Hieno vuosi 2020 edessä!

Sunnuntai 5.1.2020 - Pirkko Jurvelin

Tulossa hieno vuosi 2020!

Olen jo varmaan ennenkin kertonut, kuinka ollessani alle kouluikäinen maailman ykkösuutinen oli tietty päivämäärä, jolloin se tapahtuisi: maailmanloppu. Kuulin radiosta (tuskin luin Pohjolan Sanomia) ja aikuisilta, kuinka ihmiset kiipesivät korkeille vuorille ollakseen ensimmäisinä lähimpänä taivasta, jonne uskoivat pääsevänsä. Toiset taas varustautuivat muulla tavoin, esimerkiksi sisustamalla monenlaisia suojapoteroita, vetäytymällä yksinäisyyteen, luopumalla kaikesta maallisesta. Minä -pieni tyttö- en pystynyt muuta kuin odottamaan ja pelkäämään. Muistan, kuinka kävelin Seminaarinkatua Tornion keskustaan päin ja ajattelin joka askeleella: maailmanloppu voi tulla nyt...tai nyt...tai nyt. Naapurissa asui suuri perhe, jonka äiti oli kaunis ja hymyili ihanasti. Häneltä kysyin lopulta, uskooko hän ennustuksiin. Tuleeko maailmanloppu pian? Nainen mietti hetken ja sanoi:”En usko, että ainakaan minun lasteni elinaikana.” Kuinka kauniisti ja rauhallisesti hän sen sanoi, ja suurin osa pelostani häipyi saman tien.

Tulevaisuuden pelkääminen, pelossa eläminen on raskasta ja vie voimia. Se luo näköalattomuutta, välinpitämättömyyttä, estää elämästä. Tätä kaikkea myös meidän lapsillemme ja nuorillemme tyrkytetään tänä päivänä. Tuskin kukaan välttyy lukemasta tai kuulemasta uutisia Australian tuhoisista maastopaloista, alati kiristyvästä poliittisesta tilanteesta USA:n ja Iranin sekä muiden arabimaiden välillä, ilmaston saastumisesta ja elinolosuhteiden kaikenlaisesta huononemisesta. On selvääkin selvempää, että tulevaisuutemme on niin täynnä katastrofeja ja niiden pelkoa, että nuori joutuu kysymään: ”Mitä tämä kannattaa?” Jääkö heille vain kaksi mahdollisuutta? Ensimmäinen on kyynistyä ja kovettua välttämättömän edessä, ja siihen alistuen elämänasennekin on ”Antaa mennä vaan”. Toinen mahdollisuus on todeta, että on yritettävä taistella voittamatonta vihollista vastaan. Edessä oleva elämä näyttäytyy pelkkänä sotana, loputtomana taisteluna, mikä masentaa ja ehkä tappaa halun edes yrittää.

Mutta eihän todellisuus ole tätä. Meillä on edessämme loistava vuosi 2020! Viime syksynä kävin toistamiseen Nerjan tippukiviluolissa Andalusiassa. Luolista on löytynyt neandertalin ihmisten maalaamiksi tunnistettuja hylkeitä esittäviä kuvia, joiden ympärillä oleva orgaaninen aines on peräisin 42 300-43 500 vuoden takaa. Näiden ihmisten elinolosuhteet olivat karut, ja hengissä pysyminen vaati jatkuvaa taistelua. Kuitenkin he halusivat luoda kuvia ympäristöönsä, tehdä taidetta. Tuskin he maalatessaan ajattelivat, että kannattaako tämä? Miksi pitäisi maalata turhia kuvia, kun sen sijaan pitäisi olla hakemassa syötävää? Onneksi he eivät ajatelleet niin.

Ilmastoaktivistien keulakuva, ympäri maailmaa huomioitu ja ylistetty Greta Thunberg on poikkeuksellinen seitsemäntoistavuotias. Hän oli yhdeksänvuotias lopettaessaan lihansyönnin ja luopuessaan turhien tavaroiden ostamisesta, ja viitisen vuotta sitten hän luopui kokonaan lentämisestä. Kerrassaan ihailtavaa päättäväisyyttä. Hänen äitinsä, oopperalaulaja, joka on jättänyt kansainvälisen uransa myös lopettamalla lentämisen, on kirjoittanut Greta- ja Beata-tytärtensä autismia ja ADHD-diagnooseja käsittelevän kirjan. Gretalla on diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä. Katsoessani kuvia tuosta aina niin vakavasta tytöstä, haluaisin uskoa, että syy tämän nuoren ilmeettömyyteen johtuu hänen diagnosoiduista ongelmistaan, eikä siitä, että hän on luopunut tulevaisuudentoivosta. Haluaisin lohduttaa häntä kuten naapurin täti minua ja sanoa, ettei kaikki mene suinkaan aina niin kuin ennustetaan. Toivon myös, ettei hän tule liikaa pettymään ihmisiin, jotka eivät ole yhtä kiinnostuneita maailman tuhoutumisesta kuin hän, vaan jotka tietävät ja ymmärtävät, että elämme vain yhtä vaihetta maapallon historiassa.

Edessämme on loistava vuosi 2020! Mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä se tuokaan mukanaan? Joko nyt löytyy parantava lääke syöpään, tai uusi keino tuottaa viljaa nopeasti ja saasteettomasti, tai uusi keksintö, joka mahdollistaa liikkumisen ilman haitallisia päästöjä, tai, tai, tai… Mitä kaikkea upeaa meillä mahtaakaan olla edessämme!

- Aakkoset keksittiin 1850-1700 e.Kr. Se oli kirjallisen informaation kannalta loistava keksintö.

- Paperin valmistus aloitettiin Kiinassa vuoden 105 aikoihin. Tästä kuuluu kunnia kiinalaiselle Tsái Lunille.

- Ruudin keksivät kiinalaiset alkemistit.

- Kompassi lienee keksitty arabien keskuudessa. Idea tuli Eurooppaan 900-luvulla.

- Painokoneen kehitteli saksalainen Johannes Gutenberg 1430-luvulla. Tämä keksintö mullisti tiedonvälityksen.

- Höyrykone on englantilaisen Thomas Saveryn keksintö. Ensimmäinen kone patentoitiin vuonna 1698. Tämä keksintö näytteli suurta roolia teollisessa vallankumouksessa.

- Sekstantti (John Bird) oli merenkävijöiden keskuudessa mullistava keksintö.

- Rokotuksen kehitteli lääkäri ja tiedemies Edward Jenner vuonna 1796.

- Jäähdytysjärjestelmä on tohtori William Cullenin käsialaa jo vuodelta 1749.

- Sir Henry Bessemerin kehittelemä prosessi 1800-luvun lopulla mahdollisti teollisen teräksen suurien määrien valmistamisen – tärkeä askel modernille sivilisaatiolle.

- Sairaanhoito kehittyi 1800- luvun puolivälissä.

- Puhelin, johon Alexander Graham Bell sai patentin vuonna 1876.

- Polttomoottori, insinööri Jean Lenoirin keksintö vuonna 1876.

- Sähkön läpimurto vuonna 1878, Thomas Edison.

- Radion patentoiminen vuonna 1893, Nikolai Tesla.

-Wrightin veljesten kehittelemä lentokone lensi ensimmäisen lentonsa vuonna 1903.

-Keinotekoiset lannoitteet, jotka kehitti saksalainen Fritz Haber.

… tietokone tuli Suomeen vuonna1973 (useita kehittäjiä).

Mitä kaikkea upeaa meillä vielä onkaan edessämme!

Toivotan kaikille hienoa ja valontäyteistä vuotta 2020!

Miten löydän rakkauden?

Sunnuntai 29.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Miten löydän rakkauden (ja säilytän sen)?

Istahdin kylpylän ravintolassa erään puolitutun, vanhemmanpuoleisen pariskunnan pöytään. Olemme olleet silloin tällöin yhteisellä matkalla, mutta en ole aikaisemmin kuullut tarinaa siitä, miten heidän rakkautensa alkoi. Ruokailun aikana nainen kertoi, kuinka oli kymmenen vuotta sitten ollut viettämässä viimeistä lomailtaa hotellissaan Pärnussa. Hän oli huomannut miesryhmän, joka oli vasta saapunut ja vietti aikaa hotellin baarissa. Siitä sitten - miten lienee - illan mittaan mies ja nainen istuivatkin saman pöydän ääressä, ja kun naisen oli aika poistua pakkaamaan, mies oli pyytänyt hänen puhelinnumeronsa, jonka nainen olikin antanut. Hän puolestaan ei ollut halunnut ottaa miehen numeroa. ”Minähän en miehelle soita”, oli tämä leskinainen myöhemmin tokaissut tyttärelleen.

Jonkin ajan kuluttua mies oli kuin olikin soittanut uudelle tuttavalleen, ja tässä he nyt istuivat kymmenen vuoden jälkeen saman pöydän ääressä pariskuntana. Tosin etäsuhteen ylläpitäminen (he asuvat eri puolilla Suomea) on vaatinut viitseliäisyyttä, mutta kun on rakkautta, on myös halua nähdä vaivaa sen eteen.

Heitä katsellessani ja kuunnellessani tuli mieleeni, kuinka nykyisin rakkautta etsivillä on käytössään kaikenmaailman tinderit ja deittipalvelut ja älysovellukset, mutta kuitenkaan sitä oikeaa ei tunnu löytyvän. Oikean sijaan löytyy kuitenkin monta väärää, joiden kanssa ylläpidetään suhdetta sitä suurta rakkautta odotellessa. Vuoden vanhan selvityksen mukaan yksinasuvien suomalaisten määrä on kasvanut selvästi, ja nykyisin heitä on noin miljoona. Se on aika suuri luku verrattuna maamme asukaslukuun (5,5 miljoonaa v. 2018). Tämähän on kummallinen yhtälö: välineet parin löytämiseen ovat, mutta ihmiset elävät yhä suurenevassa määrin yksin.

Eräs suomalainen, jo iäkkäänpuoleinen ja paljon julkisuudessa ollut mieshenkilö, valitti yksinäisyyttään naistenlehdessä julkaistussa artikkelissa. Muistelin, kuinka olen vuosien, jopa vuosikymmenien ajan lukenut hänen naisseikkailuistaan. Meno oli ollut kovaa, ilmeisesti kysyntäkin oli ollut kiitettävää. Mikä meni sitten pieleen? Miksi hän on nyt yksin? - Muutama päivä sitten pohdiskelin aikuisten lasteni kanssa sitoutumiseen liittyviä asioita. Olimme samaa mieltä siitä, että hyvin moni avioliitossa/vakituisessa parisuhteessa elävä henkilö kohtaa liittonsa aikana jonkun, joka on puoleensavetävä, hyvännäköinen ja kiinnostunut tästä ihmisestä, joka on jo sattumoisin varattu. On hyvin inhimillistä, että toisen osapuolen ilmiselvä mielenkiinto imartelee ja houkuttelee. Sitten ollaankin siinä vaiheessa, että naimisissa oleva tai muutoin sitoutunut henkilö joutuu tekemään päätöksen, joka mahdollisesti muuttaa hänen elämänsä kokonaan - joko hyvään tai huonoon suuntaan. Tällaistahan ihmiselämä on, jatkuvaa päätösten tekoa. Joskus se on helpompaa: ok, otan mustan kahvin, en lattea - mutta joskus huomattavasti vaikeampaa.

Katsoin mielenkiinnolla ohjelman ”Tytöt Dubaissa”. Se kertoo kolmesta ruotsalaisnaisesta, jotka ovat lähteneet Dubaihin etsimään rahaa ja luksusta eli parempaa elämää. Yksi heistä toimi johtavassa asemassa, toinen elätti itsensä mallina ja some -tähtenä, kolmas työskenteli yökerhossa seuranpitäjänä. Kolmen vuoden kuluttua kukaan heistä ei ollut löytänyt aviopuolisoa (se oli yksi haave), ja aika kiinnostava ja silmiä avaava oli erään naisen kommentti asiaan. Hän nimittäin sanoi, että olisi helppoa, jos hänelläkin olisi perhe, joka etsisi hänelle kunnollisen aviomiehen kuten arabikulttuureissa yhä on tapana. Hän saisi tutustua tulevaan puolisoonsa sitten, kun asiaan kuuluvat muodollisuudet olisi hoidettu. Nainen jatkoi vielä ja sanoi, että oli vaikeaa löytää hyvää miestä, sydänsuruja kyllä riitti. Tämä naisen kommentti oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että olen joskus itsekin ajatellut - ja ääneen sanonut -, että vanhemmat voivat hyvinkin onnistua valitsemaan lapselleen paremman puolison kuin tämä itse. Erään ystävättäreni kanssa minulla oli tapana keskustella asiasta, päivitellä ja huokailla lasten seurustelukuvioita, ja molemmat olimme vakaasti sitä mieltä, että sillä elämänkokemuksella olisimme löytäneet lapsillemme parhaiten sopivat puolisot. Mutta arvatkaa, olisiko kukaan kuunnellut meitä?

"Laps`- tyhjät kätes`ihanat"

Sunnuntai 22.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Laps`- tyhjät kätes` ihanat

Olen joskus kuullut kertomuksen upporikkaasta miehestä, jolla oli ollut erityinen toive hautajaisiaan varten. Hän nimittäin halusi, että arkkuun laitettaisiin reiät siten, että hänen paljaat, tyhjät kätensä näkyisivät saattojoukolle. Tämän piti muistuttaa omaisia ja ystäviä siitä, ettei kukaan voi ottaa mitään mukaansa tuonpuoleiseen.

Joululaulussa sanotaan:”Me lahjat jaamme runsahat – laps`- tyhjät kätes` ihanat”. Saman laulun viimeisessä säkeistössä pohditaan sitä, että jos me veisimme lahjat tuolle seimen lapselle, niin meidän maallinen joulumme olisi alkua taivaalliselle joululle. Jos luopuisimme omastamme, antaisimme puutteen alaiselle, saisimme sydämiimme joulurauhan. Mutta miksi lapsen tyhjät kädet ovat niin ihanat? Koska ne ovat vielä viattomat? Ne eivät ole syyllistyneet mihinkään, ne eivät ole halunneet mitään, ne eivät ole torjuneet eivätkä satuttaneet ketään? Ne ovat puhtaat kädet. - Tämän joululaulun sanoittaja on Mauno Isola (1889-1945), maanviljelijä, joka harrasti runojen kirjoittamista ja kuorolaulua. Kuoron johtaja Martti Turunen sävelsi melodian Isolan kauniiseen runoon.

Tyhjän käden -symboliikkaa käytetään sekä kuvallisesti että sanallisesti. Kuinka tehokas vaikutus onkaan mainoksella, jossa pieni, resuinen lapsi ojentaa tyhjän kätensä pyytääkseen almua. Tällaisen kuvan viesti ei jätä ketään kylmäksi. Jos kuulemme, että joku tuli syntymäpäivätilaisuuteen ”tyhjin käsin”, se on mielestämme noloa ja huonoa käytöstä. - Tiesitkö muuten, että japanilainen termi ”karate” tarkoittaa ”tyhjää kättä”. Tällä sanalla viitataan aseettomiin kamppailulajeihin. Tyhjän eli aseettoman käden näyttäminen on ollut alkuna myös nykyisin käytössä olevalle kättelykulttuurille. Eli samalla, kun ojennat kätesi, näytät myös, ettei sinulla ole minkäänlaista asetta siinä. - Mutta jos puolestaan jollakulla on ”kädet täynnä” töitä, oivallamme heti, että kysymyksessä on ilmeisen toimelias ja pätevä henkilö.

Uskonnollisissa teksteissä ja maalauksissa ihminen tulee Jumalan eteen tyhjin käsin, jotta Hän voisi täyttää ne. Ajatuksena on, että jos kädet ovat jo ennestään täynnä, ihminen ei tarvitse sitä, mitä Jumala voi hänelle antaa.

                                       Tulet tyhjin käsin,

                                       poistut tyhjin käsin.

                                       Ja kahden olemattomuuden välissä

                                       olet kyllin hullu uskoaksesi,

                                       että omistat jotakin.

                                             (tuntematon)

Tuttavapiirissä oli menossa riitoja aiheuttava perinnönjako. Eräs asianosainen ihmetteli, kuinka jonkin tavaran tai asian omistaminen voi tulla niin tärkeäksi ihmiselle, jolla jo on kaikki tarvitsemansa. ”Eikö hän ymmärrä, että tavara jää tänne, kun me kuolemme. Emmehän me täältä mitään vie mukanamme.” - Tyhjät kädet ovat kauniit ja monimerkitykselliset. - ”Laps`- tyhjät kätes` ihanat”.

Al-Holin leiri täynnä vääriä ratkaisuja

Keskiviikko 18.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Olen kirjoittanut tämän blogi-tekstin viime toukokuussa, mutta koska se on nyt entistä ajankohtaisempi, päätin  julkaista sen uudestaan muutamalla tuoreella ajatuksella varustettuna.  

                               Punalesket ja Isis-vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

 Tässä vielä muutama uusi ajatus, joita viime päivien mediamyllerrys on aiheuttanut.

- Kaikki Isis-vaimot eivät suinkaan ole leskiä. Missä heidän miehensä ovat? Kun suomalainen nainen on aikoinaan tehnyt päätöksen lähteä ulkomaille elämään, olemaan ja tukemaan miehensä sotilaallista toimintaa, hän on tehnyt päätöksen, josta hän ei koskaan pääse eroon. Onko helpoin ratkaisu jäädä maahan, jonne hän on halunnut, ja jossa hän saa harrastaa islamin uskoa vapaasti (kuten eräs haastateltava ilmoitti)? Mikäli nainen tulee Suomeen, hänelle todennäköisesti luodaan uusi henkilöllisyys jossakin vaiheessa. Tästä huolimatta hän on koko loppuelämänsä Isis-vaimo, eikä pääse tästä stigmasta eroon. 

- Isis-vanhempien lapsi on syytön vanhempiensa tekemiin ratkaisuihin, mutta myös hän kantaa koko elämänsä ajan Isis-leimaa. Kukaan ei voi tietää, miten elämä sodan ja leirien keskellä on vaikuttanut lapsen mieleen. Suomen yhteiskunta on valmis hoitamaan, tukemaan ja antamaan monipuolista apua näille sotalapsille. Kuinka pitkälle apu auttaa, sitä emme voi tietää.

- Kun kysyin irakilaisen tuttavani kantaa tähän moniulotteiseen ongelmaan, hän vastasi (ennen kuin Suomen hallituksen mielipide oli selvillä), että naisten kansalaisuutta ei tulisi evätä, eikä estää heitä tulemasta takaisin Suomeen, mutta ei heitä tarvitse mennä hakemaan pois. He ovat aikoinaan tehneet oman ratkaisunsa. Hänen mielestään lapset tulisi hakea turvaan.

Kuinka löytää inhimillinen ratkaisu tilanteeseen, jonka on aiheuttanut epäinhimillinen, äärimmäisen raaka sota?

Muistisairaan rakkaus

Lauantai 14.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistisairaan rakkaus

Minulla on hyvin rakas ja läheinen ystävä. Hän on ollut tukenani monissa asioissa jo usean vuosikymmenen ajan. Hänelle saatoin soittaa, jos jokin asia ahdisti, ja yhdessä pystyimme keskustelemaan asioista, joita muille emme voineet kertoa. Tämän ystävän olemus on aina ollut lämmin ja rakastava.

Muutama vuosi sitten ystävälläni - olkoon hän tässä vaikka Aino - todettiin Alzheimerin tauti. Lääkitys hidasti sairauden etenemistä, mutta kolmen vuoden kuluttua läheisten oli pakko myöntää, että jokin hoivalaitos oli ainoa mahdollinen asumismuoto hänelle. Kotona oli yliväsynyt, Ainoa vanhempi aviomies, jolle ympärivuorokautinen sairaan hoitaminen oli jo liian rankkaa. Onneksi miellyttävä (yksityinen) hoivapaikka löytyi läheltä kotoa, ja Ainon mies sekä lapset pääsevät usein kyläilemään läheisensä luona. Myös minulle tuo paikka on lähellä, ja olenkin käynyt tapaamassa ystävääni viikoittain.

Aino oli ollut ahdistunut ja surullinen, sillä hänen oli vaikea sopeutua uuteen asumismuotoon. Uudet ja vanhat asiat menivät sekaisin, ja se lisäsi epävarmuutta ja huolta. Hän tunsi kuitenkin minut, halasimme tullen ja mennen, ja koska meillä on jo pitkä yhteinen historia, ymmärrän, mistä hän milloinkin puhuu, vaikka sanoja puuttuu, ja vuosikymmenet hyppivät mielessä polkkaa. Viimeksi käydessäni tapasin Ainon päiväkahvilla. Istahdin hänen seuraansa, ja hän rupesi vieraanvaraiseen tyyliinsä touhuamaan minulle kahvia ja voileipää, mutta luovutti, kun vakuutin jo juoneeni päiväkahvin. Ystäväni oli nyt hyvällä tuulella ja iloinen, mikä tuntui minusta ihanalta. Löytyihän siihen asiaan selityskin: uusi ihastus! Aino osoitti minulle miehen, joka istui toisessa huoneessa, kertoi tästä monenlaisia asioita ja erityisesti sen, että mies tahtoi seurustella hänen kanssaan. Ainolla oli kuitenkin esteensä, vaikka hän olikin selvästi innoissaan.

-Mitä sanoo äiti (joka on kuollut jo kauan, kauan sitten)?

-Mitä sanovat aikuiset lapset? Eivät varmaankaan pidä koko jutusta.

- Mitä sanoo oma aviomies? Tulihan se sieltä! Olinkin jo miettinyt, että onko aviomies hautautunut kokonaan jonnekin epämääräisten muistojen kasaan.

Pohdimme asiaa yhdessä. Minä ehdotin lopuksi, että Aino seuraisi tilannetta kaikessa rauhassa, eihän nyt ollut kiirettä mihinkään. Katsottaisiin, miten asiat etenevät, mitään vastauksia ei vielä tässä vaiheessa ollut tarpeellista antaa. - Vierailun kohokohta oli se, kun Aino tahtoi esitellä minut ihastukselleen. ”No, tässä tämä nyt on.” Niinpä oli. Mies tuntui olevan hyvin kartalla, jutteli lupsakasti, mutta mikäli minun havaintoni pitivät paikkansa, hän ei tiennyt olevansa rakastunut Ainoon. Helpotus sekin - vai onko? - Juttelin näistä kuvioista ystäväni kanssa, jonka mies sairastaa Alzheimerin tautia. Mies pärjää hyvin kotona, ulkoilee ja hoitaa kotiaskareita.

- Jos kuitenkin jossain vaiheessa tilanne on se, että mieheni on laitoksessa ja ihastuu siellä johonkin asukkaaseen, niin en minä siitä pahastuisi. Ajattelisin, että onpa hyvä, kun hänen elämässään on iloa ja jotakin, mitä odotella.

Olin hyvällä mielellä, kun palasin Ainon luota. Ulkona oli jo pimeä joulukuun iltapäivä, räntää roiski pitkin kasvoja, mutta minua hymyilytti. Aino oli pitkästä aikaa tyytyväinen ja iloinen, hän oli sama lämmin, empaattinen ystävä kuin ennenkin. Huoli ja murhe olivat hävinneet hänen elämästään, ja se oli helpottavaa huomata. Jos ihastuminen auttaa häntä viihtymään ja olemaan tyytyväinen, niin sehän on ihana asia. Onhan muistisairaallakin oikeus rakastaa.

Kirjailija Alice Munro on novellikokoelmassaan ”Viha, ystävyys ja rakkaus” käsitellyt myös muistisairautta. Kertomuksessa ”Karhu tuli vuorten takaa” tilanne on samantyyppinen kuin Ainon elämässä. Muistisairas vaimo ihastuu hoivakodissa toiseen asukkaaseen, ja naisen aviomies joutuu pohtimaan tilannetta päätyen hyväksymään asian. Munro kirjoittaa paljon omasta ja lähipiirin kokemuksista, joten on helppo uskoa, että hän on kohdannut elämässään kuvatun tapaisia tilanteita. Rakkaus ei tarvitse muistia.

Tositarina siitä, kuinka Suomen sää teki Ameerista raittiin

Maanantai 9.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Tositarina siitä, kuinka Suomen karu sää teki Ameerista raittiin

Olen tuntenut Ameerin - nimi muutettu - jo aika kauan aikaa. Hän tuli Suomeen joitakin vuosia sitten suuren pakolaisaallon mukana Irakista ja sai tilapäisasunnon Heikinharjun vastaanottokeskuksesta. Ameer on hyvä mies: rehellinen, työteliäs, kohtelias ja aina valmis auttamaan. Kerran sain puhelimeeni hänestä kuvan, joka oli otettu muutama vuosi aikaisemmin Irakissa. Siinä mies istui jossain ulkosalla pukeutuneena tyypilliseen arabiasuun, toisessa kädessään tupakka ja toisessa pieni snapsilasi. Kun ihmettelin lasia - eiväthän muslimit juo alkoholia! -, niin kuulin, että teoria ja käytäntö eivät tässäkään asiassa käy käsi kädessä. Eli alkoholia juodaan, mutta ei ihan julkisesti.

Ameerin perheeseen kuuluu useampi poika, ja he tekivät myös ryyppyreissunsa usein yhdessä. Kun veljekset kerran puolen yön aikaan palasivat kotiinsa enemmän tai vähemmän humalaisina, heidän äitinsä oli ottamassa heitä vastaan kotitalon ulko-ovella. Kun Ameer oli menossa sisään, äiti läimäytti häntä kasvoille moraalisaarnan saattelemana. Kertoessaan minulle tapauksesta Ameer oli sitä mieltä, että äiti teki aivan oikein yrittäessään saada poikasakin kuriin.

Heikinharjun vastaanottokeskuksessa asustelevat irakilaisnuorukaiset olivat tietoisia siitä, että vuosi oli vaihtumassa juuri nyt, kirpeän pakkaspäivän iltana. He päättivät yhdessä tuumin lähteä Oulun torille katsomaan, kuinka suomalaiset juhlisivat vuodenvaihdetta. Tungos olisi varmasti valtava, raketteja ammuttaisiin niin, että taivas olisi välillä ihan valoisa, ja ehkä olisi muutakin ohjelmaa, musiikkia, tanssia… Luvassa olisi siis mukavaa vaihtelua vastaanottokeskuksen junnaavaan arkeen. Pojat hyppäsivät iltamyöhällä bussiin ja ajoivat torille. Vastassa oli hyytävä, pimeä hiljaisuus. Missä kaikki ihmiset olivat? Minä oletan, että he olivat katsomassa televisiosta, kuinka Helsingin Kauppatorilla ammuttiin raketteja, ja kuinka siellä oli monenlaisia julkkiksia esiintymässä. Ehkä joku oululainen oli myös takapihallaan ampumassa lasten iloksi muutamia raketteja. Hämmentyneet nuorukaiset kaivoivat esiin omat eväänsä, ryypiskelivät aikansa, mutta kun pakkanen vain kiristyi kiristymistään, he päättivät palata takaisin vastaanottokeskukseen. Suunnitelmassa oli vain yksi hankaluus: linja-autot eivät kulkeneet yöllä uudenvuodenaattona.

Kohmeloinen, luita ja ytimiä myöten paleleva, pettynyt miesjoukko palasi myöhään takaisin majoitustiloihinsa. Ameer kertoi, että silloin hän päätti lopettaa juomisen kertaheitolla. Ja tämä päätös on pitänyt. En ole koskaan viitsinyt kysyä, mikä oli päätöksen perimmäinen syy. Ajatteliko Ameer ehkä, että Allah rankaisi heitä, ja sen vuoksi antoi kaiken mennä pieleen? Vai huomasiko hän, ettei alkoholi antanut hänelle mitään sellaista, jota ilman hän ei voisi olla? Vai oliko koko onneton ilta sellainen shokki, ettei alkoholi enää maistunut?

Olipa lopullinen syy mikä tahansa, Ameerille on ollut vain hyötyä siitä, että hän ja alkoholi ovat lähteneet omille teilleen. Ameerin juttua kuunnellessani mieleeni tuli, että suomalainen mies on niin tottunut täkäläiseen ilmastoon, ettei paukkupakkanenkaan saa häntä järkiinsä. Hankeen kuolleita meillä taitaa olla joka vuosi muutama.

Mitä me tästä opimme? Ehkä emme paljoakaan, ehkä kuitenkin jotakin. Ihmismieli on herkkä, ja mitä oudoimmat tapahtumat ja sattumukset voivat saada aikaan suuriakin, loppuiän kestäviä muutoksia.

Löysikö kirjailija vastauksen?

Sunnuntai 1.12.2019 - Pirkko Jurvelin

Löysikö kirjailija vastauksen?

Vihdoinkin sain luettavakseni Joel Haahtelan ”Adélen kysymyksen”. Levollista tekstiä, ei turhaa yrittämisen tuntua. Mies – jonka nimeä ei mainita teoksessa lainkaan – matkustaa eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan, onko tarina Adéle -nimisen pyhimyksen taustalla tosi. Onko kuitenkin käynyt niin, että yhdeksän vuosisataa ovat muokanneet tavallisen ihmisen elämästä ja onnettomuudesta pyhimykselle sopivan henkilöhistorian? Mies tutkii luostarin kammiossa 1100-luvun tapahtumia, ja samalla hän tutkii omaa menneisyyttään. Kuinka paljon lapsuuden tapahtumat vaikuttavat yksilön elämään ja sitä kautta edelleen omien lasten elämään? Mies ei pohdi ainoastaan historiaa ja omaa tarinaansa, vaan myös suhdettaan uskontoon. Kirjasta jäi muutama erityisen hieno kohta mieleeni, ja haluan jakaa ne tässä teidän kanssanne.

”Veli Paul pysähtyy risteykseen ja odottaa autojen ajavan ohi. Hän toteaa, että minun murheeni ovat tietysti ikäviä, mutta taidan olla varsin ankara ihminen, varsinkin itselleni, ja sehän on melko turhaa. Meidän tulee toki tehdä parhaamme, mutta sen jälkeen emme voi muuta kuin uskoutua Jumalan varaan. Murehtiminen on oikeastaan jumalanpilkkaa, tai ainakin se on Jumalan vähättelyä, sillä murehtimalla me yritämme anastaa vallan itsellemme, eikä se hänen kokemustensa mukaan onnistu kovin hyvin. Sitä paitsi murheet ovat ihmiselle lopulta hyväksi, koska ne saavat meidät kääntymään Jumalan puoleen, halusimme sitä tai emme (s. 64).”

”Veli Paul kävelee vieressäni ja sanoo, että on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen (s. 92).”

”Kohautan harteitani ja sanon, että Adélen ihmevoimasta liikkuu paljon kertomuksia. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, eräs vanha ystäväni koki täällä ihmeen, parantumisen, eikä se jätä minua rauhaan. Jos meidän kokemamme maailman rinnalla on voimia, joita emme käsitä. Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta me emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme pois ihmeen mahdollisuuden. Jos maailma ei olekaan pelkkää mekaniikkaa, eikä ihminen vain kvantteihin sidottu algoritmi. Jos Adéle putosi, koska halusi esittää meille kysymyksen yhdeksänsadan vuoden takaa (s. 122).”

Minua nolottaa tunnustaa, että minulle kävi juuri samalla tavalla kuin esimerkiksi muutamalle minun kirjani lukijalle: Oletin, että Haahtela ja kirjan etsiskelevä mies ovat yksi ja sama henkilö. No, ei ole. Yhdessä asiassa olin kuitenkin oikeilla jäljillä: Kirjan päähenkilö oli hyvin mietiskelevä - sanoisin ”etsivä” - jutellessaan veli Paulin kanssa uskontoon liittyvistä asioista. Sainkin tietää, että juuri tuohon aikaan Haahtela oli tekemässä omaa hengellistä ratkaisuaan, ja nykyisin hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.

Joku kirjan lukija sanoi vierastavansa teoksessa esiintyvää uskonnollisuutta. Minusta ”Adélen kysymykseen” voi tarttua rauhallisin mielin, sillä siinä esiintyvä pohdiskelu kuuluu romaanin tarinaan. - Kirjan mies etsii vastausta kysymykseen: Voiko ihmeitä tapahtua? Hän ei löydä yksiselitteistä vastausta, aika mahdotontahan se olisikin, kun Adélen putoamisesta kalliolta ja ihmeellisestä pelastumisesta on kulunut yhdeksänsataa vuotta. Päähenkilö löytää kuitenkin jotakin vielä arvokkaampaa: levollisen olon. Ehkä se on ihme.

Olen tukilakossa - ja pahoitan mieleni

Maanantai 25.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Suunnittelen tukilakkoa ja pahoitan mieleni

Suomi on sekaisin - no, ainakin pääkaupunkiseutu. Pientä tämä on kuitenkin vielä vuoden 1917 suurlakkoon verrattuna, jolloin SAJ määräsi aloitettavaksi yleislakon painostaakseen eduskuntaa hyväksymään SDP:n uuden hallitusohjelman. Vallankumouksellinen keskusneuvosto antoi lakon aloittamiselle loppusiunauksensa, ja se aloitettiin marraskuun 13.-14. välisenä yönä. Lakko saatiin loppumaan vasta (tai ”jo”, kun vertaa nykytilanteeseen) 19.11. Positiivisia seurauksia lakosta olivat kahdeksan tunnin työpäivät ja kunnallislisät, muut seuraukset tietolähteeni mukaan olivat vain negatiivisia. Vuoden 1917 lakon vuoksi menetettiin noin kaksi miljoonaa työpäivää. Saapa nähdä, lyödäänkö nyt uusi ennätys.

Minäkin ajattelin alkaa tukilakkoon: En vie enää roskia, en käy ruokakaupassa, laita ruokaa, pese pyykkiä, siivoa, organisoi…mutta kuntosalilla ja lenkillä käyn. Ja kun tuota aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin muutoin, otan ohjelmaan jälleen uimahallireissut. Tiedän, etten saa minkäänlaista palkankorotusta, vaikka lakkoilisin tappiin saakka, rahasta ei siis ole kyse. Toivon kuitenkin, että minun suurlakkoni herättää lähialueella hämmennystä ja ihmetystä ja varovaista tiedustelua (mielen)terveydestäni. Mikäli lakkoilen niin kauan, että parveke on lastattu täyteen jätteitä, eikä kynttelikköä enää näy, niin ehkä me osapuolet pääsemme lähentymään toisiamme ja saamme aikaan jonkinlaisen sovintoesityksen.

Minä niin pahoitin mieleni, kun luin viime lauantain Kalevasta opetusneuvos Leena Nissilän syntymäpäiväkirjoituksen (meinasin laittaa: muistotekstin, mutta eipä liioitella). Jo artikkelin otsikko ”Turha huolipuhe syö luottamusta opetukseen”sai pulssini kohoamaan. Viitatessaan siihen tosiasiaan, että oppilaiden osaamistaso suomalaisissa kouluissa heikkenee heikkenemistään - ja näin on jo jatkunut ties kuinka monen vuoden ajan - Nissilä käyttää sanoja turha huolipuhe. Toisin sanoen: Hän lyttää kaikki viime vuosien tutkimustulokset ja opetusalan ammattilaisten lausunnot, joiden mukaan (esim. Pisa-tutkimus) suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat laskeneet viime vuosien aikana. Samojen lähteiden mukaan suurin muutos on tapahtunut matematiikassa sekä tyttöjen ja poikien keskinäisissä osaamistasoissa (selkokielellä: tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin). ”Me emme kehitä koulutusta Pisa-tuloksia varten. Jos pärjäämme, niin hyvä, mutta kehitämme koulutusta oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmasta.” Eivätkö alati huononevat oppimistulokset sitten liity oppimisen näkökulmaan? Mitä Nissilä siis tarkoittaa ”oppimisen ja hyvinvoinnin näkökulmalla”? Se ei selviä tekstistä. Joka ikinen, joka on seurannut parin viime viikon aikana eri medioita, on tietoinen siitä, että suomalaislasten ja nuorten lisääntyvä masennus ja pahoinvointi alkaa olla jo suuri ongelma. Missä on Nissilän ”hyvinvoinnin näkökulma”?

Nissilä hehkuttaa kouluruokailua, koulujen kerho- ja harrastustoimintaa (onko sitä vielä?), vahvaa taiteen perusopetusta (?), kansalaisopistoja sekä erityisesti sitä, että ”Suomessa jokainen koulu on se paras koulu”. Tästäkin lauseesta minulle jää tyhjä kouraan. Ja mitä ihmettä hän tarkoittaa sanomalla: ”Olemme ainut maa, jossa ei tehdä tarkastuksia, vaan peruskoulu toteutetaan autonomisten toimijoiden verkostossa.” Voi, hyvänen aika! Tätäkö kannattaa mainostaa?

Tähän loppuun on vielä hyvä laittaa lainaus tammikuussa Educa -messuilla puhuneen Jussi Halla-ahon puheesta: ”Ongelmia on kaikilla koulutusasteilla. Peruskoulun oppimistulosten lasku ja yhä syvempi jako hyviin ja huonoihin kouluihin ovat kaikkien tiedossa. Virokin on mennyt Pisa-tuloksissa Suomen ohitse. Digilaitteiden käytön itsetarkoituksellisuus, opettajan heikko auktoriteetti ja erityisesti se, että koulusta pääsee pois luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria, joilla ei ole mahdollisuuksia selvitä minkäänlaisista jatko-opinnoista, ovat ongelmia, joihin perussuomalaiset puuttuisivat.”

Turhaa huolipuhetta?

Säbä - matsia katsomassa

Maanantai 18.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Säbä- matsissa

Kirjojen tekijä eli kirjoittaja joutuu silloin tällöin tilanteeseen, jossa hänen on tarinoitava asiasta, joka on hänelle täysin tuntematonta aluetta. Google on monesti mukava apuri, mutta se ei riitä läheskään aina, kuten ei tässä minunkaan tapauksessani. Nuorisoromaanissani on henkilö, joka pelaa salibandya eli säbää. Olin aluksi ajatellut lajiksi jalkapalloa, mutta asiantuntija-arvioiden mukaan (ns. ”kokemusasiantuntijat”) se on hieman vanhanaikaista, ainakin kohderyhmän ikäluokassa. Säbä olisi hyvä. Ok, kirjoitan säbästä. Siis mitä minä kirjoitan? Öööööö…. Jo pelkkä sana aiheuttaa aivoissani tyhjiön, ja katseeni lasittuu. Kirjoittaja paneutuu faktoihin googlessa, yrittää katsoa muutaman videon, mutta asia ja maailma sen ympärillä ei oikein aukea.

Aukenemattomuus johtuu varmasti ainakin osittain siitä, ettei tämän kirjoittaja ole koskaan ollut kiinnostunut KATSOMAAN urheilua. Joskus aikoinaan pakottauduin pesäpallokentän reunalle kannustamaan, kun lapseni harrastivat lajia. Kyllähän minä itse liikun mielelläni, lenkkeilen, käyn salilla, vesijuoksemassa, mutta että istuisin katsomaan toisten liikkumista, kiitos ei. No, sen verran voisin antaa periksi, että hyvin entisenä lapsivoimistelijana voisin ehkä katsella telinevoimistelua, ehkä.

Veera, jälkeläisteni hyvä ystävä, pelasti tilanteen. Hän on pelannut aikoinaan salibandya ja ollut melkoinen tekijäkin, koskapa hänet houkuteltiin Sveitsiin pelaamaan. Veera kutsui minut katsomaan Oulun parhaimman naisjoukkueen ”Rankkojen Ankkojen”(huippunimi!) ottelua Turun joukkuetta vastaan. Olihan sinne pakko raahautua. Mitäpä kirjoittaja ei tekisi laadun eteen jne. Kello oli kolme lauantaisena iltapäivänä, kun astuin sisään Kastellin monitoimitaloon. Minua nukutti kauheasti - kaamos ja kaikki. Ostimme liput (eläkeläisalennus, jostakin syystä ei tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttia), käden selkämykseen lyötiin leima (maapallo pelastuu, ei turhaa paperin tuhlausta), ja haimme istumapaikat pelihallista. Katsojia oli kohtuullisen vähän, joten valinnanvaraa oli. Kaivoin esiin lehtiön ja kynän, töihinhän tänne oli tultu.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomioni, oli se, että pelaajat olivat yllättävän pitkiä. Jostakin syystä oli olettanut, että nämä naiset ( 19+) olisivat jotain miniatyyrimallia, mutta ei toki. Veera sanoi muistavansa yhden naispelaajan, joka oli ollut pienikokoinen. Hänen valttinsa olikin ollut huomattava ketteryys. Mitä säbän pelaaminen sitten vaatii siinä vaiheessa, kun pelataan jo tavoitteellisesti? Hyvää fysiikkaa, pelisilmää, pallonkäsittelytaitoa, paneutumista, kaiken vapaa-ajan antamista, rahallista panostamista ja jossakin vaiheessa mahdollisesti ulkomaille muuttamista. Ei kannata edes kysyä, miksi pelaat, jos se vie sinulta kaiken. Koska se myös antaa kaiken.

Kysyin Veeralta, miten pelaaja selättää ne tappiot ja epäonnistumiset, joita joka tapauksessa tulee vastaan uran aikana. Veera kertoi, että hankalien asioiden käsittelyssä ryhmällä on merkittävä rooli. Yhdessä puhuttiin ja puhuttiin, käytiin asioita läpi, lohdutettiin, tsempattiin. Tämä kertoo varmasti paljon joukkuelajin luonteesta. Mieleeni tulee huipputason telinevoimistelija, joka jalka tai käsi lipsahtaa, ote horjahtaa ratkaisevalla hetkellä. Hän on yksin vastuussa koko tilanteesta.

Tunnelma hallissa oli niin kuin isommissa koitoksissa konsanaan. Joukkueilla oli omat alkurituaalinsa, musiikki pauhasi välillä valtavalla volyymillä, mailoja hakattiin kuuluvasti kannustuksen merkiksi, eikä valaistuksessa oltu watteja säästelty. Olin ottelun alussa täysin pihalla, ja se johtui osittain joukkueiden värikikkailusta. Miten ihmeessä Turun maalivahdilla oli samanvärinen asu (musta) kuin Oulun joukkueen pelaajilla? Sai siinä meikäläinen ihmetellä tovin, että miksi nuo pöljät yrittävät koko ajan saada palloa omaan maaliin. Muutaman kysymyksen jälkeen ymmärsin, että se musta-asuinen maalivahti olikin turkulainen. Ai, jaa, nyt selkis. Monta asiaa jäi varmasti vielä selkiämättä, mutta jotakin alkoi avautuakin, ja Veera lupasi, että häneltä voi aina kysyä lisää.

Muutama mieleeni jäänyt nippelitieto:

- ”höntsääminen” = pelataan huvin vuoksi, ei tosissaan

- pelaatko rightia vai leftiä = kumpi kätesi pitelee mailan alaosaa > Tämä on yksilöllistä. Leftin pelaajia on prosentuaalisesti enemmän, mutta minä totesin olevani right.

- kapteenin nauha = Joukkueen kapteenilla on nauha käsivarressaan. Vain hänellä on oikeus puhua tuomarille.

- alle 18- vuotiailla pelaajilla on suojalasipakko

- jollakin on ”paikka”= mahdollisuus tehdä maali

- filmaaminen = myös tämän lajin pelaajat ”filmaavat” eli esittävät loukkaantuneensa, vaikka niin ei ole käynyt

Kastellin monitoimitalon ulkopuolella jatkui kaamos, kun lähdin kävelemään kotiin. Huomasin kuitenkin, että oloni oli kummallisen virkeä. Olivatko hallin kirkkaat valot, kova musiikki, pelin seuraaminen tai uuden oppiminen vaikuttaneet vireystilaani? Kai siinä sitten jotakin erityistä on, pelaamisen ja urheilemisen seuraamisessa. Eiväthän miljoonat ja taas miljoonat ihmiset voi olla väärässä - vai mitä?

Muistaako solu?

Maanantai 11.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Muistaako solu?

Viime aikoina olen paristakin syystä joutunut pohtimaan kysymystä solumuistista. Ennen kuin jatkan, otetaan pieni kertaus (sanoo opettaja). Solut ovat niitä rakennuspalikoita, joista kaikki eliöt muodostuvat. Kaikissa soluissa tapahtuu aineenvaihduntaa, joka mahdollistaa niiden kasvun ja lisääntymisen. Monisoluisissa eliöissä solut voivat erikoistua erilaisiin tehtäviin ja muodostaa kudoksia (kiitos tiedosta, wikipedia). Mutta mitä sitten ovat geenit, ja liittyvätkö ne mitenkään asiaan? Käännytäänpä jälleen googlen puoleen: Geenit eli perintötekijät ovat solun tuman kromosomeissa sijaitsevia kemiallisessa mielessä deoksiribonukleiinihaposta eli DNA:sta muodostuvia biologisen informaation perusyksiköitä. Eli erittäin yksinkertaistettuna yhteenvetona voidaan sanoa, että solut sisältävät perintötekijämme. Ja sitten vielä lausahdus muistista: Nykytietämyksen mukaan ihmisen muistiin liittyvät tekijät sijaitsevat aivoissa.

Lähiomaiseni odottaa elinsiirtoa, ja minä olen - totta kai - googlaillut asiaa monella eri kielellä. Törmäsin juttuihin, joita olin osannut odottaa. Ne ovat tarinoita elinsiirteen saaneista henkilöistä (lähinnä on ollut kyse sydämensiirroista), joiden persoonallisuus on muuttunut huomattavasti leikkauksen jälkeen. Olen lukenut 58-vuotiaasta amerikkalaisesta miehestä, joka vietti epäterveellistä jet set- elämää, mutta josta leikkauksen jälkeen tuli himourheilija, joka liikuttui aina tietyn laulajan musiikkia kuunnellessaan. Mies sai selville luovuttajansa henkilöllisyyden, ja totesi viettävänsä samanlaista elämää musiikkimakuineen kuin luovuttaja eläessään.

8- vuotias poika sai murhatun lapsen sydämen ja kärsi toistuvista painajaisunista. Unien perusteella murhaaja saatiin kuitenkin kiinni.

Uuden sydämen saatuaan eräs nuori mies totesi himoitsevansa meksikolaista tulista ruokaa sekä olevansa yllättäen kiinnostunut erilaisten urheilulajien seuraamisesta. No, arvaatte tietysti, että nämä ominaisuudet olivat samat kuin sydämen luovuttaneella henkilöllä. Ja tässä vaiheessa tiedoksi se, että Yhdysvalloissa voi saada tietoonsa luovuttajan henkilöllisyyden, mutta Suomessa ei.

Näitä kertomuksia on paljon. Useimmissa tarinoissa joko ihmisen ruoka- tai vaikkapa musiikkimaku on muuttunut, on löytynyt uusia kiinnostuksen kohteita (samoja kuin luovuttajalla), seksuaalinen suuntautuminen on saattanut muuttua, ja usein myös elämäntavasta on tullut urheilullisempi (ilmeisesti lääkärin kehotuksesta).Wieniläisen sydänlääkärin Brigitte Brunzelin mukaan noin kuusi prosenttia uuden sydämensiirteen saaneista henkilöistä raportoi persoonallisuudenmuutoksista.

Näille ilmiöille on olemassa lukuisia selityksiä. Väitetään, että hylkimisenestolääkkeet ja raskaat anestesialääkkeet aiheuttavat tämän tyyppisiä haittavaikutuksia, puhutaan psyykkisen trauman aikaansaamista mielenmuutoksista sekä myös siitä, että anestesian aikana potilas on voinut kuulla henkilökunnan keskustelevan luovuttajasta.

On olemassa myös teoria solumuistista. Sen ovat kehittäneet Arizonan yliopiston psykologit, ja heidän mukaansa raportoidut persoonallisuudenmuutokset eivät voi johtua sattumasta. Näiden tutkijoiden mielestä siirteen mukana potilaalle siirtyy luovuttajan solumuistia, joka voi aktivoitua. Miksi näin tapahtuu vain joissakin tapauksista, siitä ei ole tietoa.

Jos elinsiirteen soluissa oleva muisti ja geenit periytyvät, niin onko mahdollista, että siirteen saaneen ja hänen puolisonsa jälkeläisellä olisi geenejä myös kolmannelta henkilöltä? Tätä kysymystä ei ole joko mietitty, tai sitten sitä ei ole tutkittu. En löytänyt minkäänlaisia viitteitä kysymykseen.

Mitä tapahtuu minun lähiomaiselleni sitten, kun hänellä on kehossaan vieraan henkilön soluja ja DNA:ta. Alkaako hän opiskella vimmatusti kieliä, rupeaako hän kasvissyöjäksi, tai ehkä kilpauinnista tulee hänen elämänsä huippujuttu? Kuka tietää? Lupaan raportoida tilanteen edistymisestä sitten, kun ollaan niin pitkällä.

Helppoja päätöksiä

Maanantai 4.11.2019 - Pirkko Jurvelin

Helppoja päätöksiä

Ostin juuri kahdet talvikengät netistä, lyhytvartiset ja pitkävartiset, punaiset ja mustat, naps, naps. Toiset kengät tulivat jo, toisia odotan vielä pari päivää. Helppoa ja nopeaa. Ostimme sohvan muutama vuosi sitten. Sopiva sattui silmään jo ensimmäisessä liikkeessä, taisipa olla ensimmäinen sohvamallikin, samoin kävi nojatuolin hankkiminen. Auton osto se vasta helppoa olikin! Poikani istui tietokoneen ääreen, ja minä luettelin tulevan menopelini vaadittavat ominaisuudet: pieni, neljä ovea, automaattivaihteet ja hyvä radio. Naps, naps, ja minä olin uuden auton omistaja. Mieheni tosin väitti, ettei autoa voi tuolla tavalla ostaa, mutta toki hän haki uuden ostokseni Jyväskylästä. Tuo auto on ollut minulla nyt useamman vuoden, sangen onnistunut hankinta. Helppo päätös.

Voinko syödä lihaa (ilmasto jne...)? No problem, en edes pidä lihasta juurikaan. No, oikeastaan kana on kyllä minun suosikkiruokaani. Voin siis syödä lihaa. Voinko enää lentää (ilmasto jne...)? En koe huonoa omaa tuntoa lomalennoistani. Vihdoinkin pääsen matkustamaan. Olen päättänyt, että sitten, kun esimerkiksi Trump ja Putin - sekä kaiken maailman muut yksityiskoneiden omistajat - lopettavat lentämisen ilmastoa säästääkseen, niin ehkä sitten minunkin on annettava periksi tässä asiassa. Uskon ja luotan siihen, ettei näin tapahdu koskaan. Voinko ostaa uusia vaatteita, vaikka vanhat ovat ihan käyttökelpoisia (ilmasto jne…)? Voin, koska...hmh...koska voin. Nämä päätökset eivät tuota minulle suurempaa päänvaivaa.

Voinko valehdella? En, en oikeastaan. En mielelläni kerro ”muunneltua totuutta” tai pistä juttuihin omiani, koska, no, koska se ei tunnu oikealta. Sen verran kai voin joustaa, että kehun jonkun leivonnaisia tai vaatteita tai muuta vastaavaa, vaikka ne eivät mielestäni olisi kauheasti kehumisen arvoisia. Mutta valehteleminen, ei kiitos.

Voinko varastaa? Ei, en minä voi varastaa, koska, niin, jonkinlainen sisäänkasvanut/kasvatettu arvomaailmani sanoo, ettei varastaminen ole oikein. Ehkä tämä on niitä minun ikäluokkani juttuja, vanhanaikaisen kasvatuksen tulos, tai sitten se saattaa olla vain jonkinlainen luonteenominaisuus. Tiukkapipoinen rehellisyys. Kun joudun tekemään päätöksiä tällaisissa asioissa, ne ovat helppoja, koska valinnanmahdollisuutta ei juurikaan ole.

Voinko tappaa ihmisen? En, en koskaan! Mutta jos joku uhkaa henkeäni? No, se on toinen tilanne. Sota on eri asia, koska silloin puolustetaan omaa maata ja kansaa, ja silloin tappaminen on velvollisuus. Tapa tai tule tapetuksi. Eihän siinä ole muuta mahdollisuutta. Vai onko? Entä inhimillisyys? Jos olen viranomainen, voinko lähettää turvapaikanhakijan takaisin hänen kotimaahansa, vaikka tiedän hänen olevan hengenvaarassa? Pitääkö minun totella lakia, vaikka tiedän sen olevan väärässä? Valitsenko kuuliaisuuden Suomen yhteiskunnalle, vai yritänkö saada ihmisen turvaan kaikkia mahdollisia keinoja käyttäen? Mitä minun pitää tehdä? Onko turvapaikan hakijan palauttaminen tässä tapauksessa tappamiseen rinnastettava teko?

Jos olisin syntynyt aikaisemmin ja asunut Natsi -Saksassa Hitlerin ollessa vallassa, miten olisin kohdellut juutalaisia naapureitani? Olisinko tervehtinyt heitä kuten aikaisemminkin, vaihtanut muutaman ystävällisen sanan ja kysellyt kuulumisia? Luultavasti olisin vältellyt heidän tapaamistaan, mennyt kadun toiselle puolelle, ettei minun olisi tarvinnut nähdä heitä. Mitä olisin tehnyt silloin, kun natsit olisivat tulleet pidättämään koko perheen, ja minulla olisi ollut aavistus siitä - huhut kulkivat -, mikä tuttavieni kohtalo tulisi olemaan? Olisinko huutanut ja puolustanut heitä? Olisinko vaatinut saada tietää, minne heidät viedään, että pääsisin tapaamaan heitä, vai olisinko pitänyt kotini oven tiukasti kiinni, peittänyt korvani kirkumiselta ja itkulta ja teeskennellyt, että Saksassa kaikki oli hyvin?

Arkiset päätökset voivat olla helppoja toisille - naps, naps - mutta joillekin pienemmänkin päätöksen tekeminen vaatii aikaa, sulattelua ja miettimistä (me hop,hop -ihmiset kutsumme tätä ilmiötä jahkailuksi). Joskus ei mikään aika riitä oikean vastauksen löytämiseen. Mitä minä silloin teen, jos ainoa mahdollisuus pelastaa itseni ja lähimmäiseni on varastaa, valehdella ja tappaa? Mitä minä teen?

Hiljaa hyvä tulee?

Keskiviikko 30.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Hiljaa hyvä tulee?

Hiljaa hyvä tulee. Ei oo hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

Ihanko tosi? Minä olen ”hop, hop!”- ja ”reippaasti eteenpäin”- ihminen, ja toisinaan tunnen ärtymystä, suorastaan suuttumusta, kun olen tekemisissä ”hiljaa hyvä tulee” -ihmisten kanssa. Kotioloissa on tuttua se, että istun eteisen tuolilla saappaat jalassa, toppatakki päällä, kintaat kädessä vilkuillen hermostuneesti kelloani. Olemme mieheni kanssa sopineet lähtöajan (pakko sopia, muuten istuisin iltaan asti), ja hän tiskaa keittiössä käsin astioita (tietysti meillä on astianpesukone, mutta mitä se tähän kuuluu?) yöpuku yllään, ja kun tiedostan nämä seikat, hiki tippuu otsaltani entistä karvaammin. En sano mitään, en. Rykäisen. Kolistelen tuoliani ja sieppaan käsilaukun isoäänisesti naulakosta, rukoilen Luojalta kärsivällisyyttä. Nousen tuolista, avaan oven ja kuulen mieheni sanovan:”Joko sinä olet menossa?”

Pidimme eilen pienimuotoisen suunnittelukokouksen ystävieni kanssa. Meillä on useiden kymmenien vuosien yhteinen työmenneisyys, monet yhteiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset. Nyt meistä oli alkanut tuntua siltä, että yhdessä voisimme saada aikaan aivan erilaisen, omannäköisen kirjan, joka (toivottavasti) herättäisi lukevan yleisön kiinnostuksen. Istuimme kaksi tuntia suunnitellen, pohdiskellen, puhuen. Huomasimme, että keskustelumme oli hedelmällistä, syntyi aivan uusia ideoita, uusia näköaloja, mahtavaa! Kunnes pääsimme aikatauluasioihin, ja silloin erilaiset kemiamme tulivat korostetusti esiin. ”Hiljaa hyvä tulee” - ihmiset olivat sitä mieltä, että juuri nyt emme ryhdy radikaalisti mihinkään. Pohdiskelemme, syventelemme, mietimme, haeskelemme ideoita, ja parhaassa tapauksessa laitamme jotain sähköpostiin. Tammikuussa voisimme palata asiaan. Kokouksemme päättyi hyvässä, positiivisessa hengessä, mutta minä tiedän, että voin kaikessa rauhassa unohtaa yhteisen kirjahankkeemme: siitä ei tule koskaan mitään.

Mika Waltari kirjoitti ”Sinuhe egyptiläisen” kolmessa kuukaudessa. Loistava kirja, kirjoitustahti on ollut maaninen, mutta kukaan ei voi sanoa, että kirja olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt sitä monta vuotta. Minna Rytisalo aloitti kirjansa ”Lempi” kirjoittamisen toukokuussa ja sai sen valmiiksi kesällä. Toki hän editoi kirjansa kahteen kertaan, mutta varsinainen kirjoitustahti on ollut ropsakka. Sitten on tietysti olemassa kirjailijoita, jotka kertovat ”työstäneensä” teostaan kahdeksasta kymmeneen vuotta. - Mitä ikinä sitten ”työstäminen” tarkoittaakaan. - Minulle tulee ainakin mieleeni, että käsikirjoitus on ollut koneella ja muistitikulla kymmenen vuoden ajan, ja kirjailija on palannut sen ääreen äärimmäisen harvoin, jos silloinkaan.

Onko hitaus arvo sinällään? Tarkoittaako hitaasti tehty samaa kuin hyvin tehty? Jos joku rakentaa omakotitaloa kymmenen vuotta, tuskin kukaan tulee kehumaan, että on se kyllä hyvin tehty, kun aikaakin on käytetty niin paljon. Ei, mieleen tulee, että ei tuo kaveri ole joutanut/jaksanut/viitsinyt rakentaa, kun on humputellut ulkomailla, tehnyt muita hommia ja harrastanut mukavampia juttuja. Ovatko harkitseminen, suunnitteleminen ja työstäminen peitenimiä sille tosiasialle, ettei henkilö jaksa paneutua tosissaan asiaan? Onko hyvin suunniteltu puoliksi tehty, vai onko se vain ajan tappamista ja työn sivuun siirtämistä? Kuka nämä sananlaskut on oikein keksinyt?

”Kiirettä ei oo, vaan joutua pittää.” Ai, jai, kun tämä sananlasku miellyttää minua. Se kuvaa niin jetsulleen minun ajatusmaailmaani. - En kuitenkaan halua väittää, että minun tapani ajatella olisi jotenkin parempi kuin toisten, ei toki. Jokainen elää ja toimii omalla tavallaan.

Ja täytyypä vielä loppuhuipennukseksi laittaa tähän sanonta, jonka Seppo Soittila kertoi eräässä haastattelussa, jossa oli puhe hämäläisten ominaispiirteestä eli hitaudesta: ”Meillä oli täällä 1918 kapinan aikaan valkoisten nopeasta etenemisestä sanonta, että ”kyllä ne niin nopeesti tuli, ettei meinannu keretä mielipilettään muuttaa”. - Sisällissodan lopputuloksenhan me tunnemme, ja hitaat hämäläisetkin selvisivät hyvin, kun tarpeen vaatiessa lisäsivät kierroksia ja jättivät jahkailun. M.o.t.

Kirjamessuilla Helsingissä

Lauantai 26.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Helsingin kirjamessuilla

Pitkästä aikaa – useamman vuoden tauon jälkeen – pääsin Helsingin kirjamessuille. Olin ihan täpinöissäni jo ennen matkaani, ja sen jälkeen vasta olinkin. Heti kymmenen jälkeen perjantai -aamuna astuin sisään messuhalliin Pasilassa. Ajankohta on tärkeä, sillä aamulla pöytien ääreen mahtuu vielä katselemaan ja tutkimaan kirjoja, iltapäivällä se on taistelun takana. Ja nyt tulee tärkeää sisäpiirin tietoa, joka jokaisen messuvieraan kannattaa painaa mieleensä: Minulla oli mukanani pieni vedettävä matkalaukku (sitä kokoa, jonka saa viedä lentokoneen matkustamoon), jota en suinkaan jättänyt naulakkoon, vaan joka seurasi mukanani hallin jokaiseen mutkaan, ravintolaan, kahvilaan ja luentotilaisuuteen. Kyllähän te ymmärrätte: laukkuun mahtuu paaaaaljon kirjoja, ja ne on helppo kuljettaa mukanaan. Muutama kateellinen huomauttikin minulle, että tuo on hyvä ajatus, mutta toisaalta täytyy myöntää, etten ollut ainoa lentolaukkua mukanani vetävä. Siis: vedettävä matkalaukku on paras selviytymiskeino kyseisessä tilaisuudessa, ellei sitten mukana ole omaa kulia (= henkilö, joka tekee puolestasi ruumiillisen työn).

Kirjamessujen finanssipuolta tarkastellessaan vierailija huomioi kaksi asiaa: 1. ravintolapuoli on aivan ylihinnoiteltua (vrt. lentokenttien vesipullot) ja 2. kirjoja saa lähes ilmaiseksi. Jälkimmäinen aiheutti meikäläisessä pienoisen hulluuskohtauksen, sillä halusin HETI ostaa KAIKKI kirjat, jotka maksoivat 2-5 euroa, ja seuraavaksi halusin ostaa KAIKKI kirjat, jotka maksoivat vain 10 euroa. Hulluuskohtausta hillitsi vain se tosiasia, ettei lentolaukkuun loppujen lopuksi kuitenkaan mahdu kovin paljon teoksia, olivatpa ne sitten kuinka edullisia hyvänsä. Tämän asian tiedostaminen voisi aiheuttaa helposti itkupotkuraivarin, mutta onneksi messuhallin ilmapiiri oli sen verran henkevä, että minun oli tyydyttävä vain kestämään tämä kauhistuttava vääryys.

Kirjamessujen yhteydessä on myös viini- ja ruokamessut. Tämä on todella kätevästi ajateltu, sillä pistäydyin useamman kerran päivän aikana napostelemaan maistiaisia, ja taas jaksoi. Toisaalta itkupotkuraivarilta oli vaikea välttyä tälläkään messuosastolla, sillä olisin välttämättä halunnut ostaa muutaman purkin sitä ihanasti valmistettua espanjalaistyylistä munakoiso -kurpitsasäilykettä, puhumattakaan niistä kalajutuista. Entäpä sitten ne aivan ihanat kattilankannet (silikonia, kestävät - 40:tä asteesta +200:n asteen lämpötilaeroja, erilaisia kasvisaiheisia malleja, eri kokoja….TAHTOO!). Kyllähän maalaistytön pää oli aivan pyörryksissä.

Välillä minun piti käydä levähtämässä eli kuuntelin lyhytluennon ”Kahden sukupolven sotakirjailijat”. Keskustelemassa olivat Kristian Kosonen (”Isku Tornioon”) ja Esa Sirén (”Kompakkajoen sissipartio”). Sana ”Tornio” veti minua tietysti kuuntelemaan, ja toisaalta myös se, että kyseinen aihe on tullut itselleni tutuksi silloin, kun kirjoitin Irja Juneksen elämäntarinaa ”Rajalta rajalle” (ei myynnissä). Kirjojen sisältöön ei paljon kajottu ihan taktisista syistä, mutta oli todella mielenkiintoista kuunnella molempien kirjoittajien tavoista työskennellä, henkilöhahmojen ja henkilöiden ryhmädynamiikan luomisesta ja muista luovaan kirjoittamiseen liittyvistä asioista. Kummallakaan miehistä ei ole minkäänlaista kirjoittajakoulutusta, molemmilla sitäkin enemmän urheilu- ja valmentajakokemusta. Olisin kuunnellut kauemminkin, sillä puoli tuntia vilahti kovin äkkiä.

Kuuntelin vierestä, kuinka eräs messuvieras kysyi kirjakauppiaalta, miltä tilaisuus on vaikuttanut tähän asti. ” Täällä on ollut jo nyt todella paljon ihmisiä, he ovat hyväntuulisia ja haluavat ostaa kirjoja”, tämä vastasi hymyillen. Minullekin tuli hyvä mieli tuon kuultuani. Eläköön kirja! Väliin yritti kyllä mieleeni hiipiä pienoinen epäilys. Kannattaako kirjoittaa uusia kirjoja? Kuka niitä lukee, kun entisiäkin, mahtavia, ihania, viisaita, viihdyttäviä, upeita teoksia on niin paljon? - Kirjamessuvierailuni kesti lähes seitsemän tuntia, ruoka- ja kahvitauot mukaan laskettuina. Sitten olikin jo lähdettävä kohti Pasilan asemaa. Vaikka olin todella väsynyt, olo oli mahtava. Kirjamessut, kyllä kiitos!

Pyörittelen päässäni ideoita, hylkään ja hyväksyn, laitan syrjemmälle odottamaan, innostun ja toppuuttelen itseäni. Maanantaina tulevat kirjasiskot luokseni kokoukseen. Nyt ei keskustellakaan mistään valmiista kirjasta, vaan siitä uudesta, jonka me aiomme kirjoittaa yhdessä. Olen niin innostunut! Ei kai kirjoja sittenkään ole vielä liikaa?

Vapaaehtoisena Valamon luostarissa

Sunnuntai 20.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Vapaaehtoistöissä Valamossa

Siitä on jo useampi vuosi aikaa, kun hetken päähänpistosta ilmoittauduin Valamon luostariin Torsti Lehtisen vetämälle filosofian kurssille. Lehtinen oli uusi tuttavuus, enkä kyllä ollut aikaisemmin perehtynyt erityisemmin filosofiaankaan. Tuon kesän jälkeen olen käynyt Valamossa kursseilla muutaman kerran ja monena kesänä olen ollut siellä vapaaehtoistöissä aina kaksi viikkoa kerrallaan. - Hetkinen, Pirkko, etkö sinä olekaan luterilainen? Olen toki, ja niin ovat myös useimmat muut vapaaehtoiset Valamossa. Miksi ihmeessä sitten ortodoksinen Valamo? Niin, sitä ei ole helppo selittää. Syitä löytyy varmasti useita, mutta suurin niistä lienee se, että luostarin alueella vallitseva tunnelma on erityinen, sekä turistit että työntekijät tietävät olevansa paikassa, jonka olemassaolon tarkoitus on Jumalan palveleminen.

Olen tehnyt töitä sekä portilla oppaana että vetänyt opastettuja kierroksia, joita varten olen joutunut pänttäämään valtavasti läksyjä sekä suomeksi että saksaksi. Koska ortodoksinen kulttuuri kaikkineen ei ole minulle luontaisesti tuttu, siihen perehtyminen on ollut antoisa ja vaativa matka.

Porttioppaan tehtävänä on toivottaa vierailijat tervetulleeksi ja kertoa heille alueen tapahtumista, tavoista ja paikoista. Tämä homma on ollut mielestäni helppo, ainoastaan venäjän kielen taitoa olen kaivannut, mutta sepä ei niin äkikseltään ole hankittavissa. Siis muuten homma on ollut ihan mukavaa, mutta ne hellepäivät aiheuttivat päänsärkyä. Luostarialueella on omat sääntönsä, tietysti. Hartiat ja polvet pitää olla peitettyinä, kirkossa jumalanpalveluksen aikana mielellään myös hiukset, koiria ei alueelle saa tuoda, no siinäpä ne tärkeimmät olivatkin. Mutta kyllähän näistä nousi iso poru monta kertaa. Jakelin auliisti kietaisuhameita ja huiveja niin miehille kuin naisillekin, kerroin heille säännöistä (jotka olivat selvästi näkyvillä), ja otin vastaan ystävällisiä hymyjä, suuttumista, haukkuja ja monenlaisia selityksiä. Niin, olihan siellä alueella kuljeskellut muutama nainen bikineissäkin. Muutaman kerran otin koiran hoitooni opaskojun viereen.

Opastettujen kierrosten vetäminen on todella vaativaa, mutta myös mielenkiintoista. Oppaan mielestä on mukavaa, kun ihmiset esittävät kysymyksiä, mutta me suomalaiset emme juuri niitä tee. Minun kurkkuani kuivasi monta kertaa, kun vedin tunnin kierroksen ollen yksin äänessä koko ajan (ja kaiken lisäksi sain neuvon, ettei vesipullo saa olla näkyvillä). Saksalaiset esittivät kysymyksiä, kysyivät myös oppaan henkilökohtaisia asioita, ja kerran jouduin jopa vastaamaan kysymykseen, mistä minun kenkäni olivat peräisin, kun ne olivat niin kivat (saksalaiset Riekerin kengät!). Kielitaitoni oli myös välillä kovalla koetuksella, kun yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan ikoneista ja niiden symboliikasta. Sana ”käärinliina” oli hukassa, kun puhuin asiasta ensimmäisen kerran (ei tainnut tulla yliopisto-opintojen aikana puheeksi), mutta fiksut saksalaiset tiesivät oitis, mitä tarkoitin, ja minä opin uuden sanan. - Ja sitten oli tämä meille outo tippi -kulttuuri. Kerroin heti kierroksen alussa, että olen vapaaehtoistyöntekijä (etteivät odota liikoja meikäläiseltä). Silloin tällöin kierroksen päätyttyä joku saksalainen laittoi setelin tai kolikon kouraani. Nolostuin aina ja sanoin, että olen vapaaehtoinen, enkä tarvitse mitään, mutta eräskin mies sanoi, että laita se kiertämään. Niinpä ostin Valamon kaupasta jotakin. Eipä minulle ole ennen tippiä annettu – uusi kokemus sekin.

Ehkä mieleenpainuvin ryhmä, jota opastin, koostui kehitysvammaisista ja mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista ja aikuisista. Tämä ryhmä tuli ylimääräisenä ohjelmaan, ja meitä oppaita sattui olemaan paikalla kolme. Miehiä oli kaksi, ja he sanoivat ”ei kiitos”. Minä sanoin, että sopii hyvin, koska ajattelin, että olenhan opettajana ollut tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa. Kun menin ryhmän luokse, luokseni tuli heti nuori nainen ja sanoi, että hänen siskonsa on kuollut. ”Tiedätkö, minunkin siskoni on kuollut. Minä ymmärrän, kuinka surullinen sinä olet.” Me halasimme toisiamme ja kumpaakin itketti. - Vedin kierroksen lyhennettynä ja kaikin tavoin yksinkertaisemmin kuin yleensä. Kun olimme uuden kirkon pienessä osassa (ns. ”kesäkirkko”), osoitin erityisen suurta kastemaljaa ja kerroin, että ortodoksisessa kasteessa lapsi laitetaan kokonaan tuohon isoon kastemaljaan. Silloin eräs ryhmässä oleva nainen parkaisi isoon ääneen, että lapsihan hukkuu. Rauhoittelin häntä ja sanoin, että kaikki huolehtivat vauvan hyvinvoinnista. - Seuraavana päivänä sain kuulla useamman kerran kiitosta siitä, kuinka olin huolehtinut ryhmästä. Se tuntui todella hyvältä ja tuli sellainen tunne, että olen osannut tehdä jotakin.

Valamon luostari Heinävedellä on jotakin aivan erityistä Suomessa. Vierailuun kannattaa varata aikaa, opaskierros kestää vain tunnin, ja kun sen kuuntelee, paikan historiasta saa hyvän käsityksen. Tarjolla oleva ruoka on niin hyvää, ettei muualle tarvitse mennä syömään (kannattaa vain yrittää välttää keskipäivän tienoon ruuhkaisimpia aikoja). Jos Valamoon menee kesäkuussa tai elokuussa, niin pääsee kokemaan myös luostarin rauhaa.

Elämän buffet libre

Lauantai 12.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Elämän buffet libre

Kun kävelen Fuengirolan rantakatua pitkin, näen kadun toisella puolella ravintoloiden, pitserioiden ja kahviloiden loputtoman ketjun. ”Buffet libre” on tullut tutuksi, ja olen tähän asti sivuuttanut paikan sen kummempia miettimättä, mutta jostakin syystä eilen ravintolan nimi toi mieleeni ajatuksen elämän noutopöydästä.

Minun ukkini oli pienen maalaistalon poika, joka vaatimattomista kotioloista huolimatta opiskeli aluksi opettajaksi ja myöhemmin jatko-opintoja suoritettuaan toimi seminaarin rehtorina. Kodin tarjoama ruoka oli yksinkertaista, suuri osa siitä oli joko itse tuotettua tai ainakin lähiympäristön kasvattamaa. Perheen ja silloisen elinyhteisön henkisen ajatustavan ja ilmapiirin voi helposti kiteyttää kolmeen sanaan: koti, uskonto ja isänmaa. Elämä oli valmiiksi normitettua, selkeää, lähes ennalta arvattavaa, yhteisön tarpeet ja vaatimukset olivat tärkeämpiä kuin yksittäisen henkilön toiveet.

Minun isäni kasvoi myös aika lailla samojen normien parissa, mutta ehkä syynä oli sota – tai mikä sitten lienee-, mutta arvot liberalisoituivat, yhteiskunta alkoi muuttua. Ei toki liikaa, mutta ihan selvästi kumminkin. Ukkini oli tästä huolissaan, mutta ilmaisi mielipiteensä rauhallisesti. Voisin melkein sanoa, että kolmesta entisestä ”pääarvosta” oli jäljellä nuoruudessani enää kaksi, sillä uskonto ei ollut kodissamme kovinkaan suuresti esillä. Maailma oli avartunut, minäkin lähdin vuodeksi Saksaan, opin ja näin paljon sellaista, mikä olisi muuten jäänyt kokematta. - Ruokapöydän antimet olivat lapsuudessani edelleen vaatimattomat, perunat ja ruskea kastike olivat minun herkkuani. Vasta aikuisiällä minä ja muut ikäiseni pääsimme tutustumaan ranskalaisiin, hotdoggeihin ja ties mihin sushiin. Vaikka maailma muuttui ympärillä koko ajan, vauhti ei ollut vielä päätä huimaavaa, koti, perhe ja ympäröivä yhteiskunta oli se perusta, johon saatoin turvata, ja josta minulla ei ollut kovin suurta tarvetta irtautua. Olin yksilö turvallisessa yhteisössä.

Minun lapseni ovat jo päässeet maistelemaan herkkuja elämän jatkuvasti laajenevasta noutopöydästä. Mitään ei puutu, kaikki on vapaasti valittavissa. Nuori EU-kansalainen voi valita kielen ja maan ja tarpeen tullen - kun vaihtelunhalu käy suureksi, elämä tuntuu tylsältä, tai uudet haasteet kutsuvat - muuttaa toisen tai kummankin. Rajat ovat vapaat. Henkisyyden ja hengellisyyden kanssa on samoin: kristinusko, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus, uskonnottomuus, monenlaiset filosofiat, kaikkea on tarjolla runsain mitoin. Samoin on poliittisten aatteiden kanssa: Voit valita yhden, mutta voit myös dipata sitä muiden näkemysten kastikkeeseen. Seksuaalisuus on monivivahteisempaa kuin tällainen vanhemmanpuoleinen ihminen osaa kuvitellakaan, ja kehoaan voi muokata monella tavalla ollakseen täydellisen kaunis tai järkyttävän pelottava. Tieto hyvästä ja pahasta kulkee äärettömän nopeasti, ihminen näkee ja kuulee asioita kaukaisista maista, ja tuntuu siltä, että kaikki tämä tieto koskettaa juuri sinua, ja juuri sinun on reagoitava siihen.

Minä rakastan noutopöytiä. Ennen kuin alan syödä, käyn tarkastamassa valikoiman, etenkin jälkiruokapöytä on kiinnostava. Ja sitten nauttimaan! Yritän maistella kaikkea vähän, että jaksaisin kokeilla mahdollisimman monta lajia. Kuitenkin usein käy niin, että jälkiruokapöydän kohdalla olo on jo aika turtunut. Mahassa alkaa kiertää (oliko sittenkin jossakin gluteenia?), väsyttää, melkein oksettaa. Huokaisen hiukan ja päätän ryhdistäytyä: tänne on tultu ja tästä on maksettu, on pakko jaksaa vielä vähän. - Raahaudun kotiin ja heittäydyn sängylle. Vannon, että seuraavaan buffet-koettelemukseen on pitkä aika. On se niin rankkaa.

Ajattelen nuorten pahoinvointia tässä buffet libre -yhteiskunnassa, ja minun käy heitä sääliksi. Vaikka tietenkään tämä valinnan mahdollisuuksien ähky - siunaus ja kirous - ei lopultakaan kosketa kovin suurta ihmisjoukkoa. Se ei kosketa esimerkiksi niitä Afrikasta paperittomana Espanjaan tulleita mustia nuoria miehiä, jotka myyvät kenkiä, laukkuja ja aurinkolaseja Fuengirolan kaduilla niin kauan, kunnes huhu poliisin saapumisesta paikalle saa heidät pakkaamaan tavaransa. Elämän buffet libre ei ole tarjolla kaikille.

Miehiä kloonaukseen

Maanantai 7.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Miehiä kloonaukseen

Olin ystäväni kanssa syömässä kiinalaisessa ravintolassa, ja kun oli vielä kaiken lisäksi pyhäpäivä ja espanjalaisittain muutenkin hitaampi meno, niin meillähän oli aikaa jutella. Muun juttelun lomassa Lea kertoi minulle pariskunnasta, jonka olin tavannut ihan pikaisesti. Heillä oli kuulemma kaikkia muita huolia paitsi taloudellisia. Vaimon terveyden oli vienyt home niin, että hän oli joutunut opettelemaan elämisen ja olemisen ihan alusta alkaen. ”Nyt minä voin omistautua hoitamaan vaimoani”, oli mies sanonut ystävälleni.

- Kuulit varmasti väärin, minä väitin. - Sanoiko mies todellakin niin?

Kun Lea vakuutti näin olevan, minä tuumasin, että tuollaisia miehiä pitäisi voida kloonata. Nauroimme makeasti, ja kloonaus -jutusta tuli meille yhteinen vitsi.

Me molemmat tunnemme täällä miellyttävän avioparin, enkä ole voinut olla huomaamatta, että vaimo on näkövammainen. Nyt kuulin, että hänellä on todettu myös muistisairaus. Lea oli jutellut aviomiehen kanssa ja osoittanut myötätuntonsa tilanteen johdosta: mieshän oli kovin kiinni vaimonsa hoitamisessa, ja toivottavasti hän sai apua, ettei uupuisi. Aviomies oli hymyillyt ja sanonut, ettei hän kokenut tilannetta lainkaan sellaisena kuin Lea siitä puhui, vaikkakin tosiasiat pitivät paikkansa. Miehen mielestä he elivät hyvää, rikasta arkea. Tämän kuullessani totesin ystävälleni, että siinä oli toinen mies kloonauslistallemme.

Tänään kävin juomassa nimipäiväkahvit seurakuntakeskuksessa ja samalla lainasin myös lukemista. Yritin houkutella Timoa valokuvamalliksi facebook -päivitystäni varten, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Käski ottaa kuvia paremmista ihmisistä (hän on entinen alkoholisti). Se kuva jäi sitten ottamatta, mutta oli mukava jutella muuten vain. Lähtiessäni kuulin sattumalta seuraavanlaisen keskustelun:

- Miten ihmeessä sinä pysyt niin hyvässä kunnossa? nainen tiedusteli mieheltä. Mies yskähteli vähän hämillään ja hymyili. Sitten hän kääntyi vieressään olevan vaimonsa puoleen ja sanoi:

- Kyllä se on tämän minun vaimoni ansiota. - Mieleeni tuli heti, että tuossa oli jo kolmas mies Lean ja minun kloonilistalle.

Nyt joku sanoo, että mitä ihmeellistä siinä on, jos mies huolehtii vaimostaan jopa niin, että se on hänen elämänsä tärkein tehtävä. Eihän sen suinkaan pitäisikään olla ihme, mutta minä olen joka tapauksessa joutunut toteamaan sen - pitkän elämänkokemuksen myötä -, että huolehtija ja omistautuja on yleensä nainen. Vai johtuuko tämä toteamus siitä, että naiset elävät tilastollisesti kauemmin ja terveempinä, joten he luonnostaan joutuvat hoitajan rooliin? Olipa niin tai näin, jään mielenkiinnolla odottamaan, täydentyykö kloonauslistani tulevaisuudessa. Millaisia kokemuksia sinulla, lukijani, on?

Onko ihmisellä parasta ennen-päiväystä?

Torstai 3.10.2019 - Pirkko Jurvelin

Mikä on ihmisen ”parasta ennen” päiväys?

Minun pääkoppani on ollut kovassa ilotulituksessa, kun olen laatinut lupaamaani artikkelia eläkeläisten töissä käynnistä. Väliin olen alkanut uskoa, että eläkeläisen paikka on lastenlasten luona ja vapaaehtoistyön parissa, ja sitten taas joku on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että työelämä on ihan must. No, juttu on nyt valmis, ja tilaajat tykkäsivät siitä.

Asia on kuitenkin niin, ettei aihe ole jättänyt minua rauhaan, vaikka artikkeli onkin tehty. Tulin näet huomanneeksi sellaisen seikan, että sekä huippupoliitikkojen (joukossa maiden päämiehiä kuten Trump, Putin, Niinistö…) ja huippuosaajien joukosta löytyy runsain mitoin ihmisiä, jotka ovat...hmh...varttuneessa iässä. Kukaan ei kuitenkaan huomauta, että heidän parasta ennen -päiväyksensä on jo ohi, ja että tuote laitetaan roskiin tai myydään alella. Päinvastoin.

Ostin lentokentältä uusimman Viva -lehden (terveisiä Fuengirolasta: aurinko paistaa, plus- asteita 30 - jos kiinnostaa) ja löysin siitä ilokseni artikkelin työssä käyvistä eläkeläisistä. Asko Hämäläinen, 80, on nuohooja ja tekee töitä noin neljänä päivänä viikossa, Yrjö Liehunen, 87, työskentelee itse perustamassaan rakennusliikkeessä ja Pirjo Vainikainen, 79, jatkaa tarjoilijan töitä keikkatyöntekijänä pitopalveluyrityksessä. He kaikki ovat luonnollisesti kohtuullisen hyväkuntoisia voidakseen työskennellä omilla aloillaan, mutta tuleepa mieleen myös sellainen ajatus, että aktiivinen elämä on pitänyt heidät fyysisesti ja psyykkisesti hyvässä kunnossa. - Jostakin luin, että Ruotsin seniorit ovat kaikkein aktiivisimpia työntekijöitä Euroopassa, ja Saksassakin jo joka kahdestoista eläkeläinen on ansiotyössä. Suomen tilanteesta löysin tiedon, jonka mukaan joka kymmenes 63-67- vuotias eläkeläinen käy töissä.

Olin uima-altaalla, kun puhelimeni soi. Soittaja oli hyvä nuoruudenystävä, jolla oli asiaakin, mutta kun asia oli selvitetty, keskustelumme jatkui vielä pitkään. Hän oli jäänyt eläkkeelle useampi vuosi sitten ja kertoi, ettei aika oikein tahtonut kulua pienellä paikkakunnalla. Lapset perheineen asuivat kaukana, ja vaimokin oli paljon poissa huolehtimassa lapsenlapsista. Ymmärsin turhautumisen, ja puhuimme siitä, kuinka suuri muutos työelämästä pois jääminen voi olla. Keskustelimme myös ruskasta, pimeydestä ja masennuksesta.

Löysin uutisen (kiitos, Mr/Mrs Google), jossa kerrotaan Rautalammella asuvasta Eila Kaijärvi-Pekkolasta. Hän perusti 67- vuotiaana yrityksen nimeltä Senioriosaajat ky. Hän on enimmillään maksanut palkkaa 17:lle työntekijälle. Yritys tarjoaa apua esimerkiksi ruuanlaittoon, lumitöihin, siivoukseen tai vaikka juttuseuraa asiakkaille.

Olin eilen kirjoittanut tämän blogin valmiiksi, mutta onnekseni rupesin vielä tänään hakemaan tietoa asioista, ja löysin tämän uutisen Senioriosaajista. Päätin kuitenkin, etten muuta aiemmin kirjoittamani tekstin loppuosaa, ja tässä se sitten tulee:

Tiedättekö, miten vuokratyöfirma toimii? En minäkään, mutta käsittääkseni homma menee niin, että työntekijä ilmoittaa firmalle, mitä osaa, haluaa tehdä, milloin ja missä. Jotain tuohon malliin. Nyt toivon, että joku fiksu ja osaava perustaisi vuokratyöfirman eläkeläisille, ja sellainen, joka haluaa vielä eläkeiässäkin käyttää erityisosaamistaan voisi tarjoutua työnhakijaksi tuonne. Onhan ihan valtava bisnesidea! Eikö? No kannattaa sitä ainakin harkita. Minä ilmoittaudun heti mukaan, kunhan pääsen täältä Espanjasta sinne ankeaan pimeyteen. Olisi tosi kiva antaa vaikka yksityisopetusta kielissä pienryhmille tai yksityisille henkilöille, valmentaa kokeisiin… Ja vaikka mitä! Mutta välillä pitää päästä aurinkoon.

Olinhan siellä minäkin - kokemus Nälkäpäivä-kerääjänä

Lauantai 28.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Olinhan siellä minäkin – kokemus Nälkäpäivä -kerääjänä

Kävelin kaupungin keskustassa ja totesin, että jälleen on tullut syksy, ja SPR:n Nälkäpäivä -keräyksen aika. Idean äiti on pälkäneläinen Mailis Korhonen, joka keksi toteuttaa keräyksen ensin kotipaikkakunnallaan vuonna 1980, josta tämä hieno ajatus levisi koko Suomeen.

Muistan, kuinka aikoinaan meillä koulussa oli Nälkäpäivänä tarjolla kevyempää (=halvempaa) ruokaa, ja mikäli minä oikein ymmärsin, kunnalta kouluruokailusta säästynyt summa meni keräykseen. Toivottavasti ymmärsin oikein. Ajatuksena oli varmasti myös konkreettisesti osoittaa sekä oppilaille että henkilökunnalle, että jossakin päin maailmaa lounaan jälkeen saattaa jäädä nälkä. No, tuosta tavasta on sittemmin luovuttu. Myöskin keräyksen kohteet ovat muuttuneet - avuntarve voi olla muutakin kuin ruuan puutetta -, ja apua annetaan nykyisin sinne, missä hätä on kulloinkin suurin. Osa avusta menee ulkomaille, osa kotimaahan.

Olin jäänyt eläkkeelle, ja nuorin tyttäreni, joka oli erittäin innostunut vapaaehtoistyöstä, pyysi minua kaverikseen Nälkäpäivä -keräykseen. Hän ei kuulemma halunnut mennä yksin (kuopus!). No, mikäpä siinä, aate oli hyvä, ja minulla oli aikaa, ja eikö vanhempien velvollisuus ole tukea lastensa harrastuksia? Emme saaneet itse valita keräyspaikkaa, vaan meidät vietiin Oulujoen toiselle puolelle erään marketin eteen. Keräysaika kestäisi meidän osaltamme neljä tuntia, ja sitten auto hakisi meidät pois.

Asetuimme ulko-ovien molemmille puolille ja liimasimme kestohymyn kasvoillemme. Emme olleet hyökkääviä vaan ystävällisiä ja sosiaalisia - ainakin oletan niin. Tuuli oli kylmä, ja välillä piti käydä lämmittelemässä kaupan tuulikaapissa. Minulla oli monta mukavaa juttutuokiota vanhempien ihmisten kanssa, kun he pudottivat kolikkonsa lippaaseen. Kuuntelin pari elämänkertaa, tapasin muutaman tuttavan, yritin kerätä rahaa, palelin ja lopulta aloin jo kovasti odottaa luvattua paluukyytiä.

Huomasin, että kuopuksen lippaalla kävi huomattavasti enemmän lahjoittajia kuin minulla. Ajattelin, että hän päivysti paremmalla paikalla kuin minä, ja vaatimuksestani vaihdoimme puolia. Jostakin syystä tilanne ei muuttunut, vaan lähinnä nuoret, miespuoliset henkilöt halusivat ehdottomasti tipauttaa rahansa kuopuksen keräyslippaaseen (ja samalla vaihtaa muutaman sanan).

Illalla puhelimeeni kilahti oman keräykseni tulos. Summaa en muista, joitakin kymppejä kai se oli. Kuopus soitti pian ja kyseli uteliaana, paljonko olin saanut kerättyä. Kyllä häntä nauratti, kun hän ilmoitti oman saaliinsa: se oli moninkertainen minun keräämääni summaan verrattuna.

Mitä opit tästä SPR? Mikäli mahdollista, niin hommaa kerääjiksi vain nuoria, kauniita, söpösti hymyileviä tyttölapsia. Lupaan, että tällä keinolla keräystulot moninkertaistuvat.

"Tuolta tulee minun kulta"

Tiistai 24.9.2019 - Pirkko Jurvelin

”Tuolta tulee minun kulta”

Nykypäivän ongelma on someähky. Yksi asia, jota sosiaalinen media tyrkyttää jokaisen varomattoman ja viattoman selailijan näkösälle on somerakkaus. Se tarkoittaa sitä, että (yleensä) nuoret pariskunnat lähettävät koko kansan ihailtavaksi ja ihmeteltäväksi kuvapäivityksiä, joissa heidän rakkautensa kukoistaa. Kuvien teksteissä kerrotaan, missä ja milloin on oltu rakkaan kanssa, ja katsojan annetaan ymmärtää, että tämä kaikki ihanuus on vaan juuri sitä tavallista arkea, jota nämä kyyhkyläiset elävät.

Siksipä haluankin tehdä ihan lyhyen postauksen rakkaudesta, joka ei muuten koskaan päätyisin someen, sillä asianomaiset henkilöt ovat yli 80- vuotiaita, eivätkä he tarvitse suuren yleisön pönkitystä rakkaudelleen.

Olin ollut shoppailemassa Pärnun Port Arthur-nimisessä ostoskeskuksessa ja kävelin kylpylää kohden tyytyväinen hymy huulillani: onnistunut ostos. Vastaan tuli tuttuja naisia, jotka heti halusivat tietää, mitä suuressa kassissani oli. Keskustelimme aiheesta innokkaasti (miehet eivät niinkään olleet asiassa mukana), ja viereemme pysähtyi iäkkään puoleinen suomalaisnainen.

- Mitä sinulla on tuossa kassissa?

- Uusi takki, aivan ihana mutta kallis.

- No, näytäpä minulle.

Eihän siinä muukaan auttanut. Toiset lähtivät jo matkoihinsa, ja me jatkoimme takki- asioista tämän naisen kanssa. Lopulta huomasimme asuvamme samassa kylpylässä. Nainen kertoi, että hän oli miehensä kanssa ollut Tervis- kylpylässä jo viisikymmentäkahdeksan kertaa. Kun minä ihmettelin, että eikö tuosta uroteosta jo ole palkittu, niin hän myönteli hymyillen. Viideskymmenesviides käynti oli ollut hieno: Heille oli varattu sviitti, ja pöydällä oli ollut odottamassa suuri kukkakimppu.

- Jokohan se minun mieheni odottaa minua. Me olemme yli kahdeksankymmenen molemmat ja niin tottuneet olemaan toistemme kanssa, nainen huomautti lopulta.

- Tuollahan se minun kulta tuleekin! Nainen huudahti ilahtuneena.

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja tunnistin henkilön, jonka olin nähnyt kylpylässä: vanha, pitkä ja laiha mies, joka kulki hyvin kumarassa jalat ja kädet heiluen hieman erikoisesti puolelta toiselle. Siinä oli naisen kulta ja rakas. Pariskunta katsoi toisiinsa hymyillen ilahtuneena siitä, että tapasi jälleen toisensa vajaan tunnin eron jälkeen.

Minun mielestäni tämä rakkaustarina on edes yhden somepäivityksen arvoinen.

Työ on tunne

Maanantai 16.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Työ on tunne

Lupauduin kirjoittamaan artikkelin ihmisistä, jotka varsinaisen työuransa tehtyään jatkavat mukana työelämässä joko entisessä toimessaan tai tehden jotakin ihan uutta ja erilaista. Artikkelia varten pyysin muutamaa tuttavaani kertomaan omista ajatuksistaan, siitä, miksi joku yhä haluaa jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla vapaana, tehdä kaikkea mukavaa, harrastaa, ehkä matkustella, käydä kalareissuilla, omistautua enemmän perheelleen ja ystävilleen… Miksi ihmeessä tämä ansaittu luppoaika pitää viettää töitä tehden?

Sain ensimmäisen vastaukseni Hännisen Tuomakselta, joka on ehtinyt tehdä parikin työuraa ja ansiotöiden jälkeen jatkanut työmaailmassa toimien matkanjärjestäjänä ja kouluttajana. Itse asiassa en edes tiedä, mitä kaikkea hän on toimittanut elämänsä aikana. Tuomaksen vastaus pysäytti minut täysin, ja jouduin tavallaan aloittamaan koko mietintäprosessin alusta. Hänen vastauksensa ymmärtää, sillä selitykseksi omiin ajatuksiinsa mies kertoo kyselystä, joka tehtiin kuolemaa odottavien ihmisten keskuudessa. Kuolevat katuivat eniten sitä, että he olivat antaneet elämässään työlle liikaa aikaa. Tuomas aloittaa vastauksensa: ”Työ on tunne.” Mitä ihmettä? Eikö työ ole...tuota...tekemistä, raatamista, toimittamista, kiirehtimistä monesti aikamoisen paineen alla? Miten niin tunne? Tunne, kyllä vain, kun alkaa pohtia asiaa siltä kannalta. Kuinka tuttuja ovatkaan nuo mielihyvän tunteet onnistuneen työrupeaman jälkeen! Kun olet saanut tietää olevasi tarpeellinen, tärkeä, tuottava, arvostettu, rakastettu, korvaamaton… No, noiden myönteisten tuntemuksen lisäksi olet kuitenkin voinut kokea myös kateutta, kunnianhimoa, ahneutta, turhautumista, pettymystä, uupumista… Työ on tunne.

Kyllä, kyllä, juuri näin! huomasin ajattelevani. Minä teen töitä = minä olen olemassa – hyvässä ja pahassa. Jos työtä ei enää olekaan, niin mistä saat sitä positiivista palautetta, jota meistä jokainen tarvitsee (kyllä me sen negatiivisen puolen osaamme hoitaa itsekin)? Ei kai ole ihmekään, että työ alkaa vetää eläkeläistä puoleensa.

Haastattelemani henkilöt antoivat työmotivaationsa syyksi esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

- Työyhteisö on mukava, tunnen olevani ystävien seurassa.

- Esimiehet arvostavat minua ja työkokemustani. Saan olla mukana kehittämässä uusia asioita.

- Työ on mielenkiintoista ja haasteellista.

- Saan nähdä, kuinka työni tuottaa tulosta, positiivista palautetta tulee käytännössä vastaan lähes päivittäin.

- Minulla on aikaa, olen terve ja innostunut, ja eläke nousee myös.

- Se vaan on niin kivaa!

Työ on tunne. Kukapa ei haluaisi saada kiittävää ja rohkaisevaa palautetta päivittäin? Minä ainakin. Vaikka siivoan huushollin, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pesen pyykkiä, niin kukaan ei kehu, kuinka ammattitaitoisesti ja pätevästi ja rivakasti hoidan asiat. Useimmiten saan tyytyä seuraavanlaiseen kommenttiin: ”Eikö meillä ole yhtään jogurttia?” - Pitäisiköhän minun mennä töihin?