Kun elämä yllättää

Sunnuntai 20.1.2019 - Pirkko Jurvelin

Kun elämä yllättää

Kolmas romaanini ”Kun elämä yllättää” ilmestyy tammikuun aikana. Lainaan tähän suoraan takakannen tekstin: ”Suvi Koski sai yllättävän puhelun:” Teille on tullut Saksasta lähetys, se on tuhkauurna.” Yksi ainoa puhelu mullistaa naisen elämän, joka on ollut täynnä tummia sävyjä. Olla leski eikä mikään, urakin takanapäin. Vain kirjoittaminen pitää hänet kiinni arjessa. Suvin elämä joutuu täydelliseen myllerrykseen, niin menneisyys kuin tulevaisuuskin, ja hetken epäröityään hän päättää heittäytyä mukaan muutokseen. Onko hänen onnensa ja tulevaisuutensa Saksassa, vai löytääkö hän Suomesta elämälleen merkityksen?”

En aio kertoa tässä enempää kirjan juonesta, hakekaa teos käsiinne ja lukekaa itse. Tarjosin käsikirjoitusta Suomen suurimmille kustantajille, joilta sain todella hyvää palautetta. Eivät he kuitenkaan halunneet kustantaa kirjaa. Kustannus HD:n Arto otti sitten asian hoitaakseen, ja se kävikin reippaasti kuten miehen tyyli näissä asioissa on. Kiitos Artolle!

Miksi Saksa? Suomen lisäksi Saksa on maa, jossa kirjan tapahtumat etenevät. Olen asunut Saksassa, vierailen siellä vuosittain ja uskallan väittää, että minulla on jonkinlaista maan tuntemusta. Olen matkaillut Saksassa ristiin rastiin, mutta lempipaikkani on Mosel-joen laakso ja sen lähettyvillä sijaitseva pieni kaupunki Bad Neuenahr- Ahrweiler. Talo ja asunto, jossa romaanin Suvi asuu, ovat minulle tuttuja ja rakkaita.

Mutta mikä ihmeen juttu on sitten tämä tuhkauurna -keissi? Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempää. Satunnainen tuttavani kertoi, kuinka hänelle oli tullut ilmoitus lentokentälle saapuneesta tuhkauurnasta. Järkytys oli suuri, eikä hän ollut uskoa puhelua todeksi. Uurnassa saapui hänen isänsä tuhka Yhdysvalloista Suomeen. Hän ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, joka oli pakkohäiden jälkeen paennut Yhdysvaltoihin. Siellä mies oli työskennellyt ahkerasti, mutta ei ollut perustanut perhettä. Yllätysuurnan myötä tuttavani peri myös huomattavan omaisuuden.

Tämä tarina oli niin outo ja kiehtova, että halusin tallentaa sen tähän romaaniini, jonka juoneen se hyvin sopi. Kirjan kannessa on kuva uurnasta, jonka taustalla on Euroopan kartta. Tummasta kannesta huolimatta kirjan pääteemana on kuitenkin rakkaus.

"Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni"

Maanantai 14.1.2019 - Pirkko Jurvelin

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni”

”Istun hiljaa paikallani, kunnes sieluni saa minut kiinni.” Tämä mietelmä todisti jälleen sen, kuinka iso asia voidaan tiivistää muutamaan sanaan. Kun hektisen työpäivän jälkeen kiiruhdin ensiksi kauppaan ja sieltä nopeasti ruuanlaittoon kotiin perheen pariin, saattoi käydä niin, etten voinut rauhoittua lainkaan ennen nukkumaan menoa. Ehkä istahdin sohvalle, ummistin silmäni hetkeksi ja yritin hiljentyä. Se oli vaikeaa, koska seuraava työ odotti jo tekijäänsä.

Kävelin pitkin merenrantaa Fuengirolassa. Rakastan merta, koska se on niin ääretön, metsä ahdistaa minua, koska en näe selkeästi eteen päin, ja vuoret suorastaan pelottavat majesteettisuudessaan. Istahdin rannalle katsomaan merta, joka liikehti rauhallisesti minutkin rauhoittaen. Ojentauduin pitkälleni rantahietikolle ja laitoin repun pääni alle. Heräsin puolen tunnin kuluttua. Minulle ei ole sattunut mitään vastaavaa koskaan aikaisemmin. Uskon, että sieluni oli saanut minut kiinni, ja oloni oli täysin seesteinen.

Nykyajan ihminen elää arkeaan ärsyketulvan keskellä. Siitä on vaikea irrottautua, varsinkin jos on työelämässä. Täytyy olla koko ajan valppaana, tiedostaa viimeiset tapahtumat, toimia ripeästi, kaikki tämä monesti vielä yleisen taustahumun tai musiikin häiritsemänä. Äänet ja nopeatempoiset ärsykkeet ylikuormittavat meitä ja saavat aikaan fyysistä ja psyykkistä pahanolontunnetta.

Jokaisen täytyy pitää huolta omasta sielustaan, kukaan muu sitä tuskin tekee. Istu hiljaa paikallasi tai makaa vaikka rannalla reppu pään alla, jotta sielusi saisi sinut kiinni.

Huomenna teen parannuksen!

Tiistai 8.1.2019 - Pirkko Jurvelin

                  Huomenna teen parannuksen!

Vanhojen grogilasien kyljessä on usein nähtävissä seuraavanlainen teksti: ”Tänään alkaa parannuksen teon valmistelu. Tai ainakin suunnittelu. Tai vähintään suunnittelun harkinta. Kyllä. Aloitan joka tapauksessa parannuksen suunnittelun harkinnan valmistelun”.

Tämä mainio teksti sopii hyvin näin vuodenvaihteeseen, joka ajankohta jostakin syystä on erityisesti valikoitunut muutosten/parannuksen (olipa se sitten parannus mistä tahansa asiasta) tekoon. Kai siinä sitten on jotain maagista: uusi vuosi – uusi mahdollisuus aloittaa elämä alusta, puhtaalta pöydältä. Toisaalta myöskin niin arkinen juttu kuin maanantai on valjastettu parannuksentekijöiden käyttöön: ”Maanantaina aloitan laihdutuskuurin, lopetan tupakanpolton/viinanjuonnin, ostan jäsenyyden kuntosalille (hyviä tarjouksia näin tammikuussa!), alan paremmaksi ihmiseksi…

Luin joskus artikkelin rikoksenuusijoista. Kun vankilapsykiatreja, teologeja ja muuta henkilökuntaa oli haastateltu, lopputulemaksi saatiin seuraava päätelmä: rikollisen elämäntavan lopetti ainoastaan uskoon tulo. Tarvittiin siis jotakin järeämpää ”asetta” kuin oma päättäväisyys. Näin se varmaan menee. Jos yksi päätös olisi riittävä, eivät naistenlehdet pursuaisi joka välissä laihdutusohjeita, artikkeleita terveellisistä elämäntavoista ja oikeasta tavasta tyhjentää kaapit, viettää kunnon loma, pitää hyvät välit appivanhempiin… Jos se yksi päätös riittäisi. Mutta kun ei. Olkaamme siis armollisia itsellemme, hymyilkäämme anteeksiantavasti myös toisillemme ja päättäkäämme aloittaa parannuksen suunnittelun harkinnan valmistelu.

Ketä sinä ajattelet öisin?

Perjantai 4.1.2019 - Pirkko Jurvein

Ketä sinä ajattelet öisin?

 Olin matkoilla ja matkalukemiseksi olin valinnut Mia Kankimäen kirjan ”Naiset joita ajattelen öisin”. Kirjan esittelytekstissä mainitaan mm. että ”Kankimäki sekoittaa lajityyppejä ja liikkuu omintakeisesti kauno- ja tietokirjallisuuden rajamailla. Teos on edeltäjänsä tapaan hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoa ja oivaltavia havaintoja.” Ja sitä se totisesti on, vaikkakaan tuosta hurmaavuudesta en ole ihan varma.

Minä ostin kirjan, koska olen kiinnostunut matkustamisesta ja ajatus naishenkilöistä, jotka lähtivät kohti tuntematonta (ei karttoja) rohkeasti, ennakkoluulottomasti, pitkissä hameissaan (pitkät housut mahdollisesti piilotettuna hameen alle), hienoissa hatuissaan ja siveästi ratsastaen – ei suinkaan hajareisin - ,  näiden hullujen naisten elämäntarinat halusin lukea. Hullut naiset? Karen Blixen, Isabella Bird, Ida Pfeiffer, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly. Hyvin usein näiden naisten matkustushalun taustalla ovat fyysiset vaivat (erilaiset säryt, voipunut olo, huimaus…) ja ennen kaikkea psyykeen ongelmat (lähinnä masennus), ja näitä naisia voikin nimittää ”terveydenetsijöiksi” kuten Isabella Bird kirjoittaa. Mary Kingsleyn kuvaus omista lähtömotiiveistaan on hyvin osuva: ”Olin kuolemanväsynyt ja tunsin, ettei kukaan enää tarvinnut minua, kun äitini ja isäni olivat kuolleet kuuden viikon välein vuonna 1892 – ja kun veljeni lähti itään, minä lähdin Länsi-Afrikkaan kuolemaan. Mutta Länsi-Afrikka olikin viehättävä, ystävällinen ja tieteelliseltä kannalta kiinnostava eikä halunnut tappaa minua juuri silloin – eikä minulla ole kiirettä.”

Olisin halunnut lukea enemmän näiden naisten omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Niitä oli kuitenkin valitettavan niukasti, sen sijaan runsaasti tarinointia Kankimäen omista matkakokemuksista. Kirjan toisessa osassa paneudutaan sitten naistaiteilijoihin, mutta siinä vaiheessa teosta olin jo jotenkin niin ylikuormittunut, että lukaisin loppuosan puolihuolimattomasti. Olen samaa mieltä kuin Kankimäen kustannustoimittaja: tekstiä olisi ollut vielä varaa tiivistää (ehkä kaksi teosta, yksi tutkimusmatkailijoista, toinen taiteilijoista), ja sitten tosiaan, naisten oma ääni kuuluville paremmin.

Ketä sinä ajattelet öisin valvoessasi? Jos minulla on keskeneräinen käsikirjoitus, niin se pamahtaa mieleeni heti ja alkaa elää omaa elämäänsä, vaikka kuinka estelisin. Toisinaan kirjoitan mielessäni blogeja, joita sitten en koskaan julkaise (öiset ideat eivät läheskään aina ole kovin fiksuja päivänvalossa). Hyvin usein ajattelen rakkaita lähiomaisiani. Ketä tai mitä sinä ajattelet öisin valvoessasi?

Luostarin puutarhassa

Perjantai 21.12.2018 - Pirkko Jurvelin

                        Luostarin puutarhassa

 Tiedän, että ajankohdan huomioon ottaen minun pitäisi nyt kirjoittaa siitä, kuinka meidän tulisi heittää arkihuolet, ja että hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, ja että on turha hosua liikaa ja stressata joulusta. Kaiken touhotuksen sijaan meidän kaikkien (!) tulisi vain kääriytyä pehmeään peittoon, sytyttää kynttilä ja uppoutua hyvään romaaniin sohvan pohjalla lojuen, ja oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.  Valitettavasti en usko tähän peittoon kääriytymisen teoriaan, sillä totuushan on kuitenkin se, että ennen kuin pääsee nauttimaan joulun vietosta, on tehtävä hommia tukka putkella. Siksi en tahdo edes kirjoittaa tästä aiheesta, vaan huomattavasti aiheen ulkopuolelta.

Olen usein yöpynyt luostareissa Saksan-matkoillani. Ne ovat rauhallisia paikkoja, turistien huoneet ovat kohtuullisen mukavat, ja usein luostarit sijaitsevat aika lailla kaupungin keskustassa (vaikka ne aikoinaan rakennettiin yleensä asutuksen ulkopuolelle). Augsburgissa ollessani asetuin siis jälleen kerran asumaan luostariin. Luostariin kuuluvat upeat rakennukset sijaitsivat suuren muurin sisäpuolella, ja portti suljettiin yöksi. Tuohon aikaan alueella toimi poikien sisäoppilaitos, jossa munkit toimivat opettajina. Meno oli rauhallista silläkin puolella, ihan pieniä oppilaita tässä koulussa ei tietysti ollutkaan. Minun huoneeni oli suuri, sänky todella mukava, ikkunasta avautui näkymä muurien ulkopuolelle kaupunkiin. Huoneessa ei ollut televisiota tai radiota, pöydällä oli sitä vastoin pino hengellistä kirjallisuutta. Aamiainen tarjoiltiin erillisessä rakennuksessa, ja totesin jo heti ensimmäisenä aamuna, että minä olin ilmeisesti tuolloin ainoa vieras luostarissa. Söin siis valtaisan aamiaiseni yksin hienosti sisustetussa oleskeluhuoneessa. Lomani loputtua kävin keittiön puolella kiittelemässä harvinaisen hyvästä huolenpidosta.

Tutkiessani ympäristöä jouduin huomaamaan, että luostarissa oli monta lukossa olevaa ovea ja porttia. Tiesin, että eräs ovi muurissa johtaisi puutarhaan, mutta sekin oli aina lukossa. Onnekseni eräs munkeista näki minut kerran haikailemassa puutarhan sisäänkäynnin lähellä ja neuvoi, missä avainta pidettiin piilossa. Olin onnessani! Ovi oli todella raskas, lukko hankala, mutta pienen askartelun jälkeen pääsin astumaan puutarhaan. Se ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli runsaasti omenapuita ja kukkia, joitakin hyötykasveja keittiötä varten, pari puutarhapöytää ja tuoleja. Vanhat tikapuut nojasivat omenapuun runkoa vasten, kuului vain linnunlaulua, täydellinen keidas tämän maailman keskellä. Puutarhassa tapasin myös sattumalta luostarin apotin, joka poltteli sikaria ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa. Hänen kanssaan juttelin useaan otteeseen. Hän totesikin kerran, että tuossa valtavassa luostarissa oli enää vain kahdeksan munkkia, ”eivät nykynuoret halua tulla luostariin”. Mies oli todella ystävällinen, hänellä oli joitakin tuttavia Suomessa, ja kutsuin hänet kylään, mutta hän pudisti päätään: ”En minä enää matkusta.”

Palasin tuohon luostariin myöhemmin uudestaan, nyt mieheni ja tyttäreni kanssa. Aikaa ensimmäisestä käynnistä oli jo monta vuotta, munkkien määrä oli tällä välin entisestään vähentynyt ja sisäoppilaitos suljettu. Rakennukset olivat yhä jyhkeän kauniita, muuri portteineen suojaa ja yksityisyyttä antamassa, mutta puutarhaan ei enää ollut mahdollista mennä. Tuosta käynnistä jäi mieleeni valtava heinäkuinen kuumuus ja huonot internet-yhteydet (tyttöni piti mennä ulos voidakseen jutella
poikaystävänsä kanssa). Tapasin kuitenkin tälläkin kerralla apotin, joka kertoi sisäoppilaitoksen sulkemisesta, mikä oli ollut suuri menetys luostarille. Toki tiloissa pidettiin edelleen katolisen kirkon järjestämiä kokouksia, seminaareja ja opintopäiviä, mutta on ymmärrettävää, että nuorten jokapäiväinen läsnäolo toi luostariin iloa ja energiaa, hengellisen elämän lisäksi toisenlaista merkitystä.

Tahtoisin vielä joskus yöpyä tuossa Augsburgin luostarissa, katsella huoneen ikkunoista eteläisen Saksan rehevää maisemaa, kuunnella, kuinka kirkonkellot kutsuvat messuun, ihmetellä ympäristön hiljaisuutta. Tahtoisin vielä nähdä luostarin puutarhan, ihastella vanhoja omenapuita ja runsaita kukkaistutuksia, kuunnella linnunlaulua ja unohtaa, mitä minun pitäisi tehdä.

Eräs joulu vuonna 1937

Perjantai 14.12.2018 - Pirkko Jurvelin

Perjantaina 17.12.-37, kello on kai 17

”Nyt on parhaillaan seminaarin harjoituskoulun pikkujoulu. En mennyt sinne, etten väsyisi. Lapset saavat siellä jotakin hyvää itselleen. Tänä aamuna oli isä kiittänyt rukouksissa (aamuhartaudessa) minun edestäni lauluista, joita illalla lauloivat ikkunan takana.

Lyseolla Seppo oli saanut 12 korttia. Hän oli ollut laulamassa myös. Isältä Seppo oli saanut suklaalevyn ja keneltä lie sievän rasian, jossa oli sievät kihlasormukset, jotka oli syönyt heti.

Ilkka oli saanut useampia kortteja. Isältä oli myös suklaalevy Ilkalle. Kun lähetin muutamille tytöille Ilkan mukana kortin, olivat he kiittäneet.

Alan syödä heti, kun olen niin kauhean hidas. En voinutkaan syödä klimppisoppaa, kun alkoi yskittää. Täytyy syödä sitruunakeittoa maidon kanssa.

Ilkka tuli nyt koulusta. Lyseolla on vielä huomispäivänä koulua. Ahon ja muut tytöt olivat panneet toisilleen jouluhyvää, suklaata ym. Silkkipuvut päällä, kai ne vanhat.

Tällä viikolla on elokuva ”Laila”, pääosassa Aino Taube. Se on Lapin kuvaus. Varmasti ihana, mutta en tietysti voi mennä. No sama sille. Alan kai nukkua, vaikka Olga mököttää, kun en syö. Isä on luvannut nukkua, ja minä nukun. Nyt on kello jo 17, ja varmaan pian tuo juhla loppuu.

Äsken tuli ”Kotilieden joulu”. On paljon asiaa. Täytyy lukea illalla tai aamulla loppuun lehti, kun jäi lukematta muutamia kertomuksia ja juttuja. No, nyt joutuin vain nyt Nukku - Matin luo. Näkemiin!”

Tämä oli 16-vuotiaan Pirkon viimeinen päiväkirjamerkintä. Tasan vuorokauden kuluttua hän uupui lopullisesti sairastettuaan tuberkuloosia puolitoista vuotta. Kahden vuoden kuluttua myös isosisko Kyllikki kuoli samaan sairauteen. Viljo-isä kirjoittaa Kyllikin vielä sairastaessa: ” Pirkko vietiin, ja nyt häämöttää jo Kyllikillä sama kohtalo. Koko kesän on hän yhtämittaisessa kuumeessa maannut. Ei sitä voi kovin kauan kestää. Tasan kuukauden oli Kyllikki Päivärinteellä, mutta ei mitään apua ollut sielläkään enää, hyinen kehoitus vain: tulla kotiin. On niin hirvittävää, niin katkeraa. Miksi minun kotiani sellainen tuho raastaa? Olen rakastanut lapsiani, olen heidän parastaan ajatellut. Miksi emme saaneet heitä pitää? Se kysymys yhä tuskaisena täyttää mielen. Kun saisikin joskus selvyyden: missä on syy? Miksi se kurjuus meille? Tämä epätietoisuus on raastavinta, vaikka siihen täytyy alistua. Miksi elämän pitää olla niin raskas?

Viljo-isä kertoo Kyllikin viimeisistä hetkistä päiväkirjamerkinnässään 24.11.-39: ”Niin raskasta aikaa, vaikka hän itse oli rauhallinen, luottavainen, rohkea. Ei koskaan tyytymätöntä sanaa hänen huulilleen tullut, ei katkeraa syytöstä tai valitusta. Tyynesti hän odotti kohtaloaan. Viimeinen viikko oli niin jännittävä. Koko kansan rakkaan isänmaan yllä uhkaavat pilvet syntyivät. Lokakuun 13. päivä alkoi liikekannallepano, koulu loppui, ja seminaarista ruvettiin laittamaan sairaalaa. Jo pelättiin, että on kokonaan siirryttävä pois. Kyllikkikin suri sitä. Ehkä kova jännitys Kyllikkiä rasitti. Jokin vaikea hetki ehti olla, kolmisen vuorokautta heikompana, mutta sitten ihana loppu: ”Nyt minä lähden,” hän sanoi. Kaikki kokoonnuimme hänen ympärilleen. Viimeksi Ilkalle puhui: ”Pyri eteenpäin, yritä, ole ahkera.” Siihen hyytyivät sanat. Kädet minun käsissäni Kyllikki lähti parempaan elämään.”

Näitä päiväkirjoja lukiessani olen monesti miettinyt sitä, kuinka ihminen pystyy koskaan toipumaan näin raskaista kokemuksista. Ukkini kirjoitti useaan otteeseen siitä, kuinka työ on ollut hänelle merkityksellistä (Viljo Törmälä oli Tornion seminaarin rehtori). ”Elämä olisi ilman työtä liian raskas, ilman työtä ei surua kestäisi”. On hyvä, että ihminen löytää jonkin keinon selvitä edes päivä kerrallaan. Se riittää.

Miten pääsen turhista huolista:2

Sunnuntai 2.12.2018 - Pirkko Jurvelin

               Miten pääsen turhista huolista: 2

Dale Carnegien teos ”Miten pääsen turhista huolista” sisältää niin paljon ajatuksia, että niistä riittää kahteen blogiin. Yritän tiivistää asian, ja niinpä lainaan suoraan kirjailijalta, hieman tiivistäen.

1.Tänään olen iloinen, juuri tänään. Tämä edellyttää todeksi, mitä sanoi Abraham Lincoln:” Useimmat ihmiset ovat suunnilleen niin onnellisia kuin he päättävät olla.” Onnellisuus johtuu sisäisistä syistä, ei ulkoisista.

2. Tänään yritän sopeutua siihen mitä on, en kaikkeen.

3. Tänään hoidan ruumistani. Harjoitan ja hoidan sitä, varon käyttämästä sitä väärin ja lyömästä sitä laimin.

4. Tänään yritän vahvistaa mieltäni. Tahdon oppia jotain hyödyllistä, en tahdo olla henkisesti joutilaana.

5. Tänään teen jollekulle palveluksen niin, ettei hän tiedä sitä. Ja suoritan ainakin kaksi tehtävää, joita en halua suorittaa, harjoituksen vuoksi.

6. Tänään olen miellyttävä. Olen kohtelias, olen valmis kiittämään, en arvostele, enkä yritä oikaista ketään.

7. Tänään yritän elää vain tämän päivän, en pohdi koko elämänprobleemiani yhdellä kertaa.

8. Tänään noudatan varmaa ohjelmaa, merkitsen paperille, mitä aion tehdä.

9. Tänään vietän puoli tuntia täydessä rauhassa yksinäni ja rentoudun.

10. Tänään olen peloton, enkä pelkää varsinkaan olla onnellinen, en pelkää nauttia siitä, mikä on kaunista, rakastan ja uskon, että ne, joita rakastan, rakastavat minua.

Carnegien kirja on tulvillaan kertomuksia elävästä elämästä. Jos en luottaisi kirjailijan rehellisyyteen, väittäisin, ettei moisia ihmiskohtaloita voi ollakaan. Jo näiden tarinoiden vuoksi kirja kannattaa ehdottomasti lukea! Carnegie kertoo esimerkiksi ”Gulliverin retkien” kirjoittajasta Jonathan Swiftistä , joka oli kaikkein julmin (!) pessimisti Englannin kirjailijoiden joukossa. Hän suri syntymäänsä niin, että pukeutui syntymäpäivänään mustiin ja paastosi. Swift oli kuitenkin tunnistanut kolme asiaa, jotka helpottivat hänen pessimismiään: tohtori Ruokavalio, tohtori Rauha ja tohtori Ilomieli.

Kirja antaa paljon pohtimisen aihetta, ja minusta tuntuu, että kautta aikojen ihmiskunta on löytänyt samat lääkkeet turhien huolien poistamiseen (katso vaikka Lutherin ja parin alan asiantuntijan suositukset aikaisemmasta blogista).

Minä olen hiljakseen entistä enemmän ruvennut uskomaan siihen, että ihmiselämä on joukkuelaji kuten esimerkiksi pesäpallo (suvun rakkaus). Jokaisen pelaajan osuus on äärettömän tärkeä, ja jokainen yrittää tehdä parhaansa, mutta kaikki pelaavat yhdessä. Mikäli tiedotusvälineisiin on uskominen, tällaiseen yhteiselämään ei ole enää paluuta, vaan yksilö kaikkine tarpeineen, haluineen ja vaatimuksineen jyrää kaiken edelle. Minä olen kuitenkin eri mieltä. Suku- ja perhe-elämä palaa kunniaan kuin kaurapuuro.

Miten pääsen turhista huolista:1

Sunnuntai 25.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                 Miten pääsen turhista huolista: 1

Kiinnostuin muutama vuosi sitten Dale Carnegien kirjasta ”Miten pääsen turhista huolista”. Teosta ei ollut silloin saatavilla uutena (nyt on), joten tilasin sen antikvariaatista. Muutaman päivän kuluttua saapui postin mukana hieman nuhruinen kirja, joka imaisi minut mukaansa välittömästi. Tähän imuun oli kaksi syytä: teoksen konkreettisuus, jota lukuisat kertomukset painottivat, sanoman käytännönläheisyys, järkevyys.

Pari sanaa kirjoittajasta ennen kuin jatkan. Dale Carnegie (1888-1955) eli lapsuutensa hyvin vaatimattomissa olosuhteissa maatilalla Missourissa. Kotitilalta lähdettyään hän työskenteli päivisin ja opiskeli iltaisin Colombian ja New Yorkin yliopistoissa. Oppilaasta tuli vuosien mittaan opettaja, ja Carnegie luennoi aluksi liike-elämästä, miten saavuttaa menestystä kaupallisella alalla. ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” ilmestyi vuonna 1937, ja siitä tuli läpimurto ympäri maailman. Yhä tänään kirjasta otetaan uusia painoksia. ”Miten pääsen turhista huolista” julkaistiin vuonna 1948, teos on käännetty 38: lle kielelle ja sitä on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Carnegie kirjoitti myös muita, lähinnä liike-elämään liittyviä teoksia.

Carnegien vaatimaton hautakivi löytyy Beltonin hautausmaalta, Cass Countyn paikkakunnalta Missourista. Siinä lukee: Dale Carnegie:1888-1955.

”Eläkää päivä kerrallaan”, on Carnegien ensimmäinen neuvo. Se ei tarkoita sitä, ettei elämää tulisi suunnitella etukäteen, vaan sitä, ettei elämästä tarvitse murehtia. Kirjailija siteeraa Isä meidän- rukousta: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Meidän ei tule siis huolehtia vielä huomisen, ensi viikon tai mahdollisesti ensi vuoden leivästä ja viljasadosta.

”Minulle riittää yksi askel”, oli Arthur Sulzbergerin (The New York Timesin toimittaja) lohtulause, kun hän oli täysin uupua toisen maailmansodan pelkojen ja kauhujen keskellä. Tulevaisuus ei ollut siis tuolla jossakin, vaan ihan pienen askeleen päässä, hänen hallittavissaan. Eräs Carnegien tuttava puolestaan sai voimaa seuraavasta ajatuksesta: ”Jokainen päivä merkitsee uutta elämää viisaalle ihmiselle.”

                     Tervehdys aamunkoitolle

Katso tätä päivää! Sillä se on elämä, elämä itse.

Sen lyhyessä juoksussa ovat kaikki olemisesi totuudet ja todellisuudet;

kasvun siunaus, toiminnan kunnia, aikaansaannoksen loisto;

eilispäivä näet on vain unta ja huominen vain näkyä,

mutta tämä päivä hyvin elettynä tekee eilisestä onnellisen unelman

ja jokaisesta huomispäivästä näyn täynnä toivoa.

Katsele siis hyvin tätä päivää!

(Intialainen Kalidasa)

Huolehtiminen ja pelko voivat tehdä vahvimmastakin ihmisestä sairaan. Carnegien teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä tarinoita henkilöistä, jotka ovat parantuneet vakavistakin sairauksista, kun ovat oppineet jättämään pois turhat murheet. Kun huoli alkaa painaa, on ihmisen tutkittava sitä: on otettava selko tosiasioista, tehtävä päätös miten toimia, toteuttaa tuo päätös (vaikka kuinka pelottaisi). Carnegie luottaa toimintaan myös siinä, että hän kehottaa henkilöä, joka on taipuvainen murehtimaan ja huolehtimaan, pitämään itsensä toimeliaana. Kyllähän me tämän tiedämme: ei kiireinen ehdi turhia murehtia.

Poimin kirjan ajatuksia myös seuraavaan blogiin. Suosittelen teosta, jos ei muuten, niin sen kiinnostavien tarinoiden vuoksi!

"Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin" (IS)

Sunnuntai 18.11.2018 - Pirkko Jurvelin

”Tilastot vahvistivat: Syntyvyys Suomessa kaikkien aikojen matalin” (IS)

Tässä lienee viikon pääuutinen Kalifornian metsäpalojen ja brexitin ohella. Syntyvyys Suomessa laski nyt seitsemäntenä vuonna peräkkäin, ja kahtena edellisenä vuotena ihmisiä syntyi vähemmän kuin kuoli. Viime vuosisadalla tilanne oli samanlainen kahdesti: vuosina 1918 ja 1940, jolloin maassamme vallitsi sotatila.

Nyt ei ole sota. Yleisesti ottaen jokaisesta suomalaisesta huolehditaan kohtuudella kehdosta hautaan: ravinnonsaanti, koulutus ja asunto ovat – jos itse hiukan näkee vaivaa – ainakin kohtuullisella tolalla. Miksi lapsia ei siis hankita? Yksi syy on kuulemma sopivan parisuhteen puuttuminen. Jos se parisuhde on kuitenkin olemassa, niin mahdollisia perheen perustajia pelottaa tulevaisuus: Mitä, jos menetän työpaikkani, enkä pysty huolehtimaan perheestäni? Joitakin vaivaa myös kysymys siitä, että kannattaako lapsia hankkia jo muutenkin ylikansoitetulle maapallolle, josta kuitenkin pian loppuvat puhdas vesi ja ilma. Toisaalta tutkimusten mukaan on myös paljon niitä, jotka haluavat elää itselleen, harrastaa, matkustella, olla riippumattomia kenestäkään. Tällaisiin kuvioihin eivät lapset tietenkään sovi.

Todennäköisesti kukaan ei kaipaa kyseisessä asiassa minun neuvojani, mutta annan niitä kuitenkin. Tiivistän sanomani kahteen pääotsikkoon.

1. Ole itsekäs ja hanki lapsia! Aivan niin, ajattele nyt vain itseäsi. Kuinka ihanaa on saada lapsia! Ne tuovat elämääsi paljon sellaista sisältöä, josta et osannut edes uneksia. Voi sitä iloa, onnea naurua, uusia asioita (vauvauinti – et oo tosissasi), ei koskaan tylsää, puuduttavaa arkea. En nyt puutu ollenkaan yövalvomisiin jne, koska ne ovat vain bonusta. Ole valmis ottamaan vastaan koko elämäsi kestävä rakkaus ja huolehtiminen. Ja vakavasti ottaen: haluatko kuolla yksin? Sinä, joka olet matkustellut, hankkinut kalliita vaatteita, panostanut öky - autoon, syönyt vain parhainta, kiertänyt maapallon – onhan sinulla joku, joka pitää sinua kädestä sitten joskus, kun et jaksa tehdä enää muuta kuin maata hiljaa vuoteessasi?

Suurta perhettä on joskus pidetty arvossa, nykyisin näin on vielä joissakin kulttuureissa. Perhe on turva, sukuun saattaa luottaa, kukaan ei ole yksin.

1. Toivo ja usko hyvään tulevaisuuteen! Mistä ihmeestä sikiävät nuo kaikki tuhon ennustukset, joita lehtien palstat ovat täynnä? Maailma saastuu, puhdas vesi loppuu, ihmiselle sopiva elintila maapallolla pienenee, metsät häviävät, uusia tappavia tauteja syntyy, sodat leviävät… Missä on se trollitehdas, joka syytää näitä juttuja ja aiheuttaa epärealistista toivottomuuden tunnetta? Kuka näistä jutuista hyötyy? Muutaman vuoden takainen uutinen kertoo: ”Tänään yli kahdella miljardilla ihmisellä enemmän on puhdasta juomavettä kuin 1990.” Oletko sinä lukenut tämän uutisen joskus? En minäkään. Minun piti se oikein kaivamalla kaivaa esiin, ja kuitenkin näitä juttuja, hyviä uutisia, riittää. Sinulla ja sinun lapsellasi on kaikki hyvä edessäpäin, elämällä on tarjota upeita mahdollisuuksia meille kaikille, kun vain niin haluamme.

 Tiedän, että on pariskuntia, jotka eivät suuresta toiveestaan huolimatta saa lapsia. Tämä juttuni ei koske heitä. Tunnen useita lapsettomia pariskuntia, nuoria ja vanhoja, ja tiedän, että asian hyväksyminen ei ole helppoa. Lämpimät ajatukseni teille.

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennukseen

Tiistai 13.11.2018 - Pirkko Jurvelin

Lutherin ja työterveyspsykologin ohjeita (kaamos)masennuksen hoitoon

Se on täällä taas: kaamosmasennus! Se on kuin viides vuodenaika: syksy, kaamosmasennus, talvi, kevät ja kesä, eivätkä naistenlehdet, lääkäripalstat ja kirkasvalolaitteiden kauppiaat voi elää ilman sitä. Minä kyllä voisin. Kun kelloa siirretään tunti taaksepäin, kaamosmasennus hyppää loukostaan. Mehän olemme tähän tietysti tottuneet, mutta silti se paukahtaa eteen äkkiarvaamatta kuin joulu tai lihasjumi ankaran treenin jälkeen. Onneksi mokoman vaivan selättämiseksi on kehitelty monenmoisia ohjeita, neuvoja, käskyjä ja kehotuksia. Tänään tupsahti sähköpostiini ihan pyytämättä erään lääkäriaseman artikkeli siitä, miten kaamosmasennusta voi helpottaa. Työterveyspsykologit Maaret Punto ja Minna Kars olivat laatineet seuraavanlaiset ohjeet:

- Oma asenne on tärkeä. Älä suhtaudu pimeään nuivasti (pois se minusta!).

- Lisää energiatasoasi ulkoilemalla päiväsaikaan.

 - Liiku porukassa – pelaa ja tanssi.

 - Huolehdi monipuolisesta ravinnosta.

 - Nuku enemmän.

 - Suunnittele illoille ohjelmaa.

 - Huumori ja nauru ovat lääkkeitä, jotka auttavat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

 - Säästä yksi lomaviikko vuoden pimeimpään aikaan.

 - Hemmottele itseäsi.

 - Mukaudu luonnon kiertokulkuun.

Edellisessä blogissa kirjoitinkin siitä, kuinka Luther kärsi toistuvista masennuskohtauksista. Kaamosmasennusta se ei varmaankaan ollut, vaikka myös keski- Saksassa valoisa aika lyhenee syksyn mittaan, mutta olipa masennuksen syy lopulta mikä tahansa (minä diagnosoin suolisto-ongelmat), sen nujertamiseksi myös Luther kehitti erilaisia neuvoja ja menetelmiä. Verrataanpa psykologien ja uskonpuhdistajan ohjeita.

Lutherin listasta putoavat pois heti liikunta (mitä se semmoinen on?), riittävä uni (ei ehdi), lomaviikko (never heard?), itsensä hemmottelu (vrt. edellinen vastaus). 1500-luvun Saksassa mukauduttiin mukisematta luonnon kiertokulkuun, koska muutakaan ei voitu, ja ruuan suhteen Luther oli kyllä erinomaisessa asemassa, koska hänen Katharina-vaimonsa oli erinomainen ruuankasvattaja ja –laittaja. Ruoka oli varmasti luomua.

Seuraavassa Lutherin teesejä masennuksen syystä ja hoidoista, lähteenä ”Pöytäpuheet” (”Tischreden”).

 - Kaikki surumielisyys, rutto ja raskas olo ovat peräisin Saatanasta… Surumielisyys on Paholaisen väline, jolla se saa paljon aikaan… Siispä rukoilkaa ahkerasti, ja jos olette surullisia, menkää uskovien kristittyjen luokse ja antakaa heidän lohduttaa teitä Jumalan sanalla.

- Jumala on luonut ihmisen yhteisöllisyyteen, ei yksinäisyyteen… Yksinäisyys johtaa surumielisyyteen. Kun ihminen on yksin, hän saa vihaisia ja raskasmielisiä ajatuksia, sillä yksinäisyydessään hän takertuu johonkin asiaan… ja ajattelee, ettei kukaan ole niin onneton kuin hän, ja että kaikilla muilla menee hyvin paitsi hänellä.

- Musiikki on Jumalan lahja, ei ihmisen keksintöä. Siksi se ajaa Paholaisen pois ja tekee ihmiset iloisiksi, ja sen parissa unohtuvat viha, siveettömyys, ylpeys ja muut paheet.

 - Luther kertoi tuttavastaan, joka oli vaipunut syvään masennukseen ja lopulta piiloutunut kellariin. Lopulta ei keksitty muuta keinoa, kuin kattaa kellariin herkullinen ateria, ja tämän pöydän ääreen asettui pappi aterioimaan. Nälkiintynyt mies tuli loukostaan, puhui papille ja maistoi ruokaa. Mies pyörtyi heikotuksesta, mutta virottuaan alkoi syödä ja juoda – ja melankolia oli ohi.

Lutherin ohjeet masennuksen hoitoon ovat siis:

 - Seurustele ja keskustele ystäviesi kanssa.

 - Muista yhteisöllisyys.

 - Harrasta musiikin kuuntelua tai musisoi itse.

 - Syö hyvin ja monipuolisesti.

Ja luonnollisesti uskonpuhdistajan tärkein teesi oli: Usko Jumalaan.

Lutherin ja minun vatsavaivat

Perjantai 9.11.2018 - Pirkko Jurvelin

              Lutherin ja minun vatsavaivat

Martin Lutherin persoona teki minuun vaikutuksen jo rippikoulussa. Siitä lähtien olen palaillut uskonpuhdistajasta kertovien kirjojen sekä hänen omien tekstiensä pariin. Kun työelämän pyörteissä innostuin tekemään jatko-opintoja yliopistolla saksankielen laitoksella, olin todella onnellinen siitä, että gradu-työni ohjaaja tohtori Bluhm hyväksyi työni aiheeksi Lutherin. Tutkin uskonpuhdistajan persoonaa kolmesta näkökulmasta: millainen Luther oli poikana, aviomiehenä ja isänä. Gradun tekeminen oli yhtä juhlaa, olin niin innostunut aiheestani! Joskus myöhemmin olen saanut palata lempiaiheeseeni, kun minut on kutsuttu pitämään esitelmiä Lutherista, ja jonkun artikkelinkin olen kirjoittanut. Kun menen Saksaan, etsin kirjakaupoista aina teologisen osaston, jonka pengon läpi mahdollisten Luther-uutuuksien toivossa. – Niitä ei kylläkään enää juuri tule, sillä katolilaisuus ja maallistuminen muokkaavat hyllyjen sisältöä omaan suuntaansa.

Ja nyt hyppään kohtaan: vatsavaivat. Isälläni oli tunnetusti ”huono maha”. Olen perinyt tuon ominaisuuden häneltä, mutta onnekseni minä olen saanut keliakia-diagnoosin, ja kun noudatan ruokavaliota uskollisesti, mahavaivat eivät ole jokapäiväinen ongelma. Mutta ongelma kuitenkin. Jo hyvin kauan sitten – paljon ennen kuin asiasta oli tullut terveysmuoti-ilmiö – huomasin, että masennus tai depressio tai alakulo – miten vain – liittyivät vatsavaivoihini. Yleensä kävi niin, että alakulo iski niin nopeasti, että ihmettelin itsekin, mikä nyt vaivaa. Heti kohta alkoivat sitten mahavaivat. Tämä kaava toistui niin usein, että minun oli pakko tehdä johtopäätös: vatsan toiminnan häiriöt aiheuttavat mielialan laskua, jopa masennusta. Tänään tästä yhteydestä puhutaan faktana ja suolistoa nimitetään elimistön ”toisiksi aivoiksi”.

Takaisin Lutheriin. Uskonpuhdistaja kärsi monenlaisista fyysisistä vaivoista. Kerrotaan vatsavaivoista, virtsatieongelmista, vaikeasta ummetuksesta, korvien suhinasta (verenpainetauti), sydänvaivoista, kihdistä, angiinasta, tajuttomuuskohtauksista sekä masennuksesta, muutamia mainitakseni. Moni historioitsija on sitä mieltä, että nuoruudessa luostarissa vietetyt vuodet raunioittivat Lutherin terveyden. On helppo uskoa, että jatkuva paastoaminen, valvominen, itseruoskinta ja monet kuuliaisuutta koettelevat tehtävät olivat lopulta terveydelle vaarallisia. Luther itse mainitsee, että miltei ”paastosi itsensä hengiltä”.

”Voi, kuinka paljon sairauksia meille ihmisille annetaankaan tässä kuolevaisessa ruumiissa! Niin monta jäsentä kuin on ruumiissa, niin monta on sairautta.”

”Jos jotakuta vaivaa surumielisyys, epäilys, sydämen murhe tai huono omatunto, hänen tulee ensin saada lohtua Jumalan sanasta, sitten hänen tulee syödä ja juoda ja hakeutua jumalaapelkäävien kristittyjen seuraan ja puheisiin heidän kanssaan. Tämä auttaa.”

”Kun raskaat ajatukset valtaavat, niin aja ne pois, jos voit. Jos et muuta tiedä, niin puhu hyvien ystävien kanssa jostain muusta mieleisestäsi aiheesta.”

”Ennen kaikkea sinun pitää muistaa se, etteivät nämä pahat ja surulliset ajatukset ole Jumalasta, vaan Paholaisesta, sillä Jumala ei ole murheen, vaan lohdun ja ilon Jumala.” – Lainaukset toimittamastani kirjasta: Martti Luther: Ajatuksia elämästä, ilosta ja onnesta.

Tutkiessani Lutherin elämänkertoja olen tullut siihen johtopäätökseen, että masentunut Luther oli suolistovaivojen uhri. Kaikkien sairauksiensa keskellä hän toteaa kuitenkin: ”Meillä on enemmän syytä iloon kuin suruun”.

Suvaitsevainen Maija

Torstai 1.11.2018 - Pirkko Jurvelin

                  Suvaitsevainen Maija

Maija on aikaansaava ihminen. Päivätyönsä ja perheen hoitamisen lisäksi hän osallistuu monenlaiseen vapaaehtoistoimintaan. Kun Maijalle soitettiin, että vaalitilaisuuden tarjoilusta puuttui gluteeniton kakku, hän kiikutti sellaisen paikalle lämpimänä tuota pikaa .

Tutustuin Maijaan lähemmin eräässä tilaisuudessa, jossa satuimme istumaan vierekkäin kahvipöydässä. Keskustelu virisi nopeasti, – tai oikeastaan Maija viritti keskustelun, minä olin lähinnä kuuntelijan roolissa – ja puolituntinen mennä hurahti jutellessa. Minä opin paljon Maijasta ja varsinkin hänen periaatteistaan.

”Minä olen hirveän suvaitsevainen, ehkä jonkun mielestä liikaakin. Minun mielestäni meillä on vielä paljon parannettavaa naisten oikeuksien suhteen. Abortin pitäisi olla vapaa, naisella on oikeus omaan ruumiiseensa, ja onhan lapsellakin oikeus syntyä tähän maailmaan toivottuna eikä jonkinlaisena vahinkona”, Maija aloitti.

”Eikö lapsella tulisi olla oikeus elää?” minä uskalsin mutista vaisusti: Maijan mulkaisu sai minut vaikenemaan.

”Minun mielestäni kaikenlainen uskonnon tuputtaminen pitäisi kieltää ihan joka paikassa. Uskonto kahlitsee ihmisiä, estää elämästä ja toteuttamasta omia mahdollisuuksiaan”, Maija jatkoi kiivaasti.

”Mutta Suomessahan on uskonnonvapaus. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että ihmisillä on oltava oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Hyvin monelle usko antaa turvaa ja voimaa.”

Maija katsoi minua säälivästi: ”Tietysti on uskonnonvapaus, mutta uskonnon harjoittamisen pitäisi tapahtua niin, ettei kukaan ulkopuolinen siitä häiriinny. Ajattele nyt tuota kirkonkellojen jatkuvaa moukunaa, ja lehdet ovat kesäisin täynnä kaiken maailman kesäseurauutisia. Minusta se on tuputusta.”

”Meillä on vapaa lehdistö, kirjoitetaanhan myös murhista ja liikenneonnettomuuksista, eivät kai ne ole kovin rakentavia asioita, vai?” yritin hiukan panna kapuloita Maijan suvaitsevaisiin rattaisiin.

Maija ei antanut kommenttini häiritä itseään. ”Minun mielestäni kielestä pitäisi poistaa kokonaan tyttö- ja poika- sanat, niin ja myös mies- ja nainen- termit. Tarkoitan siis kaikkia niitä sanoja, jotka antavat viitteitä henkilön sukupuolesta, koska emmehän me voi koskaan olla varmoja, miten joku itsensä kokee.”

Nyt minua alkoi jo ärtymyksen sijasta huvittaa: ”Olet täysin oikeassa. Ensi jouluna meille ei tule enää joulupukkia, vaan jouluhenkilö.” Kiitin Maijaa juttuseurasta ja poistuin nopeasti takavasemmalle.

Jälleen kerran huomasin, että henkilö, joka esittelee itsensä ”suvaitsevaisena”, on suvaitsevainen niin kauan kuin joku on samaa mieltä hänen kanssaan. Se, joka on eri mieltä, on ennakkoluuloinen ja ahdasmielinen. Minä en usko suvaitsevaisuuteen, jos se tarkoittaa samaa mieltä olemista, enkä minä usko suvaitsevaisuuteen, jos se tarkoittaa sitä, että enemmistön pitää myöntyä äänekkään vähemmistön mielipiteisiin. Minä haluan olla ahdasmielinen tietyissä asioissa ja usein olen huomannut, että meitä ahdasmielisiä ja rajoittuneita on suuri, hiljainen enemmistö.

Kohtaamisia:2

Sunnuntai 28.10.2018 - Pirkko Jurvelin

                      Kohtaamisia:2

Olin lomailemassa Arabiemiraateissa: aurinkoa, shoppailua, erilaista kulttuuria, mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Olimme lomailleet Dubaissa perheen voimin jo monta kertaa, mutta kun vanhin tyttäremme työskenteli Al Ainissa kaksi vuotta, myös tämä kaupunki liittyi matkaohjelmaamme. Lomailu oli samanlaista kuin aiemminkin, mutta kolmen paikallisen henkilön tapaaminen toi siihen erilaista syvyyttä.

Iida, 20 vuotta (lapsenlapsi), oli tutustunut samanikäiseen pakistanilaiseen, Sarjahissa asuvaan Abduliin, puoli vuotta sitten jonkin nettipelin välityksellä (siis ihan tosi!). Tuttavuutta ja ystävyyttä oli sittemmin jatkettu somen välityksellä, ja kun minä lopulta kuulin asiasta, oli tapaamisesta jo sovittu. EI, EI, EI! Oikein pisti vihaksi se, etteivät nuoret ymmärrä, mitä kaikkia vaaroja tällaiset tapaamiset tuntemattoman henkilön kanssa voivat sisältää. Kompromissi oli se, että Abdul saapui Dubaihin, jossa me myös kävimme, ja nuoret tapasivat kolmen aikuisen valvovan silmäparin alla. – Tässä kohtaa tulee varmaan mainita, että Iida seurustelee ja on hyvin yksiavioinen. – Abdul esiteltiin meille, kättelimme ja vaihdoimme muutaman tervehdyksen. Nuori mies oli ujo ja vaatimattoman oloinen. Hän toi Iidalle tuliaisiksi äitinsä ompeleman pakistanilaisen naisen asun. Se oli aivan ihana väljine housuineen, huiveineen, koruineen. Kun kysyin, miten Abdulin äiti oli osannut ommella juuri oikeankokoisen asun, niin Iida kertoi, että poika oli pyytänyt hänestä kuvaa, ja taitava ompelija oli osannut laskea puvun mittasuhteet oikein. Abdul tuli vielä kerran tapaamaan Iidaa Al Ainiin, ja ilmeisesti nuoret viihtyivät hyvin toistensa seurassa. – Mitä yhteistä voi olla Lapissa asuvalla yliopisto-opiskelijalla ja Emiraateissa asuvalla pakistanilaisella nuorella miehellä? En minä tiedä.

Työskennellessään Emiraateissa tyttäreni tutustui myös toisiin suomalaisiin opettajiin. Minäkin olen saanut seurata erään opettajan ja paikallisen miehen (suku Jordaniasta) rakkaustarinaa, naimisiinmenoa ja kahden lapsen syntymää. Suomalaisopettaja on itse parhaillaan töissä Omanissa, mutta hänen miehensä pääsi lapsineen tapaamaan harvinaisia turisteja. Vieras toi mukanaan ison kukkakimpun ja valtavan suklaakakun, jonka päällä luki: ”Welcome”. Minä jätin nuorison seurustelemaan keskenään, ja myöhemmin kuulin, että tytärtäni oli houkuteltu tulemaan jälleen töihin Emiraatteihin. ”Se mahdollisuus ei ole poissuljettu”, hän oli vastannut.

Kolmas tapaaminen oli mielenkiintoisin. Olen joskus kertonut irakilaisesta Omarista, ja juuri hän halusi tutustuttaa meidät paikalliseen naiseen. Emme tienneet hänestä muuta kuin sen, että hän oli erittäin rikas ja teki monenlaista hyväntekeväisyystyötä. Meillä oli sokkotreffit Abu Dhabissa rannalla olevassa kahvilassa. Paikalle saapui todella kaunis, noin 35-vuotias nainen, jolla oli yllään revityt farkut ja musta t-paita. - Mitä puhutaan täysin vieraan ihmisen kanssa? Puolitoista tuntia meni nopeasti ja miellyttävästi. Nyt tiedän, mitä sana ”lämminsydäminen” tarkoittaa, sillä tämä arabinainen huokui sellaista lämpöä ja välittämistä, että meille kaikille tuli hyvä olla. Hän kertoi myös siitä avustustyöstä, jota hän teki sotaa käyvässä Irakissa. Välillä hän joutui keskeyttämään puheensa ja kokoamaan itsensä, kun monet raskaat muistot tulivat hänen mieleensä. Hän myös ihmetteli sitä, miten Suomen valtio voi palauttaa ketään takaisin Irakiin, elämä on maassa erittäin vaarallista. – Erotessamme halasimme lämpimästi. Hän pahoitteli, kun emme ehtineet veneretkelle hänen kanssaan (sen paatin olisin kyllä halunnut nähdä!), ja me kutsuimme hänet kyläilemään luoksemme Suomeen.

Pidän itseäni suhteellisen avarakatseisena ihmisenä, ja siksi olikin mielenkiintoista huomata, kuinka paljon ennakkoluuloja minusta löytyy. Onneksi niitä on tämän matkan jälkeen jonkin verran vähemmän.

"Ehkä hän halusi liikaa. Ehkä kaikki halusivat liikaa tätä nykyä."

Sunnuntai 14.10.2018 - Milan Kundera, haluaminen, periksi antaminen

”Ehkä hän halusi liikaa. Ehkä kaikki halusivat liikaa tätä nykyä.” Mark Haddonin sanat teoksessa ”Harmin paikka” osuivat ja upposivat. Kirja on sellaisenaan helppoa ja kevyttä viihdettä, mutta suhdekiemuroitaan pohdiskelevan Jeanin sanat käynnistivät mielessäni ajatusketjun.

Tuttavani Jakob oli ollut sijoituslapsena siinä saksalaisessa perheessä, jossa asuin vuoden. Olimme saman ikäisiä, Jakob kävi talossa yhä päivittäin, ystävystyimme ja juttelimme paljon. Puhuessamme kerran tulevaisuuden haaveistamme Jakob totesi: ”En minä haaveile paljosta. Haluaisin, että minulla olisi joskus oma talo, vaimo, lapsia ja vakituinen työ.” Katsoimme toisiimme ja meitä alkoi naurattaa, sillä tajusimme molemmat, että hänen ajatuksensa pitivät sisällään paljon suuria toiveita. -  Tuliko näistä haaveista totta? Jakob ei ole koskaan käynyt vakinaisesti töissä syistä, joita pystyn vain arvailemaan. Häneen viitaten eräs tuttavani puhuikin harmistuneena siitä, kuinka Saksan valtio elättää pummin koko tämän elinajan. En todellakaan tiedä. Jakob ei ole mennyt naimisiin, eikä hänellä ole lapsia omakotitalosta puhumattakaan. Talvet hän viettää asuntovaunussa Portugalissa, kesäisin hän auttelee entisen sijoitusperheensä äitiä.

Luin joskus Milan Kunderan teoksen ”Olemisen sietämätön keveys”. Kirja ei sytyttänyt minua silloin, ehkä sen filosofisen otteen vuoksi. Mieleeni jäi pyörimään lähinnä teoksen nimi ”Olemisen sietämätön keveys”, koska sen sisältämä ajatus oli mielestäni niin epälooginen. ”Keveys” liittyy mielessäni johonkin hyvään ja helppoon, ja sana ”sietämätön” on tässä yhteydessä outo. Vasta luettuani muutaman kirjablogin sain jonkinlaisen selityksen Kunderan käyttämille sanoille; Ihmisellä on vain yksi elämä, ja sen merkitys tässä maailmankaikkeudessa on häviävän pieni. Kun tajuaa oman elämänsä keveyden (painoarvottomuuden), ihminen voi kokea itsensä, elämänsä sietämättömäksi, turhaksi. Näin ajatellen meidän haluillamme, teoillamme, ei ole juurikaan merkitystä. Kannattaako edes haluta paljon, suorastaan liikaa?

Sanakirja antaa sanalle ”haluta” espanjankielessä monta vastinetta: querer, desear, tender, muutaman mainitakseni. Querer- verbi sisältää myös merkityksen ”rakastaa”, joka tarkoittaa jo paljon muuta kuin alkuperäinen suomenkielinen sana (”Minä haluan sinut” vai ”Minä rakastan sinua”?). Desear- sana ilmaisee myös kaipaamista, toivomista ja himoitsemista, merkityksiä, jotka ovat sekä heikompia (kaivata, toivoa) tai vahvempia kuin suomalainen ”haluta”. Tender - ilmaisun kohdalla olemme jo kysymysmerkin äärellä, sillä verbi voi tarkoittaa haluamisen lisäksi sellaisia asioita kuin ”sijata”, ”asettaa”, ”olla taipumus” ja ”ojentautua”. Me suomalaiset vain yksinkertaisesti haluamme.

Haluaminen kuuluu asiaan, se on elämää, se on ihan jees. Kukapa ei haluaisi sitä ja tätä ja vielä tuotakin? Mutta jos ei haluakaan? Onko se samaa kuin tyytyä vähempään, jopa vähään? Onko se samaa kuin antaa periksi? Onko se vähän samaa kuin olla luuseri? Voisiko itselleen antaa sen verran periksi, ettei ihan koko ajan haluaisi jotakin. Voisi vain olla ihan rennosti. Riläks vaan, tyypit.

"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan"

Sunnuntai 7.10.2018 - Pirkko Jurvelin

”Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan.” ”Intiaani punainen jälkiä etsii hiipien.” Nämä kaksi – ja monet muut pienet runomuotoiset lausahdukset ovat seuranneet minua vuosikymmenien ajan. Niihin liittyvät myös kuvat: Pikimusta, värikkääseen asuun pukeutunut lapsi kyykistyneenä lammen rannalle kauhoen vettä käsillään ja sulkapäinen intiaani kumartuneena tutkimaan maahan painunutta jälkeä. ”Kultaisen aapisen”( Haavio, Tynni, Hinkkanen) ensimmäinen painos on vuodelta 1956, ja kun oma kirjani on vasta vuonna 1984 painettu, niin pienen laskutoimituksen avulla voimme todeta, että kirja on ollut käytössä ainakin kolmekymmentä vuotta. Enkä ihmettele sitä, sillä teksti on kiehtovaa ja kuvat kauniita. Kirjan ensimmäisellä sivulla auto ajaa vauhdikkaasti kohti suurta A-kirjainta kyydissään iloisia lapsia. Aurinko paistaa, tunnelma on mukaansatempaavan vauhdikas: ”Auto Satumaahan ajaa. Katsos kuutta matkustajaa. Valo paistaa Satumaasta. Ajetaanpas sisään A:sta.” Koko opus julistettaisiin pannaan nykyisenä erityissensitiivisenä aikana, mutta minä ja ikätoverini olemme onneksi saaneet opiskella sen parissa.

Minä – onnekas – olen saanut periä ukkini aapiskokoelman. Olen sitä omalta osaltani kartuttanut niin, että kirjahyllyni aapis-osiossa alkaa jo olla tungos. Fritiof Hillin ”Alkukoulun Aapinen ja Lukukirja” on painettu vuonna 1925 ja siten yksi kokoelmani vanhimmista kirjoista. Ö-kirjainta opiskeltiin seuraavan tekstin avulla (fraktuura vanhaa, ei pisteitä, ei isoja alkukirjaimia, s-kirjaimiakin löytyy kahdenlaisia): ”öljy palaa lampussa – se on paloöljyä sitä saa maan sisästä poraamalla – jalostettua paloöljyä sanotaan bentsiiniksi.”

E.N. Setälän ”Aapiskirja” on vuoden 1930 tuotantoa. ”Pääskysen liverrys”-niminen teksti pysäytti minut, koska mieleeni tuli, että se sisälsi jotakin tulevaisuuteen viittaavaa. Tai sitten tulkitsen sattumanvaraisen sanavalinnan liiallisen harkituksi. ”Menin Saksaan, sain saappaat. Menin Ruotsiin, sain rukkaset. Tulin Suomeen, sain sukat. Pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan. Siitä vietiin, varastettiin.” Jäin miettimään tuota ”Saksa – saappaat”- yhdistelmää. Miksi ei Saksa – sakset, Saksa – saippua, Saksa – saavi tai jotain aivan muuta? 1930-luvulla Saksa ja saappaat kuuluivat ilmeisen luontevasti yhteen.

Vuoden 1936 tuotantoa on Siviä Heinämaan ”Aapinen, Alakansakoulun lukukirja 1”. Sen tunnelma on agraarisen rauhoittava, kotoa ei poistuta kauas, koska kaikki tarvittava löytyy läheltä. Teksti ”Äiti” kuvaa hyvin tämän aapisen tunnelmaa. ”Tiedätkö, lapsi, kuka sinua enimmin maailmassa rakastaa? Tiedätkö, kuka on paras ystäväsi maan päällä? Oma äitisi se on. Hän on kallein aarteesi… Oma äitisi on sinulle, lapsi, Jumalan kallis lahja. Ilman äitiäsi olisit sinä, pieni raukka, onneton ja turvaton maailmassa.” Viereisellä sivulla on samanlainen teksti isästä. Se päättyy näin:” Niin, lapsi, kalleinta, mitä maan päällä omistat, on oma isäsi ja äitisi ja se pieni tupanen, joka on kotisi.”

Hempeily ja hyssyttely ovat kaukana saksalaisesta ”Hirts Berliner Fibel”- nimisestä aapisesta, joka on ilmestynyt  vuonna 1935. Sen kannessa lentävät pommikoneet mahtavana laivueena, ja samaan aikaan pienet lapset leikkivät hiekkalaatikolla. Ensimmäisellä sivulla on suuri valokuva siviiliasuisesta Hitleristä, jolle lapset ojentavat kukkakimpun. Kuvitus on todella kaunis, jollei välitä natsipropagandasta, joka toistuu jatkuvasti hakaristilipuissa ja käsimerkeissä, pommikoneissa, puhumattakaan univormuista ja sotilasparaateista. ”Sotilaat! Sotilaat! Rummut ja trumpetit. Sitten upseeri ja sapeli. Terve, Otto, tule nopeasti tänne, me marssimme mukana, yksi, kaksi, yksi, kaksi, ihan yhtä aikaa.” ”Oskar, on niin kylmä, tule lämmittelemään! Uuni on lämmin”, sanoo mummo. ”Voi, en minä palele, olen karaistunut harjoituksissa. Olgaa palelee.” ”Voi ei, en minäkään ole heiveröinen. Mutta lämmin uuni on kuitenkin mukava. Se tekee hyvää.”

Miten saada teksti hajuttomaksi, mauttomaksi, sopivaksi kaikille, myös herkimmälle mielensäpahoittajalle? ”Pikkumetsän aapinen” (useita tekijöitä, v.2006) on ratkaissut ongelman käyttämällä teoksen päähenkilöinä eläimiä, jolloin ei tarvitse miettiä henkilön väriä ja sukupuolta. Kaikki päähenkilöt asuvat yhteistaloudessa. Toimii näinkin, sitä paitsi eläimethän ovat niin söpöjä, suorastaan liikkiksiä.

”Taikamaan aapinen” (useampi tekijä, v. 2011) on hävittänyt mahdolliset ongelmat sijoittamalla tapahtumat maagiseen Taikamaahan. Kirjan juhlaosiossa kerrotaan pääsiäisestä seuraavaan tapaan: ”Pääsiäinen on ilon juhla. Pääsiäisen ilon voi tuntea kaikkialla, missä pääsisäistä vietetään. Monet pääsiäiskoristeet kertovat meille uuden alun ilosta.” Tästähän ei nyt voi enää kukaan pahastua, eihän?

Ihmisvelvollisuuksien julistus?

Tiistai 2.10.2018 - Pirkko Jurvelin

Tapasin muutama päivä sitten Pentin (nimi muutettu) pitkästä aikaa. Olemme tutustuneet toisiimme yhteisen ystävän kautta ja tavanneet silloin tällöin, useimmiten sattumalta. Pentti on nykyisin eläkkeellä, mutta täynnä tarmoa ja uusia projekteja. Hän tekee paljon vapaaehtoistyötä ja viettää aikaa rakkaan harrastuksensa, pyöräilyn, parissa. Pentti on alkoholisti.

Miehen alkoholismi tuli esille jo ensimmäisellä tapaamiskerrallamme. Olin kiinnostunut asiasta, ja hän kertoi elämästään viinan kanssa, siitä, kuinka menetti perheensä ja lähes työpaikkansakin, kunnes teki täyskäännöksen AA:ssa. Ihmettelin, miksi hän sanoi itseään edelleen alkoholistiksi, koska hän ei sitä mielestäni ollut. "Alkoholismi ei lähde ihmisestä, vaikka hän lopettaisi viinan juonnin", Pentti vastasi.

Olin iloinen, kun sain pitkästä aikaa jutella hänen kanssaan kaikessa rauhassa. Olin kehitellyt mielessäni kysymyksiä, joihin Pentti ehkä tietäisi vastauksen. - Onko alkoholismi sairaus? Onko huumeriippuvuus sairaus? Onko ylensyönti sairaus? Kyllähän näitä kysymyksiä riittää. Minä miellän sairauden sellaiseksi tilaksi, joka yleensä osuu ihmisen kohdalle ilman hänen omaa syytään (flunssa, syöpä, Alzheimerin tauti...). Onko alkoholisimi siis sairaus? Voinko minä sairastua alkoholismiin, vaikka en koskaan juo alkoholipitoisia juomia?

Pentti mietti. Hän vastasi, että kyllä alkoholismiin voi sairastua, mutta se vaatii useimmiten kohtuu pitkän historian viinan juonnin parissa, ja geneettinen alttius saattaa olla myös vaikuttavana seikkana. Samalla tavalla riippuvaisuus voi kehittyä huumeisiin ja vaikka ruokaan. Miten näistä riippuvaisuuksista voi parantua? Pentti vastasi:"Ainoastaan oma tahto voi parantaa riippuvaisuuksista." Olin helpottunut vastauksesta: Minä en voi siis sairastua alkoholismiin, ja toisaalta minä voin vaikuttaa omiin asioihini. Oma tahto ja halu.

Ihmisoikeudet ovat päivän sana. Jokaisella on oikeus ryypätä, piikittää, tai vaikka syödä itsensä kuoliaaksi. Jokaisella on oikeus saada apua kaikkiin vaivoihinsa ja ongelmiinsa riippumatta siitä, miten on ne itselleen saanut. Meillä on oikeus saada ja ottaa ja tehdä ja ilmaista.

Tämä yhteiskunta ei toimi yhteen suuntaan, vaikka joku niin mielellään ajattelee. Ehdotan, että Suomen valtio laatii ihmisvelvollisuuksien julistuksen kansalaisilleen. Mitä minun ja sinun pitää tehdä  voidaksemme olla Suomen täysvaltaisia kansalaisia. Kuulostaako hyvältä? Ei tietenkään! Koska minä tahdon ja haluan ja vaadin, ja minulla on oikeus. Velvollisuudet kuuluvat.... no, joillekin muille.

Kiitos teille, juutalaiset miehet

Torstai 27.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Elämäni parhaimmista lukuelämyksistä saan kiittää juutalaisia miehiä. - Ehkä tässä yhteydessä on kuitenkin syytä rajata sanan "elämäni" merkitys myöhäisempään aikuisikään.

Isaac Bashevis Singer kirjoitti jiddisin kielellä, joka muistuttaa paikoin niin suuresti saksaa, että ymmärrän sanojen merkityksen, kun niitä tulee vastaan hänen teksteissään. Singer oli puolanjuutalainen, jonka kotikaupunki Varsova on monen romaanin tausta. Kuten moni muukin juutalainen, myös Singer muutti Yhdysvaltoihin turvallisemman elämän toivossa. En yleensä lue koskaan kahdesti samaa kirjaa - ainoastaan Singer on poikkeus tästä säännöstä. "Elämää Hudsonjoen yllä", "Vihassa ja rakkaudessa" sekä monet muut mestariteokset alkavat tätä nykyä olla jo niin tuttuja, etten ole tarttunut niihin enää pariin vuoteen.

Yhdysvalloissa niin ikään  asunut Philip Roth on myös yksi vahvoista suosikeistani. Rothin alter egon, Nathan Zuckermanin, elämän seuraaminen sen kaikessa raadollisuudessa on ollut ilo. Vai voivatko "raadollisuus" ja "ilo" esiintyä samassa arvioinnissa?

David Grossmanin löysin, kun aloin haeskella nimenomaan juutalaista mieskirjailijaa. - On kai olemassa myös  juutalaisia naiskirjailijoita, mutta heistä en tiedä mitään. - Grossman asuu Israelissa ja toimii täysipäiväisesti kirjailijana. Tämän kirjailijan tuotantoa en ole vielä lukenut kovin laajalti, nyt on yöpöydällä "Hakusana: rakkaus". Miehen uusin "Hevonen meni baariin" iski niin lujaa, että toivoin koko ajan kirjan loppuvan, jotta tietäisin, miten se päättyisi. Lukekaa!

Yhdysvaltalainen Paul Auster oli Sauli Niinistön haastateltavana viime syksynä. Kaksi viisasta miestä jutteli luontevasti viisaita. Olen lukenut kaikki Austerin kirjat,ja tuo viimeinen "4 3 2 1 " minun piti ostaa, koska se oli niin paksu, etten olisi ikinä ehtinyt lukea sitä pikalainana. Nyt kyllä täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Kirjaa lukiessani ajattelin kuitenkin monta kertaa, että on oikeastaan ihan sama, mitä tämä mies kirjoittaa, koska nautin niin paljon hänen kirjoitustavastaan.

Ehdoton lempikirjailijani juutalaisten miesten joukossa on Amos Oz. Singer kirii kyllä rinnalla, mutta koska miesten kirjoitustyylit poikkeavat aika lailla (Singerin monisanaisuus vastaan Ozin pelkistynyt teksti), he kamppailevat eri sarjoissa. Ozin äiti teki itsemurhan pojan ollessa 12-vuotias, ja romaani "Tarina rakkaudesta ja pimeydestä" kertoo perheen näistä vaiheista. "Älä kysy yöltä" on yksi minun suosikkejani. Oz on arvostettu intellektuelli kotimaassaan Israelissa.

Miksi juutalainen mies? Koska juutalaisen miehen teksti on realistista, ironista, ei rönsyilevää, koska tunnen juutalaista kulttuuria, juutalaisia ihmisiä ja koska jiddis on ymmärrettävää, kunhan se esiintyy yksittäisinä sanoina. Nämä asiat saavat minut kiinnostumaan, ihastumaan, rakastumaan ja viihtymään.

Kysymyksiä

Sunnuntai 23.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Olin viikon lomalla. Kun ei ole velvollisuuksia ja täytymisiä, aivoilla on enemmän kapasiteettia ajatella. Tai näin minusta ainakin tuntuu. Olen huomannut, että ajatustoimintani voi jakaa kahteen kategoriaan: 1. suunnittelemattomat välähdykset, huomiot, oivallukset ja 2. kirjoittamisen tapainen ajattelu, jossa asiat hahmottuvat sanoina ja lauseina. Ensimmäinen on oivaltavampi tapa, mutta sitä en voi itse hallita. Ajatukset tulevat ja menevät, joskus niin nopeasti, etten enää saa kiinni jostakin mielestäni poikkeuksellisen hienosta aivoituksesta. Toinen tapa auttaa minua tietenkin kirjoittamaan. Lomallani aivot siis lepäsivät, mutta valitettavasti tulokset olivat aika vaatimattomia. Tai mistäpä sitä tietää? Ehkäpä aivomyrsky on vasta tulossa. Pohdintani herättivät lähinnä kysymyksiä, joita tässä teille jaan.

Onko raskauden alkuvaiheessa olevalla sikiöllä ihmisoikeuksia? Saako kuolemansairaan ihmisen tappaa? Saako ihmistä sanoa roskaksi? Saako Raamatun oppien mukaista uskontoa harjoittaa? Saako lasta sanoa tytöksi/pojaksi?

Saako muovipusseja käyttää? Saako syödä lihaa? Saako jättä valot palamaan, kun poistuu huoneesta? Saako lentää?

Saako poliitikko ilmaista henkilökohtaisen mielipiteensä? Saako hengenvaarassa olevalta kieltää turvapaikan? Saako sanoa oman mielipiteensä?

Saako olla lihava? Sako olla huono? Saako elää, miten tahtoo? Onko pakko?

Nyt palaan takaisin luolaani ja vieritän sen suulle somen kestävän kiven.

Pilkun viilausta ja lapsityövoimaa

Maanantai 10.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Kirjoittaminen ei ole aina itsestä kiinni. Ei auta, että intoa puhisten tai puolipakolla istuu koneen ääreen, sillä toisinaan - ja aika useinkin - matkaan tulee mutkia, kuoppia ja töyssyjä. Yksi mutka ovat lähdeaineistot. Mitä saa käyttää tai ei käyttää, vaikka lähde olisi mainittu? Kirjoittaessani "Rakkaudella, Sinun - Historian merkkihenkilöiden kirjeitä rakastetuilleen" tulin tämän erityisesti huomaamaan. Siispä pelasin varman päälle ja valikoin kirjani materiaaliksi kirjeitä henkilöiltä, joiden kuolemasta oli kulunut jo 60 vuotta. Heidän tuotantonsa on vapaasti lainattavissa (toki lähde on aina mainittava). Halusin kuitenkin rakkauskirjailijoitteni joukkoon myös Sibeliuksen ja jouduin toteamaan, ettei perikunta ollut halukas luovuttamaan julkaisuoikeuksia. Lopulta (pitkin hampain) perikunta salli minun julkaista tarkasti rajatun osan Sibeliuksen ja hänen silloisen morsiamensa kirjeenvaihtoa. Kiitos siitä! Kirjeet ovat niin kiihkeätunnelmaisia, että nykyajan whatsup-viestit sydämineen tuntuvat lasten höpötyksiltä.

"Rajalla"romaanissani on kohtaus, jossa irakilainen Abdel (jonka äidinkieli on luonnollisesti arabia) istuu joen rannalla hiljaa, virtaavaa vettä katsellen. Romantiikkaa kaihoava Anni tokaisee hänelle suomeksi, että "sinä olet tuollainen veteen tuijottaja". Kun Anni on kääntänyt sanomansa, Abdel yrittää toistaa suomeksi sanoja "veteen tuijottaja". - Ja tässä kohdassa alkoi pilkun viilaajan pantaa kiristää. Toki kirjoitin kohtauksen ja koko luvun loppuun, mutta asia jäi hiertämään ajatuksiani. Miten arabi lausuu sanat "veteen tuijottaja"? Oleskellessani Fuengirolassa pysäytin rantakadulla hieman eksoottisemman näköisiä miehiä ja kysyin, puhuivatko he arabiaa. Valitettavasti kaikki olivat Afrikan mantereelta karanneet ja puhuivat kuka mitäkin paikallista kieltä ja murretta. Lopulta Oulussa tärppäsi. Olin astumassa suuren liikkeen ovesta ulos, kun kuulin selkäni takana kahden nuoren miehen puhuvan arabiaa. Odottelin heitä liikkeen ulkopuolella ja kysyin, mitä kieltä he puhuivat . Toinen heistä vastasi sujuvasti suomeksi, että kyllä hän puhui arabiaa, mutta että hänen toinen äidinkielensä oli suomi. "Voi, ei se sitten käy", sanoin pettyneenä. Nuori mies ihmetteli, mistä oikein oli kysymys. Kun olin kertonut asian hänelle, poika ilahtui: "Tuo minun kaverini puhuu pelkkää arabiaa, hän ei osaa edes englantia." Näiden nuorukaisten myötämielisellä avulla sain kirjoitettua kohtauksen itseäni tyydyttävällä tavalla.

En arvannut, kuinka työlästä (henkisesti) oli kirjoittaa kuvakirja, jonka kuvittaja oli seitsemän vuotta nuori. Fanni, lapsenlapseni, halusi mummon kirjoittavan myös lastenkirjan. Päätin, että teemme jutusta yhteisen. Fanni tuli Rovaniemeltä mummolaan, ja yhdessä hänen kanssaan talo täyttyi serkuista, tädeistä, sedistä, piparien leipomisesta ja kaikesta kivasta, niin kivasta, että kuvien tekeminen kirjaa varten oli tylsimmistä tylsintä puuhaa. Useammin kuin kerran löysin kuvittajani leikkimässä serkkujensa kanssa, eikä yhteinen projektimme edennyt. Kuvitus tuli kuitenkin lopulta valmiiksi, ainoastaan kansi jäi puuttumaan. Huomautin asiasta Fannille ja hänen äidilleen useamman kerran, ja vihdoin kolmen kuukauden kuluttua pikkuneiti kuvittaja saapui jälleen sorvin ääreen. - Kun nyt soitan Fannille, niin ensimmäinen kysymykseni on: "Milloin tehdään uusi kirja?" Fanni nauraa isoon ääneen ja sanoo pontevalla äänellä: "Ei koskaan, ei koskaan!" Pitänee odottaa jokunen vuosi ja katsoa sitten, olisiko kuvittajani valmis uudelleen yhteistyöhön.

Ystäväni Omar on pakolainen

Keskiviikko 5.9.2018 - Pirkko Jurvelin

Chemnitzin kaupungissa (ent. Karl-Marx-Stadt), entisen itä-Saksan puolella kuohuu. Kaduilla marssivat ja osoittavat mieltään uusnatsit, Vaihtoehto Saksalle-puolueen kannattajat sekä maahanmuuttovastainen Pegida-liike. Mielenosoituksen ja väkivallan kohteina ovat etniseltä taustaltaan saksalaisista poikkeavat henkilöt. Koska eletään demokraattisessa yhteiskunnassa, myös vastamielenosoituksia on organisoitu, ja tulehtunut tilanne on saanut ihmiset varovaisiksi ja pelokkaiksi. 75:een vuoteen Saksassa ei ole ollut näin laajaa kansannousua, ja syykin on sama: rotuhygienia. Vaikka natsitervehdyksen tekeminen on lainvastaista, mielenosoittajien joukossa sitä käytetään.

Satuin kuulemaan radiosta viime viikolla ohjelman Unkarin juutalaisista. Haastateltavana ollut henkilö kertoi, että juutalaisvastaisuus on maassa kasvussa, ja nuorempi polvi hakeutuu opiskelemaan ja töihin ulkomaille.

Toimin vapaaehtoisena oppaana Holokausti-näyttelyssä. Tehtävääni varten oli joutunut käymään läpi runsaasti erilaista materiaalia: artikkeleita, valokuvia, elokuvia. Kun kerron toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista koululuokille, myös levottomimmat nuoret hiljentyvät. Kukaan ei esitä kysymyksiä tai vastaväitteitä. Ymmärrän sen, sillä näyttelyn sisältö kertoo kaiken. Ainoa kysymys, joka jää jäljelle, on: Miksi?

Ystäväni Omar on pakolainen. Hän puhuu hyvin suomea, käy töissä, ja hänen ystäväpiirinsä koostuu suurimmaksi osaksi suomalaisista.Omar ei ole saanut oleskelulupaa, ja pahoin pelkään, että hänet karkotetaan jossakin vaiheessa takaisin Irakiin. "Minä en selviä ulos Bagdadin lentokentältä. He odottavat minua siellä, niin he sanovat viesteissään." "He" ovat ilmeisesti samoja henkilöitä, jotka kiduttivat Omarin veljeä niin, ettei hän ole pystynyt sopeutumaan maahamme samalla tavoin kuin Omar itse.

Pakolaisuus on teema, joka esiintyy kirjassani "Rajalla". Teksti kertoo tapahtumista Tornion kaupungissa - rajalla - sadan vuoden välein. Kaupungissa oli ensimmäisen maailmansodan aikana invalidisotasairaala, joihin tuotiin ulkomaalaisia vankeja lyhyelle hoitojaksolle kotiutusta varten. Sairaalassa kohtaavat juutalaissyntyinen, Saksan armeijassa taisteleva Isaac Rosenthal ja hänen hoitajansa Maria Westerlund. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2015, Tornioon perustetaan järjestelykeskus niitä turvapaikanhakijoita varten, joita vyöryy Ruotsin puolelta kaupunkiin sadoittain joka päivä. Heidän joukossaan on irakilainen Abdel Salama al Darimi, joka tutustuu nuoreen vapaaehtoistyöntekijään Anniin.

Kirjaa kirjoittaessani minulla ei vielä ollut tuttavia pakolaisten joukossa. Olisinko kirjoittanut tarinani eri tavalla, jos olisin voinut keskustella heidän kanssaan ennen kirjoitusprosessia? En usko. Ihmettelen ainoastaan, kuinka olen näin jälkikäteen joutunut kohtaamaan juuri teoksessani kuvaamia asioita.

Tunnen itseni voimattomaksi kaikkien edellä kuvaamieni asioiden edessä. Toisaalta tiedän, että minun ukkinin on syntynyt Yhdysvalloissa, koska hänen vanhempansa muuttivat sinne paremman elämän toivossa. Nykyään heitä sanottaisiin elintasopakolaisiksi. Muistan myös, kuinka 60- ja 70-luvuilla nuoret lähtivät Ruotsiin töihin, siis elintasopakolaisiksi. Ei heitä kukaan katsonut vinoon, korkeintaan oltiin hiukan kateellisia, kun he kesälomallaan ajoivat pihaan uudella autolla.

Minä en - valitettavasti - voi juurikaan vaikuttaa maailmalla riehuviin etnisiin puhdistuksiin ja niiden enteisiin. Minä voin kuitenkin olla Omarin ystävä.