehdet putoilivat maahan. Silloin mieleeni tuli ajatus: Nyt minulla on hyvä olla.

Parasta elämää

Torstai 16.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Parasta elämää

Ystäväni lapsi menehtyi sairastettuaan puoli vuotta. Suru oli raastava, ja muistan, kun äiti sanoi kerran:”Voi, kun saisin vielä joskus elää sitä ihan tavallista elämää.”

Hyvin usein se paras elämä on tässä juuri nyt, mutta emme osaa tunnistaa sitä. Arjen väsyttävä, puuduttava pyöritys, mahdolliset terveys- ja rahahuolet, toteutumattomat haaveet ja kaikki ne minun pitäisi- jutut väsyttävät ja turhauttavat. Tuntuu siltä, että elämä kuluu parempia päiviä, parempaa tulevaisuutta odotellessa. Raahaudumme arkipäivästä toiseen, teemme pakolliset jutut – tai ehkä jätämme tekemättä -, tai mahdollisesti kiiruhdamme paikasta, tapaamisesta ja ihmisestä toiseen etsien sitä onnea, jonka olemme mielestämme ansainneet, mutta joka tuntuu karttelevan meitä.

Oletteko huomanneet, että vanhat ihmiset ovat usein tyytyväisiä, vaikka voisi luulla toisin? Eihän heillä ole enää suuria odotuksia, suunnitelmia tulevaisuudelle, ja menneisyyskin on täynnä läheisten kuolemia, sairauksia, ystävien menettämistä, kaiken maallisen hiljaista hiipumista. Miksi siis olla tyytyväinen? Ehkä syynä on juuri se, että ikä ja kokemukset auttavat hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Voisiko sitä kutsua kypsymiseksi?

Juttelin jokin aika sitten ystäväni kanssa puhelimessa. Häneltä on löydetty kaksi syöpäkasvainta, jotka on poistettu. Parin viikon jälkeen hän saa tietää tulokset uusimmista koepaloista. ”Ei kahta ilman kolmatta”, hän totesi minulle tyynesti. Kun yritin rohkaista ja lohduttaa, hän sanoi iloisesti:”En minä ajattele tätä asiaa, enkä sure ollenkaan. Katsotaan sitten.” Hän on malliesimerkki siitä ihmisestä, joka minäkin haluaisin olla - onnekseni hän on ystäväni.

Nykyinen epävarma ja uhkaava maailmanpoliittinen tilanne, Euroopassa käynnissä oleva sota, johon myös Suomen on otettava aktiivisesti kantaa entistä enemmän ja myös annettava taloudellista tukea, synkistää arjen maailmaa. Se on kuin taustamelu kaupassa tai kuntosalilla, jota ei voi sietää, mutta josta ei pääse eroon. Elämäämme ei tunkeudu ainoastaan sota, vaan somen kautta myös kaikenlaiset rikokset, eettisten arvojen halveksiminen ja jopa hylkääminen ja kaikenlainen pinnallinen sälä, jota tyrkytetään, ja jolla ihmisiä yritetään koukuttaa.

Olen lukemassa mielenkiintoista teosta ”Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää” (Steven C. Hayes yhteistyössä Spencer Smithin kanssa). Ihan kirjan ensimmäisillä sivuilla tekijä toteaa:” Ihmiset kärsivät. Emme usko, että ihmiset ovat luonnostaan onnellisia ja vain jokin henkilökohtainen tragedia tai biologinen häiriö voisi rikkoa tämän rauhan. Uskomme sen sijaan, että kärsimys on normaalia ja mielenrauhan löytäminen harvinaista. Emme vastaa siihen miksi näin on. Tässä kirjassa on kyse juuri tästä arvoituksesta.”

Olen edennyt teoksessa vasta neljäkymmentä sivua, mutta se vaikuttaa tehtävineen todella mielenkiintoiselta ja oikeastaan aika lailla järkeen käyvältä. Kunhan etenen pidemmälle, palaan asiaan blogissani.

Mutta mennäänpä alkuun ja siihen, kuinka ystäväni ajatteli haikeudella sitä tavallista arkielämää, jota he olivat perheenä saaneet viettää ennen lapsen kuolemaa. Luulen, että hän tuli tuossa tilanteessa ilmaisseeksi suuren totuuden: Se tavallinen arkinen elämä on yhtä kuin onni. Meidän täytyy kuitenkin kasvaa ja kehittyä, ehkä kokea monenlaista, jotta ymmärrämme sen omalla kohdallamme.

Huomenna menen kuntosalille heti herättyäni. Sieltä tullessani käyn ruokakaupassa, valmistan kotona miehelleni ja itselleni lounaan, ja sen jälkeen minun pitäisi siivota muutama makuuhuone ja ehkä pestä parvekkeen matto, pari kirjoitustehtävää muistuttaa taustalla myös koko ajan siitä, että niitäkin tulisi miettiä ja jossain välissä naputella koneelle. Illalla onkin sitten espanjantunnin vuoro. Näin on hyvä.

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Sunnuntai 5.10.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi espanjalaiset ovat pitkäikäisiä?

Tulin juuri viikon matkalta Espanjan Fuengirolasta. Tiedän, tiedän, on aikamoinen klisee lähteä lomalle Espanjaan ja siellä juuri Aurinkorannikon suomalaisalueelle, mutta puolustukseksi voin sanoa, että entisenä Fugen asukkaana sinne vain on palattava. Ja sitä paitsi, kuinka monet suomalaiset suuntaavat jokaisella lomallaan ja myös useimpina viikonloppuina omalle rakkaalle mökilleen? Aivan niin, se kun vain on niin mukavaa.

Fuengirolassa oli lokakuussa kesä, aurinko paistoi, merivesi oli vielä ihanan lämmintä (lämpimämpää kuin altaassa), ihmiset nauttivat silmin nähden rantaelämästä kuten minäkin ja matkaseuralaiseni.

Jossakin välissä siellä osui silmiini lehtiartikkeli, jossa kerrottiin, kuinka pitkä elinajanodote Espanjassa on verrattuna muihin Euroopan maihin. Koska olen työskennellyt saman aiheen parissa viimeisen vuoden kirjoittaessani kyseisestä teemasta kirjaa (tosin luostarielämään liittyen), luin artikkelin kiinnostuneena ja etsiskelin myös lisätietoa.

On siis fakta, että espanjalaiset ovat Euroopan pitkäikäisintä kansaa, ja Espanja on kärkisijoilla myös, kun tarkastellaan koko maapallon väestön elinikää.

Espanjalaiset, miten te teette sen? Miten elätte kauemmin kuin monet muut kansat? Välimeren ruokavalio on aina se ensimmäinen asia, kun puhutaan ravinnon terveysvaikutuksista. Toisin sanoen Espanjassa syödään paljon vihanneksia, hedelmiä (olivat kyllä nyt kalliita), kalaa, palkokasveja, täysjyvää (kaupan hyllyt tosin notkuivat vaaleasta leivästä) ja oliiviöljyä. Tuon oliiviöljyn käytön olen tuonut kotiini, kun aikoinani asuin Fuengirolassa ja kävin siellä muutaman kokkikurssin. Tuolloin oliiviöljyn hyvää tekevät vaikutukset tulivat minulle selviksi – ja sen pitää sitten olla sitä extra virgin- laatua, ei mitään halpaversiota.

Ruokavalio on kuitenkin vain yksi ikää pidentävä tekijä. Espanjalaiseen kulttuuriin kuuluvat tiiviit perhesuhteet ja vilkas sosiaalinen elämä tukevat mielenterveyttä ja ehkäisevät yksinäisyyttä. Kuinka usein olenkaan nähnyt matkoillani ystäväporukoita ja suuria perheitä syömässä tuolla ulkona illalla suomalaisittain ajateltuna aika myöhään. Mutta mikäpä on istuskellessa etelän lämmössä, kun paikalla viihtyy koko suku pikkulapsista isovanhempiin. Lämmin sää mahdollistaa myös sen, että ulkona on helppo liikkua ympäri vuoden, ja auringonvalo antaa D-vitamiinia ja nostaa mielialaa.

En ole perehtynyt Espanjan terveysjärjestelmään, mutta lukemani mukaan se on kattava, julkisesti rahoitettu, ja jokaisella on mahdollisuus päästä tarvitsemiinsa hoitoihin. Näinhän se on periaatteessa meilläkin, mutta, mutta…

Hyvä on, uskomme siis tuotakin tutkimustulosta ja myönnämme, että Espanjassa on monta asiaa paremmin kuin meillä Suomessa, vaikka se mañana- meininki saattaa joskus vähän risoa. Ja ajan myötä suomalaisnipottaja tottuu siihenkin. Espanjalaisten elinajanodote on vuosissa 84, ja Italia pääsee lähes samaan tulokseen. Me suomalaiset elämme keskimäärin 81,7 vuotta tässä ilmanalassamme ja näillä eväillä, ja esimerkiksi Liettuassa tuo luku on jo aika lailla pienempi eli 77,4.

Paljon huonommin menee kuitenkin Venäjällä, jossa miehet elävät keskimäärin 73- vuotiaiksi eli eroa espanjalaisiin on 11 vuotta, ja se on paljon! Naisten elinajanodote Venäjällä on kymmenen vuotta korkeampi miehiin verrattuna. Tätä on kyllä todella vaikeaa ymmärtää muuten kuin siten, että nuoria miehiä kuolee sodissa niin paljon, että se näkyy tässä tilastossa tuollaisena valtavana erona. Toisaalta Venäjä ei kylläkään julkaise kuolleisuuslukuja ja muuta tietoa sodista, mutta aika vaikea on kyllä muutenkaan hahmottaa tuota tutkimustulosta. No, viina ja tupakka ovat aina tehneet sielläkin päin hallaa terveydelle.

Miten me suomalaiset voimme vaikuttaa näiden tilastojen valossa omaan elinikäämme? Uudet ruokasuositukset tulivat vuosi sitten, ja tietysti me olemme jo alkaneet syödä vajaan kilon verran kasviksia ja hedelmiä joka päivä. Kun marraskuu pian saapuu, saamme kuitenkin heittää lopulliset jäähyväiset auringolle joksikin aikaa. Ja sitten vielä se sosiaalisuus. Ok, ok, hyvin meillä menee tai ainakin sinne päin. Jaksellaan!

P.s. Seuraavat lentoliput ja hotellivaraus on tehty: Fuengirola – marraskuu!

Suomalaiset arvot

Lauantai 13.9.2025 - Pirkko Jurvelin

Suomalaiset arvot

Katselin kuvaa, jossa kolme lastenlastani seisoo mäen päällä. Heidän alapuolellaan aukeaa metsämaisema, jossain kauempana näkyy niittyä, ja sinisellä taivaalla kelluvat poutapilvet. Kuinka kaunis ja seesteinen otos!

Eilen tuli puhelimeeni parin minuutin video 2- luokkalaisesta tyttären pojasta. Tämä 8- vuotias heilui määrätietoisesti ja rivakasti metsässä marjanpoimuri kourassaan – ja ilmeisesti rahankiilto silmissään. Tietysti työstä maksetaan palkka! Sekä tämä video että aikaisemmin tullut kuva saivat minut hymyilemään: Lapset olivat päässeet aidon, suomalaisen kulttuurin ääreen, ja siitä täytyy luonnollisesti kiittää heidän vanhempiaan.

Tämän päivän tiedotusvälineet antavat lukijoilleen ja katselijoilleen vääristyneen kuvan suomalaisista arvoista ja käytännöistä. Ja miksi näin tehdään? Luonnollisesti siksi, että klikkiotsikot ja äärimmäistapaukset kiinnostavat lukijoita (tai ainakin näin oletetaan), ja niinpä niitä tuotetaan jatkuvalla syötöllä – suorastaan pakkosyötöllä - taloudellisen voiton saamiseksi. Valitettavasti tämä trendi on saanut aikaan sen, että kaikki outo ja äärimmäinen on alkanut monen mielessä vaikuttaa jokapäiväiseltä ja normaalilta.

Kuitenkin meidän tavallisten suomalaisten arvomaailmasta löytyy paljon asioita, jotka ovat yhdistäneet ja yhdistävät kansakuntaamme edelleen. Luonnon arvostaminen ja siellä liikkuminen kuuluvat olennaisena osana kansamme mentaliteettiin. Se hiljaisuus ja rauha, jonka ääreen kaipaamme ja josta saamme nauttia luonnossa, on hyvin kansallinen piirre. Rehellisyys, luotettavuus, sisukkuus, itsenäisyys, vaatimattomuus, myös näitä ominaisuuksia pidetään suomalaisille yleisinä. Luetteloa voi jatkaa vielä: koulutuksen ja työn teon arvostaminen, tasa-arvon painottaminen … Tunnistatko itsesi ja ajatusmaailmasi?

Onneksi yhä vielä on tiedotusvälineitä, joiden sisällöllinen päätarkoitus ei ole hätkähdyttää, kauhistuttaa ja pelottaa. Luin tänään tulleesta Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin Tampereen Kalevan kulman Iloa Arkeen- pysäkistä. Ohjelmatarjonta kyseisellä pysäkillä on runsas ja monipuolinen, kävijöiden ikähaarukka 65 – vuotiaista yhdeksänkymppisiin vanhimman kävijän ollessa 101- vuotias. Myös ruokailuja ja monenlaisia retkiä oli tarjolla, ja tämä kaikki joko ihan ilmaiseksi tai pienellä maksulla. Kyseinen artikkeli kuvasti mielestäni myös suomalaista arvomaailmaa. On tahtoa toimia toisten puolesta, ja sellainen tekeminen tuottaa iloa toisille ja itselle. Nähtäväksi jää, kuinka paljon valtion avustusleikkaukset tulevat näkymään tässäkin toiminnassa.

Samasta lehdestä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että kaunokirjoja myydään kaikesta huolimatta hyvin. Varmasti useimmat meistä ovat uskoneet, että suoratoistopalvelut ovat vieneet viimeisetkin kirjat kirjakauppojen hyllystä. Siis vieneet minne? No, varaston perukoille, mutta näin ei siis ole. Fakta on kuitenkin se, että tietokirjojen kohdalla on olemassa alamäki (ja minun viimeinen teokseni, joka kiertää kustantamorallia, on nimenomaan tietokirja). Kaiken kaikkiaan minua kuitenkin ilahdutti uutinen siitä, että suomalaiset sekä lukevat että myös yhä ostavat kirjoja.

Sain osakseni välittämistä ja hienotunteisuutta, kun viisi vuotta sitten postilaatikosta putosi Oulun omaishoitajien yhdistyksen Ommaiskortteeri- lehti. Naapurini Taina oli huomannut perhetilanteeni ja halusi tällä tavalla kertoa, että apua on saatavilla. Tuon lehden luettuani ymmärsin olevani omaishoitaja (en edes tuntenut sanaa ennestään) ja otin yhteyttä kyseiseen yhdistykseen. Vuosien varrella olen saanut monenlaista apua sitä kautta, ja nyt on tullut kuluneeksi jo neljä vuotta siitä, kun minua pyydettiin kyseisen yhdistyksen hallituksen jäseneksi. Sitä työtä tehdessäni ovat monet, hienot suomalaiset arvot tulleet tuttuakin tutummaksi.

Se, että pitää elämässään tietyistä arvoista kiinni, ei merkitse sitä, että on vanhanaikainen ja kehityskyvytön. Päinvastoin: Arvojensa puolesta taisteleva on rohkea ja sitkeä – ja kaiken lisäksi tärkeä yhteiskunnan jäsen.

Huh! Kylläpä tuli ummehtuneen ja vanhanaikaisen oloinen blogiteksti. Ei se mitään, myönnän olevani monissa asioissa vanhanaikainen, mutta – ummehtunut? En todellakaan!

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Keskiviikko 27.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Miksi meille tyrkytetään huonoja uutisia?

Uutismaailman kestoaiheita ovat esimerkiksi seuraavat jutut:

- Israelin ja terroristijärjestö Hamasin välinen Gazan aluetta koskeva sota: Israel tappaa ja näännyttää satoja ja tuhansia ihmisiä samaan aikaan kun sodan aloittanut Hamas ei luovu rääkkäämistään ja nälkiinnyttämistään panttivangeista. Sodan aloittajasta on tullut uhri.

- Venäjän aloittama Ukrainan sota, jota se ei voi lopettaa kasvojen menettämisen vuoksi. Jälleen satojatuhansia ihmisiä on kuollut muutaman ihmisen itsekkyyden ja vähämielisen käyttäytymisen vuoksi.

- Huumeiden käytön lisääntyminen nuorten keskuudessa Suomessa haittavaikutuksineen.

- Kännyköiden käytön monitahoiset negatiiviset vaikutukset ja se, että kännykkäriippuvaisuudesta on tullut mielen sairaus.

- Suomen hallitus ja maamme kurjistunut talous, jota yritetään paikkailla esimerkiksi lopettamalla yhdistystoimintojen tukeminen. Kun yhdistystoiminnat loppuvat, tavallisen suomalaisen on vaikeaa löytää vertaistukea ja apua asioihinsa, joita tähän asti ovat antaneet ilmaiseksi esimerkiksi sellaiset yhdistykset, jotka hoitavat omaishoitajien, pakolaisten ja erilaisten riippuvuuksien kanssa kamppailevien asioita.

- Näiden uutisten lisäksi meille tuputetaan päivittäin tietoja julkisuuden henkilöistä, joilla on ongelmia elämässään: avioero, riippuvaisuudet, työnsaanti, sairaudet…

Miksi meille ei kerrota niistä hyvistä asioista, joita maailmassa tapahtuu päivittäin? Siksi, että ne eivät myy. Tai näin ainakin klikkiotsikoita laativat uskovat ja ajattelevat. Uutismedia ja sosiaalinen media kilpailevat ihmisten huomiosta. Kokemusten mukaan huono uutinen myy paremmin kuin hyvä, ja miksi näin on? Kysymyksessä on ns. ”negativity bias” eli negatiivisuusharha, joka tarkoittaa sitä, että ihmisen aivot on aikojen alusta rakennettu siten, että ne reagoivat luontaisesti voimakkaammin uhkiin ja vaarallisiin tilanteisiin kuin neutraaleihin ja positiivisiin asioihin. Negatiiviset uutiset herättävät voimakkaita tunteita kuten pelkoa, vihaa ja surua, ja ne sitouttavat ihmisiä jollakin kumman tavalla aina palaamaan samojen asioiden ja klikkiotsikoiden pariin.

Onhan ymmärrettävää, että kun alkuihminen reagoi voimakkaasti outoihin ääniin tai vaikkapa hajuihin, se auttoi suojelemaan omaa henkeä. Kun me tämän päivän somettajat ja lehtien lukijat (joko paperiversion tai älylaitteelta) luemme otsikon, jossa kerrotaan maamme itsenäisyyden olevan vaakalaudalla, tai että itärajalla on ollut poikkeuksellisen paljon rajaloukkauksia, tai että koronan variaatio x on leviämässä vauhdilla Kiinassa ja tulee Suomeen viimeistään kuukauden kuluttua, niin meillä alkaa sydän tykyttää, käsi puristuu nyrkkiin, ja hengitys tihenee. Mietimme kuumeisesti, miten voimme pelastua näiltä katastrofeilta, säilyä hengissä ja terveinä. Ainoa pelastuskeino on lukea lisää ja toivoa, että jokin lukemamme antaa meille toivon kipinän. Luvattomia rajanylityksiä on ollut aina (muistan sen, kun asuin Lappeenrannassa, niin tuon tuostakin Venäjän koneet pyörähtivät luvatta Suomen ilmatilassa), ja se koronakin on jo niin loppuun pureskeltu juttu, ettei sitä kannata ottaa tosissaan. Eihän edes kaupoissa myydä enää koronatestejä.

Useimmat meistä ovat kuitenkin realisteja, jopa inhorealisteja (lukeudun joukkoon). Tämä tarkoittaa sitä, että emme odotakaan, että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, eivät tietenkään. Realismi on ihan hyvä asia kohtuullisessa määrin, mutta jos sitä on liikaa, siitä voi tulla este omien unelmien ja salaisten haaveiden toteuttamiselle. En minä kuitenkaan koskaan… Miten ihmeessä minä voisin… Ei kannata edes suunnitella…

Tietysti kannattaa! Ota käyttöön Barac Obaman ”Yes, you can!”, unohda klikkiotsikot ja ala elää omaa elämääsi.

Viikonlopun ohjelmaa: hautajaiset ja rippijuhlat

Sunnuntai 3.8.2025 - Pirkko Jurvelin

Viikonlopun ohjelmaa:hautajaiset ja rippijuhlat

Tälle viikonlopulle sattui kaksi hyvin erilaista juhlaa: hautajaiset ja rippijuhlat. Hautajaisia varten ajoin (= istuin kyydissä) Jyväskylään jo perjantai-iltana, sillä tilaisuus alkoi lauantaina klo 11. Kuinkahan monta vuosikymmentä siitä olikaan kulunut, kun olin nähnyt serkkujani edellisen kerran! Koska tilaisuudessa oli vain hiukan yli 20 henkilöä, ehdimme myös hyvin vaihtaa kuulumisia.

Seppo-setä oli isäni veli, ja kun kuuntelin läheisten puheita, minun oli jälleen kerran todettava, kuinka samanlaisia, ihania persoonia, veljekset ovat olleet. Sama sympaattisuus tuli myös esiin jutellessani mukavien serkkujeni kanssa.

Eräs asia jäi erityisesti mieleeni papin hautajaispuheesta. Hän mainitsi, että setäni oli sotaveteraani. - Myöhemmin tarkensin asiaa serkultani, joka kertoi isänsä karanneen kesken ylioppilaskirjoitusten sotilaskoulutukseen ja sieltä ilmeisesti ilmavalvontatöihin. - Pappi painotti sitä seikkaa, että koska setäni oli suomalaisen yhteiskunnan jäsen, hän koki velvollisuudekseen puolustaa sitä maata ja elinoloja, joiden parissa oli saanut elää.

Jäin pohtimaan tätä ajatusta. Meidän hyvinvointiyhteiskunnan jäsen ei ole ainoastaan saamapuolella - terveydenhoito, koulutus, turvallisuus ja paljon muuta-, vaan hän on myös velvollinen tekemään töitä, suorittamaan oman osuutensa maansa hyväksi. Mieleeni tuli myös nykyisin vallalla oleva ajattelutapa, joka korostaa ihmisyksilön oikeuksia elää juuri hänen kaltaistaan ja haluamaansa elämää. Nuori (ja vanhempikin) olettaa, että kaikki asiat pitää saada valmiiksi katettuina, ja ettei yksilöllä ole velvollisuuksia yhteiskunnan toiminnan edistämiseksi.

Rippijuhlat ovat aina mukava kokemus. Rippileirin käynyt kokee olevansa jo miltei aikuinen, ja hyvässä lykyssä hän on saanut leirillä uusia kavereita ja mahtavia elämyksiä. Tässä tapauksessa oli kuitenkin kysymys Rokualla pidetystä leiristä, joka oli täytynyt keskeyttää nuorison häiriökäyttäytymisen vuoksi. Leirin alussa sekä nuori että vanhemmat kirjoittavat turvallisuuslomakkeen, jossa myös sitoudutaan leirin sääntöihin. Mikäli joku ei pysty näitä sääntöjä noudattamaan, leiri joudutaan keskeyttämään. Vaikka leirillä ei ollut ilmennyt fyysistä väkivaltaa, niin jokunen nuori ei ollut kuitenkaan noudattanut turvallisuustarkoituksessa laadittuja uimasääntöjä, ja yöllä oli karattu ikkunasta ulos. Viimeinen niitti oli kuulemma ollut, kun ovi oli irrotettu saranoiltaan. Leiri siis keskeytettiin, ja tämä oli varmasti useimmille leiriläiselle ikävä asia. Nuorille järjestettiin tietysti asiaan kuuluva konfirmaatiotilaisuus, eli varsinainen pääasia tuli hoidettua, mutta, mutta…

Jossain eteläisemmässä Suomessa oli ollut samanlainen tapaus. Leiri oli keskeytetty häiriökäyttäytymisen vuoksi, nuoret toki konfirmoitu, mutta protestiksi leirin keskeyttämisestä erään nuoren vanhemmat olivat eronneet kirkosta! Siis sen sijaan, että nämä vanhemmat olisivat nostaneet hirveän metakan lapsen huonosta käytöksestä, pyytäneet tuhannesti anteeksi nuoren ja itsensä puolesta, he erosivat kirkosta. No, tässä tapauksessa ymmärtää, mistä nuori on mallinsa saanut.

Suomesta tuli itsenäinen, ja se on pysynyt itsenäisenä, koska sen asukkaat ovat kokeneet olevansa osa yhteiskuntaa, osa samaa kansaa ja maata. Nyt on aika hylätä liiallinen individualismi ja myöntää se tosiasia, että kun olemme tämän yhteiskunnan asukkaina sekä saamassa monenlaisia etuja, niin meidän tulee luonnollisesti olla myös antamassa oma työpanoksemme sen hyväksi. Tämä on unohtunut välillä, mutta luulen, että nykyisin yksi ja toinenkin on valmis ”ottamaan takapakkia” ja palaamaan kunnollisen tapakasvatuksen kulttuuriin.

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Tiistai 22.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Älä usko siihen, mitä ajattelet!

Haeskelin matkalukemista Frankfurtin lentokentän kirjakaupasta, ja käteeni osui mukavan ohut ja mielenkiintoisella nimellä varustettu teos: ”Hör auf zu glauben, was du denkst”. Suomennettuna se tarkoittaa: ”Lopeta uskomasta siihen, mitä ajattelet”. Kirjoittaja on Joseph Nguen- niminen kansainvälinen best - sellereiden kirjoittaja ja mindfulness-opettaja, josta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Eikä ole ihmekään, sillä tämän kuuluisuuden kirjaa ”Don´t Believe Everything You Think” (eli ostamani teoksen ensimmäistä painosta), joka on käännetty yli 30: lle kielelle, ei luonnollisestikaan ole käännetty suomeksi. - Itken tässä taas tätä suomenkielisten teosten pientä myyntialuetta, eli kirjoja ei kannata kääntää suomeksi. - Teoksen takakansi vakuutti minut siitä, että tämä kirja kannattaa hankkia, eikä se pettänyt lupaustaan.

Kiinalainen filosofi Laozi on sanonut:” Lakatkaa ajattelemasta, niin ongelmannekin loppuvat.” Kirjailija Nguen painottaa ”ajatus” ja ”ajatteleminen” sanojen merkityseroja. Ihmisen päässä liikkuu päivittäin noin 60 000-80 000 ajatusta, eli keskimäärin 2500-3300 ajatusta tunnissa. Suurin osa niistä on toistuvia tai samanlaisia kuin edellisenä päivänä. Noin 70-80 % ajatuksista on negatiivisia, varsinkin jos ihminen on kiihtyneessä tilassa. On myös huomioitava, että ajatukset eivät ole läheskään aina vahvasti ja tietoisesti mielessämme, vaan ne liikuskelevat omatoimisesti jossain mielenmaailmamme perukoilla. Esimerkiksi meditaatio- harjoituksen aikana tämä ajatusten poukkoilu hidastuu, mutta palaa sitten taas usein ennalleen.

Joseph Nguyen kertoi, että oli monin eri tavoin yrittänyt saada rauhaa ja tasapainoa elämäänsä, mutta vasta oivallettuaan eron ajatuksen ja ajattelun välillä, hän alkoi saada asioihin selkeyttä. Tiedämme siis nyt, että päämme on täynnä sinne tänne sinkoilevia ajatuksia, jotka valitettavasti usein ovat negatiivisia. Kun alamme pohtia niitä, tarkkailla, tutkia, elämämme täyttyy negatiivisista tunnetiloista, peloista, kauheista uhkakuvista, onnettomuuden odotuksista, yleisestä pessimismistä.

Ja nyt tulee se oivallus, joka meidän jokaisen täytyy sisäistää: Lopeta pohtimasta sitä satunnaista ajatusta, joka tuli mieleesi! Otetaanpa pari esimerkkiä. Ajatus: Ulkona sataa. Ajatteleminen: Voi, ei! Taas menee pilalle kaikki suunnitelmat! Kannattaako tänään lähteä minnekään, kastuu kuitenkin. Ei auta kuin pysyä kotona. Tylsää. Toinen ajatus: Syöpä. Ajatteleminen: Ihan kauhea sairaus. Varmasti minäkin siihen sairastun ja kuolen, vaikka suvussa ei tapauksia juuri ole. Ahdistaa, vatsa tuntuu oudolta, kädet hikoilevat. Mitä tämä on? Varaanko lääkäriajan? Tähänkö tämä loppuu?

Jos rupeat erittelemään ja pohtimaan niitä 80 000:aa, usein negatiivista ajatusta, joista pääsi täyttyy, niin kyllä elämä on raskasta ja onnetonta. Ei siis auta kuin tarttua toimeen: Kun ikävä ajatus singahtaa mieleen, pyyhkäiset sen pois. Älä kiinnitä siihen huomiota! Sinä päätät itse! Eihän se ole helppoa, koska usein tuntuu siltä, että on parempi ajatella kaikkea pahaa, niin on hyvin valmistautunut, kun se sitten joskus kuitenkin tapahtuu. ”Ajatteleminen on kaiken tuskan alku”, sanotaan tässä kirjassa viisaasti.

Teosta lukiessani tuli mieleeni ajatus, jonka sanotaan olevan peräisin uskonpuhdistajaltamme Martin Lutherilta:”Et voi estää lintua lentämästä pääsi yli, mutta voit estää sitä rakentamasta sinne pesää.” Juuri näin. Vuonna 2008 Barack Obaman presidentinvaalin kampanjalauseena oli ”Yes we can!” Otetaan se käyttöön, vaikka emme olekaan vaalitilanteessa: ”Kyllä me pystymme!”Jokainen meistä kykenee torppaamaan ikävät ja turhat ajatukset, jättämään ne omaan arvoonsa ja elämään tasapainoisempaa elämää, – vaikka harjoitteluahan se vaatii.

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Keskiviikko 16.7.2025 - Pirkko Jurvelin

Sisar Ursulaa tapaamassa Arenbergin luostarissa

Vietin juuri yhdeksän päivää Saksassa. Matkan tarkoituksena oli päästä pitkästä aikaa katselemaan tuttuja, kauniita maisemia, olenhan aikoinani asunut Saksassa. Toinen pääasiallinen tarkoitus – ehkä vielä tärkeämpi – oli päästä keräämään aineistoa uusinta käsikirjoitustani varten, joka käsittelee… Olkoon, antaa sen vielä jäädä salaisuudeksi.

Meitä oli kiva viiden hengen porukka ikäjakaumalla 74 – 6 vuotta, joten voitte kuvitella, että matkanteko oli sujuvaa. Mieleeni jäi kauniiden Reinin- ja Moselin- laaksojen maisemien ohella se, kuinka autossa oli aina meneillään joko lastenlaulutuokio (esimerkiksi ”Prinsessa Ruusu linnassa”) tai jokin sanaleikki. Tulipa opittua jälleen jotain uutta, ja matka meni nopeasti. Onneksi silloin tällöin pidettiin hiljaisuuskilpailuja.

Ensimmäinen luostari, johon pääsimme kunnolla tutustumaan, oli Arenbergin luostari lähellä Koblenzia. Finnairin lakkouhkauksista johtuen vietimme tuolla aikaa hiukan aiottua pitempään eli kolme vuorokautta ja nautimme suuresti! Huoneet olivat tarpeeksi suuria, siistejä ja hyvin rauhallisia. Meille kuului täyshoitoruokailu, ja ruoka oli kasvispainotteista, hyvin maukasta ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Luostaria ympäröi laaja puisto- ja piha-alue, ja kun tutustuimme paikkoihin, löysimme kappelin ja hautausmaan, yrttitarhan, kanalan, mehiläispesät ja vuohia. Ulkopelejä oli myös käytettävissä, ja sieltä täältä löytyi alueita, joissa saattoi puiden varjossa hiljentyä istuskelemaan tai makoilemaan puutarhasängyillä.

Luostarirakennus oli taitavasti uudistettu siten, että kaksi valtavaa vastakkain olevaa taloa oli yhdistetty niiden keskelle rakennetulla talokompleksilla. Tämä uudisrakennus sisälsi ruokalan, kahvilan, uima-altaan, liikuntatilat sekä tilat taideterapialle, kirjastolle, hiljaisuuden huoneen… En tiedä, mitä siellä olisi vielä pitänyt olla. Paikka oli täydellinen.

Yksi matkani tarkoitus oli päästä keskustelemaan jonkun luostarisisaren kanssa. Olinkin jo etukäteen onnistunut sopimaan tapaamisesta sisar Ursulan kanssa, ja kohtasimme toisemme matkamme toisena päivänä vastaanotossa. Sisar Ursula oli kookas nainen, jonka ikää oli vaikea arvioida (40-50 vuotta?). Kuten myöhemmin kävi ilmi, hän vastasi luostarin keskustelukohtaamisista.

Päädyimme minun toivomuksestani istumaan ulkona, olihan Suomen kesä tuohon saakka ollut todella viileä, ja minä nautin Saksan lämmöstä. Keskustelun aluksi kerroin jotain itsestäni ja meneillään olevasta kirjoitusprojektista. Sisar Ursula puolestaan kertoi siitä, miten oli päätynyt luostariin. Hän oli apteekkarisuvun jäsen, joka oli perinteen mukaisesti opiskellut itselleen apteekkarin ammatin. Ollessaan tekemässä humanitääristä työtä ulkomailla, hän oli ruvennut ajattelemaan omaa elämäänsä ja sen tarkoitusta. Tällöin hän oli alkanut viettää eripituisia jaksoja luostarissa, kunnes oli tullut aika tehdä lopullinen päätös sitoutua luostarielämään.

”En halua lähteä pois. Vaikka olen tämän lupauksen vuoksi joutunut luopumaan omasta perheestä ja mahdollisuudesta saada omia lapsia, en kuitenkaan halua lähteä pois. Tämä on minun kotini, ja täällä on minun suuri perheeni. Meillä on myös hyvä kymmenen hengen tiimi, joka koostuu nunnista ja maallikoista, ja jonka tehtävänä on kehitellä luostarin toimintaa niin, että saamme katettua kaikki kulut. Tiukkaa se tekee, mutta uskon, että onnistumme.”

Kuten aikaisemmin mainitsin sisar Ursula vastasi suurelta osin luostarin tarjoamasta keskusteluavusta. Tällaisia keskusteluja käydään vuosittain noin 1600, ja jotkut vieraat tulevat luostariin useamminkin huojentamaan mieltään elämän kriisitilanteiden keskellä. Sisar Ursula kertoi, että hänen päätehtävänään on kuunteleminen, mikä monesti tuntui raskaalta. Hän iloitsi kuitenkin siitä, että ihmiset luottavat heihin niin paljon, että uskaltavat lähestyä elämänsä vaikeiden asioiden kanssa.

Keskustelimme noin tunnin verran, ja kun nunna vilkaisi kelloaan, kiitin mahdollisuudesta saada tavata ja jäin istumaan hänen jo rientäessään seuraavaan tehtävään. Uskon, että sisar Ursula on tyytyväinen siihen työntäyteiseen ja hengellisesti rikkaaseen ja turvalliseen elämään, jonka hän on aikoinaan valinnut.

Ajatuksia elämästä

Keskiviikko 18.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Ajatuksia elämästä

Kaiken maailmanlopun uutisoinnin keskellä halusin löytää elämää kannattelevia ajatuksia. Etsin kirjahyllystäni teoksen ”Elämän viisauden kirja” ja tutkin myös ajatelmia sivustolta tiedonportailla.fi. Totesin, että ihminen on viisas niin halutessaan.

”Päivä oli onnellinen. Sumu hälveni varhain, tein töitä puutarhassa. Kolibrit seisahtivat kuusaman kukkien ylle. Maan päällä ei ollut tavaraa, jonka olisin halunnut omistaa. En tuntenut ketään, jota minun olisi kannattanut kadehtia. Unohdin kaiken tapahtuneen pahan. En hävennyt ajatusta: olen sama kuin ennenkin. Ruumiissani ei tuntunut mitään tuskaa. Kun suoristin selkäni, näin sinisen meren ja purjeet.” (Czeslav Milosz)

”Sängyssä loikoilu olisi kertakaikkisen täydellinen ja ihana kokemus kun vain olisi niin pitkä värikynä, että ylettyisi piirtelemään kattoon.” (G.K.Chesterton)

”Jos etsit todella onnellista ihmistä, löydät hänet rakentamassa venettä, säveltämässä sinfoniaa, opettamassa lastaan, kasvattamassa daalioita puutarhassaan tai etsimässä dinosauruksen munia Gobin erämaassa. Hän ei pyri tietoisesti onneen onnen itsensä vuoksi. Hän on todennut olevansa onnellinen eläessään 24 täyttä tuntia vuorokaudessa.” (W.Beran Wolfe)

”Onni! Voi, se on yksinkertaista! Se on hyvä terveys ja huono muisti.” (Ernest Hemingway)

”Eikö onni voisi olla vain sitä, ettei ole onneton?” (Pearl S. Buck)

”Ihmiskunta muistuttaa jotenkin matkustajia täyteen ahdetussa autossa, joka ilman valoja kiitää alamäkeä hirvittävällä nopeudella kuljettajanaan nelivuotias lapsi. Kaikissa tienvarren suuntaviitoissa lukee ”Edistys”.” (Lordi Daunsany)

”Miksi pelätä joutavia, varsinkin sellaista, jolle ei kuitenkaan mahda mitään. Miksi olla aina katkera ja tyytymätön, miksi arvostella. Eli kuten Rinteelän Aleksilla on tapana julistaa:”Helvettiäkö te outatte, mitä outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella.” (Veikko Huovinen)

”Kun olin 5-vuotias, äitini aina kertoi minulle, että onnellisuus on elämän avain. Kun menin kouluun, siellä kysyttiin, mikä minusta tulee isona. Vastasin, että onnellinen. He sanoivat, etten ymmärtänyt tehtävänantoa. Minä sanoin, että he eivät ymmärrä elämää.” (John Lennon)

”Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.” (Seneca)

”Me, jotka elimme keskitysleirissä, voimme muistaa ihmisiä, jotka kulkivat parakeissa lohduttaen muita, antaen pois viimeisen leipäpalansa. Heitä oli ehkä lukumääräisesti vähän, mutta he antavat riittävän todisteen siitä, että ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta – vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annettuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä.” (Viktor Frankl)

”Älä murehdi turhia, syö kolme tukevaa ateriaa päivässä, rukoile rukouksesi, ole kohtelias velkojillesi, pidä vatsasi kunnossa, harjoita ruumiinliikuntaa, kulje hitaasti, äläkä epäröi.” (Abraham Lincoln)

”Minun elämäni yhtenä johtotähtenäni on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, voi olla onnellinen.” (Arvo Ylppö) - Toivotan jokaiselle omannäköistä juhannusta!

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Torstai 5.6.2025 - Pirkko Jurvelin

Vaikuttaako uskonto elinikään?

Olen kirjoittamassa tietoteosta, jonka yksi olennainen osa on luostarielämän ja yleensäkin uskonnon vaikutus ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Todella mielenkiintoinen aihe, jonka aloitin hetken mielijohteesta, mutta joka on vienyt minut mukanaan aikamoiselle tutkimusmatkalle. Olen myös saanut todeta, etten suinkaan ole ainut henkilö, jota tämä aihepiiri kiinnostaa. En todellakaan, sillä internetin ihmemaailmaa ja kirjastoja tonkimalla olen tullut huomaamaan että tämä teema – uskonto ja terveys – on herättänyt paljon kiinnostusta ja innostusta ja saanut ihmiset tutkimaan ja selvittämään sitä, mikä merkitys ihmisen henkisellä puolella on hänen fysiikkaansa. Tietenkään en paljasta tässä kuin pienen murusen siitä tietomäärästä, jota kirja tulee sisältämään, ja sitä paitsi kesän tutkimusmatkat Saksan luostareihin ja Suomen Valamoon tuovat varmasti mukanaan vielä valtavan faktavyöryn.

Monet tutkimukset osoittavat kiistatta, että luostarissa elävien henkilöiden elinajanodote on viisi vuotta pitempi kuin muilla (=luostarin ulkopuolella asuvat). Mutta vaikuttaako uskonto, jos se kuuluu elämään ihan tavallisessa asuinympäristössä?

Tutkija Harold Koenig työskentelee Pohjois-Carolinassa Dake Universityn Henkisen, teologisen ja terveydellisen keskuksen johtajana ja psykiatrina. Hänen johdollaan on tehty tutkimuksia, joissa tarkastelun kohteina ovat olleet ihmisen yleinen hyvinvointi, verenpaine, sydän- ja verisuonisairaudet, ahdistuneisuushäiriöt, depressio ja huumeiden ja alkoholin käyttö. Tutkimustulokset osoittivat selvästi, että itsensä uskonnollisiksi luokitelleet henkilöt olivat sekä psyykkisesti että fyysisesti terveempiä kuin henkilöt, joilla ei oman kertomansa mukaan ollut hengellistä vakaumusta.

Bostonin Harvard School of Public Healthyssa tehty pitkäaikaistutkimus on päätynyt samaan tulokseen: Säännöllisesti kirkossa käyvillä on pidempi elinajanodote sekä terveempi elämä kuin muilla. Kyseiseen tutkimukseen osallistui 74.000 naista, jotka olivat keskimäärin 60-vuotiaita ja kävivät kirkossa tai hengellisissä tilaisuuksissa ainakin kerran viikossa. He elivät keskimäärin puoli vuotta pidempään kuin ikätoverinsa.

Miksi uskonnollisuudella on elämää pidentävä vaikutus? Harold Koenig selittää asiaa seuraavasti: Uskovaisten tuntema luottamus Jumalaan sekä heidän kokemansa yhteisöllisyys lohduttaa ihmisiä ja antaa turvallisuuden tunteen. Avioerojen määrä heidän keskuudessaan on pienempi, eikä ikääntymisen mukanaan tuoma yksinäisyys ole niin suuri, koska taustalla on tuttu uskonyhteisö. Myös liiallisen alkoholin, huumeiden ja tupakoinnin aiheuttamat haitat terveydelle ovat pienempiä hengellisissä yhteisöissä.

Keskustelin näistä tutkimustuloksista erään tuttavan kanssa kahvipöydän ääressä, ja hän hymyili ja sanoi, että tätähän pitäisi mainostaa. Eiköhän aika monelle meistä kelpaisi lupaus ylimääräisestä elinajasta?