Kuka on kuollut?

Maanantai 9.9.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuka on kuollut?

Pysähdyin ilmoitustaulun ääreen Montenegrossa, Herceg Novin kaupungissa. Taulu sijaitsi jalkakäytävän reunassa, vilkasliikenteisen kadun varrella. Samanlaisia tauluja olin nähnyt muuallakin - esimerkiksi pari päivää aikaisemmin Bosnia Herzegovinassa suuren torin laidalla -, mutta koska nyt tiesin, mistä oli kyse, astuin taulun luokse tarkoituksenani lukea tarkemmin. Kieli oli väärä (siis minulle, koska opin montenegroa vain yhden sanan: ”vala” eli kiitos – tai jotain sen suuntaista), joten minun täytyi tyytyä tuijottamaan valokuvia. Ilmoitustaululla oli pelkästään kuolinilmoituksia kuvien kera. Tuntui oudolta – jotenkin intiimiltä – katsella noiden henkilöiden kasvoja, henkilöiden, jotka olivat ihan äsken siirtyneet ajasta iäisyyteen.

Kysyimme oppaaltamme Radovanilta, mistä oikein oli kyse. Hän selitti, että heidän ortodoksisessa kulttuurissaan vainajat pyritään hautaamaan jo heti kuolemaa seuraavana päivänä. Jotta tuttavat, omaiset ja muu yhteisö saisivat mahdollisimman pian tiedon tapahtuneesta, uutinen poisnukkuneesta laitetaan ilmoitustaululle. Mieleeni tuli, että tällaisena aikana, jolloin käytössämme on niin monenlaisia viestimiä, ilmoitustaulu tien varressa tai torilla tuntuu hiukan – vanhanaikaiselta. Mutta tässäkin asiassa on monta puolta, jota länsimainen turisti ei voi omista lähtökohdistaan ymmärtää, ja opitun kulttuurin ja toimintatapojen merkitys on suuri.

Hautaus jo seuraavana päivänä? Työnantajat ovat kuulemma hyvin joustavia näissä asioissa, joten työntekijä saa kohtuullisen helposti luvan osallistua siunaustilaisuuteen. Miten ihmeessä sitten väki ruokitaan, kun varoitusaika on niin lyhyt? Hotelleiden ravintolat ja muut ruokapaikat ovat rutinoituneet näiden tilaisuuksien järjestämisessä, kuulemma. Hautajaisiin liittyy varmasti paljon muitakin mielenkiintoisia, erilaisia, matkailijan mielestä jopa outoja asioita, mutta nämä tiedonmuruset onnistuin poimimaan keskusteluistamme.

Pyhäaamun Kalevassa oli taas pari sivua kuolinilmoituksia. Eläkeikään ehtinyt lukija viettää runsaasti aikaa käymällä läpi vainajien syntymä- ja kuolinaikoja (Noin nuori! No, tuolla oli jo ikää! Onkohan tällä kertaa tuttuja? Olisiko tuo se ja se vai muuten saman niminen?) pysähtyen miettimään ja ihmettelemään ajan kulkua. Kun kadulla tulee vastaan joku tuttu, saatetaan kysyä, että huomasitko tämän päivän lehdessä, että se entinen opettajakin oli kuollut. Kyllä vaan, hänkin oli huomannut. Sitten muistellaan yhdessä vainajaa ja vanhoja, kohtuullisen hyviä aikoja.

Minun mielestäni meidän kannattaisi ottaa käyttöön montenegrolainen tapa: ilmoitustaululle tiedote, jossa on vainajan kuva syntymä- ja kuolinaikoineen. Toki joku viitseliäs voisi kirjoittaa enemmänkin. Näitä tiedotusvälineitä (ilmoitustaulu on todellakin tiedotusväline, ei siihen sähköä tarvita) voisi täällä Oulussa olla esimerkiksi torilla, Rotuaarilla pallon vieressä, ehkä asemallakin ja vaikkapa pesäpallostadionin ja uimahallin lähellä. - Nämä paikat ovat vain ehdotuksia, muutkin suunnitelmat otetaan huomioon. - Voin kuvitella, kuinka torille syntyy aivan erityinen muistelukahvila, jonne ihmiset kokoontuvat katsomaan vainajien kuvia (taulu olisi lähellä) ja keskustelemaan ajasta ja iäisyydestä. Rotuaarin penkit olisivat täynnä kulkijoita, jotka välillä istahtaisivat hiukan huokaisemaan noustakseen taas kohta tutkimaan ilmoitustaulua. Yhdessä puhuttaisiin syvällisiä, mutta kuolemassa ei viivyttäisi turhan kauan, vaan pian siirryttäisiin muihin, ajankohtaisiin asioihin kuten hintojen nousuun, siirtolaispolitiikkaan, ilmaston lämpenemiseen... Puheenaiheista ei ole pulaa, mutta keskustelun aloittaminen uusista vainajista laittaisi kaikki mukavasti alkuun, toimisi ikään kuin - alkuhartautena .

Ehkä tämä ei onnistuisi kuitenkaan täällä meillä. Nykyajan uusi pinnallinen, nopeatempoista some -elämää elävä ihmisrotu tuskin haluaa muistutusta kuolevaisuudesta. Tai – ehkäpä juuri sen vuoksi asiaa kannattaisi kokeilla.

Montenegron laiskat miehet

Tiistai 3.9.2019 - Pirkko Jurvelin

”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”

Laitoin otsikon lainausmerkkeihin, jotta jo tekstin alkumetreillä minimoisin lukijalta sellaiset ajatukset, että kirjoittaja on rasisti miesvihaaja. Päinvastoin: Minä tykkään miehistä, ja rasistia minusta ei saa tekemälläkään.

Mutta asiaan. ”Montenegron miehet ovat maailman laiskimpia”, ilmoitti meille montenegrolainen oppaamme (mies) Radovan Bigovic useaan kertaan retkiemme aikana. Olin viikon matkalla kyseisessä maassa, tarkemmin sanottuna Herceg Novi - nimisessä kaupungissa Adrianmeren rannalla, ja ahkerana turistina osallistuin kolmeen kokopäiväretkeen. Maan historia ja hulppeat maisemat tulivat tutuiksi, samoin myös oppaamme, jonka vakinainen asuinpaikka on Suomi, jossa hänellä on myös suomalainen vaimo ja lapset. - Väitteensä tueksi Radovan kertoi monenlaisia tarinoita ja vitsejä, joista tyydyn toistamaan vain yhden: Montenegrolainen mies oli tullut käymään kotimaassaan Amerikasta, jossa hän oli töissä. Ystävät huomasivat, että miehellä menee hyvin, rahaa ja tavaraa oli muillekin jakaa. Eräs kaveri halusi myös kultaa vuolemaan uuteen maahan, ja hänen ystävänsä lupasi järjestää asian lentolippuja myöten. Ensimmäinen päivä New Yorkissa oli vielä vapaapäivä, ja mies käveleskeli ympäri kaupunkia katselemassa kaikkea uutta ja ihmeellistä. Yhtäkkiä hän huomasi maassa sadan dollarin setelin, tiiraili sitä hetken, mutta ei kumartunut poimimaan rahaa, vaan pysyi lujana: ”En kyllä heti ensimmäisenä päivänä täällä uudessa maassa ala töihin.”

”Minäkin olen pohjimmaltani laiska”, oppaamme tunnusti kerran. No jaa, Radovan ei kyllä sitä puolta itsessään ehtinyt näyttää tehdessään avuliaana ja ystävällisenä pitkiä työpäiviä meitä opastaen. Mutta noin yleisesti ottaen, hmh. Katselin kaupungissa miehiä, jotka olivat...nooo...asioilla. Heidän tapansa liikkua oli jotenkin levollinen, hidas, ei ehkä niin päämäärätietoinen mutta kuitenkin itsevarma. Me olemme kotimaassamme tottuneet toisenlaiseen tyyliin: Kävelen paikasta A paikkaan B ja hoidan asiat. Tämä Montenegron miesten leppoinen asenne tuli ehkä parhaiten ilmi retkiemme aikana ruoka- ja kahvitauoilla, jotka venyivät ja veeeenyivät. Suomalaisopas olisi jo heti alkuun ilmoittanut, että tauko kestää sitten 15 minuuttia, jonka jälkeen lähdemme kiivaasti seuraavaan kohteeseen. Mutta ei Radovan. Istuimme ja juttelimme, kyselimme ja nauroimme. Hyvänen aika, ei kai tässä ollut mihinkään kiirettä! Lomallahan me olimme. Se rauhallinen tahti, mikä alkuviikosta oli meikäläistä (minun normaali hophop, mennään jo- asenteeni) rassannut, ei haitannut enää ollenkaan loppuviikolla. Keskustelujen kautta me turistit opimme tuntemaan maata paljon paremmin kuin pelkästään oppaan selostusta kuunnellen. No, pitihän minun tietysti kysyä Radovanilta, että jos miehet ovat maailman laiskimpia Montenegrossa, niin ovatko naiset puolestaan erityisen työteliäitä? Täytyyhän jonkun hoitaa hommat. Siihen kysymykseen opas ei osannut antaa suoraa vastausta.

Opin paljon maan historiasta ja tavoista. Upeat museot, linnat ja luostarit tekivät lähtemättömän vaikutuksen - miten ihmeessä niin pienellä maalla on vuosituhansien kuluessa voinut olla niin monta eri omistajaa? - samoin tietyt kulttuuriin kuuluvat asiat ja asenteet. Esimerkiksi vanhustentaloja ei ole, koska vanhukset hoidetaan kotona. On häpeäksi suvulle sekä myös henkilölle itselleen, jos joku perheen vanhimmista joutuu laitoshoitoon. Radovan kertoi myös, kuinka mukava oli lapsena viettää aikaa oman mummon kanssa, joka asui vuorotellen lastensa luona.

Emme jaksaneet enää odotella museon kaupassa opastamme, vaan lähdimme ulos puistoon auringonpaisteeseen. Radovan viipyi ja viipyi, sillä hän teki tärkeää ostosta: kyseessä oli tuliaishuivi vaimolle. Valitseminen kesti kauan, vaikka yritimme aluksi parhaamme mukaan antaa neuvoja. Odottaminen ei meitä enää haitannut, olimmehan jo tottuneet verkkaisempaan tyyliin. ”Tuo pelastaa avioliiton”, tuumasi eräs seurueemme jäsen, kun katsoimme huivia valikoivaa opastamme. Olkoon miehet sitten laiskoja, kunhan ovat rakastavia ja huomaavaisia!

Kirjasiskot

Keskiviikko 21.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Me olemme kirjasiskoja

Olen aina kiitollinen Mirjalle, joka keräsi meidät – entiset opettajakollegat – yhteen ja perusti kirjapiirin. Nyt, lähes kymmenen vuoden ja monenkymmenen luetun kirjan jälkeen,olemme enemmän kuin kirjapiiri, me olemme KIRJASISKOT!

Kesätauon jälkeen kokoonnuimme minun kotonani, ja tavan mukaan emäntänä olin saanut valita kirjan. Minä olin toukokuussa hullaantunut Frank Martelan ”Valonööreihin”, ja se oli tällä kertaa keskustelujemme kohde. No, rehellisesti sanottuna, yksi keskustelun kohteista. Olin myös antanut läksyn, mutta osa siskoista tunnusti, että läksy oli jäänyt tekemättä. Ei se mitään, meillä on niin paljon elämänkokemusta, että voimme antaa ohjeita myös filosofi Martelalle.

Ensiksi joimme kahvit ja söimme suolaista ja makeaa. Tässä vaiheessa lupasin lähettää piirakkareseptin whatsupin välityksellä. Sitten joimme kahvia ja…sitten joimme kahvia ja mehua. Tämä osuus kirjapiiristä kestää noin tunnin. Tässä vaiheessa päivitetään myös kuulumiset.

Lopulta siirryimme asemiin olohuoneeseen, minä kerroin, mistä olin saanut vinkin kirjaani ja miksi olin siihen ihastunut. Kaksi asiaa jäi minulle opuksesta erityisesti mieleeni: ensiksikin kutsumuskartta. Tässä vaiheessa keskustelimme kovasti siitä, kannattiko eläkeläisen edes paneutua kutsumuskartan tekoon. Työura on takana, mahdollisuudet toteuttaa omia mielihaluja ehkä heikommat kuin aikaisemmin, terveyskin reistaili. Totesimme kuitenkin, että vaikka ehkä emme tavoittelekaan suuria muutoksia, niin kannattaa kuitenkin miettiä sitä, mitä voimme tehdä. Mitä minä haluan? Miten voin sen saavuttaa?

Lähimmäisen auttaminen oli toinen Martelan esille nostama seikka, johon kiinnitin huomioni. ”Jos haluat uskoa hyvään, tee hyviä tekoja. Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Tuo on niin hyvin sanottu:”Ole se muutos!” Moni meistäkin tekee vapaaehtoistyötä, toiset organisoidusti, toiset muuten vain. Joku kirjasiskoista sanoi, että kyllähän sellaisesta toiminnasta tulee hyvä mieli, mutta joskus kaipaisi jonkinlaista ääneen annettua palautetta. Kritiikkiä nostatti erityisesti se Martelan ajatus, että ihmisen pitäisi tehdä hyvää voidakseen tuntea olonsa onnelliseksi. Totuus on kuitenkin se, ettei kaikilla ole mahdollisuuksia hyvän tekemiseen. Jos ihmisen talous on huonossa jamassa tai hänellä on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, niin hyvän tekeminen ei ehkä ole ensimmäisenä ajatuksissa. Miten sitten käy? Yhtälö ei toimi.

- Toivotan tuolle pojalle kaikkea hyvää, Mirja sanoi katsellen kirjan kannessa hymyilevää Martelaa. - Olisipa kiva lukea kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua, onko hänen filosofiansa muuttunut. - Niin, kyllä meillä muillakin taisi olla sellainen ajatus, että voi pojan hymy hyytyä.

Kirjan käsittelyn jälkeen ja jo sen aikana siirryimme luontevasti tapaamisemme kolmanteen osioon: mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu? Martelan filosofian innoittamana jakelimme toisillemme enemmän ja vähemmän hyviä neuvoja arjen ongelmien taltuttamiseen. Totesimme, että kirja ei ollut ollenkaan turha.

Tapaamisiin syyskuussa, rakkaat kirjasiskot!

Kuinka kiivetä vuorelle

Perjantai 16.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Kuinka kiivetä vuorelle?

Istun Meilahden sairaalassa keuhkotautien osastolla kolmen hengen huoneessa keskimmäisellä sängyllä. Istun siinä, koska tuttavani ei suostu pukemaan sairaalavaatteita ylleen, eikä makaamaan sängyssä, jolloin hän – omien sanojensa mukaan – tuntisi itsensä sairaaksi. Hän käy kokeissa ja pelaa taukojen aikana puhelimella istuen sängyn vieressä olevalla tuolilla. Minä selaan nettiä ja juttelen naapurivuoteessa lepäävän naisen kanssa. Hänellä on happilaite, ollut jo vuoden ajan 24/7 kuten hän asian ilmaisee. Hänellä on pienempi ja isompi pullo käytettäväksi aina tarpeen mukaan, ja niistä menee ohuet muoviletkut suoraan molempiin sieraimiin, ”happiviikset”. Juttelemme kaikenlaista, kerromme asioita ja ihmettelemme, välillä hän huomauttaa, kuinka viikset tarttuvat milloin mihinkin, hankaloittavat arkea. Ja tarkkana pitää olla, ettei pullosta pääse loppumaan happi. Kerran niin meinasi käydä, ja silloin tuli kiire kotiin, jossa on täyttölaite.

Toisella puolella makaava nainen ei puhu mitään. Hänelläkin on happiviikset, ja jonkin ajan kuluttua hänet tullaan hakemaan paareilla pois jatkamaan makaamista toisessa sairaalassa. Häntä ei voida leikata.

Minun ärhäkkä tuttavani karkaa välillä kahvioon, josta hänet komennetaan pois puhelimen välityksellä. Sitten ilmoitetaan, että seuraavakin yö pitää viettää vielä Helsingissä. ”Täällä en ainakaan,” hän kauhistuu, sillä ensimmäinen yö meni mukavasti hotellissa, ja sairaala on - no, sairaala. Hyvä on, olkoon hotellissa sitten toisenkin yön. Tutkimuksia, koordinaattoreita, sairaanhoitajia, lääkäreitä, vahtimestareita, ihmisiä ja tapahtumia, ja kaiken keskellä itsepäinen ystävä, joka haluaa viimeiseen saakka hallita elämäänsä. Itku tulee vasta sitten, kun kirurgi ilmoittaa, että hänen puolestaan keuhkojen siirrolle ei ole estettä.

Vuoret ovat korkeita, monenvärisiä, pelottavia ja kauniita. Kun ne oppii tuntemaan, niihin rakastuu. Meillä jokaisella on omat keinomme löytää se polku, jota pitkin kulkemalla pääsemme parhaiten ylittämään esteemme. ”Ylitä vuori kuin vanhus ja saavu perille kuin nuori”, neuvoo kiinalainen sananlasku. Tällä tarkoitetaan sitä, että vuoren eli elämän esteen voittamiseen tarvitaan kokeneen ihmisen sitkeyttä ja päättäväisyyttä, ja perille päässeellä olo on kuin nuoren ihmisen: voittajan voimakas tunne.

Mikä on sinun keinosi selviytyä elämän vuoristossa?

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa..."

Lauantai 10.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Tekeekö uteliaisuus onnelliseksi?

Lapsi katsoo uteliaana puumajasta: Kuinka kauas hän näkeekään! Mitä kaikkea hän näkeekään! Lapsi hymyilee ja nauraa onnellisena. Kyllä elämä on ihanaa!

Kun ihminen vanhenee, hänellä on takanaan runsaasti elämänkokemuksia, hyviä ja huonoja. Kun jotain tapahtuu - hyvää tai huonoa - mieleen tulee: taasko tätä! Eikö tämä ole nähty ja kuultu jo monta kertaa! Mikä ihmeen uutinen tämäkin on! Tekee mieli kääntää lehden sivuja nopeammin, ehkä jonkun kolumnin tai urheilu-uutisten kohdalla voi pysähtyä pidemmäksi aikaa. Elämänkokemus tuo mukanaan tietoa, taitoa ja ymmärrystä, mutta usein se tuo myös kyynisyyttä ja kyllästymistä.

Katsoessani lapsenlapseni kuvaa - naurava kaksivuotias puumajassa - tuli mieleeni, että tuossa kuvassa näkyy onni. Seuraavaksi heräsi kysymys, onko uteliaisuuden ja onnen välistä yhteyttä tutkittu, ja loppujen lopuksi löysinkin useampia tuloksia (mitäpä nyt ei olisi tutkittu, hoh, hoijaa - vitsi, vitsi).

Brittiläinen psykologian professori Richard Wiseman on vuosikausia tutkinut niitä tekijöitä, jotka tekevät yhdestä ihmisestä onnellisemman kuin toisesta. Luonnollisesti asiaan vaikuttavia tekijöitä on useita, mutta Wisemanin mukaan onnellisemmat ihmiset ovat tavallista ulospäin suuntautuneempia ja uteliaampia kuin muut. Tämä oli siis yksi tulos kyseisen herran tutkimuksesta.

Amerikkalainen psykologi Todd Kashdan puolestaan väittää tutkimustuloksiinsa vedoten, että uteliaisuus on onnellisen elämän pääraaka-aine, sillä se tuo mukanaan viisautta, ymmärrystä, luovuutta ja ideoita.

Psychology and Aging- sarjassa julkaistiin tutkimustuloksia, kun oli seurattu yli tuhatta yli 65-vuotiasta henkilöä. Lopputulemaksi saatiin, että keskimäärin vanhimmiksi elivät ne, jotka olivat luonteeltaan uteliaimpia.

Ja otetaanpa vielä saksalainen tutkimus. Tohtori Peter Falkai, joka toimii johtajana psykiatrian ja psykoterapian klinikalla Münchenissä, sanoo yksinkertaisesti: ”Uteliaisuus on avain onneen.” Hän kertoo, kuinka uteliaisuus saa aivoissamme aikaan sekoituksen adrenaliinia, dopamiinia ja endorfiineja, joka tuottaa onnen tunteen. Yksinkertaista? Eivätkä vaikutukset jää tähän. Tämä hormonimyrsky ei aiheuta ainoastaan hyvää oloa, vaan muuttaa ajatustapaamme yhdistämällä uudelleen neuroneja (tämä jäi hieman epäselväksi minulle - lyhyt biologia), jonka vaikutuksesta älykkyytemme nousee hetkellisesti jopa kaksi prosenttia. Huh, huh! Lasten kohdalla tällainen aivotoiminnan muuttuminen on ihan normaalia, koska luontainen uteliaisuus panee heidät jatkuvasti toimimaan, kyselemään ja etsimään vastauksia. Jotta aikuinen pääsisi samaan, hänen on tehtävä jotakin erityistä, esimerkiksi käytävä taidenäyttelyssä, konsertissa, luettava kirjoja, lähdettävä ulos. Tähän voin omien kokemusteni perusteella sanoa saksaksi: Ja!

Minulla on välillä tylsää, sillä arkirutiinit eivät aiheuta erityisiä hormonimyrskyjä aivoissani. Minä tarvitsen jotain uutta, vaihtelua, lähtemistä! Siksipä sähköpostissani on tällä hetkellä tilattuna neljä eri matkaa ja odotan jokaista malttamattomasti! Montenegro, täältä tullaan! Edessäni on aivan uusi maa, aivan uusi kieli ja aivan uudet ihmiset. Menen sekaan innoissani, aivot paukkuen onnesta, ilman pienintäkään pelkoa.

"Maan päällä paikka..."

Tiistai 6.8.2019 - Marko Kossi

Maan päällä paikka yksi on… Näillä sanoilla alkaa laulu ”Äidin sydän”. Tuo paikka on varmasti kaikille tärkein ja lämpöisin.

Mutta varmasti monella – kuten minulla – on myös paikka, johon liittyy erityisen lämpimiä muistoja, paikka, jonne voi mennä suruja hautaamaan ja miksei riemuja riemuitsemaan.

Minulla on erityinen paikka Taivalkoskella Iijoen alueella. Aikoinaan minulle tämän paikan näytti edesmennyt kaveri, kalastuksen oppi-isä ja todellinen herrasmies. Yhdessä kuljettiin useina kesinä ongella ja maailmaa parantamassa. Vuodet vierivät, ja myöhemmin sairaus vei mennessään tuon hyvän ystävän. Otti usean vuoden aikaa, että rohkenin palata taas tuolle joelle. Pelotti, toisiko paikka liikaa surumielisiä ajatuksia, ja ettei se enää olisikaan minulle rauhan tyyssija, jota se oli ennen ollut. Näin ei kuitenkaan käynyt. Paikasta on vuosien saatossa tullut aina vain tärkeämpi. Jokavuotisella reissulla on ollut aikaa haudata ikäviä muistoja, naureskella hauskoille tapahtumille, nauttia ja katsella kaunista maisemaa ja rauhoittavasti virtaavaa jokea.

Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista oli, kun kerran muistelin edesmennyttä äitiäni silmäkulma märkänä. Pusikosta vilahti jokeen jotain tummaa, ja aikani etsittyäni näin mestarikalastaja saukon pyyntihommissa. Niin sulavaa ja tehokasta kalastajaa en ole eläessäni nähnyt. Saukko sai mahan täyteen, minä mielenrauhan ja hauskan hetken. Kalatta jäin.

Huomenna on jälleen se päivä, jolloin menen minun paikkaani. Tälläkin kertaa jätän ikävät ajatukset Iijoen murheeksi, mutta vien toki mukanani iloisia ajatuksia, jotta vesi jaksaa virrata iloisena ja soljuvana. Kiitos, kalakaveri, kun näytit tämän paikan.

Maan päällä paikka yksi on… Onko myös sinulla?

Kun ei enää jaksa

Perjantai 2.8.2019 - Pirkko Jurvelin

Jos ei enää jaksa

Minulla oli muutama vuosi sitten Saksassa tilaisuus päästä kuuntelemaan Viktor Staudtin luentoa itsemurhasta. Hän on aika lailla tunnettu henkilö ainakin saksaa puhuvissa maissa ja pidetty, lahjakas esiintyjä.

Staudt tuli esiintymislavalle pyörätuolissa, sillä hänen molemmat jalkansa on jouduttu amputoimaan polvien alapuolelta. Yrittäessään tehdä itsemurhan hyppäämällä junan alle Staudt selvisi hengissä, mutta menetti kuitenkin jalkansa. Staudt liikehti esiintymislavan puolelta toiselle pyörätuolissaan koko luennon ajan, hänellä ei ollut minkäänlaisia muistiinpanoja mukanaan, hän puhui sujuvasti ja upeasti saksaa, joka ei ole hänen äidinkielensä.

Viktor oli kiltti ja hyvä oppilas. Alakoulussa opettaja oli kuitenkin kysynyt kerran äidiltä : ”Miksi Viktor ei koskaan naura?” Tästä vakavasta lapsesta kasvoi vastuuntuntoinen nuorukainen, joka salassa omaisiltaan ja ystäviltään hautoi ajatusta itsemurhasta. Ulkopuolisesta voi tuntua kummalliselta se, että jos ihmisen elämä on ulkoisesti kaikin puolin kunnossa, niin hän ei kuitenkaan enää jaksa elää. Elämä on liian raskasta. Viktorilla oli suunnitelma: sitten, kun hän ei enää jaksaisi, hän hyppäisi junan alle. Se olikin helppo suunnitelma, sillä mies joutui joka aamu menemään töihin junalla ja palaamaan sillä takaisin. Lopulta tuli se aamu, jolloin hän ei enää jaksanut. Hän hyppäsi - vain herätäkseen myöhemmin sairaalassa molemmat jalat osittain amputoituina. Hän joutui aluksi muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse, koska arki oli liian vaikeaa vammautuneelle. Onneksi lopulta löytyi lääkäri, joka löysi Viktorin sairaudelle oikean diagnoosin: rajatilapersoonallisuushäiriö. Diagnoosin myötä miehen lääkitys pystyttiin määrittämään kokonaan uudelleen, ja elämä alkoi vähitellen helpottua.

Oli aamu. Viktorin äiti oli herännyt ennen poikaansa. Hän kuuli, kuinka pyörätuoli lähestyi keittiötä, ja samassa Viktor olikin jo siellä:”Nyt pitää kyllä saada kahvia”, tämä sanoi. Nämä sanat kuultuaan äiti rupesi itkemään, sillä mitään niin arkipäiväistä, tavallista, jopa iloista hän ei ollut kuullut poikansa sanovan vuosiin.

Staudtin elämä ei ole vieläkään helppoa - eikä tule koskaan olemaan. Nyt hän kuitenkin jaksaa. Nyt hän pystyy ymmärtämään ja auttamaan niitä tuhansia muita, joista tuntuu, että elämä on liian raskas velvollisuus. Olen kiitollinen siitä, että pääsin kuuntelemaan tuon luennon. Opin paljon sellaista, mitä lukemalla ei opi. Olin monesti ajatellut mielessäni, että pitäisi ihmisen nyt sen verran ajatella lähimmäisiään, ettei tee itsemurhaa (typerästi ajateltu). Viktor kertoi, että sillä hetkellä, kun hän seisoi raiteiden yläpuolella, ainoa ajatus oli se, että vihdoinkin hänen kärsimyksensä loppuu.

”Ei aina taho oikein jaksaa”, sanoi vanhempi ihminen kerran. Näin on joskus. Toisinaan nuo raskaat tuntemukset laimenevat hiljalleen, toisinaan suuri apu on se, jos saa jutella jonkun kanssa. Ihmisillä on monenlaisia selviytymiskeinoja, kun elämä pahoinpitelee, mutta joskus ne eivät riitä.

Staudt on juristi ja luennoitsija, joka asuu nykyisin Italiassa. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan: Die Geschichte meines Selbstmords - und wie ich das Leben wiederfand (Kertomus itsemurhastani - ja kuinka löysin elämäni uudelleen). Hän on kirjoittanut myös ”jatko-osan” tälle kirjalleen, mutta se on ilmestynyt ainoastaan hollanniksi. Blogissaan (viktorstaudt.de) hän kirjoitti kokemuksestaan ollessaan palaamassa luentomatkaltaan Alankomaista. Hän oli Schipholin lentokentällä ja ajatteli, kuinka suuresti kenttä on muuttunut parin vuosikymmenen ajan. Vain yksi asia oli pysynyt täysin muuttumattomana: lähtötiski C, jota kautta hän oli niin usein aikaisemmin joutunut nousemaan koneeseen. Paikka ei ollut muuttunut lainkaan. Kaksikymmentä vuotta sitten hän oli kävellyt tästä monta kertaa, kävellyt omin jaloin. Nyt hän istui pyörätuolissa. Staudt tunsi, kuinka hänelle tuli fyysisesti huono olo, häntä oksetti, mihin aika oli kadonnut? Kunpa hän voisi tehdä kaiken toisin. Kun Staudt istui myöhemmin koneessa ja tunsi olonsa jo rauhoittuneeksi, hän kaivoi esiin Paulo Coelhon kirjan, josta hän löysi itselleen merkityksellisen ajatuksen. ”Sillä minä en elä menneisyydessä enkä tulevaisuudessa. Minulla on vain nykyisyys, ja vain tämä kiinnostaa minua. Jos pystyt aina elämään nykyisyydessä, silloin olet onnellinen ihminen.”

Heinäkuisia päiväkirjamerkintöjä

Maanantai 29.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Päiväkirjamerkintöjä elokuussa 1918, 1936 ja 1937

Viljo Törmälä Riihimäen sotavankileirillä 30.7.1918

Näin monta päivää mennyt kirjoittamatta riviäkään. Ajatuksia monia sentään mielessä asustanut. Nyt tulee pian tarkastus. Joku jääkärikapteeni tarkastaa nyt vartioston. Siksi on täytynyt olla jo aikaisin liikkeessä. - On tullut paljon uusia miehiä, aivan harjoittamattomia. Niitä on saanut hangata lujasti. Työtä siinä on ollutkin, keskisuomalaisia ovat. Omituista: niistä kaikista näyttää, että ne ovat tavattoman vastenmielisesti tulleet tänne. Aivan säälittää muutamia tarkatessa, niin onnettoman näköisiä. Ja kovin nahjuksia. On sentään näissä omissa, vanhoissa miehissä jo sentään jonkun verran tarmoa ja ryhtiä. Ja niin kuin niissä jo löytyisi jotain karaistuneempaa, rautaisempaa, tulikasteen säkenöimää. Jonkinlainen haluttomuus sotapalvelusta kohtaan näillä on kaikilla, minullakin. Liekö se jonkinlainen salainen itsesäilytysviestin ilmaus, tai onko se vaan, että näin vallattoman vapauden aikakauteen tottuneet kammoavat vähäisintäkin rajoitusta ja ahtautta. Ehkä molemmat osittain.

Ylihuomenna Sinun luoksesi, Kultu, päästä täytyy. Jo alkaa elokuu, ja olisi riennettävä omaan työhön. Kun pian jo pääsisi. Uskonkin sentään taas pian pääseväni, vaikka monen pettymyksen haikeutta Sinä ja minä olemme saaneet tuta.

Pirkko Törmälä Oulaisten parantolassa 27.7.1936

Hohoi! Tänään oli lääkärintarkastus. Punnituksessa painoin 45 kg 700 g. Olin lihonut viime punnituksesta, joka oli kaksi viikkoa sitten 1 kg 700 g, sillä silloin painoin vain 44 kg. Mutta huonosti kai minulla on mennyt, sillä minä olin kuulevinani tohtorin sanovan ylihoitajalle:”Keuhkot yllä”, ja se merkitsee, että keuhkot ovat ennallaan. Eivät parantuneet eikä huonontuneet. Voi kauhea! Kuinka kauan minun täytyy täällä olla. Kaikenlaisia maalaisia nuo ihmiset. Minä en voi viihtyä heidän seurassaan. En millään. Olisi paljon mukavampaa, jos pääsisin jonnekin muualle parantolaan, jossa olisi koululaisia, joiden kanssa voisi keskustella kouluasioista, elokuvista ym. Täällä eivät monet edes ole käyneet elokuvissa. Joku harva vain. Kyllä täällä on tosi ikävä olla. Alussa tuntui kivemmalta, ja kun se ”Humu” oli täällä, ja minä ihastunut häneen, niin kyllähän se menetteli. Mutta nyt!

- Nyt muustakin. Viime yönä heräsin vähän ennen kello yhtä, että päätäni pakotti. Ihmettelin, kun ”Sarastus” istui sänkynsä laidalla. Eihän hän tavallisesti yöllä valvonut. Mutta sattumalta katsoin ikkunaan ja näin, kuinka salamat välähtelivät ulkona yhtä mittaa. Ukkonen jyrisi hiljalleen, ei satanut. Sarastus tahtoi minua wc:hen. Pelosta tietenkin. Kävimme siellä, ja sitten ”Sarastus” meni päivystyshuoneeseen, jossa yötäti oli. Yötätinä oli Hanna-täti. Salamat välähtelivät, ja räsähteli myötäänsä. Silloin alkoi hätäkello soida. Se soi erään sänkypotilaan, Eeva Halmeen, luona. Hanna-täti meni sinne ja tahtoi meitä mukaansa. Me menimme. Minä istuin tuolilla puoleksi ja ”Sarastus” puoleksi. Minua nukutti, ja minä nojasin päätäni kaappiin. Salamat välähtelivät vain, ja ukkonen jyrisi. Satoi väliin, väliin ei. Lopuksi luulimme, että pilvi meni ohi, mutta silloin tuli uusi! Puoli kolmen aikaan tulin tänne huoneeseeni ja aloin nukkua. ”Sarastus” tuli myöhemmin.

Nyt onkin jo tämäkin päiväkirjani lopussa. Uusi täytyy aloittaa. Kiitos toveruudestasi! Hyvästi!

Viljo Törmälä Torniossa 14.7.1937

Uskomattoman harvoin ehdin kirjoittaa tähän kirjaan, vaikka niin paljon vaikutelmia olisi ollut. Koko kevät niin monien vaikutelmien sekoitusta: kiireinen työ ja ensimmäisten omien oppilaiden viime viikkojen työ. 2-luokka oli mieleinen luokka minulle. Niin mielelläni tein työtä sen kanssa. Niin sydämestäni olisin toivonut jotain voivani näille oppilailleni antaa. Mutta heikko työntekijä olen ollut, sen tunnen. - Raskaat huolet ovat mieltä sumentaneet. Pirkon jatkuva sairaus. Ja sitten Kyllikki keväällä sairastui, parantui ja sairastui uudestaan. On nyt paraikaa sairaalassa. Ja vanha isä Oulaisissa talvesta saakka ollut sairaana. Tuskin ehdin käydä häntä katsomassa. Ja nyt soitettiin, että hän on kuollut. Tuntuu niin omituiselta. Elämä on niin ihmeellinen: sortua, kadota pois, kukin vuorollaan. Isä oli – niin, melkein vaikea sanoa – hän oli omalla tavallaan vaatimaton, herttainen mies. Mutta läheiseksi hän ei koskaan oikein tullut. Ehkä hänkin oli sulkeutunut. Hän eli omaa, mietiskelevää elämäänsä, ehkä ei kovinkaan syvällistä. Mutta pienten lasten kanssa hän viihtyi; ne pitivät hänestä. Ja nyt on isä poissa. Missä? Jumala tutkii ihmisen. Ei hän paha ollut. Mikä mahtoi olla hänen osansa elämälle. Ken sen mittaa, vain Jumala sen tietää. Olkoon hyvä, rauhallinen lepo isälle.

Otteet teoksistani ”Eestä vapauden – eestä kotimaan” ja ”No heipudei”.

Lomamatka menneisyyteen

Tiistai 23.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Lomamatka menneisyyteen

Olimme mieheni kanssa rippijuhlissa Rovaniemellä, ja seuraavana päivänä suunnistimme sieltä nostalgiamatkalle Tornioon. Näitä matkoja minun on tehtävä muutaman kerran vuodessa, sillä tuossa kaupungissa vietetty onnellinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet vahvan ja tasapainoisen pohjan elämälleni.

Tällä kertaa reitti kulki pohjoisesta etelään, ja Ylitornion kohdalla muistin, että olin käynyt rippikoulun siellä kristillisellä kansanopistolla (sieltäkin jäi paljon hyviä muistoja). Tuolla leirillä tehtiin myös retki Aavasaksalle, josta todisteena on mustavalkoinen valokuva. Hei, sinnehän minä haluankin mennä, kun edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä…tosi paljon. Se ylimääräinen mutka matkassa kannatti. Maisemat olivat aivan huikeat, ja ainakin ensimmäiselle näköalapaikalle oli tehty helppokulkuinen reitti. Paljon maailmaa kiertäneenä minulle tuli hiukan hämmentynyt olo: Suomessa on näin upeita maisemia ja paikkoja.

Aavasaksalta matka jatkui kohti Torniota, mutta sitä ennen seuraava välietappi oli Kukkolankoski, sekin tuttu paikka lapsuudesta. Maisemat olivat hienot, yksi kalastaja oli lippoamassa siikaa. Muistan, kuinka savustettu siika oli herkkuani lapsena.

Torniossa katsastin ne tavalliset kohteeni: hautausmaa, kerrostalo, jossa olen asunut, urheilukenttä, nämä ovat paikkoja, jotka ovat pysyneet muuttumattomina. - Kotona Oulussa kaivoin esiin päiväkirjateoksen, jonka olen painattanut ainoista löytämistäni omista lapsuudenajan päiväkirjoistani. Kuten muistelinkin, kirjassa kerrotaan kesäretkestä.

16.7.1963 Parahin päiväkirjani!

14.7. klo 11.30 Paula ja minä päätimme lähteä Kukkolan koskelle. Ajelimme hitaasti sillalla, jossa ei (ihme kyllä) ollut paljon liikennettä. Olimme ajaneet jo 10 km, kun nälkä alkoi kurnia suonissamme. Näimme ladon ja päätimme mennä sen taakse. Aurinko lämmitti hauskasti meitä. Paula levitti tuomansa viltin heinikkoon, ja minä aloin penkoa termospulloani, jossa oli teetä. Heinikko oli korkea, joten meitä ei näkynyt tielle. Kukkolan koskelle pääsimme kahdessa ja puolessa tunnissa. Minä aloin epäillä, että olimme ajaneet ohi. Kysyimme eräältä naiselta tietä, ja hän neuvoikin meille. Olimme ajaneet 2 km liikaa. Pääsimme Kukkolan koskelle ja ostimme siian, joka maksoi 2 mk. Otimme minulle kasveja (meidän pitää kerätä kahtena kesänä 80 kasvia). Paula osti minulle ja itselleen limsaa. Pian lähdimme kuitenkin pois. Tullessa kävimme Lankisen baarissa syömässä. Ostimme leivokset ja jäätelöt. Matka oli hauska.

Eilen Paula ja minä harrastimme ”oksataidetta”. Pidämme pian myyjäiset.

Mukavia kesäreissuja kaikille!

Mustien kiharaisten hiusten salaisuus

Tiistai 16.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Mustien kiharoiden arvoitus

Muistan aina, kuinka Viljo-ukki ja hänen veljensä Akseli sekä heidän kaukaa Amerikasta kylään tullut Jalmari-veljensä istuivat olohuoneessa Seminaarinkadulla ja puhuivat yhteisestä lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kuinka samannäköisiä nuo miehet olivatkaan: voimakkaat kasvojenpiirteet, ja jokaisella paksut, mustat, kiharat hiukset. Ukin hiukset eivät koskaan harmaantuneet, ja vanhempana herrasmiehenäkin hänen hiuksensa olivat harvinaisen komeat, kun niitä vertasi samanikäisten miesten harvahkoihin, harmaantuneisiin hapsiin.

Törmälä-suvun sukujuhlan lähestyessä tyttäreni alkoi selata sukujuhla- ja sukututkimuskansioita, jotka minulla on hyllyssäni perintönä isältäni. Hän ilmoitti tekevänsä kaksi ”väitöskirjaa”, toisen sukutapaamisten historiasta ja toisen sukumme lähihistoriasta. Keskustelimme useaan otteeseen asioista, minä kerroin, mitä muistin, ja muita asioita hän tutki sukutauluista. No, kuka sitten oli se ja se?- kysymyksiin en osannut läheskään aina vastata. Huomasin, että tiesin aivan liian vähän sukujuuristani, mutta nyt oli aika oppia. - Ja sitten tauluista paljastui yllätys, josta minä en ollut koskaan kuullut: minun ukkini isä oli avioton lapsi, jonka isästä ei löytynyt mitään mainintaa kirkonkirjoissa. Sen verran tiedetään, että aviottoman lapsen äiti joutui ajan tavan mukaan virallisesti papin nuhdeltavaksi. Myöhemmin tämä esiäiti meni naimisiin, ja avioton Juho-poika sulautui hyvin kasvavaan lapsikatraaseen.

Ahaa, siinä se sitten oli! Siis vastaus mustien kiharaisten hiusten arvoitukseen: ne hiukset on peritty henkilöltä x. No, tuohan ei nyt ole vielä mikään vastaus. Kuka ihme tämä henkilö on voinut olla? Jos mietitään, millainen oli maaseutumiljöö joskus 1800-luvun alun vuosikymmeninä, niin aika rauhallisesta asuinympäristöstä on kysymys. Mikäli joku paikallinen isäntämies tai renki olisi ollut asialla, niin kai siitä olisi huhuja kiertänyt. Minun mieleeni tuli sana: laukkuryssä. Kyseiset henkilöthän kulkivat ympäriinsä maaseudulla kaupittelemassa kaikenlaisia tavaroita, sillä kauppoihin oli usein pitkä matka. No, tulipahan vain mieleeni.

Sukukokous oli todella mukava tapahtuma. Meitä oli koolla toista sataa ihmistä, jotka jotenkin kuuluivat Törmälä-sukuun. Syötiin ja kahviteltiin, katseltiin lasten esittämää ohjelmaa ja kuunneltiin aikuisten mielenkiintoisia esitelmiä suvun vaiheista, tavattiin tuttuja ja vieraita, juteltiin suomeksi ja englanniksi, otettiin yhteiskuvia ja yksityiskuvia, meininki oli kesäisen rentoa. Kun pitkän päivän päätteeksi keräilin tavaroitani, ja kun meitä oli enää muutama pikkuserkku paikalla, sanoin vähän leikilläni:” Minä olen aina ihmetellyt, mistä Viljo-ukin paksut, kiharat hiukset ovat peräisin. Tietääkö joku asiasta?” Muut katsoivat toisiinsa hymyillen, ja eräs heistä kysyi:” Etkö sinä sitten tiedä?” ”No,en, mutta kerro ihmeessä, jos olet kuullut jotakin.” Silloin kuulin tarinan kahdesta maanviljelijästä, jotka veivät myllyyn viljaa jauhettavaksi, ja pitkän työpäivän päätteeksi muutaman oluen otettuaan alkoivat avautua toisilleen perhesalaisuuksista. Toinen valitti omaa osaansa (en kyllä nyt muista, mitä se oli), ja minun kantaisäni huokaisi, että ”meidän suvussa on mustalaisverta”.

Lopuksi en voi muuta kuin todeta, että minua tosissani harmittaa, etten ole perinyt noita syrjähypyn seurauksena sukuun tulleita komeita hiuksia. Jos jotakin olen perinyt oletetulta esi-isältä, niin ehkä se on tuo kulkutauti: aina pitää olla muutama matka varattuna, sitten vasta on tyyni olo. Siirrynkin tästä sulavasti katselemaan, millaisia kiertomatkoja on tarjolla. Paikasta toiseen kiertäminen on mukavaa – näin lienee tuntenut myös herra x.

Kannattaako kirjoittaminen?

Perjantai 12.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Kannattaako kirjoittaminen?

Vastaan otsikon kysymykseen oman kokemukseni mukaan. Jos ajattelee kirjoittamista rahan ansaitsemisen kannalta, niin minun vastaukseni on: ei kannata. Tiesitkö, että täällä Suomessa kustantamoille tarjottavista käsikirjoituksista julkaistaan noin yksi prosentti tai hiukan vähemmän? Teoksiani ovat julkaisseet mm. Kirjapaja, Art House, Otava, Minerva ja joku muukin Suomessa tunnettu kustantamo, mutta koskaan en ole päässyt hääveille ansioille (epäkiinnostavia kirjoja?). Sitten ovat vielä nämä ns. omakustanteet ja puolikustanteet, joita pitäisi myös itse myydä, jotta saisi omat rahansa pois. Koska vihaan myymistä – ihan oikeasti -, niin tämä on minulle aika hankala yhtälö.

Millaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa, jos haluaisi oikeasti ansaita rahaa? No, Suomessa tämä on kaiken kaikkiaan aika hankala ongelma liian pienen kielialueen vuoksi, ja eräs alalla oleva tuttavani tiesikin, että Suomessa elää pelkällä kirjoittamisella vain vajaa kymmenen henkilöä. Taiteilijan on tehtävä myös ansiotyötä, ettei makkara ja ketsuppi lopu pöydästä. - Mikä kirja sitten myy hyvin? Suomalaiset ostavat ja lukevat tällä hetkellä julkkisten elämänkertoja. Tästä on hyvänä esimerkkinä Kari Hotakaisen ”Tuntematon Kimi Räikkönen”, joka on tehnyt tämän maan kirjamarkkinoilla uuden myyntiennätyksen. Kun teos oli viime syksynä ollut myynnissä kaksi viikkoa, siitä otettiin jo uusi painos. Tämän vuoden toukokuussa myydyin suomalainen romaani oli Enni Mustosen ”Sotaleski”, seuraavina tulivat Reijo Mäen ”Tolvana”, Johanna Venhon ”Ensimmäinen nainen” ja Seppo Jokisen ”Rottasankari”. Käännöskirjallisuuden myydyimpiä teoksia olivat Camilla Läckebergin ”Kultahäkki” ja Kate Mortonin ”Kellontekijän tytär”.

Miksi ihmiset kirjoittavat, vaikka se ei ole taloudellisesti kannattavaa? Minä olen joskus sanonut, että jos osaisin tehdä käsitöitä tai maalata tauluja, niin en kirjoittaisi. - Mutta kirjoittaisin varmasti sittenkin.- Vaikka raha ja kirjan kirjoittaminen eivät kohtaakaan, niin moni asia vie tämän harrastuksen kuitenkin plussan puolelle. Tietopohjaisten kirjojen (esim. ”Raamatun ajan keittokirja”, ”Rakkaudella, Sinun, Luther-kirjat) työstäminen on ollut minulle enemmän kuin juhlaa. Minä rakastan historian ja tosiasioiden penkomista, rakastan sitä, että epämääräisestä faktakasasta syntyy oikea kirja. Olen myös oppinut tuntemaan sukuani paljon paremmin, kun olen kirjoittanut päiväkirjojen pohjalta syntyneet teokset ”No, heipudei!” ja ”Eestä vapauden – eestä kotimaan”. Ja sitten ovat kirjoittamani romaanit, joissa fakta ja fiktio vuorottelevat ja ovat suloisesti sekaisin, minun omat ajatukseni ja romaanihenkilön ajatukset – kuka miettii mitäkin? Ihanaa, kun saa määrätä, mitä seuraavaksi tapahtuu! Olen kuitenkin joutunut painottamaan usein sitä, että kirjoittamani romaani on mielikuvituksen tuotetta. Jälleen kerran tätä asiaa oli vakuutettava lapsuudenystävälleni, josta en ollut kuullut yli viiteen kymmeneen vuoteen, ja joka soitti minulle Ruotsista luettuaan teokseni ”Kun elämä yllättää”. Ei, minä en harrasta puutarhatöitä, vaikka romaanin Suvi niin tekeekin.

Kirjoittaminen on työlästä, ja tuloksia syntyy hitaasti, eli siinä on samat elementit kuin monessa muussa harrastuksessa: kuntoileminen, marjastaminen, käsityöt, taiteen tekeminen. Se on kuitenkin myös palkitsevaa, eihän ihminen yleensä harrasta sellaisia asioita, jotka eivät tuo mielihyvän kokemuksia. Mika Waltari sanoo ”Sinuhe egyptiläisessä” Sinuhen suulla:” Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan ja siinä luulen eroavani kaikista kirjoittajista niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa.” Kyllä, itseni tähden, koska se on minulle tärkeää, mutta myös siinä toivossa, että tekstistä tulisi tärkeää ehkä myös satunnaiselle lukijalle. Henry Miller on tiivistänyt monen kirjoittajan ajatukset: ”Kirjoittaminen on oma palkkionsa.”

Maailmanloppu tulee - oletko valmis?

Torstai 4.7.2019 - Pirkko Jurvelin

Maailmanloppu tulee – oletko valmis?

Kun olin pieni, ehkä juuri ja juuri kouluikäinen, maailmanlopun ennustukset täyttivät radion ja lehdistön. Minua pelotti aivan kamalasti, kun ennustettu ajankohta lähestyi uhkaavasti. Kysyin naapurin tädiltä – hänellä oli hyvin lempeä olemus -, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan nyt. Hän vastasi, ettei uskonut tuollaisiin päivämääriin. Minulle tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan tivasin, että uskoiko hän maailmanlopun tulevan hänen lastensa (siis myös minun) elinaikana. Tuo rouva, monen lapsen äiti, vastasi taas kieltäen. Minä olin lohdutettu, ja se hänellä varmasti oli tarkoituskin. Kuitenkin vielä pitkään jälkeenpäin mielessäni asui pelko ja kauhu siitä, että maailmanloppu voi tulla ihan milloin vain, vaikka nyt. Siihen aikaan maailmanlopulla tarkoitettiin lähinnä raamatullista tapahtumaa, kaiken lopullista tuhoutumista.

Ei ole helppoa nykyajan ihmiselläkään. Ympäristöahdistus painaa päälle, avaapa minkä lehden tai sähköisen viestimen tahansa. ”Hyvin menee” ei ole uutinen, mutta ”Katastrofi uhkaa” on sitä. Ilmastonmuutos alkaa olla ekaluokkalaisellekin yhtä tuttu asia kuin aapinen. Kierrättäminen, kulutuksen vähentäminen, päästöjen suitsinta kohtuullisemmiksi ja mitä kaikkea vielä. Muistan, kun pari vuotta sitten olimme Saksassa ja haimme retkeä varten kertakäyttöastioita. Ei löytynyt, ei, paitsi lopulta suuren kaupan äärimmäisestä kolosta, erittäin hyvin piilotettuna. Ja olivat mokomat kalliita! Saksalaiset ovat tiukkiksia, kun jotakin päättävät.

Me suomalaiset olemme kiitettävästi vähentäneet muovin kulutusta ottamalla käyttöön kankaiset ostoskassit. Muistan ajan, jolloin muovikassit tulivat kauppoihin. Olihan se mahtavaa! Sitten ruvettiin kyllä aika pian miettimään, mitä kaikkea siitä muovista saisi aikaiseksi, ja mikäli en ihan väärin muista, meilläkin oli kauppakasseista virkattu matto jossakin. Sitten muovikassit rupesivatkin maksamaan (mitä ihmettä?), ja nyt se on syntiä – ainakin Suomessa ja Saksassa -, mutta esimerkiksi suurissa Arabimaissa se ei suinkaan ole haram, vaan ihan normaali juttu.

Tiesittekö, että Marsin napajäätiköt ovat sulamassa, eli planeetan sää on lämpiämään päin? Mistä ilmiö johtunee, sillä emmehän me ihmiset ole siellä tuhojamme tekemässä? Entäpä muistatteko vielä historian oppitunneilta jääkauden? Rouva Wikipedia selventää: ”Jääkausi on kausi, jolloin maapallolla on suuria mannerjäätiköitä. Jäätiköiden laajentuminen johtuu ilmaston viilenemisestä. Nykyinen jääkausi alkoi 2,6 miljoonaa vuotta sitten, ja sen aikana on ollut useita jäätiköitymiskausia ja lauhoja välikausia. Nyt eletään lauhaa välikautta. Seuraavan jääkauden alkamiseen on arviolta ainakin 50 000 vuotta aikaa, kasvihuonepäästöjen vaikutuksen johdosta ehkä 100 000.” Eli ilmoja pitelee, ja kylmää on luvassa, teet sitten niin tai näin.

Meidän tulee suojella elinympäristöämme, tietysti. Kuitenkin minua säälittävät suuresti ne lapset ja nuoret, jotka kokevat ahdistusta joka paikasta tulevien katastrofiuutisten ja syyllistämisen äärellä (minä olen jo sen verran karski ja kokenut ja vanha, etten vähästä säikähdä). Kun lapsilta ja nuorilta otetaan tulevaisuus pois, niin voi vain kuvitella, mitä se heidän mielessään saa aikaan. Toisaalta en myöskään ymmärrä, kuka tai mikä taho hyötyy tästä jatkuvasta rummutuksesta? Mistä oikein on kysymys?

Maailmanloppu on tulossa, eivätkä nykynuoret kuitenkaan voi tehdä juuri enempää kuin minä pienenä, eli mennä naapurin tädin luo ja kysyä, että eihän se ihan minun aikanani tule. Toivottavasti heillä on naapurissa lempeä ja ymmärtäväinen ihminen, joka vakuuttaa, ettei ole huolta, ei ainakaan heidän elinaikanaan. Paras viesti nuorelle on: opiskele, tee töitä, suunnittele elämääsi, sillä sinulla on tulevaisuus.

Mihin Pride tarvitsee kirkkoa?

Perjantai 28.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Mihin Pride tarvitsee kirkkoa?

Jotta puhuisimme ja lukisimme samasta asiasta, tarkennan termien määritelmät wikipedian avulla.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on jäsenmäärältään suurin Suomessa toimiva uskonnollinen yhdyskunta, johon kuului 69,7% suomalaisista vuoden 2018 lopussa. Yhdyskunta tunnustaa luterilaisen opin mukaista protestanttista kristinuskoa. Kirkko on saanut nimensä saksalaisen uskonpuhdistaja Martin Lutherin ja evankeliumin mukaan.

Pride tarkoittaa maailmanlaajuista liikettä ja filosofiaa, jonka mukaan homoseksuaalit, biseksuaalit, transihmiset, sekä kaikkien muidenkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen jäsenet voivat olla ylpeitä seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuoli-identiteetistään.

Suomen suurin Pride -tapahtuma on Helsingissä viikon ajan järjestettävä kulttuuri- ja ihmisoikeustapahtuma. Lauantaina marssiva kulkue on viikon huipennus. Näin suuren tapahtuman järjestäminen vaatii runsaasti varoja, ja siksi ulkopuolisten lahjoittajien apu on erittäin tärkeää. Tänä vuonna kumppanuustuloja on kertynyt noin 200 000 – 300 000 euroa. Tukijat ovat lähinnä liikelaitoksia (esim. Nordea), ja Suomen evankelisluterilainen kirkko on ollut suuresti otsikoissa juuri tuen tähden. Valitettavasti en löytänyt mistään kattavaa tukijoiden luetteloa, viime vuonna listassa oli ainakin myös Prisma.

Se, että Suomen kirkko on yksi Pride -tapahtuman tukijoista, on aiheuttanut kolmen päivän eropiikin kirkon jäsenten joukossa. Myös Päivi Räsänen on ilmoittanut harkitsevansa eroa Suomen kirkosta. Ymmärrän niitä, jotka ovat eronneet kirkosta tai harkitsevat eroa siitä, sillä olen tutkinut Lutheria aika paljon (myös graduani varten), ja mikäli hänellä olisi sananvaltaa nykyisessä kirkossamme, hän huutaisi varmasti naama punaisena: ”Te kurjat, katukaa ja tehkää parannus!” - Luther oli nimittäin aikamoinen kuumakalle.

Mihin Pride -liike tarvitsee kirkkoa? Se, että Suomen kirkko on mukana tukemassa tapahtumaa, antaa sille tietynlaisen yleisesti hyväksyttävän leiman, senhän me ymmärrämme, ja Helsingissä näytti ohjelman mukaan olevan monenlaista seurakuntien järjestämää toimintaa tämän viikon aikana. En tiedä, kuinka paljon kirkko on lahjoittanut varoja tapahtuman tukemiseen, mutta imagon lahjoittaminen on ollut merkittävän tärkeää.

Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo on kirjoittanut facebook-sivuillaan, ettei kirkkohallituksen johtoryhmällä (joka tukemispäätöksen on tehnyt) ole ollut valtuuksia tehdä päätöstä siitä, että kirkko on Helsinki Priden virallinen tukija. Keskitalo:” Kirkkohallituksen työjärjestyksen mukaan Kirkkohallituksen johtavista viranhaltijoista koostuva johtoryhmä on asioiden valmistelua varten oleva keskusteluelin. Sille ei ole delegoitu mitään päätösvaltaa edes Kirkkohallituksen sisäisissä asioissa, saati koko Suomen evankelisluterilaista kirkkoa koskien.” Vaikka Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna täsmensi myöhemmin, että kyseessä on pelkästään bisneskumppanuus - ei pyrkimys linjata kirkon avioliittokäsitystä -, niin kukapa näitä selityksiä jaksaa lukea. Suuri yleisö ymmärtää asian näin: Suomen evankelisluterilainen kirkko tukee Pride -liikettä.

Väärän päätöksen julistaminen on aiheuttanut kuohuntaa myös kirkon piirissä, ja siinä mielessä Keskitalon teksti oli oikeassa paikassa: päätös ei ole kirkon virallinen päätös.

Mielestäni Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on tiivistänyt monen ihmisen mielipiteen hyvin: kirkko on avoin kaikille mutta ei kaikelle.

Pride -viikko on hyvin organisoituneen vähemmistön tapahtuma. Mikä liikelaitos (Prisma, Nordea?) olisi tukemassa vastaavanlaista tapahtumaviikkoa, jos sen järjestäisivät esimerkiksi vähemmistöinä elävät maahanmuuttajat, romanit tai vaikka juutalaiset?

P.s. Kuuntelin juuri piispa Keskitalon puheenvuoron Muhoksen Suviseurojen avajaistilaisuudesta. Se oli hyvin lämminhenkinen ja rohkaiseva puhe. Mieleeni jäi myös piispan käyttämä termi ”positiivinen uskonnonvapaus”. Hän tarkoitti sitä, että tänä aikana, jolloin ollaan hyvin herkkiä sen suhteen, etteivät esim. lapset saa ”vahingossa” uskonnollisia vaikutteita, meidän tulisi ymmärtää oikeutemme saada uskonnollisia vaikutteita. - Niin ja vielä, hän toivoi, että kaikesta huolimatta ihmiset eivät eroaisi kirkosta.

Miksi suru säilyy?

Sunnuntai 23.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Miksi suru säilyy?

Olimme viimeisillä juhannusostoksilla mieheni kanssa, kun tapasimme sattumalta pariskunnan, jonka tunnemme entiseltä asuinpaikkakunnaltamme. Tervehdimme, juttelimme niitä näitä, ja minä olin jo lähdössä jatkamaan matkaa kun huomasin, että mieheni keskusteli edelleen tuttavapariskunnan miehen kanssa. Siis minunkin oli vielä jäätävä.

- Tiedätkö, että meiltä kuoli lapsi tasan vuosi sitten? Tuttavani oli aloittanut keskustelun uudestaan. Muistin etäisesti kuulleeni asiasta: kyseessä oli 14- vuotias poika, joka oli sairastunut äkillisesti ja kuollut muutaman päivän kuluttua sairaalassa kenenkään voimatta auttaa. Kuolinsyy oli ollut laskimotukos, täysin käsittämätön selitys nuoren pojan menehtymiseen.

- Siitä on vuosi aikaa, ja ihmiset luulevat, että suru alkaa olla ohi, voitettu. Ystävät eivät enää kysele, enkä minä halua koko ajan valittaa. Joskus tekisi mieli mennä jonnekin ja huutaa, mutta en tee sitä. Toisinaan auttaa jo se, että tiedän, että voisin huutaa. Kyyneleet valuivat naisen kasvoilta.

Vasta vuosi. Puhuimme pitkään ja ymmärsimme toisiamme hyvin. Ei raskaasta surusta voi toipua entiselleen. Se kulkee mukana, vaikuttaa elämämme valintoihin, estää jotakin tapahtumasta, ehkä sallii toisen asian. Elämä ei ole enää koskaan sama. Siihen on tyydyttävä ja siihen tyytyy, ja sen täytyy riittää.

- Meidän elämämme ajanlasku alkoi uudestaan siitä, kun poikamme kuoli.

Ymmärsin hyvin, näin on.

Eräs vanhempi sukulaismies jäi leskeksi. Kun otimme osaa hänen suruunsa, mies tokaisi:

- Ei tuota kannata surra! Kun lasiastia putoaa lattialle ja menee rikki, niin mitä tuota tyhjää murehtimaan. Tämä on sama asia.

Näinkin saa ajatella, tietysti. Vuoden kuluttua mies oli avioitunut uudelleen.

Elämässä on paljon huippukohtia: ylioppilasjuhlat ja valmistujaiset, naimisiin meno, lasten syntymät, monenlaiset iloiset juhlat perheen ja ystävien kesken, upeat kulttuuri- ja luontoelämykset, mahtavat ja poikkeukselliset ulkomaanmatkat, Lapin ääretön hiljaisuus ja musiikin mukaansa tempaava pauhu konsertissa. Caminito del Reyn vaellus, kävely Kiinan muurilla, käynti pyramidissa Egyptissä, loisteliaat moskeijat, toinen toistaan vaikuttavammat kirkot, kuinka paljon ihania elämyksiä ja onnen ja ilon tunteita maailma tarjoaa! - Ja kuitenkin ainoa, mitä ihminen kantaa mukanaan koko ajan on suru.

Jos etsii netistä tietoa sanoilla suru, ilo ja onni, niin suru-sana antaa todella paljon hakutuloksia. Ilo ja onni kuitataan lähes yksinomaan wikipedian sanaselityksellä. Minulle selviää, että suru voi aiheuttaa somaattisia sairauksia, työkyvyttömyyttä, puhumattakaan masennuksesta ja jopa kuoleman. En kuitenkaan saanut selville, miksi suru säilyy. Miksei se suuri ilo, jonka koemme jossakin yhteydessä, kulje jatkuvasti mukanamme, kannattele meitä päivästä toiseen? Miksi meidän pitää muistuttaa itsellemme, mitä kaikkea hyvää meillä on ollut ja on? Surusta ei tarvitse koskaan muistuttaa, se on.

Uskoisin, että surun fyysisiä vaikutuksia aivotoimintaan on tutkittu. Mitä tapahtuu aivoissamme, kun koemme itsellemme tärkeän henkilön kuoleman? Miten se muuttaa aivojemme toimintaa, miten se näkyy siellä? En tiedä, mutta uskon, että suru jättää sellaisia pysyviä jälkiä fysiikkaan, ettei niitä voi korjata.

Ja sitten on tämä psyyke: joku suree vähemmän, joku voi menehtyä suruunsa. Ja sitten on myös tämä pakko: Sota-aikoina perheestä saattoi menehtyä useampi henkilö, mutta oli pakko jatkaa eteenpäin, pakko. Muutama vuosikymmen sitten Suomessa kuoltiin keuhkotautiin – useampi lapsi ja nuori perheestä saattoi menehtyä – sekä vatsatauteihin. Silloinkin oli selvittävä, ehkä kerta toisensa jälkeen jatkaa elämää. - Jouduin gradutyötäni varten selvittelemään keskiajan Saksan oloja. Kävi ilmi, että lapsikuolleisuus oli todella yleistä (kuten kaikkialla muuallakin tuohon aikaan), ja se vaikutti vanhempien kiintymyssuhteisiin lapsiaan kohtaan. Ei kannattanut rakastaa, koska lapsi ehkä kuitenkin pian kuolisi. Muistelen nähneeni tuolta ajalta maalauksia, joissa lapset on puettu aikuisten vaatteisiin. Tuli mieleeni, että haluttiinko itsekään asiaa tiedostamatta saattaa lapsi nopeasti kohti aikuisuutta, jolloin kuolemanvaara olisi pienempi.

”Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän.”

(E. Leino)

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

Tiistai 18.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Dietrich Bonhoefferin uskontunnustus

”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.”

Dietrich Bonhoefferin kirjoittama runo on sävelletty ainakin viisikymmentä kertaa, ja meidän virsikirjassamme runo on Erkki Melartinin säveltämänä numerolla 600. Tämä virsi tuli minulle entistä tutummaksi ja tärkeämmäksi, kun etsin musiikkia veljeni hautajaisiin. Vielä suuremman merkityksen runo sai, kun tutustuin Bonhoefferin elämänkertaan ja hänen muuhun tuotantoonsa. Bonhoeffer on kuuluisin 1900-luvun saksalainen teologi, jonka kirjallinen tuotanto on erittäin laaja, ja jonka teokset kiinnostavat sekä luterilaisia että katolisia. Useita hänen kirjojaan on myös suomennettu.

”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”

Dietrich Bonhoeffer (4.2.1906 – 9.4.1945) syntyi monilapsiseen perheeseen, jonka isä oli huomattava psykiatri ja neurologi ja äiti opettaja. Lasten musiikkiharrastuksia ja omia valintoja tuettiin, ja vaikka vanhemmat olivat odottaneet pojan jatkavan isänsä uraa, tämä tunsi kutsumuksekseen teologian opiskelun. Saatuaan opintonsa päätökseen, Bonhoeffer vietti vuoden Yhdysvalloissa tutkijan virassa ja perehtyi samalla Harlemin köyhälistön olosuhteisiin. Myös matka Kuubaan avasi hänen silmänsä näkemään, kuinka erilaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat tulemaan toimeen.

Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa, hänet vihittiin papiksi vuonna 1931, ja hän osallistui aktiivisesti Ekumeenisen maailmanliiton toimintaan. Mies ei pelännyt ottaa kantaa natsien mielivaltaan, ja turvallisuussyistä hän muutti Lontooseen, jossa toimi kahden saksalaisen seurakunnan pastorina.

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.”

Jo vuonna 1934 saivat saksalaiset oppilaat lukea koulukirjasta seuraavanlaisen tekstin: ”Aivan samalla tavalla kuin Jeesus vapautti ihmiset synnin ja kuoleman vallasta, niin Hitlerkin pelastaa Saksan sitä uhkaavalta täydelliseltä tuholta. Sekä Jeesusta että Hitleriä vainottiin. Mutta kun Jeesus joutui ristiinnaulittavaksi, pääsi Hitler kansleriksi… Jeesus rakensi taivasten valtakunnan varaan, mutta Hitler rakentaa Saksan maan kamaralle.” Bonhoeffer palasi Saksaan huhtikuussa 1935 ja alkoi kouluttaa pappeja laittomalle Tunnustuskirkolle, joka halusi opillaan ja teoillaan erottua valtionkirkon natsiaatteita myötäilevästä toiminnasta.

Sodan kuluessa Bonhoeffer, joka oli aikaisemmin puhunut passiivisen vastarinnan puolesta, toimi aktiivisesti vastarintaliikkeen palveluksessa kaksoisagenttina. Lokakuussa Bonhoeffer joutui Gestapon käsiin, hänet kuljetettiin aluksi Buchenwaldin keskitysleirille, josta hänet siirrettiin myöhemmin Flossenburgin keskitysleiriin.

”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Runon, jonka tunnemme virsikirjamme virtenä, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulun alla kirjeessään keskitysleiriltä. Hän tahtoi lohduttaa, rohkaista ja valaa uskoa läheisiinsä. Bonhoeffer hirtettiin keskitysleirillä aamunkoitteessa huhtikuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1945. Kymmenen vuotta myöhemmin paikalla ollut SS -lääkäri muisteli tapausta seuraavasti:

”Tuon päivän aamuna viiden ja kuuden välillä vangit, heidän joukossaan amiraali Canaris, kenraali Oster, kenraali Thomas ja Saksan korkeimman oikeuden jäsen tohtori Sack, tuotiin selleistään ja heille luettiin heille langetetut sotaoikeuden syytteet. Yhden parakin puoliksi avoimen oven takana ennen vankivaatteiden riisumista näin pastori Bonhoefferin polvistuneena rukoilemassa hartaasti. Tämän äärettömän sympaattisen miehen tapa rukoilla antaumuksella ja siihen luottaen, että Jumala kuuli häntä, kosketti minua mitä syvimmin. Myös vielä teloituspaikalla hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi sitten rohkeasti ja tyynesti hirttolavalle. Kuolema seurasi muutamassa sekunnissa. Tuskin olen viidenkymmenen vuoden lääkäriurani aikana nähnyt ketään toista, joka olisi kuollut niin vahvasti Jumalaan luottaen.”

Aatteen paloa

Torstai 13.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Aatteen paloa

Kaikkein mielenkiintoisinta ja viihdyttävintä romaanin tekemisessä on mielestäni taustatietojen kerääminen (kirjoittaminen on se työvaihe). On mahtavaa istua kirjastossa pallotuolin syvyyksissä ikkunasta tuijotellen, kun vieressä odottaa kymmenkunta teosta täynnä painavaa historiallista tekstiä. Tänään lähdin kuitenkin metsästelemään tietoa ja fiiliksiä vähän kauemmaksi, Tornioon. Uuden romaanini yhtenä (aika pienenä) sivujuonena on erään jääkärin elämä. Mieheni lähti kuskaamaan minua ruokapalkalla, olin jo ennakkoon katsonut netistä muutaman tärpin, sää oli kaunis ja mieli virkeä.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Tornion hautausmaalla. Siellä vierailin ensin perhehaudalla, tarkastin jälleen kerran syntymä- ja kuolinajat ja mietin sitä, kuinka paljon kärsimystä joidenkin ihmisten kohdalle voi osua. Omat takapakit pienenevät ja asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun näitä pohtii. Seuraavaksi aloin haeskella tärppejä. Jääkäri Einar Vilhelm Hackzellin (myöh. Hakasalo) hauta löytyi helposti. Hän teki maineikkaan - ja historian tutkimusten mukaan joskus kyseenalaisen – sotilasuran sekä jääkärinä sisällissodassa että myöhemmin toisen maailmansodan taisteluissa Suomen rintamalla. Myös jääkäri Leonard Pistokosken hauta oli helposti löydettävissä. Mikäli olen oikein asian ymmärtänyt, hänen sotilasuransa oli terveydellisistä syistä aika vaatimaton.

Tornion hautausmaalta löysin myös lapsuuden leikki- ja koulukavereita, he säilyvät mielessäni aina lapsina, koska sellaisina opin heidät tuntemaan ja muistamaan. - Oudoin hautakivilöytöni olisi jäänyt huomaamatta, ellei kivessä ollut Vapaussoturin muistomerkki ja vuosiluku 1918 olisi kiinnittänyt huomiotani. Kivi oli pienikokoinen ja lähes kokonaan maan tasalla, niin että minun oli polvistuttava pystyäkseni lukemaan tekstin: Rantala, Anna o.s. Ruokki, 18.4.1870 – 19.4.1941, ja tekstin alla oli siis Vapaussoturin muistomerkki. Nyt olin yllättynyt, mutta pari selitystä omalle ihmettelyn aiheelleni olen jo keksinyt. Fakta on, että valkoisten puolella ei taistellut naissotilaita, punaisten joukoissa heitä oli jonkin verran, ja Vapaussoturin merkkiä ei annettu punaiselle. Miten siis Anna, joka oli sisällissodan aikana yli 40- vuotias, oli merkkinsä ansainnut? Ehkä hän oli ollut rintamalla muonitustöissä tai sairaanhoitajan tehtävissä, nämä mahdollisuudet tulivat minun mieleeni. Ehkä. Jos joku osaa kertoa tai arvailla jotain muuta, niin olisin kiitollinen tiedoista.

Tornion maakuntamuseo oli täydellinen pettymys. Jääkäreistä oli näyttöruudulla pari pientä kuvaa, muuta en löytänyt. Myöskään Seminaarin sotilassairaalana olosta ei löytynyt yhtään mitään. Sanoinkin kassalla, että viisi euroa vajaan kymmenen minuutin reissusta meni ihan hukkaan. Onko niin, että koska tämä museo on jotenkin profiloitunut kahden rajakaupungin museoksi, niin tällaiset supisuomalaiset ja isänmaalliset asiat eivät sovi ohjelmaan? Tornion kaupunki pitää kuitenkin esillä jääkärihistoriaansa (rajalla oleva kaupunki oli tärkeä etappipaikka) sillä tavalla, että jääkärimuistomerkkejä löytyy alueelta,esimerkiksi talojen seiniltä, kiitettävän paljon. Ja ihan ilmaiseksi saa katsella.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia, jotka lähtivät vuosina 1915-1917 Saksaan Lockstedtin leirille saamaan sotilaskoulutusta. Koulutus oli salaista, Venäjä ei saanut siitä tietää, sillä tarkoitus oli taistella Suomi itsenäiseksi. Voin kuvitella sitä tunteen paloa, jonka vallassa nuoret miehet lähtivät ulkomaille. Koti, perhe, oma maa ja kieli saivat jäädä, kun nuorukainen lähti isänmaan asialle. Olen pohtinut monta kertaa sitä, olisiko meistä jälkipolvista ollut samaan. Ukkini taisteli vapaaehtoisena sisällissodassa, isäni puolestaan toisessa maailmansodassa, minä olen saanut nauttia heidän työnsä tuloksesta samoin kuin minun lapseni ja lastenlapset. Olisiko minun sukupolveni lähtenyt sotaan Suomen puolesta? Kyllä, näin uskon. Olisivatko minun lapseni tehneet saman? Luultavasti, tai en tiedä. Entä tämä nykyinen sukupolvi? Miten meidän maailmankansalaisemme suhtautuvat isänmaahan? Hyvin vaikea sanoa. Toivon, ettei kenenkään meidän tarvitse enää vastata kysymykseen: Oletko valmis antamaan henkesi maasi puolesta?

Sanojen valta

Lauantai 8.6.2019 - Pirkko Jurvelin

Sanojen valta

Kun Riikka Moilanen tiedusteli Oulun kaupunginvaltuuston istunnossa syyskuussa 2018, mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, joka kauppakeskuksen edessä viettää aikaansa juopotellen ja huumeita käyttäen, hän ei varmasti osannut aavistaa, että yksi ainoa väärä sana muuttaisi hänen elämänsä radikaalisti. Kaupunginvaltuustossa oli keskusteltu katujen roskaamisesta, ja Moilasen mieleen tuli sana ”ihmisroska”. Mielleyhtymän voi ymmärtää, mutta ammattipoliitikko ei voi koskaan sellaista ääneen sanoa. Yhden sanan myötä hän menetti työpaikkansa Pihlajalinnan toimitusjohtajana, eikä myöskään saanut tarpeeksi ääniä päästäkseen eduskuntaan. Luulenpa, että sana ”ihmisroska” seuraa Moilasta vielä pitkään.

Ja jälleen uutinen Oulun kaupungista (tässä vaiheessa herää jo kysymys, millä perusteilla näitä virkamiehiä oikein valitaan, tahdikkuus ei ainakaan ole ollut valintaperusteena): Kaupungin viestintäjohtajana huhtikuussa aloittanut Mikko Salmi oli julkaissut sosiaalisessa mediassa päivityksen, jossa hän käytti sanaa ”lesta”. Miksi ihmeessä? Oulun seuduilla lestadiolaisuus on voimakkaasti esiintyvä kirkon herätysliike, ja jos virkamies on edes pikkuisen fiksu ja sivistynyt, hän ei huvittele yhtä ryhmää pilkkaavalla sanalla. Mitä olisivat sanoneet vaikkapa muslimit, sukupuolivähemmistöt tai maahanmuuttajat vastaavasta sanaleikistä? Salmi sai tempustaan lopulta kirjallisen varoituksen, mikä oli paikallaan. Joku kysyikin, että mitä olisi tapahtunut, jos Salmi olisi ollut nainen. Virasta erottaminen?

Muistan, kuinka nuorena opettajana jouduin kerran vaikeaan tilanteeseen. Koulu oli juuri alkanut, ja katseltuani lapsia kaksi viikkoa, mainitsin rehtorille, että eräällä lapsella on niin suuria oppimisvaikeuksia, ettei hän pärjäisi tavallisessa opetuksessa. Rehtori sanoi, että eipä hoppuilla, ja kuukaudet kuluivat. Lopulta oltiin kuitenkin siinä vaiheessa (kun asiasta oli moneen kertaan jo keskusteltu ja erinäisiä kokouksia pidetty), että piti harkita oppilaan siirtoa erityiskouluun. Silloin erään kerran puhuessani lapsen äidin kanssa puhelimessa käytin tiettyä suomalaista sananlaskua ja kuulin myöhemmin, että äiti oli asiasta kovasti loukkaantunut. Tästä tapahtumasta on kulunut erittäin monta vuosikymmentä, ja vieläkin kadun ja häpeän sanavalintaani. Ei auta se, että olin vielä nuori ja kokematon eikä se, että olin oikeassa oppilaan suhteen. Minä tyhmä ja typerä! Jos minulla olisi silloin ollut sama ymmärrys kuin nyt, olisin heti pyytänyt anteeksi loukkaavaa sanavalintaani ja voisin vieläkin tehdä sen, mutta en muista lapsen enkä äidin nimeä.

Olin lomalla Kreetalla, kun saksalainen ystäväni Joschka soitti. Juttelimme aikamme, hän tiedusteli puolisoni vointia, oli vähän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:” Lepää nyt kunnolla.” - Tämä ystäväni ei ole mikään herkkis – päinvastoin –, sillä yleensä saan kuunnella hänen ärhentelyään erinäisistä asioista (tyyliin: ennen oli kaikki paremmin), ja siksi hänen myötätunnon osoituksensa lämmitti minua tavattomasti. Palasin hänen lausumiinsa sanoihin mielessäni monta kertaa jälkeen päin. Vain kolme sanaa.

”Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhoutuu...” Muutama sana peräkkäin, ja me olemme mielessämme jo kaukana muualla.

Jos sanoja osaa käyttää taiten, se avaa itselle – ja mahdollisesti myös muille – uusia maailmoita täynnä ennen lukemattomia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Mutta vain yksikin sana voi tuhota paljon, jopa ihmisen tulevaisuuden.

Punalesket ja Isis -vaimot

Torstai 30.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Punalesket ja Isis -vaimot

Köyhäinhoitolehdessä oli vuonna 1918 artikkeli, jossa punaleskistä kirjoitettiin seuraavasti: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niistä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Punaisten raakuuksissa ennen kaikkea paljastui punaisten kotien ja näitten naisten raakuus, mikä hirvittävässä julmuudessa hakee vertaansa. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset eroitettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii.”

Suomen sisällissota jätti jälkeensä 20000 - 25000 sotaorpoa (isän, äidin tai molemmat menettäneitä), joista suurin osa oli punaisten perheistä. Valkoiset lapset ja lesket saivat eläkettä, mutta punaiset joutuivat turvautumaan köyhäinapuun. Yksi avun muoto oli se, että lapsi sijoitettiin sijaiskotiin. Koteja valittaessa kiinnitettiin huomio siihen, että perhe oli vakavamielinen ja mielellään maanviljelijätaustainen. Tällaisia koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta. Osa perheistä sai rahallista korvausta lapsen ylläpidosta ja hoidosta, osa perheistä ei sellaista edes halunnut.

Köyhyys ei ollut ainoa syy lapsen sijoittamiseen, vaan tällä keinolla lasta (ja yhteiskuntaa) haluttiin suojella sosialismilta ja katkeruudelta, joissakin yhteydessä käytettiin termiä ”uudelleenkasvatus”. Punaorpojen sijoittaminen kasvatusperheisiin oli alkusysäys lastenkotien ja seimien perustamiselle. Myös Pelastakaa Lapset ry:n historian taustalla ovat pohdinnat lapsen sijoituskodista.

Nyt meidän onkin helppo kysyä – sadan vuoden mukanaan tuoman viisauden turvin – toimittiinko sisällissodan jälkeen tässä asiassa oikein? Kenelle jäi traumat vai jäikö kenellekään? Aiheesta on kirjoitettu paljon, eikä yhtä totuutta ole olemassakaan.

Kysymys punaorvoista tuli mieleeni, kun tänä aamuna eräässä whatsup -ryhmässä joku herätteli keskustelua Isis -leskien ja orpojen kohtaloista. Mitä pitäisi tehdä, ja ennen kaikkea mikä olisi oikein? Uutiset ovat kertoneet, että pakolaisleireillä on suuri joukko Isis – taistelijoiden leskiä ja heidän lapsiaan. Pitäisikö Suomen (ja myös muiden maiden) ottaa vastaan kansalaisensa, joka on vapaaehtoisesti, radikalisoituneena muslimina lähtenyt omasta maastaan tukeakseen Isiksen joukoissa taistelevaa miestään? Mitä vaaraa maallemme mahdollisesti saattaa koitua, jos tänne tulee suomalaisia muslimeita, jotka ehkä ovat osallistuneet murhiin ja muihin väkivallantekoihin? Jos syylliset saadaan kiinni ja tuomitaan, mitä heidän lapsilleen tapahtuu? Päätyvätkö he sijoituskoteihin kuten sisällissodan punaorvot? Mikä on lapselle hyväksi? Mikä on Suomelle hyväksi?

Jään odottelemaan virallista kannanottoa, joka on varmasti pakko julkaista ennemmin tai myöhemmin.

Hyvä isä, paha isä

Maanantai 27.5.2019 - Marko Kossi

Hyvä isä, paha isä

”Isi, isi!” huuto raikaa, ja ilon aika alkaa. Juosten saapuu pienokainen isän sykkyyn. Näin alkaa ihana isä -tytär -hetki päivittäin, kun saavun hakemaan oman prinsessan päiväkodista.

Matkan kotiin taitamme pyöräillen, tyttären selvästi nauttiessa pyörän tasaisesta kyydistä. Vieno hymy kasvoilla, kun isä vilkaisee kärryyn. Joskus matkalla tapaillaan jotain laulua, joskus ihan vaan höpötellään joutavia. Matka kotiin ei ole pitkä, mutta reittisuunnitelma on tehtävä joskus oman jaksamisen mukaan. Puisto on neidin juttu ja ykkösasia (tykkääpä se isäkin toki siellä touhuta) . Työpäivä on joskus vienyt voimat, ja puistoon ei silloin millään jaksaisi mennä. Ohihan puistosta ei kuitenkaan voi ajaa.

Kotona meidät ottaa vastaan koira iloisesti häntää heiluttaen. Talvisaikaan tosin ”lumihommat” olivat niin neidin mieleen, että tunteroinen saattoi helposti pihalla vierähtää, ennen kuin astuttiin kotiovesta sisään. Laulua, leikkiä, monenmoista mahtuu vielä touhuumme, ennen kuin äiti saapuu töistä kotiin. Tapaamme katsoa ikkunasta, kun äiti kaartaa autolla pihaan, ja siitähän se riemun remakka alkaa. ”Äiti, äiti, äiti” huutojen säestämänä ovelle vastaan. Lapsi hyppää äidin syliin, ja alkaa äiti -tytär -aika (ei me sitä mitenkään olla näin määritelty, se vain tapahtuu). Pitkään minulla oli tapana kertoa päivän kulusta ja päiväkodin kuulumisista vaimolle, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Ei minua kukaan kuunnellut. Se on heidän hetkensä. En ollut tietenkään pahoillani noista hetkistä, minulla olisi vain ollut asiaa.

Koin tämän hetken ja pelkkänä ”ilmana” olon usein hyvin ahdistavaksi, enkä tietenkään saanut sitä sanottua, vaan tyydyin mököttämään. Onneksi asiasta sentään jossain vaiheessa keskusteltiin, ja otin opiksi ja käytin tämän ”vapaahetken” koiran ulkoiluttamiseen.

Neidin kasvamisen myötä on äidin tärkeys korostunut entisestään. Eletään aikaa, joka on omalla tavallaan jopa hiukan ahdistavaa. Jos vaimo ja minä olemme kotona molemmat, isä ei kelpaa enää leikkeihin. Isän syli ei kelpaa, isi ei saa syöttää, isi ei saa vaihtaa vaippaa, isi ei vaan kelpaa mihinkään. Minä niin mielelläni soisin vaimolleni aikaa levähtää ja hengähtää, mutta hyvin lyhyeksi nämä hetket jäävät.

Olen miettinyt ja muistellut, mitä ihmiset sanoivat, kun jäin neidin ollessa kuuden kuukauden ikäinen puoleksi vuodeksi koti-isäksi. He puhuivat siitä, kuinka tämä aika lähentää meitä, puhuivat jopa erityisistä tunnesiteistäkin. Tuo aikahan oli aivan ihanaa ja erityistä. Olenkin suositellut sitä kaikille, joille se vain on mahdollista.

”Isi pois...äiti sykkyyn...äiti syöttää...isi ei...äiti auttaa… Olet rakkahista rakkahin pikku neiti, vaikka tuo isistä joskus tuntuukin pahalta. Rakastan sinua aina ja ikuisesti enemmän kuin mitään koskaan. Olen hyvä isi, ja kyllähän sinä tiedätkin sen.

Oletko sinä optimaalinen versio itsestäsi?

Torstai 23.5.2019 - Pirkko Jurvelin

Optimaalinen versio itsestäni?

Luin mielenkiintoisen artikkelin Kalevasta 22.5. Juttu oli otsikoitu ”Miksi haemme parasta versiota itsestämme?, ja se kertoi tutkija Miia Grénmanista ja hänen väitöskirjastaan. Grénman oli aikoinaan kilpavoimistelija, jolle liikunnasta tuli myöhemmin ammatti. Viidentoista työvuoden jälkeen hän hakeutui opiskelemaan Turun kauppakorkeakouluun, jossa väitteli tohtoriksi tänä vuonna.

Grénman kertoo, kuinka Wellness-ilmiö alkoi Yhdysvalloissa vuosituhannen taitteessa. Wellness on käsitteenä nykyisin hyvin laaja, sillä kuntosalien, kylpylöiden ja kauneushoitojen lisäksi nimikkeen alle voidaan lukea mm. myös terveellinen ruoka ja hyvinvointimatkailu. Yhdysvalloissa hyvinvointia tuottavien palvelujen markkinoiden arvo oli kaksi vuotta sitten yli 4000 miljardia dollaria (!), ja kasvuvauhti vuositasolla on kuusi prosenttia.

Tähän fyysiseen hyvinvointiin yhdistetään nykyisin myös henkinen hyvä olo, jota varten on kehitelty esimerkiksi itämaisten uskontojen inspiroimat harjoitukset ja retriitit, meditaatio ja mindfulness. Grénman kiteyttää haastattelussa: ”Loppujen lopuksi kyse on tasapainoisemman ja onnellisemman itsen löytämisestä.” Artikkelin loppupuolella kerrotaan myös erilaisista mittauslaitteista (löytyy minunkin ranteestani), joiden avulla omaa suoritusta voi seurata. Ulkonäkökeskeisyydestä ollaan Grénmanin mukaan siirtymässä hyvinvointikeskeisyyteen. Yksilön hyvinvointi on hänen omalla vastuullaan, ja tutkijan mukaan se edistää myös yhteistä hyvää (tätä ei tarkennettu).

Länsimainen elämäntapa on hyvin itsekeskeinen. Siteeraan (vaihteeksi) Frank Martelaa, joka kirjoittaa: ”Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankin kiteytettyä kokonainen macho – individualistinen elämäntapa.” - Kukapa ei haluaisi olla tasapainoinen ja onnellinen? Huono kysymys, sillä kaikkihan me haluamme, ja tämän on myös bisnesmaailma huomannut. Meille luodaan mielikuvia siitä, että satsaamalla rahojamme erilaisiin hyvinvointipalveluihin, saavutamme onnen ja tasapainon.

Länsimaissa arviolta 20-40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä, - ja huomatkaa - tässä ovat vain aikuisia koskevat luvut. Tutkimusten mukaan yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun, jotka kaikki aiheuttavat stressitiloja. Voidaan siis sanoa, että kontaktien vähyys on terveysriski. Jos yksinäisyyden vähentämisellä voisi ansaita rahaa, se olisi mittava ja tuottoisa bisnes. Toivon, että joku neropatti iskee tähän markkinarakoon.

Martela tiivistää elämän merkityksen seuraavasti:”Elämän merkitys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita ja tekee itsensä merkitykselliseksi toisille ihmisille.” - Jos et ole vielä vieraillut facebook -sivuillani (kirjailija Pirkko Jurvelin), niin käy kurkkaamassa ja osallistu haasteeseen ”Ole se muutos!”. Osallistumisaikaa on kesäkuun puoliväliin, jolloin arvon kirjapalkinnon. Ja nyt lupaan teille, etten kirjoita vähään aikaan Frank Martelan ajatuksista. Toki palaan aiheeseen sitten, kun koulut alkavat. Silloin yritän kaupitella kouluille MMM – projektia (Minä Muutan Maailmaa), jossa oppilaat sitoutuisivat tekemään muutaman hyvän teon joka viikko määrätyn ajan kuluessa. Sitä odotellessa!