Pitääkö elämästä nauttia?

Keskiviikko 16.9.2026 - Pirkko Jurvelin

Pitääkö elämästä nauttia?

”Ihanaa, nyt nautitaan”, huokaisi ystäväni, kun istuimme vierekkäin lentokoneessa ja kuulimme, kuinka koneen moottori käynnistyi ja aloimme rullata hiljalleen kohti kiitorataa. Matkamme oli alussa, kauan odotettu loma edessäpäin.

”Voi, että, minä nautin nyt elämästä”, totesi tuttavani minulle. Olin esittänyt hänelle osanottoni puolison kuoleman vuoksi, ja minun täytyi yrittää pitää kasvoni peruslukemilla kuultuani yllättävän toteamuksen. Toki tiesin, että avioliitto vaikean puolison kanssa oli ollut haastavaa, ja viimeinen vuosi puolison sairastuttua todella rankka. Ja kuitenkin vastaus yllätti minut rehellisyydellään.

Me täällä Euroopassa hyvinvointikulttuurin keskellä elävät etsimme ja löydämme monenlaisia tapoja nauttia elämästä. Jollekin se on mielenkiintoinen työ, jonka lisäksi tulevat mahdollisesti mukavat työkaverit, jollekin toiselle se on oma, rakas perhe ja ehkä lemmikki, joku nauttii erilaisista harrastuksista, menemisistä, konserteista, taiteesta, luonnosta, ystävistä, hyvästä ruuasta ja kirjoista, mielenkiintoisista tai hauskoista ohjelmista, uusien asioiden oppimisesta… Oikeastaan meidän hyvinvointimaailmamme on täynnä asioita, joista voimme nauttia.

Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hyvin, hyvin usein elämässämme on asioita, joista emme pidä, ja jotka vaikeuttavat arjen menoa. On asioita, joita suorastaan vihaamme, inhoamme ja pelkäämme, ja joiden kanssa emme haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joita emme voi kuitenkaan väistää. Ne kulkevat mukanamme, aiheuttavat surua ja murhetta, saavat arjen tuntumaan vaikealta ja turhalta ja koko elämän raskaalta, joskus jopa merkityksettömältä. Ja kuitenkin meidän on jatkettava elämäämme.

Kenenkään ei ole pakko olla iloinen tai onnellinen. Ei elämästä tarvitse nauttia täysillä joka hetki – ja harva niin tekeekään, sillä suuri osa elämästämme on sitä perusarkea. Toki perusarki voi olla todella hyvää ja tehdä iloiseksi ja tyytyväiseksi, siis onnelliseksi, sekin riippuu monesta seikasta. Tämä yhteiskunta, jonka keskellä elämme, aiheuttaa onnellisuus- ja hyvinvointipaineita. Totuushan on kuitenkin se, että elämään kuuluu myös surua, väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa.

Elämä ei ole suoritus, vaikka siltä joskus tuntuu, jos ja kun lukee tai kuulee jonkun henkilön mielenkiintoisesta, vaihtelevasta ja rikkaasta elämästä.

Elämästä nauttiminen on ihmiskunnan historiaa ajatellen kuitenkin aika nuori käsite. Tuskinpa luolamies tuhlasi aikaansa mokomien ajatusten pyörittelyyn, sillä hänen suurin tarpeensa oli pysyä hengissä. Elossa selviytyminen onkin ollut kautta ihmiskunnan historian tavallisen kansanosan tärkein tavoite, sillä se eliitti, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia mielihalujaan ja pyrkimyksiään, on ollut vähälukuinen. Kaikki muut – suuri enemmistö – on keskittynyt selviytymään hengissä.

Antiikin Kreikassa Epikuros opetti, että hyvä elämä perustuu kohtuulliseen nautintoon, ystävyyteen, mielenrauhaan ja pelkojen vähentämiseen. Hänen mukaansa suuri nautinto ei siis ollut jatkuva juhliminen, vaan rauhallinen ja tasapainoinen elämä. Toinen antiikin suuntaus, stoalaisuus, jota edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius, korosti, että onnellisuus syntyy hyveellisestä elämästä ja siitä, että hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Nykyinen onnellisuustutkimus osoittaa, että pitkäaikaista hyvinvointia tuovat erityisesti läheiset ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen, terveys ja liikunta, kiitollisuus sekä tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön.

Lähdin viikonlopuksi Turkuun ryhmä/opintomatkalle. Kun istahdin linja-autossa omalle penkilleni (kyllä, jokaiselle oli kaksi paikkaa, ylellistä!), en kauhistellut edessä olevaa pitkää matkaa, vaan iloitsin tulevasta reissusta niin, että hymyilin itsekseni. Tässä minä vain istun, mitään ei tarvitse tehdä, ruokataukoja on monta, voin katsella maisemia ihan kaikessa rauhassa tai laittaa äänikirjan kuulumaan. Että minä nautin!

Tapaamisia hautausmaalla

Tiistai 1.9.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapaamisia hautausmaalla

Minusta on kasvatettu hautausmaatyttö. Se tarkoittaa sitä, että kävelen mielelläni hautausmailla sekä kotona että ulkomailla, ja omaisten hautojen hoitaminen on itsestäänselvyys ja miellyttävä velvollisuus. Tähän rooliin minut on kasvattanut äitini, jonka kanssa hoidimme yhdessä perhehautaa. Siinä haudassa Torniossa lepäsivät mummoni, kaksi nuorena kuollutta tätiäni sekä kaksi vauvaveljeä. Myöhemmin myös rakas ukkini haudattiin tähän leposijaan. Äiti hoiti hautaa intohimoisesti, ja patisti meitä sisaruksia leikkaamaan nurmikkoa pienillä saksilla ja pyyhkimään hautakivestä vähäisetkin pölyt. Tuo haudan hoitaminen oli varmasti äidilleni, kaksi vauvaa menettäneelle, surutyötä ja terapiaa.

Olin pieni koululainen, kun saksalaisten ruumiit kaivettiin esiin joukkohaudasta, ja jäänteet sijoitettiin uusiin arkkuihin edelleen Saksaan lähetettäviksi. Asuin kerrostalossa vastapäätä hautausmaata, ja sana kiiri meille nopeasti: Hautausmaalla tapahtuu jotain jännittävää, äkkiä sinne! Niinpä me lapset juoksimme paikalle, ja mikäli muistikuvani pitää paikkansa, joukkohaudan sijalla oli monttu, ja joku mies puhdisti luita. Vanhempi naisihminen tuli pian luoksemme ja sanoi:”Teillä on elämä edessänne, ei teidän tarvitse tulla tänne kuolemaa katsomaan.” Me pienet koululaiset lähdimme tottelevaisina mutta hieman harmistuneina pois näiden jännittävien näkyjen ääreltä.

Olin varmaan jo oppikoulussa, kun kävelin yksikseni hautausmaalla ja menin perhehautamme luokse. Siinä seisoessani ukkini sattui tulemaan paikalle. Hän oli virkeä eläkeläinen, jota pyydettiin eri tilaisuuksiin puhumaan. Nytkin hän oli palaamassa tällaiselta matkalta rautatieasemalta ja tuli hautausmaan kautta kotiin. Hänen vaimonsa ja kaksi alle 20- vuotiaina kuollutta tytärtään lepäsivät juuri tuossa haudassa. En varmasti pystynyt ymmärtämään ukin ikävää ja tuskaa, mutta yhdessä me sitten jatkoimme matkaamme kotiin, asuimmehan vierekkäisissä kerrostaloissa.

Muutama vuosi sitten olin jälleen kerran käymässä kotikaupungissani ja vierailin tietysti hautausmaalla. Mukava rouva tuli juttelemaan kanssani, ja aikamme poristuamme totesimme, että hän oli joskus ennen muinoin ollut meillä lapsenlikkana. Tietysti muistin hänet! Oli kiva kerrata menneitä ja kuulla hänen kuulumisiaan. Tämä rouva oli löytänyt miehensä joen toiselta puolelta ja asui nyt Haaparannalla. Se ei ollut mitenkään harvinaista.

Viime lauantaina pääsin parin kuukauden tauon jälkeen käymään Torniossa. Olin ryhmämatkalla, mutta kun toiset suuntasivat Ikeaan ja ruotsalaisiin ruokakauppoihin, minä pyysin kuljettajaa jättämään minut Tornion puolelle. Ja ensimmäiseksi suuntasin kohti hautausmaata. Perhehauta oli hyvin hoidettu (olen jättänyt asian seurakunnan palvelujen huomaan), ja kun olin tämän todennut, lähdin kävelemään ympäri tuota tuttua kalmistoa. Löysin jälleen kerran monen entisen luokkakaverin, entisten naapureiden ja opettajien ja paikallisten merkkihenkilöiden leposijoja. Pysähdyin erään hautakiven kohdalle pohtimaan, kuinka sukunimi tuntui hyvin tutulta, ja pian siihen tulikin vanhempi mies pyörällä mukanaan säkki multaa ja syyskukkia. Meillä rupesi juttu luistamaan. Hän kertoi todella värikkäästä elämästään, minäkin jotain omastani, ja kun huomasimme, että meillä oli sama syntymävuosi, niin ihmettelin, että miksi en tunne häntä. Ai, niin, emme olleetkaan olleet samassa kansakoulussa, niitä kun oli tuohon aikaan saarella kaksi. Sitten tämä uusi tuttavuus kysyi:”Oletko sie Pirkko?” Kun myöntelin, niin hän kertoi ilahtuneena, kuinka me olemme ajaneet toisiamme takaa luistelukentällä – ihan siinä hautausmaan vierellä – ja kuulemma pussailtu. Minä repesin nauruun! Hän kertoi nimensä, ja sanoin, että tutulta kuulostaa, mutta oikeasti en kyllä muistanut häntä.

Se oli vähän erilainen tapaaminen hautausmaalla, mutta siitä jäi hyvä mieli ja hymy suupieleen.

Mikä ihmeen mindfulness?

Maanantai 24.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Mikä ihmeen mindfulness?

Valamon kurssilla meille annettiin tehtäväksi pohtia ja toteuttaakin viittä eri asiaa elämässämme. Niistä olen kertonut edellisessä blogissani. Yksi näistä asioista on seuraava: Etsi sopiva mindfulness-harjoitus verkosta ja toteuta se. Toki tähän kohtaan annettiin muitakin toteuttamismahdollisuuksia, ja itse ainakin huomasin, että olen tehnyt tällaisia rauhoittumis/keskittymisharjoituksia esimerkiksi istuessani joen rannalla, jalat veteen upotettuina. Aivan täydellinen tapa minulle keskittyä ja rentoutua.

Mutta tuo mindfulness on aina kuulostanut korviini jotenkin epämääräiseltä. Tulee mieleeni jooga, jota karsastan siitä syystä, että hengellisesti se kuuluu osana idän uskonnon traditioihin. Niinä muutamana kertana, jolloin olen aikoinaan ollut mukana tekemässä jooga- harjoituksia, ohjaaja on päättänyt treenit pitämällä kämmeniä yhteen liitettyinä rintansa edessä ja sanomalla ”namaste”. Kyseinen sana kuuluu suomennettuna ”tervehdin sinua”, ”kumarran sinua” tai ”kunnioitan sinua”. Se on perinteinen intialainen tervehdys, ja mieleeni tulee, että ketä tässä oikein tervehditään ja kunnioitetaan, ketä kumarretaan.

Mutta takaisin mindfulness-termin pariin. Tutkin asiaa jonkin verran ja totesin, että myös tämä mietiskelyharjoitus pohjautuu buddhalaisuuteen, vaikka sitä ei juurikaan tuoda esiin. Mindfulness-termi käännetään usein suomeksi sanoilla ”tietoinen läsnäolo” tai ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Harjoituksissa pyritään rauhoittumaan ja suuntaamaan huomio tietoisesti juuri tähän hetkeen. Harjoittaja tarkkailee omia ajatuksiaan, tunteitaan tai kehon tuntemuksia ilman kiirettä. Tarkoitus on keskittyä vain nykyhetkeen, unohtaa menneet ja tuleva. Hengitys on rauhallista, keho ilman jännitteitä.

Mitä hyötyä tällaisen harjoituksen tulisi tuottaa? Tutkimusten mukaan sen pitäisi auttaa lievittämään stressiä, parantamaan keskittymistä ja lisäämään itsemyötätuntoa. Jotenkin tällaisena perusluterilaisena minun on vaikea tuosta vain hyväksyä ajatus siitä, että hiljennyn tarkkailemaan omaa itseäni, antamaan aikaa ja keskittymään ihan vain minuun. Ehkä tämä on ikäkysymys ja nuoremmille polville ihan peruskauraa.

Tuossa ruokaa laittaessani mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus: Rukous on kuin mindfulness-harjoitus (paitsi ei ”harjoitus”), sillä se sisältää juuri tätä keskittymistä ja aika usein ajatuksia ja pyyntöjä myös siitä, että oma tai läheisen olo paranisi. Kun tutkin luostarielämän positiivisia vaikutuksia ihmiseen – ja niitähän löytyy! -, niin rukous ja hiljentyminen oli yksi asia, jolla oli vaikutuksensa luostarissa asuvan hyvinvointiin. Tässä on kuitenkin merkittävä ero, kun vertaa nyt tätä buddhalaisuuden ja kristillisyyden hiljentymistä: ensimmäisessä keskitytään itseen, toisessa Jumalaan. - Kunhan kurssin vetäjät soittavat minulle lokakuussa ”kontrollipuhelun”, niin otan tämän puheeksi heidän kanssaan. On mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia heillä on tästä.

Ehkä toteutan mindfulnessin sijasta muita annettuja vaihtoehtoja, vaikkapa seuraavaa: ”Palauta tältä päivältä, viikolta tai kuukaudelta hetki, jolloin huomiosi kiinnittyi johonkin kauniiseen, ilahduttavaan tms. Kokoa tällaisista hetkistä lista. Jakakaa näitä huomioita ryhmässä.”

Tulevana maanantaina kirjapiirimme kokoontuu meillä kahden kuukauden kesätauon jälkeen. Jospa meillä olisi aikaa jakaa toistemme kanssa myös tällainen hyvä muisto. Miten niin aikaa, mehän olemme monta tuntia yhdessä? No, kun… Ei meiltä yleensä puheenaiheet kesken lopu.

P.s. Kirjapiirimme ”istunto” kesti tänään kolme ja puoli tuntia. Arvatkaa, tuliko mielen viereenkään kysellä näiltä kirjallisilta ystäviltäni, mitä ilahduttavaa tai kaunista he ovat kokeneet sitten viime näkemän. Ehkä ensi kerralla...

Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Tiistai 11.8.2026 klo 20.45 - Pirkko Jurvelin

Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu

Kuinkahan moni nainen kokee aloittavansa ”toisen työvuoron” palatessaan kotiin työpäivän jälkeen? Minä muistan hyvin, kuinka lasten hoito, kaupassa käynti, ruuan laitto, siivoaminen, pyykinpesu ja monet muut hommat odottivat minua kotona, kun olin palannut töistä. Onneksi opettajan työpäivä teoriassa ajatellen oli lyhyt ja kotitöitä ehti tehdä, vaikkakin illalla odottivat kokeiden korjaukset ja oppituntien suunnittelu.

Tunnettu sosiologi Arlie Russell Hochschild kuvasi tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta1980-luvulla teoksessaan ”The Second Shift” (”Toinen työvuoro”). Myöhemmät tutkimukset eri maissa ovat osoittaneet myös, että naiset ottavat suuremman vastuun kotitöistä kuin miehet. Varsinkin pienten lasten vanhempien kohdalla on havaittu, että miesten stressitaso laskee usein työpäivän päätyttyä, kun taas naisilla se kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, etteivät tehtävät jakaudu tasapuolisesti puolisoiden kesken. Toisaalta puhutaan myös ”henkisestä kuormasta” eli siitä, kuinka perheen asioiden suunnittelu, ennakointi ja muistaminen jäävät usein naisen vastuulle.

Eräs tutkimus tarkasteli työssä käyvien naisten ja miesten kortisolitasoja (ns.”stressihormoni”) sekä kotona että töissä. Yllättävää oli, että useilla henkilöillä stressi oli pienempää töissä kuin kotona. Monet kokivat olevansa onnellisempia töissä kuin perheen parissa, vaikka he itse arvioivat työn olevan vaativampaa kuin kotona olemisen. Tuloksissa näkyy myös se, että pienten lasten vanhemmilla ja omaishoitajilla tämä ”kotistressi” on korkeampi kuin muilla.

Miksi töissä on mukavampi olla kuin kotona? Työpaikalla on tietyt säännöt ja ammatilliset rajat, jotka estävät kaaoksen syntymistä. Samalla säännöt tekevät jokaiselle selkeäksi juuri ne tehtävät, jotka hänelle kuuluvat, eikä tarvitse koko ajan miettiä, että mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi ja sitten sen jälkeen. Varsin usein työmaalla saa myös arvostusta ja positiivista palautetta - toivon mukaan ainakin. Ja toisaalta, työmaalla voit keskittyä juuri siihen omaan alaasi ja alueeseesi, eikä sinun tarvitse ”multitaskata” kuten varsin usein kotona.

Kun taas ajattelemme työmäärää kotielämässä, niin on vaikea katsoa kelloa ja sanoa, että minun työaikani loppui juuri nyt. Ei todellakaan, sillä työaika kotona on vuorokauden mittainen, eikä siihen tule poikkeuksia eikä huojennuksia. Kotona myös tunteet puuttuvat peliin useammin kuin töissä, jossa olet ”vain käymässä”.

Muistelen työaikaani hyvillä mielin. Työyhteisö oli mukava (no, ainahan sitä…), useimpia työtovereita saatoin kutsua ystävikseni, ilmapiiri oli useimmiten rento ja demokraattinen, ja tietysti: mitä vanhemmaksi tulin, sitä rohkeammaksi ja itsenäisemmäksi tunsin oloni tilanteessa kuin tilanteessa.

Tässä kuussa meillä kokoontuu jälleen naisystävien kirjapiiri. On ihanaa tavata kahden kuukauden tauon jälkeen (kesäloma)! Ja ketkä ovat sitten nämä minun ystäväni, joiden kanssa olemme tavanneet säännöllisesti jo viidentoista vuoden ajan kirjojen, herkkujen ja keskustelun merkeissä? He ovat entisiä työtovereitani.

Hyvinvoiva mieli

Torstai 6.8.2026 - Pirkko Jurvelin

Hyvinvoiva mieli

Olin alkuviikosta Valamon luostarissa muutaman päivän kurssilla, jonka otsikko oli ”Hyvinvoiva mieli”. Ohjaajia oli kaksi (pariskunta) ja meitä osallistujia seitsemän, joista yksi oli mies. Tämä on hyvin tyypillistä, ja kun tyttäreni (henkilökohtainen autonkuljettajani, myös kurssilainen) kanssa mietimme, ketkä meidän tuntemistamme miespuolisista sukulaisista ja tuttavista haluaisi osallistua tuollaiselle kurssille, niin saimme tulokseksi myös luvun 1, ja sekin olisi hieman epävarma tapaus. Eivätkö miehet osaa/halua avautua, pelkäävätkö he puhumista ja osallistumista, onko helpompi purkaa tunteitaan johonkin fyysiseen toimintaan kuin istua pohdiskelemassa asioita? Ilmeisesti näin on.

Kurssin alkajaisiksi saimme Suomen Mielenterveys ry:n työkirjan ”Hyvinvoiva mieli”. Kannessa luki, että työkirja oli suunnattu koulutukseen osallistujalle. Mitä? Olinko minä jossain koulutuksessa? Luulin tulevani sellaiselle kurssille, jossa pohdiskelisimme syntyjä syviä, uppoaisimme henkilökohtaisiin tunteisiin, velloisimme omassa pahassa olossamme… Hyvä on, ei sitten. Olin tullut koulutukseen.

Ja niinhän siinä kävi, että koulutuksen, tehtävien suorittamisen ja keskustelujen aikana se omaan sisimpään kertynyt väsymys ja masennus alkoivat hävitä, tulevaisuus rupesi näyttämään valoisammalta, omat pelot turhilta, ja kaiken kaikkiaan tuli sellainen olo, että ”kyllä tämä tästä” – kaikesta huolimatta.

Ryhmätyöt eli keskustelut olivat merkityksellisiä. Tyttäreni, minä ja se kurssin ainoa mies muodostimme oman oululaisen ryhmämme, ja keskustelu oli todella luontevaa ja kiinnostavaa. Kun sitten kävimme läpi tehtäviämme yhdessä kaikkien kurssilaisten kesken, niin kuulimme monta tarinaa ja monta kohtaloa, kävimme läpi raskaita kokemuksia ja sitä, kuinka niistäkin oli selvitty, tosin kolhittuina mutta hengissä.

Koulutus painotti viittä hyvinvoinnin kulmakiveä: 1. Liity: Meidän tulee olla mukana toiminnassa, joka meitä kiinnostaa, ja jossa tapaamme ihmisiä. On aika lailla yhdentekevää, mitä se toiminta on. 2. Liiku: Tämä kohta on jokseenkin selvä asia, koska jo monen tutkimuksen mukaan fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi tukevat toisiaan. 3. Huomaa hetki: Tässä puhuttiin mindfulness-harjoituksista, joita löytyy verkosta, mutta rauhallinen kävely yksin tai yhdessä ja samalla ympäristön hyvien ja kauniiden asioiden huomioiminen ovat sama asia. Ja jokainenhan voi istahtaa sohvalle ja miettiä kaikessa rauhassa, mitä hyvää tänäänkin on kokenut tai nähnyt.4. Jatka oppimista: Tämä on kyllä sellainen asia, joka tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä(vaikka en vieläkään puhu sitä espanjaa kunnolla), kehittää aivoja ja muistia ja monessa tapauksessa tuo mukanaan uusia tuttavuuksia. 5. Anna toiselle: Ensimmäiseksi tulevat tietysti mieleen vapaaehtoistyöt, mutta ne ovat ainoastaan yksi mahdollisuus. Voit auttaa naapuriasi, sukuasi, tuttujasi, tuntemattomia. Avun ei tarvitse olla konkreettista, kuunteleminen ja lohduttaminen ovat tärkeitä asioita.

Eihän se riittänyt, että olimme reippaasti ja vapaaehtoisesti osallistuneet kyseiselle kurssille. Ei toki, saimme myös kotiläksyjä! Nyt minun täytyy alkaa ahertaa paperin, kynän ja aivojeni kanssa ja laatia itselleni suunnitelma oman mielen hyvinvoinnin parhaaksi. Ei ole tarpeen miettiä erikseen jokaista kohtaa ja kehitellä niihin jotakin, riittää, että paneutuu sellaisiin suunnitelmiin, joista uskon olevan apua oman mielen hyvinvoinnille. Jos minulla olisi vapaus valita, varaisin heti lennot ja asunnon Espanjasta muutamaksi kuukaudeksi, kyllä tulisi hyvä mieli jo sitä odotellessa. Mutta kun tämä nyt ei ole mahdollista, niin kehittelen jotakin muuta. Nimittäin: Kolmen kuukauden kuluttua saan sovittuna aikana puhelinsoiton kurssin vetäjiltä. Heidän kanssaan keskustelen laatimistani suunnitelmista, kuinka olen päässyt toteuttamaan niitä käytännössä, ja onko niillä ollut vaikutus oman mieleni hyvinvointiin. Nyt en voi pinnata! Pakko alkaa suunnitella! - Yritän keksiä jotain erityistä, huh, huh! Tästä tulee mielenkiintoista!

Uusi ura 96-vuotiaana

Torstai 23.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Uusi ura 96-vuotiaana

Koska en löytänyt kirjastosta mitään luettavaa (hmh), niin jouduin jälleen kerran menemään omalle kirjahyllylleni, josta poimin teoksen ”Näkymätön muuri”. Kirjailija Harry Bernstein kuvaa teoksessaan lapsuuttaan pienenä juutalaispoikana Pohjois-Englannin Lancashiren pikkukaupungissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Kaupungin halki kulki katu, jonka toisella puolella asuivat juutalaiset ja toisella puolella kristityt, ja katu heidän välillään oli kuin näkymätön muuri. Kun poika oli 12-vuotias, perhe muutti USA:han paremman elämän toivossa. Teos päättyy aikaan, jolloin Harry palaa USA:sta vierailemaan entiseen kotikaupunkiinsa.

En palaisi tähän kirjaan yhä uudelleen, ellei se olisi jo ensimmäisestä lukukerrasta lähtien tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, ja siksi kirja on edelleen hyllyssäni, vaikka moni muu teos on sieltä jo joutunut lähtemään.

Kun aloin lukea tätä teosta jälleen kerran, luin ensimmäiseksi sen takakannen ja totesin, että Harry Bernstein oli alkanut kirjoittaa teostaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Se ilmestyi vuonna 2007, kun Bernstein oli 96-vuotias. Tämän jälkeen Bernstein kirjoitti vielä kaksi kirjaa, ja hän kuoli 101- vuotiaana. Kirjoittaminen oli kuitenkin ollut aina Bernsteinin arkityö: Hän oli kirjoittanut artikkeleita useisiin lehtiin, toiminut elokuvayhtiöissä käsikirjoitusten lukijana sekä ammattilehdissä toimittajana, mutta kirjailija hänestä tuli kuitenkin vasta 96-vuotiaana.

Olin aika lailla hämmentynyt ja myös onnellinen luettuani Bernsteinin myöhäisestä kirjailijan urasta. Jollakin tapaa tämä avasi silmäni: Ihmisen ei tarvitse olla nuori, ei edes keski-ikäinen aloittaakseen uuden uran luomisen, tehdäkseen jotakin erilaista, kiinnostavaa, uutta! Rupesin ottamaan selvää, löytyisikö muita henkilöitä, jotka olisivat saavuttaneet jotain erilaista ”varttuneella” iällä, ja löytyihän heitä vain muutaman mainitakseni:

- Kansainvälisesti arvostettu taiteilija Anna Mary Robertson Moses aloitti taiteilijan uransa 78- vuotiaana.

- Harland David Sanders alkoi rakentaa KFC- ketjua yli 60-vuotiaana. Hän myi kanareseptiään, ja yrityksestä tuli kansainvälinen ketju.

- Pieni talo preerialla- kirjasarjan kirjoittaja Laura Wilder julkaisi ensimmäisen kirjansa noin 65- vuotiaana. Kirjasarjasta tuli klassikko, joka on myös filmattu.

- Nelson Mandelasta tuli Etelä – Afrikan presidentti 75-vuotiaana. Sitä ennen hän vietti vankilassa 27 vuotta.

- Frank McCourt julkaisi Pulitzer- palkitun teoksensa ”Seitsemännen portaan enkeli” 66-vuotiaana (lukekaa ihmeessä!).

- Fauja Singh aloitti maratonjuoksun 80-vuotiaana ja juoksi useita maratoneja yli 90-vuotiaana.

Kyllähän näitä löytyy, kun rupeaa hakemaan.

Sain alkukesästä yllättävän kutsun Pertti Pulkkinen-nimisen taiteilijan 90-vuotistaidenäyttelyyn. Muistan Pertin Tornion ajoilta, jolloin hän harrasti partiotoimintaa. Siellä hän tutustui myös isääni, joka nuoren Pertin lahjat tuntien palkkasi tämän maalaamaan muotokuvia perheestään. Tänään meidän kotimme seiniä koristavat Pertin maalaamat muotokuvat minun lapsuusperheeni sisaruksista (pikkusisko, minä keskimmäinen sekä isoveli) ja ukistani. On ihmeellistä, kuinka tämän taiteilijan ura on kestänyt jo ainakin 70 vuotta! Ja oli todella harmillista, etten päässyt avajaisiin ja tavannut lapsuuteni taiteilija- tuttavaa.

”Luovuus ja oppiminen eivät kysy ikää. Joskus molemmat puhkeavat kukkaan vasta korkeassa iässä, olosuhteiden pakosta, sisäisestä palosta, kokemuksen voimasta ja periksiantamattomuudesta.”

LKT, professori Eija Kalso

Luotko itsesi uudelleen, vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Maanantai 13.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Luotko itsesi uudelleen vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?

Kuten jo edellisessä blogissani mainitsin, työpöydälläni on Joe Dispenzan teos nimeltä ”Plasebo, lumevaikutuksen teho”. Aika tuhti tietopaketti, joka sisältää valtavasti tapauskertomuksia ihmisistä, jotka ovat parantuneet mitä vaikeimmista sairauksista ajatuksen = meditaation voimalla. Kirjasta löytyy myös kasatolkulla tutkimustuloksia ihmiskokeista kuten esimerkiksi sellainen, että sinulle kerrotaan, että saat oksennuksen aiheuttavaa lääkettä ja alat oksentaa, vaikka olet saanut lumelääkettä. Tutkimuksista löytyy myös monenlaisia kaavioita ja piirroksia, ja kaikki tämä saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Dispenza, joka on kiropraktiikan tohtori, epigenetiikan, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkija, kansainvälinen luennoitsija ja kirjailija tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa. Ei epäilystäkään.

Plarasin kirjaa läpi päästäkseni asian ytimeen, jonka löysinkin teoksen loppupuolelta: Meditoi kerran päivässä noin tunnin ajan kaikessa rauhassa, ja elämässäsi alkaa tapahtua niitä muutoksia (esimerkiksi terveyden suhteen), joita kaipaat. Ymmärrän pointin: rauhoitu, keskity, hiljenny, unohda ikävät asiat, tähtää hyvään eli luo itsesi uudelleen. Tämä on varmasti hyvä konsepti, mutta minusta tuntuu, etten millään jaksa/ehdi meditoida tunnin verran joka päivä. Eikö vartti riittäisi? Sananlasku sanoo, että ”ihminen on tottumustensa orja”, ja juuri tästähän tässäkin on kysymys: Vaihda ne vanhat tunkkaiset ajatukset uusiin ja positiivisiin. Kyllä minäkin – sitten joskus, kun on joutilasta aikaa (jolloin makaan mieluiten sohvalla lukemassa vaikka Joe Dispenzan kirjaa).

Aika lailla vastakkaisia ajatuksia luin Tommy Hellstenin haastattelusta Kotiliedessä. Hellsten,74, on teologi, kouluttaja ja kirjailija, joka on viime vuosien aikana sairastanut paljon. Hän sanoo omasta sairastamisestaan: ”Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten suhtaudumme kokemuksiimme.” Hän jatkaa myös:”Ihminen oppii, kun ei vastusta kokemuksiaan. Kärsimyksen ja kivun kautta löytyy katkeruuden sijalle kiitollisuus niistä monista asioista, jotka ovat hyvin – jopa kiitollisuus kärsimyksistä. Jos aina valittaa sitä, mitä ei ole, sokeutuu sille, mitä on.”

Dispenza ja Hellsten ovat viisaita miehiä, jotka kohtaavat elämän vaikeudet eri tavoin. Dispenza etsii keinoja taistella kärsimyksiä vastaan, hän haluaa löytää parempia vaihtoehtoja ja kehottaa näkemään vaivaa (meditaatio) muutoksen eteen. Hellsten puolestaan haluaa oppia hyväksymään vaikeudet ja ymmärtää ajan myötä, että ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta jotain hyvää mukanaan.

Kumman valitset: Luot itsesi uudelleen vai hyväksyt ja sopeudut elämässäsi oleviin vaikeisiin asioihin?

Voiko mieli parantaa ruumiin?

Lauantai 4.7.2026 - Pirkko Jurvelin

Voiko mieli parantaa ruumiin?

Kun pieni lapsi kompastuu ja loukkaa jalkansa, tai kun hän vahingossa pistää kätensä vaikkapa ruusupensaaseen, niin itkuhan siinä tulee. Pian lapsi juoksee läheisensä luo, ja mitä tämä tekee: puhaltaa kipeään kohtaan. Ja ihme tapahtuu salamannopeasti, kipeä kohta on parantunut, ja lapsi jatkaa leikkejään.

Tämänkaltaiset tapahtumat tulivat mieleeni lukiessani Joe Dispenzan teosta ”Plasebo, Lumevaikutuksen teho”. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo tunnistan paljon asioita, jotka sopivat arkielämään. Tämän teoksen parissa opin koko ajan kaikenlaista uutta ja ihmeellistä kuten esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: Eräässä Vancouverissa sijaitsevassa yliopistossa tutkijat ilmoittivat Parkinsonin tautia sairastavalle ryhmälle, että henkilöt saisivat aivan uuden, tehokkaan lääkkeen. Todellisuudessa potilaat saivat suolaliuosta eli lumelääkettä. Tästä huolimatta puolet potilaista hallitsi motoriikkaansa paljon paremmin pistoksen saatuaan. Aivoissa tapahtuvat muutokset olivat samankaltaiset kuin jos he olisivat saaneet täyden annoksen amfetamiinia. Jo pelkkä parantumisen odottaminen ja tietoisuus tästä mahdollisuudesta sai aivoissa aikaan dopamiinivyöryn, joka puolestaan aiheutti paranemista.

Eräs lääkäri kertoo, kuinka hän oli joutunut leikkaamaan sota-aikana rintamalla potilaita, vaikka morfiini oli loppunut. Näissä tilanteissa hän kertoi haavoittuneille antavansa ennen leikkausta morfiinia kivunlievitykseen, vaikka ruisku sisälsi pelkkää suolaliuosta. Joka tapauksessa potilaat – joka eivät tienneet asiaa – kokivat saavansa puuduttavaa ainetta, ja leikkaus sujui hyvin.

1950-luvun loppupuolella, jolloin sepelvaltimon ohitusleikkauksia ei vielä tehty, tutkimusryhmät Kansas Cityssa ja Seattlessa tekivät sydänpotilaille valeleikkauksia. Toiseen ryhmään kuuluvat olivat potilaita, joille tehtiin oikea sydänleikkaus, toisen ryhmän potilaille tehtiin pelkkä viilto rintaan ja ommeltiin sitten kiinni. Leikatuista potilaista 67 % koki olonsa huomattavasti parantuneen, heillä oli vähemmän kipuja ja he tarvitsivat vähemmän lääkettä. Mutta: Valeleikkauksen kokeneista 83 % koki samanlaisen parantumisen, eli valeleikkaus oli tulokseltaan tehokkaampi kuin oikea!

Onhan tämä ihmeellistä, eikä oikeastaan ollenkaan. Jouduin viime syksynä käymään hammaslääkärissä jatkuvan kovan hammaskivun vuoksi. Leukaluu kuvattiin, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Koska puren hampaita yöllä yhteen, kipu päivisin johtui kuulemma siitä. Hammaslääkäri muokkasi vähän poralla hammasta, mikä toi helpotusta parin viikon ajaksi. Kivut palasivat kuitenkin enemmän ja vähemmän kovina, välillä oli kipua muissakin hampaissa, jomotusta ja kaikenlaista hankaluutta. Eihän se nyt voi olla kuin jotain kauhean vakavaa, vai? Odotin kesäkuuhun, jolloin minulla oli vastaanotto omalle lääkärilleni. Joo, eihän tässä mitään erikoista, kaikki kunnossa, putsataan ja viilaillaan. Elokuussa laitetaan sitten se purentakisko… Siis ei mitään kummempaa. Arvaatte varmaan, että ne kivut ja säryt, jotka aiemmin vaivasivat, ovat hävinneet. Ei, en saanut lääkettä, mutta kun lääkäri vain totesi, että eipähän tässä sen kummempia, niin minua vaivannut vakava sairaus parani. Aivan, mieli paransi ruumiin,joka ei ollutkaan niin sairas kuin kuvittelin.

Molièr on kirjoittanut näytelmän ”Luulosairas”, ja se on yksi maailman esitetyimmistä komedioista. Luulenpa, että yksi sen suosion syistä on juuri se, että moni tunnistaa itsensä juonen kiemuroista.

Lukemani kirja on niin täynnä tutkimustietoa, ettei sitä voi ohittaa ajattelemalla, että kaikki on vain sattumaa. Dispenza päätyykin kysymään: Kuinka suuri osa sairauksista johtuu negatiivisesta ajattelusta, nosebo- vaikutuksesta (nosebo= latinaksi ”teen pahaa”, plasebo=”teen hyvää”)?Kirjoittaessani toukokuussa ilmestynyttä teostani ”Elä kauemmin–Elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”jouduin monta kertaa pohtimaan ihmeparantumisia ja niihin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä asioita. Tämä korostui etenkin Ranskan Lourdesissa, jonne vaeltaa vuosittain neljä miljoonaa turistia kokeakseen ihmeparanemisen Bernadette- pyhimyksen asuinpaikkakunnalla ja ilmestysluolan äärellä. Lourdesissa on myös museo, jossa raportoidaan ihmeparantumisista, ja vaikka turistin mieli saattaakin olla epäileväinen, niin jossain kohden täytyi myöntää, että epätavallisia paranemisia tapahtuu. Saman asian äärellä olin myös alkukesästä Montenegrossa Ostrogin luostarissa pyhäinjäännösten äärellä.

Jatkan lukemista ja raportoin myöhemmin, miten voimme parantaa itsemme ajattelun avulla.

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Sunnuntai 28.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2

Muutama viikko sitten kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä. Tässä lyhyt kertaus: Olin ryhmäni kanssa luovuttanut matkalaukut, käynyt läpi turvatarkastuksen, ja odottelimme koneeseen pääsyä. Silloin eräs mukana ollut pariskunta tuli kertomaan, että miehen lompakko ja puhelin olivat hävinneet turvatarkastuksen yhteydessä. No, menimme infoon, ja yksinkertaisesti sanottuna: Tavaroita ei löytynyt, meidän käskettiin etsiä itse, koska se oli meidän oma asia, ja lopulta, kun sanoin eräälle virkailijalle, että hänen tulisi käyttäytyä kohteliaammin, niin hänen vastauksensa kuului:”Niin pitäisi, mutta minua ei huvita.” Sanoin hänelle, että tämä ei jää tähän. Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisin ollut niin raivoissani kuin tuon tapahtuman yhteydessä.

Kotona laitoin sähköpostia Dubrovnikin lentokentälle kahteenkin osoitteeseen, mutta ajattelin, ettei minulle vastata ikinä. Unohtaminen kun on niin helppoa. Yllätyksekseni johtoporras vastasi viikon kuluttua. Viesti oli hyvin pahoitteleva ja minulle luvattiin, että asiaa pyritään selvittämään. Ok, minulle riittäisi, jos eräät työntekijät joutuisivat kovemman luokan puhutteluun.

Viikon kuluttua sähköpostin saapumisesta Tilausmatkojen opas (kotoisin Montenegrosta) oli palaamassa Suomeen vähäksi aikaa matkustuskauden loputtua tällä erää. - Kunhan kelit hieman viilenevät, Tilausmatkat jatkavat matkojaan Montenegroon. - Opas laittoi minulle kentältä ääniviestin:”Moi, olen Dubrovnikin lentokentällä. Minulla on nyt se puhelin ja lompakko.” Mitä ihmettä! Laitoin vastauksen, jossa ilmaisin iloni ja hämmästykseni ja mietin, onko joku jossakin saanut puhuttelun, ja tavarat olivat sen vuoksi ”löytyneet”. Opas ei ottanut kantaa spekulaatiooni, mutta lupasi lähettää löytötavarat takaisin omistajalleen.

Soitinkin heti tavaransa kadottaneelle pariskunnan rouvalle (miehelle en voinut soittaa, koska puhelin…) ja kerroin tilanteesta. Hän oli tietysti iloisen yllättynyt, vaikka luonnollisesti miehelle oli jo ehditty hankkia uusi puhelin, uusi lompakko, uudet pankkikortit sekä uusi ajokortti, jonka saaminen oli vaatinut rikosilmoituksen tekemistä. Kaiken kaikkiaan rouva oli kyllä erittäin tyytyväinen siitä, että puhelin saapuu omistajalleen, sillä uusi puhelin oli ollut hiukan liian moderni vanhemman malliseen tottuneelle.

Mitä me tästä opimme? Että kannattaa antaa palautetta? No, joo, kyllä varmaan. Toivon edelleen, että palaute osui loppujen lopuksi oikeille henkilöille. Vieläkin kyllä mietityttää koko tämä juttu, mutta siihenhän ei koskaan tule selvyyttä. Oliko niin, että tavarat päätyivät info- pisteelle vasta sitten kun koneemme oli lähtenyt? Toisaalta eräs ryhmässämme ollut rouva oli samalla reissulla pudottanut puhelimensa, ja hän löysi sen heti infosta, kun neuvoin häntä kysymään sieltä. Vai oliko niin, että näitä ”löytötavaroita” pimitettiin jossakin. Asia ei tule koskaan selviämään, mutta jälleen kerran saimme opetuksen siitä, ettei reissussa voi olla liian varovainen.

Nimimerkki:”Myös kerran lompsansa menettänyt”

Ihmeellistä

Lauantai 20.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Ihmeellistä

Olen käynyt jo viisi kertaa Montenegrossa, ja koska maa on pinta-alaltaan pieni, myös sen tärkeimmät nähtävyydet on tullut katseltua useampaankin kertaan. On kyllä sanottava, että minulle yksi tämän maan parhaista nähtävyyksistä on kuitenkin luonto, joka yhä uudestaan jaksaa lumota katselijansa kauneudellaan.

Ostrogin luostari on paikka, jossa en ollut aikaisemmin käynyt, ja joka nyt kesäkuussa oli must see- listallani. Kävin ostamassa retken eräästä rantakadulla sijaitsevasta pienestä matkatoimistosta, ja maksoin päivän reissusta 25 e eli halpaa lystiä. Tähän hintaan ei kylläkään kuulunut opastusta eikä ruokailuja, mutta onhan meillä puhelimessamme opas, ja tauoilla oli mahdollisuus ostaa syötävää.

Ostrogin luostari on ortodoksikristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Se sijaitsee melkein pystysuorassa kallion päällä, Ostroska Gredan suuren kallion yläpuolella. Voitte kuvitella, kuinka mielenkiintoinen tuo ajomatka oli noilla kapeilla teillä, joissa tuskin on ohitusmahdollisuuksia. Kyllä kuski sai peruuttaa aika monta kertaa, jotta vastaantuleva pääsisi ohittamaan, eikä se peruuttaminenkaan niin helppoa ollut korkealla vuoristomaisemissa. Kaikki kunnia kuljettajan ammattitaidolle, ja sen kyllä hänelle kerroinkin.

Ostrogin luostari on omistettu sen perustajalle Pyhälle Basileiokselle (1610-1671). Luostarissa on kaksi kirkkoa, yläkirkko ja alakirkko. Pyhän Basileioksen ruumiilla uskotaan olevan ihmeellisiä parantavia voimia, ja jäänteitä säilytetään alakirkossa olevassa pyhäinjäännöslippaassa. Luostarissa vieraileekin vuosittain yli satatuhatta kävijää, ja onneksemme emme sattuneet paikalle pyhiinvaellusjuhlien aikana, vaan olimme siellä ihan tavallisena sunnuntaina.

Perillä pääsimme heti jonottamaan satunnaisen suomalaisen matkakumppanin kanssa. Koska emme ymmärtäneet oppaan puhumaan montenegroa sanaakaan, asetuimme vain jonon jatkoksi. Päättelimme, että jotain tärkeää siellä edessä olisi, kun vierailijat haluavat välttämättä mennä sinne. Juttelimme jotakin, kunnes eräs paikallinen pisti sormen huulilleen, siis hiljaa, te turistit. Myöhemmin hän otti kukkarostaan isohkon rahasumman, näytti sitä meille ja osoitti luolan suuaukkoa. Aha, sinne sai jättää lahjoituksen.

Meidän jonomme ohi virtasi jatkuvasti ihmisiä, joilla oli tietyistä syistä oikeus nopeampaan vierailuun. Näimme todella paljon ihan pieniä lapsia, kehitysvammaisia aikuisia, sokeita, liikuntarajoitteisia apuhenkilöineen, ihmisiä, joita elämä oli kolhinut niin, että he tarvitsivat apua jokapäiväisessä arjessaan. Koska olin jo aiemmin perehtynyt katolisen ja ortodoksisen kirkon oppiin ihmeparantumisista, en ollenkaan kummastellut näiden kävijöiden suurta määrää, onhan luonnollista, että ihminen tekee kaikkensa paranemisensa eteen. Retkikumppanini näki asian toisin: Hänen mielestään oli sairaiden kiusaamista, kun heidät raahattiin sinne korkeuksiin, vaikka mitään paranemista ei oikeasti ollut odotettavissa. No, minun mielestäni toivo on ihana asia, ja jo pelkkä toivominen ilman konkreettista paranemisihmettä tuo elämään jotakin hyvää.

Kun meidän vuoromme oli lopulta päästä luolaan pyhäinjäännösten luokse, se kävi niin äkkiä, ettei aikaa havainnointiin oikeastaan jäänyt (kuvia ei tietenkään saanut ottaa). Katsoin lasiarkussa olevaa jotakin, jonka päällä oli punainen peitto, enkä nähnyt enkä tuntenut mitään erityistä. Ja heti kohta meidät ohjattiin ulos. No, niin, hmh, olisin ehkä halunnut kokea jotakin, mutta ei kun ei. Toivon mukaan joku muu tunsi rauhaa, onnea, seesteisyyttä, valoa, jotakin hyvää.

Kävimme myös ylhäällä pienessä kappelissa, ja hienot, luolan seinille maalatut freskot tekivät vaikutuksen. Turistikauppa luostariaukealla oli tarjonnaltaan runsas, mutta minulta pääsi melkein itku, kun kirjakaupan kaikki kirjat oli kirjoitettu paikallisella murteella. Ne näyttivät niin mielenkiintoisilta, mutta ei, ne oli pakko jättää sinne hyllyyn. Vieläkin harmittaa. - Kun seuraavan kerran lähden Montenegroon, menen Ostrogin luostariin uudestaan. Silloin pidän huolen siitä, että opas puhuu joko suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, espanjakin kelpaa, sillä haluan tutustua paremmin tuohon mielenkiintoiseen paikkaan.

P.s. Jos luit edellisen blogini, jossa kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä, niin minulla on uutinen: Ihme on tapahtunut! Viikon kuluttua siitä, kun lähetin virkailijoille valitukseni, sain vastauksen, jossa asiaa pahoiteltiin syvästi ja luvattiin huolehtia siitä, ettei kyseisen kaltaisia asioita enää tapahdu. Tuo vastaus on kyllä jo ihme!

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Keskiviikko 10.6.2026 - Pirkko Jurvelin

Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä

Tulin juuri Montenegrosta. Jälleen oli mahtava loma tutussa kohteessa: Aurinko paistoi, merivesi oli lämmintä, hotelliruoka hyvää, ostokset rantakadulla edullisia, ja mielenkiintoisia retkikohteita löytyi riittämiin. Huippuloma! Olin ryhmänvetäjänä, eli olin koonnut ryhmän Tilausmatkojen organisoimalle matkalle. Olen ennenkin tehnyt tämän matkanjärjestäjän kanssa yhteistyötä, ja kaikki on sujunut hyvin kuten tälläkin reissulla.

Paluumatkalla oppaamme Radovan Bigovic jätti meidät lentokentälle halausten kera. Aikaa lennon lähtöön oli reilusti yli kaksi tuntia, velttoilimme siellä ja täällä, kunnes lopulta saimme luopua matkalaukuistamme ja kävelimme turvatarkastukseen. Kaikki sujui hyvin ja ammattimaisesti – niin ainakin luulin.

Olin kuljeskellut taxfree- kaupoissa ja yrittänyt tappaa aikaa vasta vajaa puoli tuntia, kun eräs ryhmääni kuuluva vanhempi mies tuli kertomaan, että hänen lompakkonsa ja puhelimensa olivat hävinneet. Hän oli laittanut käsimatkatavaransa muoviseen astiaan (ne ovat samanlaisia kaikilla kentillä) hihnalle, lompakon ja puhelimen erikseen pois laukusta. Kun hän kulki turvaportin läpi, se rupesi hälyttämään, ja mies joutui erityistarkastukseen. Vaikka virkailijat kuinka etsivät jotain kiellettyä metalliesinettä, joka olisi hälytyksen aiheuttanut, mitään ei löytynyt, ja mies sai palata hakemaan käsimatkatavaransa. Hän oli hyvin hämmentynyt ja huomasi vasta hiukan myöhemmin, että puhelin ja lompakko eivät olleet hänen mukanaan.

Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä pariskunnan kanssa infoon selvittelemään juttua. Infotiski oli laaja, ja sen takana vietti aikaa useampi nuori nainen ja mies. Kerroin asiamme, ja eräs naisista lähti mukaamme, jotta tavaransa menettänyt ryhmäläinen pääsisi tutkimaan erityisvaraston hyllyjä turvatarkastuksen takana. Minua ja vaimoa ei huolittu mukaan. Hyvin pian mies palasi takaisin ja sanoi, ettei varastosta löytynyt mitään, ja ettei asiakaspalvelija ollut vaivautunut auttamaan häntä mitenkään. Asia selvä. Palasimme lähtökerrokseen, ja pariskunta alkoi rouvan puhelimen avulla sulkea miehen pankkikortteja, mikä onneksi onnistui helposti. Minä oli yhteydessä Radovaniin useamman kerran, ja hänkin aikoi kysellä asiasta.

Kun tästä kaikesta oli kulunut tunti, sanoin, että käydäänpä vielä kerran infossa, jospa joku olisi tällä välin tuonut sinne nämä kadonneet tavarat (en tietenkään uskonut siihen mahdollisuuteen). Samat nuoret naiset ja pari miestä vietti edelleen aikaansa tiskin takana. Selitin vielä kerran tilanteen ja kyselin, onko tavaroita löydetty ja mitä voisi vielä tehdä. Vastaus kuului: ”Se on teidän ongelmanne! Menkää itse katselemaan!”

En ollut uskoa kuulemaani. Naiset olivat todella pilkallisia ja ylimielisiä, suorastaan huvittuneita hölmöjen turistien sekoilusta. Silloin minä suutuin. Suutuin oikeasti. - Tässä on huomautettava, että yleensä en suutu niin kuin nyt, mutta yleensä minua ei olekaan kohdeltu noin ylimielisesti ja halveksivasti.

- Sinun pitäisi olla kohteliaampi (you=sinä tai te), sanoin kaikkein leuhkimmalle nuorelle naiselle.

- Niin pitäisi, mutta minä en halua! hän vastasi.

Olin enemmän kuin vihainen. Stressihormonit tulvivat elimistööni, sydän hakkasi, hengitys kiihtyi, verenpaine nousi, lihakset jännittyivät, mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston ja ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voi tehdä jotakin, mitä saattaa myöhemmin katua. No, sen verran sain kuitenkin hillittyä itseni, että osoitin vain tuota nuorta naista ja sanoin:” Sinä kuulet vielä tästä.”

Illalla kotona laitoin palautteen Dubrovnikin lentokentän infon osoitteeseen. Mikäli joku joskus lukee kyseisen viestin, niin luulen, ettei siihen kukaan kuitenkaan reagoi mitenkään. Mitäpä noista turisteista, hoh, hoijaa. No, minä aion kyllä laittaa vielä useamman sähköpostin, ihan vain vaivatakseni virkailijoita. Viestini oli asiallisen vihainen ja loppulauseessa kehotin heikäläisiä tulemaan Suomeen oppimaan hyvää käytöstä ja asiakaspalvelua. - Luulen, että seuraavalla Montenegron-matkallani lennän suoraan Tivatiin. En halua enää katsella noita itsetyytyväisiä, pilkallisia naisia Dubrovnikin lentokentällä.

Hymyilevä Apollo

Sunnuntai 31.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Hymyilevä Apollo

Olin viikonloppuna lapsenlapseni ylioppilasjuhlissa Rovaniemellä. Oli mukavat, lämminhenkiset juhlat, pöydät notkuivat herkkuja. Lauloimme muutaman yhteislaulun ja yleisön toiveesta myös virren ”Jo joutui armas aika”. Se sopi hyvin keväiseen tilaisuuteen ja nuoren ylioppilaan kouluelämän päätökseen. Jatko-opinnot seuraavat sitten armeijan jälkeen.

Koska tuo kevätjuhlien perinnevirsi on jälleen ollut liiankin paljon esillä, en kommentoi sitä enää. Sen sijaan haluan nostaa esille Eino Leinon vuonna 1898 julkaistun runon ”Hymyilevä Apollo”. Leinon teksti tuntuu nyt hämmentävän ajankohtaiselta.

Hymyilevä Apollo

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk`ei aina esille loista.

Kas hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss`ihmiset tuntevat tuntehin,

siell`lähell`on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,

mulle armosi keltaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett`yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää

ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ka yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Täällä on toki tilaa kaikillen.

On ketoja auran kääntää,

on lehtoja laulella neitojen

ja saloja sulhojen vääntää.

Kas, lempi se maailman levittää.

Oi, ihmiset toistanne lempikää

ja kohti taivasta tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa.

On monta uskoa päällä maan

ja toinen toista kiittää,

mut laulajalla yksi usko on vaan

ja hälle se saapi riittää:

Min verran meissä on lempeä,

sen verran meissä on iäistä

ja sen verran meistä myös jäljelle jää,

kun päättyvi päivä tää.

Kuka tietävi, mistä me tulemme

ja missä on matkamme määrä?

Hyvä että me sitäkin tutkimme.

Ei tutkimus ole väärä.

Mut yhden me tiedämme varmaan vaan:

Me olemme kerran nyt päällä maan

ja täällä meidän on eläminen,

miten taidamme parhaiten…

Ken yhtä ihmistä rakastaa,

se kaikkia rakastaapi.

Ken kerran voi itsensä unhoittaa,

se unten onnen saapi.

Ken kerran itse on onnellinen,

se tahtoisi onnehen jokaisen

se antaa ja antaa ja antaa vaan

oman onnensa aarteista.

Vanhukset - roska vai aarre?

Maanantai 25.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Vanhukset – roska vai aarre?

Olin viime viikon Pärnussa Tervis- kylpylässä matkanjohtajan ominaisuudessa. Olemme käyneet siellä vuosittain yli 20:n vuoden ajan, mikä kertoo siitä, että olemme viihtyneet kyseisessä paikassa ja nauttineet ohjelmaan kuuluneista hoidoista. Suomalaisia kylpylävieraita käy Pärnussa n. 100 000 vuodessa. Viime aikoina myös ruotsalaiset ovat löytäneet Pärnun ja tämän kylpylän, ja mietinkin, että kohteen täytyy olla hyvin houkutteleva (ja edullinen), koskapa ihmiset saapuvat sinne viikoksi bussikyydillä, mikä tarkoittaa käytännössä kahta matkustuspäivää.

Kun katselen ympärilleni ruokasalissa, totean jälleen kerran, että asukkaiden keski-ikä on suunnilleen 75-80 vuotta. Meidän ryhmällämme lienee ollut nyt ikäennätys, kun mukanamme oli 93- vuotias super- lady Helli. Joskus aikoinaan kylpylöissä kävi myös venäläisiä, nyt heitä ei enää näy, myöskään virolaiset eivät tule viikoksi hemmottelemaan itseään tänne, onhan hinta aivan liian korkea paikalliseen palkkatasoon nähden. - Siis mikä on tämän katselmuksen lopputulos? Me ulkomaiden eläkeläiset, vanhukset, ylijäämäkansalaiset pidämme yllä Viron kylpyläpalveluja! Tai ainakin melkein.

Kun puhutaan suomalaisten eläkeläisten matkailusta, niin faktaahan on myös se, että Suomen seniorit kansoittavat Espanjan Aurinkorannikkoa (muiden ulkomaalaisten seniorikansalaisten joukossa) puhumattakaan monista muista matkailukohteista. Jos me eläkeläiset pysyisimme kotonamme, niin aivan varmasti se näkyisi matkustustilastoissa ja sitä kautta erilaisten matkapalveluiden tuottajien tuloissa.

Heikommassa kunnossa olevat vanhukset tarvitsevat palveluja kotiin ja lopulta myös vakituista asuinpaikkaa hoivakodissa, ja tämä tuntuu nykyisin olevan yksi Suomen suurimpia ongelmia. Kuka organisoi, huolehtii ja kustantaa kaiken tämän? No, kokemuksesta voin sanoa (tuttuja on ollut ja on edelleen hoivakodeissa), että vanhukselta viedään näissä paikoissa koko eläke ja kuukauden käyttörahaksi jää käteen noin 100 euroa, mutta tämäkään ei ilmeisesti riitä, vaikka sillä on kustannettu elämä kotona.

Kuinka usein on ajateltu asiaa siitä näkökulmasta, että vanhusten hoivaaminen luo yhteiskunnassamme valtavasti työpaikkoja? Totuus on se, että kun lasketaan mukaan lääkärit, hoitajat, kotisairaanhoito, laitoshoito jne, iäkkäistä huolehtiminen luo yhteiskuntaamme 100 000 työpaikkaa. Aika hieno juttu, eikö? Jos näitä työpaikkoja ei olisi, niin pahimmassa tapauksessa kyseiset henkilöt eläisivät valtion työttömyyskorvauksien tuella, ja se vasta kalliiksi tulisi.

En ole puuttunut tässä kirjoituksessa vielä ollenkaan siihen puoleen, kuinka tärkeitä vanhenevat ihmiset ovat läheisilleen ja ystävä- ja tuttavapiirilleen sekä myös koko yhteiskunnalle. Kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että eläkkeelle päässeet ovat mukana monenlaisissa toiminnoissa kuten esimerkiksi omien läheisten hoitamisessa (kokemusta on), vapaaehtoistöissä, politiikassa, erilaisissa yhdistyksissä, harrastuksissa ja hyväntekeväisyystoiminnassa.

Oikeastaan tuntuu aika oudolta se, että vanhuksien oikeutta elämään pitää yrittää puolustaa. Tämä on asia, jota ei ollut ennen, eikä monissa kulttuureissa ole vieläkään, koska ennen vanhuksia kunnioitettiin, ei ainoastaan siedetty. Miksi ihmeessä ikäihmisten pitää pyytää anteeksi olemassaoloaan?

”Meidän kaikkien on kuoltava. Miksi siis vanhoina kököttäisimme vaatimattomasti kaukana kaikesta kauniista?” Pindaros, antiikin kreikkalainen lyyrinen runoilija

”Onhan hilpeää vaan, että me vanhetaan. Sepä hilpeää on, eikä suru suunnaton, iloiten laulellaan. ”

J. L. Runeberg

Erilainen äitienpäiväruno

Lauantai 9.5.2026 - Pirkko Jurvelin

Erilainen äitienpäiväruno

Rainer Maria Rilke (1875-1926)

Voi tuskaa, äitini repii minut hajalle.

Olin latonut kiveä toisen päälle eteeni

ja seisoin jo kuin pieni talo, jonka ympärillä päivä käy,

ja ihan yksin.

Nyt äiti tulee, tulee ja repii minut hajalle.

Hän repii minut hajalle tulemalla ja katsomalla.

Hän ei näe, että joku rakentaa.

Hän kävelee lävitseni keskeltä kiviseinää.

Voi minua, äiti repii minut rikki.

Linnut lentävät kevyemmin ympärilläni.

Vieraat koirat tietävät: tuo se on.

Ainoastaan minun äitini ei sitä tunne,

hitaasti muuttuneita kasvojani.

Hänestä minuun ei käynyt koskaan lämmin tuuli.

Hän ei elä siellä missä tuulet ovat.

Hän lepää sydämen korkeassa sykkeessä,

ja Kristus tulee ja pesee hänet joka päivä.

Tämä poikkeuksellisen vahvasti ja raskasmielisesti kirjoitettu runo kuvaa hyvin Rilken äitisuhdetta, joka oli traumaattinen varhaislapsuudesta asti. Äiti oli hyvin vaativa, ja runoilija kuvasikin tätä sanoilla ”vaikea ihminen”.

Sophie Rilke menetti esikoistyttärensä hieman ennen Rainerin syntymää. Tämän menetyksen seurauksena äiti pakotti poikansa pitkään pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin ja käyttäytymään kuin tyttö. Tämä muokkasi luonnollisesti lapsen identiteetin kehittymistä varsinkin, kun pojan isä ei ollut paljon arjessa läsnä.

Eräässä sitaatissa Rilke ilmaisee ajatuksensa sanomalla:” Todellinen kotimaa on lapsuus.” Tämä on jokaisen helppo ymmärtää: Lapsuutemme on se paikka, jossa olemme kasvaneet, josta olemme saaneet vaikutteemme, joka on luonut pohjan elämällemme. Lapsuudesta löytyy hyviä ja huonoja asioita, mutta kyllä – se on elämämme perusta. Toisinaan lapsuudesta irti pääseminen ja päästäminen vaatii paljon voimaa, toisinaan se on juuri se kasvupohja, joka antaa meille voimaa elää tätä elämäämme.

Yksinkertaista elämää

Lauantai 25.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Yksinkertaista elämää

Olen valmistellut esitystäni, jonka pidän keskuskirjasto Saaressa Oulussa 27.5. klo 18 alkaen – tervetuloa! Tuossa asioita pohdiskellessani selailin erilaisia tekstejä ja teoksia, joita olin tutkinut kirjoittaessani uusinta teostani ”Elä kauemmin – elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”. Luin nyt jälleen kerran artikkelin, jossa haastateltiin 80-vuotiasta benediktiinimunkkia Anselm Grünia. Haastattelu oli mielenkiintoinen, ja munkki tiivisti ajatuksensa seuraavin sanoin:” Yksinkertainen elämä on terveellistä.”

Tyttäremme oli kyläilemässä muutama päivä sitten ja selailimme vanhoja, 50-luvulta peräisin olevia perhealbumeja. Koska isäni harrasti valokuvausta jo tuohon aikaan, kuvia ja filmejä löytyy lähes rajattomasti. Juttelimme ja katselimme, ja lopulta tyttö huokaisi, että kyllä te olette olleet hyväosaisia, kun kissastakin on otettu kuvia. Myönsin, että toki olimme olleet hyväosaisia, koska molemmat vanhemmat olivat käyneet töissä (usean kaverini äiti oli kotona), enkä ollut edes osannut ajatella, että jotakin puuttuisi. Ja jos jotakin puuttui, se sama puuttui kaikilta. Noh, myönnän että eräällä 10-vuotiaalla rakennusmestarin tytöllä oli kevätjuhlissa juhlamekko ja korkokantakengät, joista en voinut uneksiakaan, mutta eivätpä voineet muutkaan.

Olinkin aika yllättynyt törmätessäni ihan äsken Ilta-Sanomien artikkeliin, joka käsitteli köyhtyvää Suomea, ja jossa kyseltiin, olemmeko palaamassa 50-luvulle. Hetkinen, minähän elin onnellisen lapsuuteni juuri 50-luvulla, vaikkakin artikkelin mukaan elämä oli ollut tuolloin puutteen täyttämää ja onnetonta. Mitä ihmettä? Tuli mieleeni, että artikkelin kirjoittaja on lienee ollut joku varhaiskypsä teini, joka ei voi ymmärtää, ettei pelkkä raha tuo onnea, koska raha = paljon tavaraa. Saman artikkelin mukaan ihan kaikki tulee olemaan tulevaisuudessa huonommin Suomessa, koska lukemattomista syistä valtion ja suomalaisten rahat ovat loppu, eikä lisää ole näkyvissä.

Samassa artikkelissa taloushistorian professori Jari Eloranta kertoo, että 1950-luku oli ”todella kurjaa aikaa elintason näkökulmasta. Se oli pula-ajan ja säännöstelyn aikaa, käytiin ulkohuusseissa (hoh, hoijaa!)...”Toki varmasti paljon asioita puuttui ja isolta joukolta ihmisiä, mutta tosiasia on se, ettemme osanneet paljoa edes kaivata. Meillä oli riittävästi.

Voin siis lohduttaa nuorempia sukupolvia sillä tiedolla, että vaikka tavaraa puuttuukin, niin elämä ei ole ”puutteellista” eikä onnetonta, ehkäpä päinvastoin. Kaiken sälän ja omistamisen ja haalimisen sijaan voimme keskittyä olennaiseen:elämiseen. Munkki Anselmi Grün sanoi haastattelussa: ”Hän on elossa, jonka sisimmässä virtaa elämä, jonka sisimmässä jokin kukoistaa.” Ei siihen rahaa tarvita.

”Jopa kirkkoisät puhuvat yksinkertaisten aterioiden terveyshyödyistä. Yksinkertaisesti eläminen tarkoittaa myös elämistä sopusoinnussa itsensä kanssa, ei erilaisten tarpeiden repimänä, vaan yksinkertaista, tasapainoista elämää itsemme kanssa. Tämä yksinkertaistus ei tarkoita ainoastaan ruokaa, vaan koko ulkopuolista, ylellisyyksien täyttämää elämää. Yksinkertainen elämä on meille hyväksi ja edistää terveyttämme” (munkki Anselm Grün).

Hevonen ei saa elää yksin

Maanantai 13.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Hevonen ei saa elää yksin

Aurinko paistoi niin kuin olisi ollut kesäkuu parhaimmillaan, vaikka kalenterin mukaan ei ollut edes huhtikuun puoliväli. Istuimme aurinkoisella terassilla tyttären syntymäpäiviä juhlien ja söimme grillimakkaraa ja kakkua ja juttelimme. Useamman paikalla olijan pääharrastus oli ratsastaminen, ja eräs terassilla istuskeleva ei-ratsastaja kysyikin, että miksi ihmeessä he eivät hanki omaa yhteistä hevosta, koska ratsastus on kallis harrastus. Tietoviisaat valistivat meitä muita ja kuulimme, että tämän vuoden alusta on tullut voimaan laki, joka kieltää hevosen pitämistä yksin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hevosella täytyy olla näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen, ja tämän lisäksi täytyy olla mahdollisuus päivittäiseen kosketukseen (turpakosketus). Hevosella pitää myös olla mahdollisuus liikkua vapaasti tarhalla tai laitumella. Uudessa laissa on yksityiskohtaisesti määritelty eläimen liikunnan, ravinnon, varusteiden, talliolosuhteiden ja yleisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin tarpeiden huomioon ottaminen. Sanomattakin on selvää, että eläimen olosuhteita tarkkaillaan, ja tiloihin saatetaan tehdä yllätystarkastuksia. Hyvä näin.

Tuossa aurinkoisella terassilla tästä aiheesta keskustellessamme tuli mieleeni kysymys, jonka sanoinkin ääneen:”Miksi ihminen voidaan jättää yksin?”Siihen kysymykseen ei vastausta löytynyt. Suomen sosiaalihuoltolaki kertoo kyllä kauniisti, mihin kaikkeen hoivaan ja huolehtimiseen kansalaisella on oikeus, mutta kaikki tämä on vain kauniita sanoja tietokoneen ruudulla, sillä asioiden toteutus jää hyvinvointialueiden huoleksi, ja me kaikki tiedämme, että järjestelmä ei toimi läheskään niin hyvin kuin pitäisi.

Tällä hetkellä Suomessa on yli miljoona vähintään 70- vuotiasta henkilöä, ja väestö ikääntyy nopeasti, sillä Suomi on yksi maailman ikääntyneimmistä maista. Syntyvyys kääntyi viime vuonna hienoiseen nousuun, mikä on ilahduttava uutinen. Syntyneitä lapsia oli 4, 8 % enemmän kuin edellisenä vuonna. Käytännössä tuo ei ihmeitä merkitse, mutta on toivottavasti ennuste jostain paremmasta.

Lue seuraava runo ja kuvittele hevosen paikalle yksin elävä ihminen:

Ystävän huolenpito

Anna heinää, anna vettä,

hoivaa harjallasi selkää,

puhu pehmein, lämpimin sanoin,

älä kiirehdi, älä pelkää.

Hevonen on tunteva sielu,

ystävä jalo ja suuri,

sen tarha on sen koti ja vapaus,

tallin seinä turvamuuri.

Muista kaviokylvyt, kavioiden huolto,

liikuta kehoa, tarjoa työtä,

mutta anna myös levätä rauhassa,

läpi pitkän, pimeän yötä.

Kuuntele korvia, katso silmiin,

sieltä luottamus hiljaa heijastuu,

kun huolehdit hevosesta sydämellä,

sen kanssa yhteinen taival taipuu.

(Tekijä tuntematon)

Valoa kohti!

Sunnuntai 5.4.2026 - Pirkko Jurvelin

Valoa kohti!

Mikäli tiedotusvälineisiin on uskomista, tämän pääsiäisen sanoma on täynnä sekasortoa, uhkaa ja voimattomuuden tunnetta. Pääsiäisen valoa ja lupausta paremmasta tulevaisuudesta ei ole näkyvissä. Osasyynä tähän toivottomuuden masinointiin ovat tietenkin hyvin valikoidut uutiset: Hullu Trump riehuu ympäri maailmaa aiheuttaen sekasortoa samalla kun hänen ”hengellinen neuvonantajansa” vertaa miestä Jeesukseen ja Vapahtajaan.

Toisaalta uutiset Venäjältä ovat vaikeasti tulkittavissa, sillä uutisia ei oikeastaan ole: Joko Putin on tapettu tai viety mielisairaalaan loppuiäkseen, vai ovatko asiat vasta menossa siihen suuntaan? Kukaan ei osaa eikä halua sanoa varmuudella.

USA:n avustama Israel jatkaa ikuisuustaisteluaan palestiinalaisia ja muita arabikansoja vastaan samanaikaisesti, kun sen omat kansalaiset värjöttelevät pommisuojissa peläten omasta ja rintamalla olevien läheistensä puolesta. Jos joku on seurannut Yle Areenasta piispa Jari Jolkkosen vetämää ohjelmaa ”Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina”, niin katsojan on täytynyt tulla johtopäätökseen: Sota on ikuista.

Tämän kaiken sekasorron keskellä kirkko ja kristityt yrittävät julistaa pääsiäisen sanomaa, joka on kristinuskon ydin:”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi” (virsi 90).

Pieni poika ihmettelee kevään ensimmäistä leppäkerttua sormellaan. Kovakuoriainen on jähmettynyt paikoilleen, ja lapsi on hämmentyneen iloinen kohtaamisesta. ”Äiti, katso!”

Mies on istahtanut joen varrelle asetettuun penkkiin. Vesi virtaa vapaasti pitkän talven jälkeen, missään ei näy vielä kevään vihreyttä, mutta ilmassa on lämmin tuoksu. Talvi on ollut jälleen pitkä ja kylmä, mutta kevät on kuukauden verran etuajassa. Kuinka ihanaa! Ja tuo valo!

Yökirkko on tupaten täynnä ihmisiä. Tämä on perinne monille, ja täytyy myöntää, että keskiyöllä tarjottava pääsiäisateria on varmasti suuri houkutin. Eikä se olekaan ihme, sillä ruoka on herkullista, eikä varmasti lopu. On mukava istahtaa tuttavien kanssa samaan pöytään, nauttia ruuasta ja vaihtaa kuulumisia. Kerrassaan hieno tapahtuma, josta on tullut monelle pääsiäisen traditio.

Ruoka ja pääsiäinen liittyvät yhteen. Meidän perheessämme järjestetään toisena pääsiäispyhänä perhebrunssi. Yhdessä sovitaan, kuka mitäkin tuo tarjolle, kananmunat ja kahvi keitetään hyvissä ajoin, rahka valmistetaan edellisenä iltana, mutta pasha sentään ostetaan kaupasta. Tässäkään tilaisuudessa ei lopu ruoka – ei edes suklaa -, ja samalla on mahdollisuus keskustella ja seurustella yhdessä. Älylaitteet ja puhelimet eivät korvaa ihmisseuraa.

Elämä on paljon muutakin kuin se, mitä maailmalla tapahtuu. Meidän oma elämämme on tässä ja nyt, omassa kodissamme, lähipiirissämme, omissa tekemisissämme, kiinnostuksemme kohteissa, siinä sanomassa, joka on meille tärkeä.

Istuin linja-autossa Espanjassa. Kaksi lähellä istuvaa vanhempaa espanjalaismiestä tunnistivat toisensa pitkän ajan takaa ja alkoivat keskustella. Luonnollisesti juttelu päätyi kummallakin ilmenneisiin erilaisiin fyysisiin ongelmiin, oli ollut jalkaleikkauksia ja muuta vastaavaa. Kun toinen miehistä lähti pois autosta omalla pysäkillään, hän heilautti kättään tuttavalleen ja sanoi:”Valoa kohti mennään!” Tätä en unohda ikinä.

Valoa kohti mennään!

Maaliskuu ja kolme sukupolvea - täysin muuttunut maailma

Sunnuntai 22.3.2026 - Pirkko Jurvelin

Maaliskuu ja kolme sukupolvea – täysin muuttunut maailma

Viljo Törmälän päiväkirjasta 25.3.1918

”Nyt siis lähdetään. Kello on kaksitoista, ja puoli neljä lähdetään. Vilppulaan kai. Tervajoella ollaan yötä kylmässä vaunussa kylmän kärrymatkan jälkeen. Ei tuota tiedä, miltä tuo tuntuu. Ainakaan en tunne pelkääväni kuitenkaan. Kuin olisi näin luonnollistakin. Se sentään tuntuu turvalliselta, kun ollaan matkalla oikean puolesta, Suomen vapauden puolesta. Kun omatunto on mukana, silloin voi rohkein mielin lähteä. Vapaustaistelu Suomesta! Voittoon sen viemme! Se täytyy voittaa, sillä Suomen kansan täytyy elää, ja vielä äiti armain kotona ja Sinä kultu Martta. Te ijäti, joka hetki olette mukana, Te toivotte, rukoilette. Teidän rukoustenne suojassa on turvallista vaeltaa. Pohjanmaa, Sinun ei tarvitse poikasi tähden hävetä. Isäin henget nurmen alta! Tekin nyt rohkeutenne itu meille taisteleville suokaa. - Ei tovereissakaan pelkoa näy. Joissakin vain riehakasta iloa, reippautta.

Josko nyt vasta Tamperetta päästään valloittamaan. Mekin kohdaltamme. Vapaa Suur-Suomi eläköön!”

Pirkko Törmälän, Viljon tyttären päiväkirjasta 19.3.1937

”Nyt olen yhdeksän pitkän kuukauden jälkeen takaisin kotona keuhkotautiparantolasta. Hip, hei! Äiti tuli keskiviikko- aamuna Turusta Härmään. Torstaina äiti sitten puhui ylipapan (ylilääkärin) kanssa. Pappa sanoi, ettei minua voida leikata pitkään aikaan, kun olen niin laiha ja heikko. Sitten pappa ehdotti, että äidin pitää viedä kotiin minut, koska minulla on ikävä, eikä ruoka maistu. Niin sitä tulla hyssättiin makuuvaunussa. Yö matkustettiin ja aamulla oltiin täällä. Joopa joo! Kyllikin ja minun entinen huone on nyt minun. Täällä on kiva järjestys. Paljon hauskoja pääsiäisesineitä ym. Se on ikävää, kun ei saa olla niin kuin ennen. Ei saa syödä samassa pöydässä, ei saa mennä lähelle toisia. Mutta väliäpä sillä, kunhan olen vain kotona. Teemme isän kanssa kävelymatkoja. Luen lehtiä. Ja syön. Näkemiin!”

Pirkko Jurvelin o.s. Törmälä, omia juttuja 23.3.2026

Tämä päivä on mennyt aika lailla matkalaukkua pakatessa ja keittiössä puuhastellessa. Huomenna on iltalento Helsinkiin, sieltä seuraavana aamuna jatkolento Malagaan. Fuengirolaan menen kentältä taksilla, ja sittenpä loma voi alkaa! Minulla ei ole suuria suunnitelmia tai odotuksia lomaviikon suhteen. Sää näyttäisi perillä olevan ihan kohtuullisen lämmin, ehkä sataa, ehkä ei. Tärkeintä on se, että saan vain olla kaikessa rauhassa, tehdä mitä itse huvittaa - tai olla tekemättä.

Jokin kirjoitusidea pyörii päässäni, mutta en kuitenkaan ota konetta mukaani. On hyvä antaa ajatusten muhia kaikessa rauhassa, jonka jälkeen idean voin heittää romukoppaan tai mahdollisesti alkaa työstää sitä tosissaan. Saa nähdä, pakko ei ole mihinkään.

Kun luin ukkini ja tätini (jota en koskaan tavannut, sillä hän kuoli keuhkotautiin 16- vuotiaana) päiväkirjamerkintöjä, mieleeni tuli, että minä olen päässyt vähällä, vaikka aina ei siltä olekaan tuntunut. Ja saattaisipa olla niinkin, ettei minun tarvitsisi pakata yhtään matkalaukkua, jos eivät ukkini ja muut valkoiset olisi aikoinaan sotineet itsenäisyyden puolesta. Siispä kiitollisena matkaan!

Lainaukset teoksistani "Eestä vapauden - eestä kotimaan!" ja "No, heipudei!"

YK:n ihmisoikeuksien julistus, mielipiteen vapaus

Maanantai 16.3.2026 - Pirkko Jurvelin

YK:n ihmisoikeudet lupaa: Minulla on oikeus omaan mielipiteeseeni

TPS:n jääkiekkoilija Veli-Matti Savinaisen kieltäydyttyä käyttämästä Pride- teemaista lämmittelypaitaa joukkueen ottelussa some täyttyi raivokkaista puolesta ja vastaan- keskusteluista. Savinainen kertoi, ettei halunnut toimia ideologiansa vastaisesti, mikä ei suinkaan hiljentänyt keskustelua vaan suorastaan lietsoi sitä.

YK:n 19. artikla: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.” Näin meille luvataan, mutta tuo lupaus ei ilmeisesti ole kaikkien tiedossa.

Sen sijaan, että ihmiset keskustelisivat asioista rauhallisesti toinen toistaan kuunnellen, näyttää nykyään vallitsevan uusi tyyli: syyttäminen ja uhriutuminen. Avoimen keskustelun sijaan vastapuoli yritetään pakottaa muuttamaan oma mielipiteensä, vaikka se olisi enemmistön kanta. Häntä syyllistetään yleisen mielipiteen nimissä ja vaaditaan olemaan samaa mieltä kaikkien toisten kanssa. Tämä on outoa. Usein nämä vähemmistöä edustavat syyllistäjät yrittävät provosoida tilannetta sen sijaan, että keskustelijat istuisivat yhdessä alas latomaan rauhallisesti omia argumenttejaan.

Toisaalta joskus tuntuu, että provosointi, suuttuminen ja kiukkukohtaukset ovat harkittuja esityksiä, sillä niillä saadaan otsikoita ja aikaan keskustelua, jonka tarkoitus on mustamaalata henkilö, joka haluaa kaikessa rauhassa pitää oman mielipiteensä.

Luin juuri Mel Robbinsin kirjan ”Let them – teoria”, jonka kannessa luvattiin minun oppivan elämää mullistavan menetelmän, josta miljoonat puhuvat. Robbins on teoksen esittelyn mukaan maailmankuulu bestseller- kirjailija, jonka kirjoja on käännetty 60 kielelle. Ostin kirjan (koska lahjakortissa oli vielä varaa), luin ja huokailin suorastaan tympääntyneenä, sillä en löytänyt teoksesta mitään uutta. - Ajattelin kyllä, että ehkä amerikkalainen yhteiskunta poikkeaa niin paljon meidän suomalaisesta yhteiskunnastamme, että Robbinsin ajatukset ovat siellä uusia ja käänteentekeviä.

Joka tapauksessa: Let them = antaa heidän (oma suomennos: ihan sama, yks hailee, evvk) tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tule takertua jonkun toisen henkilön tekemisiin ja sanomisiin, ne voi ohittaa ja jatkaa rauhassa omaa matkaa. Minulle tämä hieno oivallus on ollut jo kauan arkipäivää: Mitä tuosta! Antaa olla! Yks hailee! Eihän kaikkien tarvitse olla samaa mieltä minun kanssani, ei tietenkään. Sitä paitsi, saattaahan olla, että minäkin olen joskus väärässä – en kai?

”Antaa perheeni olla myöhässä kaikkialta.

Antaa ihmisten inhota kuvaa, jonka julkaisin somessa.

Antaa heidän jättää likaiset astiansa tiskialtaaseen.

Anna anopin arvostella lastenkasvatustani.

Antaa naapurin koiran haukkua joka päivä

Antaa sukulaisten päivitellä uravalintojani

Kaksi pientä sanaa – antaa toisten- muuttivat kaiken. Aivan kuin mikään ei olisi enää hetkauttanut minua ja olisin kummallisesti ollut kaiken yläpuolella. Lakkasin piittaamasta asioista, jotka aiemmin häiritsivät minua. En enää ärsyyntynyt ihmisistä samalla tavalla kuin aiemmin. Kireä otteeni elämästä alkoi höltyä. Työpaikan sattumukset, jotka aiemmin saivat stressitasoni ampaisemaan taivaisiin ja joista valitin iltaisin kotona, menivät nyt toisesta korvasta ulos…”

(Mel Robbins: Let Them - teoria)

Osaako mies siivota?

Sunnuntai 8.3.2026 - Pirkko Jurvelin

Osaako mies siivota?

Mieleeni tulee silloin tällöin muisto monen vuosikymmenen takaa. Odotin kolmatta lastamme ja olin viimeisilläni raskaana. Tein viikkosiivousta, luutusin lattioita, hiki valui, tympäisi ja väsytti. Mieheni oli samassa huoneessa sohvalla istuskellen. Lopulta kyllästyin ja suutuin ja käskin hänen hoitaa homma loppuun. -”En minä osaa luututa,” hän vastasi. Suutuin niin, että laitoin takin päälleni ja lähdin ulos. Muistaakseni kävelin kauppaan, ja ilmeisesti jo paluumatkalla kiukku oli helpottunut. Sitä en muista, oliko lattia luututtu poissaoloni aikana. Epäilen.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on pitänyt perinteisen puheen naistenpäivän teemaan liittyen. Putinin mielestä:

- Naisen on oltava kaunis ja viehättävä kotona ja hoidettava samalla perinteisiä kotitöitä.

- Naisen tulee huolehtia lapsista – unohtamatta tietenkään aviopuolison hoitamista.

- Putin kehui myös töissä käyviä naisia, jotka ovat erittäin velvollisuudentuntoisia ammattiensa suhteen. Lähinnä hän tarkoitti ”miehisissä” ammateissa työskenteleviä naisia kuten lääkäreitä, tutkijoita ja puolustusteollisuuden palveluksessa olevia naispuolisia henkilöitä.

- Putin kiitteli myös erikseen naisia, jotka esiintyvät taiteilijoina ja tarjoavat viihdettä etulinjassa taisteleville venäläisille sotilaille.

YK:n tasa-arvojärjestö UN Women on julkaissut seuraavan tiedonannon: Naisilla on maailmanlaajuisesti vain 64 prosenttia niistä oikeuksista, jotka miehille on turvattu lakiin. Järjestön mukaan tilanne altistaa naiset ja tytöt syrjinnälle, väkivallalle sekä ulossulkemiselle kaikissa elämänvaiheissa.

Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että maassamme vallitsee näennäinen sukupuolten välinen tasa-arvo. Kun luemme uutisia Putinin puheesta, ne ärsyttävät, huvittavat ja suututtavat samalla. Kun tarkastelemme YK:n tutkimusraporttia, saatamme olla hiljaa mielessämme kiitollisia siitä, että asumme Suomessa emmekä esimerkiksi jossakin Afrikan maassa tai vaikka Iranissa.

Faktaa on kuitenkin se, että miehet ja naiset ovat erilaisia, ja koska miehet ovat fyysisiltä ominaisuuksiltaan voimakkaampia, naiset ovat jääneet kautta aikojen kakkosasemaan. Se, että naiset ovat tutkimusten mukaan hieman miehiä parempia kielellisissä ja tunneviestinnän taidoissa, ei lopultakaan näytä vaikuttavan, kun tarkastelee esimerkiksi valtarakenteita.

En ole ihan varma, miten nykyinen työtä tekevä sukupolvi kokee miesten ja naisten väliset erot ja hierarkian. Omasta työajastani voin ainakin sanoa sen, että miehet olivat pomoasemissa, mutta miespuoliset opettajakaverini olivat mukavia eivätkä kuvitelleet olevansa sen kummempia työntekijöitä kuin me naisetkaan.

Se, että minulle tyrkytetään kauppakeskuksessa ruusua ja toivotetaan hyvää naistenpäivää, suututtaa minua - tai ehkä olen tänään vihaisella tuulella. Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että jokin päivä on muka omistettu ihan ikiomaksi naistenpäiväksi. Kun vaikkapa kauppakeskus, liike, lääkäriasema, huoltoasema, ravintola jne haluaa toivotella mukavaa naistenpäivää, niin sanoisin, että vähällä pääsevät. Kaipaan konkretiaa – enkä tarkoita ruusua. Ehdotan, että esimerkiksi jokin lakipalvelu varaisi joka viikko ilmaisen tunnin tai kaksi vain naisasiakkaille. Se olisi jo jotain!

Toivotan kaikille mukavaa, aurinkoista kevätpäivää!