Römpiöityminen ja hissiSunnuntai 22.11.2026 - Pirkko Jurvelin Römpiöityminen ja hissi Minulla oli ilo olla kuuntelemassa Tony Dunderfeltin, suomalaisen psykologin ja kirjailijan luentoa Kempeleen Linnakankaan koululla. Tilaisuus oli kuuntelijoille maksuton (kiitos, Kempele!), ja vaikka nämä pimeät illat yrittävät olla hyvä syy pysytellä kotona, niin kyllä kotoa poistuminen kannatti jälleen kerran! Luennon otsikkona oli ”Rauhallinen ja levollinen mieli” eli todella ajankohtainen teema nykyajan ihmiselle, joka altistuu tahtoen ja tahtomattaan kaikkialta koko ajan tulviville uutisille ja monenlaiselle tiedolle, joko todelliselle tai oletetulle. Laitan tähän jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitä minun mieleeni jäi päällimmäiseksi tästä puolentoista tunnin luennosta. Tunteet näyttelevät suurta osaa hyvinvoinnissamme. Raskaita tuntemuksia voivat aiheuttaa oman elämämme ongelmat kuten terveys, ihmissuhteet ja toimeentulo. Henkilökohtaisten asioiden lisäksi mielessämme pyörivät ajatukset ja tuntemukset maailmantilanteesta, ilmastosta, tekoälyn vaikutuksista ja vaikkapa suurvaltojen kiistoista. Meidän oma mielemme tulkitsee koko ajan sitä, mitä aistimme ja koemme, ja nämä tulkinnat aiheuttavat ajatuksia, mielipiteitä ja tunnereaktioita. Suurin osa ajatuksistamme päätyy vanhoihin, jo oppimiimme tulkintoihin, mikä ei suinkaan ole hyvä asia. Meidän tulisikin pyrkiä tietoisesti ohjaamaan omaa ajatteluamme, tunteitamme ja toimintaamme. Faktaa on kuulemma se, että 80% mielessämme vellovista tunteista on turhia, iänikuista jauhamista ja märehtimistä (oma sanavalinta) eli psyykkistä kuona-ainetta. Jokainen ajatus ja tunne vie energiaa, ja tänä päivänä ihmisen psyyke on selvästi ylirasittunut. Kun ihminen kohtaa stressaavan ajatuksen tai tilanteen ekstrovertti taistelee ja introvertti jähmettyy. Ja nyt pääsemme termiin ”hissi”. Kun ihminen stressaantuu jostain ajatuksesta tai tapahtumasta, hänen tulisi yrittää rauhoittua, olipa sitten kysymyksessä riitatilanne, ahdistuskohtaus, pelottavan asian kohtaaminen tai jokin vastaava tilanne. Stressitilanteessa kannattaa tehdä vastaliike, jota Dunderfelt kutsui ”hissiksi”. Eli aloita rauhoittuminen ja tietoinen rentoutuminen ihan ylhäältä päälaelta ja anna tunteen valua hiljalleen varpaisiin saakka rentouttaen samalla kehoasi. Käytä tähän aikaa puoli minuuttia, ja parasympaattinen hermosta rentoutuu. Kun keho on rentoutunut, niin kriisitilannetta pääsee miettimään uudella tavalla ja vaikkapa juttelemaan riitelevän naapurin kanssa rauhallisesti ja tasapainoisesti. Vain puoli minuuttia! Dunderfeltin mielestä ylipäätänsä tunnepuhe on karannut käsistä. Kun ihminen miettii, miltä minusta nyt tuntuu, ahdistaako vähän, itkettääkö, pelottaako, ja mitähän se toinen puhuu minusta, ja onkohan tulossa sota ja maailmanloppu, niin todellakin: Jos kaikenlaista vatvoo koko ajan joko ääneen tai itsekseen, niin varmasti ahdistaa ja pelottaa. Luennoitsijan mukaan ”römpiö” on raskas tunne ja siihen liittyvä epäasiallinen tulkinta (hieno uudissana, kuulemma jonkun tuttavan keksimä). Römpiöityminen on sitten sitä, että me hyvin usein jäämme miettimään, pohtimaan ja vatvomaan omia ja toistemme tunteita, vaikka siitä ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin. Muistakaa, että ne 80% ahdistavista, pelottavista ja synkistä tunteista ovat ihan turhia, ne ovat vellomista, jauhamista, römpiöitymistä. Henkilökohtaisesti suosittelen römpiöitymisen uhatessa ottamaan käyttöön seuraavia ilmaisuja ja vakaasti uskomaan niihin: Yks hailee! EVVK! Ihan sama! Antaa mennä! Vielä olennainen lisäys: On myös psyykkisiä sairauksia, jotka kaipaavat asiantuntevaa hoitoa. Niihin eivät nämä perus- jampan ohjeet riitä. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tony Dunderfelt, pelko, ahdistus |
Ihmisen pienuusTiistai 17.11.2026 - Pirkko Jurvelin Ihmisen pienuus Pääsin viikoksi irtautumaan kotiarjesta ja suuntasin tieni ”kesämökilleni” Fuengirolaan. Hyvä hotelli ison ruokakaupan vieressä kohtuullisen lähellä rantaa merkitsee minulle samaa kuin mökkiloma jollekin toiselle. Koska kyseessä on Espanja, niin sisällä ei tarvitse virua, sillä muutama sadepisara auringon kurkistellessa pilven takana vuoroaan odotellen on suomalaiselle tähän vuodenaikaan sama asia kuin loistava sää. Fuengirola ei ole ainoastaan turistikaupunki, vaan sen läheisyydessä sijaitsee useita arvokkaita kulttuuri- ja luontokohteita. Tällä kertaa hylkäsin bussireissut – niitä on tehty jo tarpeeksi – ja hommasin ystävilleni ja itselleni tila-autokyydin oppaineen omiin kohteisiimme. Näiden parin reissun jälkeen päätin, etten enää lähde linja-automatkoille, sillä tila-auto, pätevä kuljettaja ja opas sekä muutama kaveri oli niin mukava kokemus. Torstaina me viisi turistia ja etupenkillä istuva Jartsi vaimoineen suuntasimme auton kohti El Torcal de Antequeraa, joka on satoja miljoonia vuosia sitten (jurakaudella) ollut muinaista merenpohjaa. Nyt aluetta peittävät paksut kalkkikivikerrokset ja hyvin erikoiset kivimuodostelmat, joissa voi nähdä myös miljoonia vuosia vanhoja merieläinten fossiileja. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka paljon maapallon maisemat ovat muuttuneet miljoonien vuosien aikoina. Me kiipeilimme nyt kallioiden seassa, ja aikoinaan olisimme hukkuneet täällä valtamereen. Kun tuolla katsoi ympärilleen, oli pakko hiljentyä ja pysähtyä sen ajatuksen ääreen, että minä olen vain minä, yksi pieni ihminen. Mitä merkitystä minulla on? Aikojen kuluessa ei yhtään mitään. Minusta ei jää jäljelle edes kivimuodostelmaa, koska luut hapertuvat ja hajoavat vuosisatojen ja tuhansien kuluessa. En tule jättämään jälkeä historiaan. El Torcal sijaitsee noin 13 kilometriä Antequerasta etelään. Pysähdyimme myös Antequeran kaupunkiin, joka on kuuluisa esihistoriallisista dolmeneista eli kivirakennelmista, jotka ovat vanhoja hauta- ja kulttipaikkoja. Molemmat yllä mainitut nähtävyydet kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin. Olin käynyt Antequerassa aikaisemminkin, mutta nyt tuonne oli rakennettu myös hieno museo. Siellä pääsimme näkemään tekoälyllä tehdyn videon siitä, miten nuo valtavat hautarakennelmat on tehty kaudella, jolloin ihmisellä ei ollut koneellisia ja metallisia apuvälineitä rakentamiseen. Rakennushankkeet ovat olleet yhteisöllisiä (koko kylä...yritettiinhän tuota meilläkin) ja vaatineet todennäköisesti vuosikymmenien ajan kestävän työurakan. Tämä on tarkoittanut käytännössä ainakin kahden tai kolmen sukupolven työpanosta. Minulta meni ymmärrys. Jos valtava kattokivi painaa jopa 100 tonnia, niin miten nämä huikeat rakennelmat on saatu aikaan tuhansia vuosia sitten. En ymmärrä. Ihminen, miksi olet tehnyt tämän? Alkaisinko minä, tai alkaisitko sinä urakaan, joka kestäisi niin kauan, ettet tulisi ikinä näkemään sen tuloksia? Viimeisenä matkapäivänä lähdimme suosikkikohteeseeni Rondaan. Mukana tällä kertaa auton ohjaimissa oli Lomapaloman Juhani ja oppaana Virva. Menomatka oli hiukan sumuinen, mutta tulihan se aurinko lopulta esiin. Ronda on yksi suosikkikohteitani,joka sijaitsee Malagan vuoristossa sadan kilometrin päässä Fuengirolasta. Kaupunki on rakennettu kahden vuorenhuipun päälle, joita yhdistää mahtava kivisilta Puente Nuevo. Sillan historiaan liittyy monenlaisia tarinoita. Kuuluisa amerikkalainen kirjailija Hemingway rakasti Rondaa, ja hän kertoo teoksessaan ”Kenelle kellot soivat” Espanjan sisällissodasta ja siitä, kuinka tasavaltalaisia pudotettiin rotkojen pohjalla virtaavaan jokeen keskelle siltaa muuratusta vankilasta. Kaupungin historiaan kuuluvat perustajat eli roomalaiset, maurit eli islamilaiset hallitsijat sekä lopulta katoliset hallitsijat, jotka ottivat kaupungin valtaansa vuonna 1485. Kaiken tämän maagisen upean luonnon ja historiaa täynnä olevan paikkakunnan keskellä tuli jälleen mieleeni ajatus: Kun ajattelee ajan kulkua,tuhansia ja miljoonia vuosia, niin minä ja minun elämäni ei merkitse mitään. Lohdullista on myös myöntää, ettei se haittaa. On ollut ja tulee olemaan myös paljon henkilöitä, jotka jättävät jälkeensä jotakin kestävää. Totuus on kuitenkin se, että me olemme täällä vain läpikulkumatkalla. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: El Torcal, Antequera, Ronda, ihminen |
Jeesusta pelätään enemmän kuin paholaistaSunnuntai 1.11.2026 - Pirkko Jurvelin Jeesusta pelätään enemmän kuin paholaista Olemme viettäneet juuri pyhäinpäivää. Se on kristillinen juhla, jossa muistellaan edesmenneitä läheisiä, pyhimyksiä ja marttyyreja. Se on yhdistelmä kahdesta vanhasta kirkollisesta perinteestä: kaikkein pyhien päivästä (omistettu kristinuskon pyhimyksille ja marttyyreille) sekä kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä (eli päivä, jolloin muistetaan kaikkia kuolleita kristittyjä ja läheisiä). Hyvin monet haluavat juuri pyhäinpäivänä viedä kynttilän oman rakkaan edesmenneen haudalle. Seurakunnissa järjestetään jumalanpalveluksia, joiden aikana luetaan kaikki kyseisen seurakunnan jäsenet, jotka ovat kuolleet kuluneen vuoden aikana. Tuosta tavasta tulee mieleeni se pidempi ajanjakso, jonka vietin aikoinani tyttäreni kanssa Fuengirolassa. Kun suomalaisessa seurakunnassa kysyttiin, haluaisiko joku mainittavan kyseisen vuoden aikana menehtyneen omaisensa nimen, niin ilmoitin sisareni ja äitini nimet. He olivat kuolleet saman vuonna muutaman kuukauden välein. Oli liikuttavaa kuulla mainittavan heidän nimensä muistojumalanpalveluksessa Espanjassa. Halloween-juhlan syntymiseen on vaikuttanut kelttien samhain eli syksyn juhla, jolloin vainajien uskottiin olevan liikkeellä. Halloweenia on alun perin vietetty Skotlannissa ja Irlannissa, josta se on sitten siirtolaisten mukana kulkeutunut Yhdysvaltoihin. Siellä siitä on tullut merkittävä juhla etenkin lasten keskuudessa. Juhlan yleisiä tunnuksia ovat aaveet, noidat, vampyyrit, luurangot ja mustat kissat. Suomessa on aikoinaan hiukan samantyyppisesti vietetty kekriä sadonkorjuunjuhlana. Meillä halloweenia ei ole merkitty kalenteriin. Pyhäinpäivän perinteinen päivä on 1.11., mutta me suomalaisethan tapaamme juhlia aina aattoja eli edellistä päivää, ja niinpä esimerkiksi kynttilät on viety haudoille 31.10. Juhlia on ja uusia syntyy. On mukava, kun arkeen tulee välillä taukoja. Vaikka edesmenneiden muisteleminen onkin surullista, niin menneisyydestä löytyy myös hyviä muistoja ja tapahtumia, joita olemme saaneet kokea joskus aikoinaan heidän kanssaan, jotka nyt lepäävät hautausmaalla. Halloween on rantautunut maahamme ja kulttuuriimme tiedotusvälineiden kautta. Se alkaa olla jo luonnollinen osa koulujen ja päiväkotien syysohjelmistoa. Luterilainen kirkko ei ole asiaa juurikaan kommentoinut, mutta katolinen kirkko on arvostellut kyseisen juhlan pakanallisia piirteitä. Esimerkiksi Ranskassa kirkko on pelännyt, että halloween syrjäyttää pyhäinpäivän vieton. Suomessa kristinuskon esille tuominen etenkin kouluissa ja päiväkodeissa on viime vuosina saanut paljon negatiivista palstatilaa lehdissä. Kouluja on viety oikeuteen esimerkiksi sellaisessa tapauksessa, jossa lauluesityksessä on sattunut kuulumaan sana ”Jeesus” tai ”Jumala”. Ihmisten yliherkkyys kristinuskoa kohtaan on outoa, kun samanaikaisesti pakanuskonto kaikenlaisine luurankoineen ja paholaisineen saa olla näkyvästi esillä. Mieleen tulee kuitenkin väkisinkin se, että paholaisen näkeminen saattaa aiheuttaa lapselle pelkotiloja paljon enemmän kuin Jeesus-sana joululaulussa. Miksi ihmiset (varsinkin täällä Suomessa) ovat yliherkkiä kristinuskoa kohtaan? Jos olisin taipuvainen uskomaan salaliittoteorioihin, niin väittäisin, että tällaisen käyttäytymisen takana on liikehdintä, joka ajaa kristinuskon poistamista ja kieltämistä koko maasta. No, en oikein usko salaliittoteorioihin, mutta jos joskus jotain tällaista tulee ilmi, niin en ihmettele ollenkaan. Miten saamme Suomen pysymään suomalaisena, oman kulttuurin ylpeänä kannattajana? Pysymällä lujina. Miettimällä, miksi jotakin asiaa yritetään väkisin tuoda maahamme. Mikä on asian perimmäinen tarkoitus? Yksi tarkoitus on luonnollisesti kaupallisuus, halloween- krääsä täyttää kauppojen hyllyt lokakuun lopulla, mutta onko se ainoa tarkoitus? Herätys! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Halloween, pyhäinpäivä, Jeesus, paholainen |
Kuka minä olen?Maanantai 26.10.2026 - Pirkko Jurvelin Kuka minä olen? Olin viikonloppuna Tampereella Keliakialiiton järjestämillä Gluteeniton elämä- messuilla. Väkeä oli niin paljon, että yleisöllä oli vaikeuksia päästä kuuntelemaan esitelmiä saatikka sitten maistelemaan erilaisia tuotteita. No, toki jotakin lähti myös mukaan, sen verran lähelle esittelytiskejä pääsin. Vasta nyt minulla oli vihdoinkin tilaisuus käydä myös vierailemassa Anneli-siskoni luona, jonka olen oppinut tuntemaan vasta muutama vuosi sitten, vaikka meillä on yhteinen isä. Pidämme yhteyttä eri viestimien välityksellä, mutta Tampere ja Oulu ovat kuitenkin kohtuullisen etäällä toisistaan, ja meillä molemmilla on useinkin säätämistä tämän arjen kanssa, joten tapaamisia ei ole ollut turhan usein. Pengoimme valokuvia, joimme kahvia ja söimme erinomaista mustikkapiirakkaa (kiitos, sisko!) sekä puhuimme ja puhuimme. Jälleen kerran näiden monenlaisten keskustelujen aikana mieleeni tuli, että saan olla kiitollinen tasaisesta, turvatusta lapsuudestani, johon isän ja äidin lisäksi kuuluivat läheisesti myös ukkini ja hänen vaimonsa, jota nimitimme Eila-tädiksi. Minulla on vahvat juuret, ja vaikka en olekaan niin hyvin perillä äitini puolen suvusta (he asuivat kauempana), niin olen oppinut tietämään, kuka minä olen, mistä tulen, ja totta kai myös sen, mikä minun pitäisi olla. Olen yrittänyt asettua sisarpuoleni asemaan, jolle heti syntymästä saakka on tehty selväksi, ettei hän ole sitä, mitä yritetään luulotella. Voiko huomattavan ennenaikaisesti syntynyt lapsi painaa yli neljä kiloa? Kuka semmoista uskoo? Joka tapauksessa perhe halusi niin uskotella ympäröiville sukulaisille ja tuttaville. Tietenkään nämä eivät nielleet epämääräistä tarinaa, ja epäluulon ja vähättelyn kohteeksi joutui lapsi ja luonnollisesti myös lapsen äiti. Vaikka lapselle ei kukaan sanonut totuutta suoraan vasten kasvoja, hän sai kokea ikävää kohtelua ”virallisen” isänsä suvun puolelta. Voi vain kuvitella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa pieneen lapseen, joka ei voi ymmärtää lähipiirin vihamielistä käytöstä.- Siskoni elämäntarina löytyy teoksestani ”Terveisiä isälle”. Kun pyörin sängyssä unta odotellen ja kaikkia näitä asioita miettien, mieleeni tuli myös se, että vaikka ihmisillä on sama koti ja kokemuspiiri, elämänkohtalot voivat kuitenkin vaihdella kovastikin. Minusta kasvoi hyvissä olosuhteissa tavallinen tallaaja, kun taas siskoni sairastui anoreksiaan ylioppilaskeväänä, ja sairaus määritti oikeastaan koko hänen elämänsä kulun ihan surulliseen loppuun saakka. Siskoni tarinan olen kertonut kirjassani ”Lapseni kuin nukke”. Sen ilmestyttyä moni lukija tuli juttelemaan kanssani, sillä heillä oli samanlaisia elämänkohtaloita kerrottavanaan. Näitä miettiessäni miksi- kysymyksistä ei tule loppua. Miksi minä olen tällainen, miksi hän oli tuollainen, molemmilla samat geenit ja sama kasvuympäristö? Nykyisten tutkimustulosten mukaan geeneillä ja ympäristöllä on ihmisen kehitykseen yhtä merkittävä vaikutus. Mutta miten ihmeessä meistä voi tulla niin erilaisia, vaikka nämä perusasiat ovat samat? Kai tiedemiehillä on tähänkin vastaus. Mitä tapahtuu sitten, kun aikuinen tai lapsi pakotetaan muuttamaan kauas omasta asuinympäristöstään, omasta maastaan? Tuonne jonnekin jäivät tuttu kasvuympäristö, läheiset ihmiset, ja edessä on vieras maa ja sen asukkaat. Asenneilmapiiri pakolaisia kohtaan on alkanut kiristyä huomattavasti. Kun Suomikin kymmenen vuotta sitten toivotti pakolaisaallon mukana tulleet ihmiset tervetulleiksi, nyt heitä aletaan jo herkästi poistaa maasta. Miettikää, miltä tuntuu vaihtaa maata, tuttua ympäristöä, jättää taakseen ihmiset, joilla on sama geeniperimä ja yrittää asettua asumaan muukalaisten joukkoon. Epäluulot ja vähättely jättävät jälkensä. Onneksi näillä tarinoilla – sekä siskoni että kauempaa tulevien – on myös onnellisia loppuja. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: geenit, ympäristö, osallisuus, omaiset |
Joku tekee ostopäätökset puolestammeLauantai 17.10.2026 - Pirkko Jurvelin Joku tekee ostopäätökset puolestamme Oulussa pidettiin kolmannet kirjamessut, ja yleisömäärä oli niin valtava, etteivät läheskään kaikki halukkaat päässeet kuulemaan niitä mielenkiintoisia haastatteluja, joita oli tarjolla. Sanomalehti Kaleva halusi tehdä artikkelin paikallisista tietokirjailijoista, ja minä olin noiden neljän kutsutun joukossa. Meillä oli leppoisa keskustelutuokio, ja lehdessä olevassa haastattelussa oli myös runsaasti kuvia. Hyvä juttu! Mieleeni jäi tuosta yhteisestä ajatustenvaihdosta tapaus, jonka eräs kirjailijaporukastamme kertoi. Hän oli ottanut mukaansa nipun teoksiaan ja lähtenyt markkinoimaan niitä paikallisiin kirjakauppoihin ajatellen, että oululainen kirjallisuus saattaisi kiinnostaa oululaisia lukijoita. Täällä Oulussa Suomalainen on aika lailla se taho, joka hallitsee kirjakauppabisnestä. Kirjailija kertoi meille, ettei hänen teoksiaan otettu missään vastaan, vaikka olisi todellakin luullut, että paikallinen tekijä kiinnostaisi ostajia. Tästä aiheesta keskustelimmekin sitten pidempään: Kuka tekee ostopäätökset ja millä perusteella? Kanssakirjailijan innoittamana lähetin paikalliseen Suomalaiseen sähköpostin. Kerroin viimeisimmästä tietoteoksestani (”Elä kauemmin – Elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”) ja kysyin, haluaisivatko he ottaa minun – oululaisen kirjoittajan - tekemän teoksen myyntiin. Tähän päivään mennessä ei ole vastausta tullut, ei edes kohteliasta kieltoa. Ilmeisesti on niin, että ketjuliikkeet tekevät ostopäätökset ja hankinnat jossakin pääkaupunkiseudulla, eikä täällä Helsingin keskustan ulkopuolella töitä tekevillä ole mitään oikeutta muuttaa asioita. Harmittaa, sillä mielestäni varsinkin kirjakaupoissa saisi persoonallisuus ja paikkakuntalaisuus näkyä. Sama juttu on tietysti myös muissa ketjuliikkeissä. Jos haluat syödä tiettyä jogurttia tai käyttää määrättyä shampoota, sinun on useimmiten haettava juuri se ketju, joka on jostakin syystä ottanut kyseisen tuotteen myyntivalikoimaansa. Toinen kysymys onkin sitten se, että miksi juuri tämä ketju suosii tätä tuotetta? Miten yritys saa myytyä omia tuotteitaan kyseiselle ketjulle? Toivottavasti joku tekee tutkimuksen asiasta, ehkä niitä on jo tehtykin. Me asiakkaat olemme tässä suhteessa huonossa jamassa, jos ja kun meitä ei kuunnella. Juoksemme kaupasta toiseen, kun haluamme saada juuri sen oman shampoon (tai tilaamme netistä kuten minäkin teen). Toki on olemassa kauppoja ja kauppiaita, joita kiinnostaa katsella avarammin ympärilleen. Tässä meidän lähellämme on pieni K-kauppa, ja kun valitin tyttärelleni, ettei sieltä saa tiettyä tuotetta, niin hän otti esiin puhelimensa, näppäili sitä aikansa ja sanoi, että kaupan sivulle voi tehdä hankintaehdotuksen. Teimme sen. Meninpä sitten kauppaan katsomaan, josko ehdottamani tuote oli tullut. Olihan se ja myös heti loppunut. Eli tästä uudesta myyntituotteesta oli tullut nopeasti hyvin suosittu, ja mahdollisesti kauppias ei ollut aikaisemmin edes tiennyt kyseisen tuotteen olemassaoloa. Ai, että mikä tuote? No, sellainen popcorn, jossa on päällä sulatettua karamellia. Ei, en osta niitä enää, koska syön pussin kerralla tyhjäksi. Toki tämä ilmiö ”meillä myydään vain tietyn valmistajan tuotteita” on maailmanlaajuinen juttu, ja niinpä me kuluttajat kiertelemmekin sitten kaupasta toiseen hakemassa niitä omia suosikeitamme. Tai siirrymme verkkokauppaan, mikäli toisaalta saattaa helpottaa ostohankintoja, toisaalta taas ei. Tavaroiden kuljettamiseen ympäri maata ja maailmaa liittyvät ilmasto- ja muut ongelmat ovatkin sitten jo toinen juttu, johon en tällä kertaa puutu. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirjamessut, teos, myynti |
Valeska Putin ja Debora TrumpTiistai 6.10.2026 - Pirkko Jurvelin Valeska Putin ja Debora Trump Kiireisen elämänsä ja ylenpalttisten velvollisuuksiensa vuoksi Valeska Putin ja Debora Trump pystyivät tapaamaan toisiaan vain noin joka toinen kuukausi. Luonnollisesti he soittelivat ja jättivät viestejä toisilleen lähes joka päivä ja varsinkin silloin, kun heidän oli pakko istua tylsissä kokouksissa ääliömäisten miesten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään, mutta olivat tietävinään kaikesta kaiken. Siis huoh! Kun tällainen kokous oli tiedossa, molemmat naiset pukeutuivat harmaisiin tai tummansinisiin housupukuihin, valkoiseen paitaan ja huippukorkeisiin kenkiin. Heidän piti näyttää asiantuntevilta, määrätietoisilta ja tyylikkäiltä, mutta ei liian viehättäviltä. Toki he tiesivät, että kokouksissa mukana olevat eri maiden edustajat luulivat tehneensä jo päätökset etukäteen, mutta miesparat eivät tajunneet, että he tiesivät jo kaiken noista päätöksistä. Kuinka yksinkertaisia miehet olivatkaan! Onneksi oli jälleen se kuukausi, jolloin he pääsivät tapaamaan toisensa kahden kesken. Tietysti heidän piti edustaa ensiksi kokouksissa ja kaikenlaisissa kammottavissa tilaisuuksissa, mutta illan tullen he lähtivät yhdessä kävelylle verkkareihin sonnustautuneina kenenkään huomaamatta. Nyt heillä oli vapaa-aikaa, eikä heidän myöskään tarvinnut tuijotella hotellihuoneen kattoa mahdollisten salakuuntelulaitteiden varalta. Kaverukset kulkivat käsikoukkua, eikä kukaan vastaantulijoista olisi osannut arvata, keitä nämä naiset olivat. - Mitenkäs Venäjällä menee? Kyseli Debora. - Hirveästi töitä, kun pitää siivota entisten miespuolisten hallitsijoiden jälkiä. Kamalaa idioottiporukkaa ollut koko sakki! Ajattele nyt, kun valtio on määrännyt ihan kaikesta ja kontrolloinut jokaista sanaa ja tekoa, niin kansalaiset ovat ihan pihalla nyt, kun saisivat käyttää aivojaan. Kyllä siinä muutama sata vuotta menee, ennen kuin perusvenäläinen uskaltaa avata suunsa ja sanoa, että ”minun mielestäni…” Debora nyökytteli Valeskan puheille. Hän tiesi, että ystävä teki kaikkensa saadakseen demokratian kotoutumaan Venäjälle, mutta se ei ollut yksinkertaista. Ensiksi piti saada kansalaiset luottamaan siihen, että maassa ylipäätään saisi sanoa ääneen ajatuksiaan. Toki valtavaa edistystä oli jo tapahtunut. Maa kuhisi ulkomaisia toimittajia, jotka innolla uutisoivat Venäjän uudesta vapaudesta Valeska Putinin määrätietoisen ja rohkean hallinnon johdolla. - Miten teillä USA:ssa? Joko sait Valkoisen talon remontin päätökseen, vai joudutko vielä polskuttelemaan kultaisessa ammeessa ? Valeska kiusoitteli ystäväänsä. - Remontti etenee, eli toisin sanoen sisustusta palautetaan ennalleen. Kellarista löytyi mielenkiintoisia vanhoja taideaarteita, jotka laitetaan nyt esille, mutta tokihan sellaiset asiat ovat kuitenkin pikkujuttuja tässä maailmassa. Kovasti pitää tehdä töitä, että saadaan USA:n luokkaerot pienemmiksi ja yleensäkin ihmisoikeudet toimimaan jokaisen kansalaisen kohdalla syntyperään ja ihonväriin katsomatta. Onneksi minulla on upeita työkavereita, jotka ovat täysillä mukana asiassa. Naiset hiljenivät joksikin aikaa. - Olisitko voinut kuvitella, kuinka vaikeaa on saada kansalaisille yhtäläiset oikeudet? Debora katsoi kysyvästi Valeskaa. - En, en todellakaan. Ja kaikkein pahinta on se, että demokratian edistämistä estävät rikkaat venäläiset miehet, jotka eivät halua vähääkään luopua omaisuudestaan ja sen tuomasta vallasta. Tiedätkö venäläisen sananlaskun, jossa sanotaan, että ”ihminen tottuu kaikkeen, helvettiinkin?” Näin meidän maassamme on käynyt, ja uutta on vaikea oppia. - Tuota sanalaskua en ole kuullut, mutta kerran sanoit minulle, että teillä päin siteerataan usein sanontaa ”ikuinen rauha kestää vain seuraavaan vuoteen.” Se kyllä kuvastaa mielestäni hyvin venäläistä pessimismiä, Debora hymyili. - Juuri niin! Ja ajattele, mikä työmaa on saada kansan mieli muuttumaan niin, että se voi luottaa ja uskoa tulevaisuuteen. Minä pidän siitä teidän kansallislaulusta peräisin olevasta säkeestä ”maa vapaiden ja koti rohkeiden.” Debora nyökkäsi. Vapaassa maassa asuu rohkeita ihmisiä. Sitä kohti hän halusi pyrkiä. - Odotan innolla ensi viikon maailmanjohtajien kokousta, hän iloitsi. - On niin mahtavaa, kun johtajien joukossa on enää ainoastaan pari miestä. Ja ajattele, yhtään sotaa ei ole aloitettu sinä aikana, kun maailmaa ovat hallinneet naiset. - Näin on. Naisten ei tarvitse todistaa mitään kenellekään. Heidän ei tarvitse uhota ja vihata. Me haluamme, että kansalaisillamme on hyvä elintaso ja turvallinen olo, Valeska kiteytti. - Tavataan huomenna äijäporukassa, Valeska sanoi hotellihuoneen ovella ystävälleen. - Näin tehdään. Onneksi saimme päätettyä kaikki tärkeät asiat, huomenna vain ilmoitamme kokouksen muille jäsenille päätöksemme. Näinhän se on mennyt ennenkin. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, USA, hallitsijat, demokratia |
Lehdistön valta ja luotettavuusTorstai 24.9.2026 - Pirkko Jurvelin Lehdistön valta ja luotettavuus Varsin monet suomalaiset olettavat ja uskovat, että lehdistö täällä Suomessa on läpinäkyvää, demokraattista ja luotettavaa. -Selvitykseksi tähän maininta, että lehdistöllä tarkoitan sanoma- ja aikakauslehtiä sekä niiden palveluksessa työskenteleviä toimittajia ja julkaisijoita. - Näin on siis meillä täällä Suomessa, olemmehan olemassa rehellistä kansaa. Katsomme hiukan säälien, jopa halveksuen, Venäjän, Kiinan, Arabimaiden jne suuntaan, sillä kaikkihan me tiedämme, että esimerkiksi näissä maissa julkaisujen sisältö on sensuroitu. Toisaalta eilen uutiset kertoivat, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on suutuspäissään avannut oman tv-kanavan, joka luonnollisesti suoltaa uutisia vain hänestä, lähiympäristöstä ja kuvitelluista aikaansaannoksista. No, jokainen täysijärkinen tietää, että tämä kanava on ihan feikki ja täynnä epäluotettavaa tietoa. Uutisointi, sen rehellisyys, aitous ja luotettava tietosisältö on valitettavasti Suomessakin usein hakusessa. Otan tähän pari esimerkkiä. Viime viikkoina täällä pohjoisessa ilmestyvä sanomalehti Kaleva on jostain syystä (lähestyvät vaalit?) ottanut hampaisiinsa lestadiolaisen herätysliikkeen. Joku aika sitten lehdessä julkaistiin artikkeli, jossa entistä piispaa Samuel Salmea haastateltiin hänen juuri ilmestyneen kirjansa ”Piispan synnit” johdosta. Teoksen julkaisija on Otava, kirjoittajana on toiminut oululainen Leena Hirvonen. En ole lukenut/kuunnellut kirjaa kokonaan, mutta linja-autossa istuessani ehdin perehtyä ensimmäiseen, laajaan kappaleeseen, joka kertoi kaikista niistä vääryyksistä, joita Samuel Salmi on mielestään kokenut uransa aikana Oulussa. Useat lestadiolaistahot ovat kohdelleet häntä väärin ja loukanneet puheillaan, vaikka eivät ehkä ole sitä tarkoittaneet. Tämä on varmasti totta. Kuitenkin, kuitenkin… Kaipasin emerituspiispalta sitä näkemystä, että vanhat teot on annettu anteeksi, vaikka niitä ei olisi edes älytty pyytää, ja ettei noihin kaunoihin kannata jämähtää niin, että jää hautomaan niitä loppuiäkseen. Tässä sanoisin näin: Ota puhelin käteen,soita ja selvittele asiat, pyrkikää yhdessä antamaan anteeksi ja unohtamaan. Tätä artikkelia oli tietysti kommentoitu runsaasti, ja niiden sävy on se, että lestadiolaiset ovat niitä ikuisia pahiksia. Toinen mieleeni jäänyt artikkeli kyseisessä lehdessä on erään seksityöntekijän kertomus elämästään. Tärkein pointti oli tässäkin se, että hän oli lähtöisin lestadiolaisesta herätysliikkeestä. Kun mietin tätä lestadiolaisraivoa sisältäviä ja herättäviä artikkeleita, niin mieleeni tulee, että niissä on yksi tärkeä juttu julkaisun kannalta: Tarina myy. Sepä se. Mutta lopultakin nämä tämäntyyppiset artikkelit, joita Kalevasta löytyy nykyisin usein, eivät nosta journalismin arvoa kyseisessä aviisissa. Kaipaan enemmän sitä, että lehtijutuissa näkyy työn ja tutkimisen jälki, aiheeseen paneutumisen into, ei pelkästään se populistinen heitto. Mutta Kaleva on linjansa valinnut. Olen myös joskus luottanut suomalaiseen lehdistöön siinä suhteessa, että tiedot ulkomaan tapahtumista ovat asiapainotteisia, eivätkä sisällä propagandaa. Tässä suhteessa Israelissa käytävät sodat ovat hyvä esimerkki siitä, miten meilläkin suhtaudutaan kyseisen maan tapahtumiin. Suomi on selvästi siirtynyt siihen leiriin, jonka mukaan Palestiina (jälleen viimeisimmän konfliktin aloittaja) on uhri ja Israelin valtio epäinhimillinen lastentappaja. Jos katselee näitä uutisia englanninkielisessä mediassa, niin tapahtumista tiedottaminen on nopeampaa, laajempaa ja monipuolisempaa. Mielipidekirjoituksille annetaan enemmän tilaa, ja poliittiset jakolinjat näkyvät selvemmin. Myös Israelin sisäpolitiikkaa seurataan yksityiskohtaisemmin. Saksankielisessä mediassa Israeliin suhtaudutaan myönteisemmin kuin monen muun maan julkaisuissa. Israelin historiallinen tausta mainitaan usein, antisemitismi otetaan huomioon, ja Israelin turvallisuusnäkökulmaa käsitellään laajasti. Saksan tiedotusvälineiden myönteisempi suhtautuminen johtunee osittain myös oman maan historiasta juutalaisvainoineen. Mikäli lukija/katsoja etsii tänä päivänä luotettavaa tietoa eri medioista, hänen täytyy hakea sitä useammalla kielellä. Suomenkielinen media on vain osa totuutta. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: media, totuus, puolueellisuus |
Pitääkö elämästä nauttia?Keskiviikko 16.9.2026 - Pirkko Jurvelin Pitääkö elämästä nauttia? ”Ihanaa, nyt nautitaan”, huokaisi ystäväni, kun istuimme vierekkäin lentokoneessa ja kuulimme, kuinka koneen moottori käynnistyi ja aloimme rullata hiljalleen kohti kiitorataa. Matkamme oli alussa, kauan odotettu loma edessäpäin. ”Voi, että, minä nautin nyt elämästä”, totesi tuttavani minulle. Olin esittänyt hänelle osanottoni puolison kuoleman vuoksi, ja minun täytyi yrittää pitää kasvoni peruslukemilla kuultuani yllättävän toteamuksen. Toki tiesin, että avioliitto vaikean puolison kanssa oli ollut haastavaa, ja viimeinen vuosi puolison sairastuttua todella rankka. Ja kuitenkin vastaus yllätti minut rehellisyydellään. Me täällä Euroopassa hyvinvointikulttuurin keskellä elävät etsimme ja löydämme monenlaisia tapoja nauttia elämästä. Jollekin se on mielenkiintoinen työ, jonka lisäksi tulevat mahdollisesti mukavat työkaverit, jollekin toiselle se on oma, rakas perhe ja ehkä lemmikki, joku nauttii erilaisista harrastuksista, menemisistä, konserteista, taiteesta, luonnosta, ystävistä, hyvästä ruuasta ja kirjoista, mielenkiintoisista tai hauskoista ohjelmista, uusien asioiden oppimisesta… Oikeastaan meidän hyvinvointimaailmamme on täynnä asioita, joista voimme nauttia. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hyvin, hyvin usein elämässämme on asioita, joista emme pidä, ja jotka vaikeuttavat arjen menoa. On asioita, joita suorastaan vihaamme, inhoamme ja pelkäämme, ja joiden kanssa emme haluaisi olla missään tekemisissä, mutta joita emme voi kuitenkaan väistää. Ne kulkevat mukanamme, aiheuttavat surua ja murhetta, saavat arjen tuntumaan vaikealta ja turhalta ja koko elämän raskaalta, joskus jopa merkityksettömältä. Ja kuitenkin meidän on jatkettava elämäämme. Kenenkään ei ole pakko olla iloinen tai onnellinen. Ei elämästä tarvitse nauttia täysillä joka hetki – ja harva niin tekeekään, sillä suuri osa elämästämme on sitä perusarkea. Toki perusarki voi olla todella hyvää ja tehdä iloiseksi ja tyytyväiseksi, siis onnelliseksi, sekin riippuu monesta seikasta. Tämä yhteiskunta, jonka keskellä elämme, aiheuttaa onnellisuus- ja hyvinvointipaineita. Totuushan on kuitenkin se, että elämään kuuluu myös surua, väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa. Elämä ei ole suoritus, vaikka siltä joskus tuntuu, jos ja kun lukee tai kuulee jonkun henkilön mielenkiintoisesta, vaihtelevasta ja rikkaasta elämästä. Elämästä nauttiminen on ihmiskunnan historiaa ajatellen kuitenkin aika nuori käsite. Tuskinpa luolamies tuhlasi aikaansa mokomien ajatusten pyörittelyyn, sillä hänen suurin tarpeensa oli pysyä hengissä. Elossa selviytyminen onkin ollut kautta ihmiskunnan historian tavallisen kansanosan tärkein tavoite, sillä se eliitti, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia toteuttaa omia mielihalujaan ja pyrkimyksiään, on ollut vähälukuinen. Kaikki muut – suuri enemmistö – on keskittynyt selviytymään hengissä. Antiikin Kreikassa Epikuros opetti, että hyvä elämä perustuu kohtuulliseen nautintoon, ystävyyteen, mielenrauhaan ja pelkojen vähentämiseen. Hänen mukaansa suuri nautinto ei siis ollut jatkuva juhliminen, vaan rauhallinen ja tasapainoinen elämä. Toinen antiikin suuntaus, stoalaisuus, jota edustivat esimerkiksi Seneca ja Marcus Aurelius, korosti, että onnellisuus syntyy hyveellisestä elämästä ja siitä, että hyväksyy asiat, joita ei voi muuttaa. Nykyinen onnellisuustutkimus osoittaa, että pitkäaikaista hyvinvointia tuovat erityisesti läheiset ihmissuhteet, elämän merkityksellisyyden kokeminen, terveys ja liikunta, kiitollisuus sekä tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön. Lähdin viikonlopuksi Turkuun ryhmä/opintomatkalle. Kun istahdin linja-autossa omalle penkilleni (kyllä, jokaiselle oli kaksi paikkaa, ylellistä!), en kauhistellut edessä olevaa pitkää matkaa, vaan iloitsin tulevasta reissusta niin, että hymyilin itsekseni. Tässä minä vain istun, mitään ei tarvitse tehdä, ruokataukoja on monta, voin katsella maisemia ihan kaikessa rauhassa tai laittaa äänikirjan kuulumaan. Että minä nautin! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: onni, elämä, tarkoitus |
Tapaamisia hautausmaallaTiistai 1.9.2026 - Pirkko Jurvelin Tapaamisia hautausmaalla Minusta on kasvatettu hautausmaatyttö. Se tarkoittaa sitä, että kävelen mielelläni hautausmailla sekä kotona että ulkomailla, ja omaisten hautojen hoitaminen on itsestäänselvyys ja miellyttävä velvollisuus. Tähän rooliin minut on kasvattanut äitini, jonka kanssa hoidimme yhdessä perhehautaa. Siinä haudassa Torniossa lepäsivät mummoni, kaksi nuorena kuollutta tätiäni sekä kaksi vauvaveljeä. Myöhemmin myös rakas ukkini haudattiin tähän leposijaan. Äiti hoiti hautaa intohimoisesti, ja patisti meitä sisaruksia leikkaamaan nurmikkoa pienillä saksilla ja pyyhkimään hautakivestä vähäisetkin pölyt. Tuo haudan hoitaminen oli varmasti äidilleni, kaksi vauvaa menettäneelle, surutyötä ja terapiaa. Olin pieni koululainen, kun saksalaisten ruumiit kaivettiin esiin joukkohaudasta, ja jäänteet sijoitettiin uusiin arkkuihin edelleen Saksaan lähetettäviksi. Asuin kerrostalossa vastapäätä hautausmaata, ja sana kiiri meille nopeasti: Hautausmaalla tapahtuu jotain jännittävää, äkkiä sinne! Niinpä me lapset juoksimme paikalle, ja mikäli muistikuvani pitää paikkansa, joukkohaudan sijalla oli monttu, ja joku mies puhdisti luita. Vanhempi naisihminen tuli pian luoksemme ja sanoi:”Teillä on elämä edessänne, ei teidän tarvitse tulla tänne kuolemaa katsomaan.” Me pienet koululaiset lähdimme tottelevaisina mutta hieman harmistuneina pois näiden jännittävien näkyjen ääreltä. Olin varmaan jo oppikoulussa, kun kävelin yksikseni hautausmaalla ja menin perhehautamme luokse. Siinä seisoessani ukkini sattui tulemaan paikalle. Hän oli virkeä eläkeläinen, jota pyydettiin eri tilaisuuksiin puhumaan. Nytkin hän oli palaamassa tällaiselta matkalta rautatieasemalta ja tuli hautausmaan kautta kotiin. Hänen vaimonsa ja kaksi alle 20- vuotiaina kuollutta tytärtään lepäsivät juuri tuossa haudassa. En varmasti pystynyt ymmärtämään ukin ikävää ja tuskaa, mutta yhdessä me sitten jatkoimme matkaamme kotiin, asuimmehan vierekkäisissä kerrostaloissa. Muutama vuosi sitten olin jälleen kerran käymässä kotikaupungissani ja vierailin tietysti hautausmaalla. Mukava rouva tuli juttelemaan kanssani, ja aikamme poristuamme totesimme, että hän oli joskus ennen muinoin ollut meillä lapsenlikkana. Tietysti muistin hänet! Oli kiva kerrata menneitä ja kuulla hänen kuulumisiaan. Tämä rouva oli löytänyt miehensä joen toiselta puolelta ja asui nyt Haaparannalla. Se ei ollut mitenkään harvinaista. Viime lauantaina pääsin parin kuukauden tauon jälkeen käymään Torniossa. Olin ryhmämatkalla, mutta kun toiset suuntasivat Ikeaan ja ruotsalaisiin ruokakauppoihin, minä pyysin kuljettajaa jättämään minut Tornion puolelle. Ja ensimmäiseksi suuntasin kohti hautausmaata. Perhehauta oli hyvin hoidettu (olen jättänyt asian seurakunnan palvelujen huomaan), ja kun olin tämän todennut, lähdin kävelemään ympäri tuota tuttua kalmistoa. Löysin jälleen kerran monen entisen luokkakaverin, entisten naapureiden ja opettajien ja paikallisten merkkihenkilöiden leposijoja. Pysähdyin erään hautakiven kohdalle pohtimaan, kuinka sukunimi tuntui hyvin tutulta, ja pian siihen tulikin vanhempi mies pyörällä mukanaan säkki multaa ja syyskukkia. Meillä rupesi juttu luistamaan. Hän kertoi todella värikkäästä elämästään, minäkin jotain omastani, ja kun huomasimme, että meillä oli sama syntymävuosi, niin ihmettelin, että miksi en tunne häntä. Ai, niin, emme olleetkaan olleet samassa kansakoulussa, niitä kun oli tuohon aikaan saarella kaksi. Sitten tämä uusi tuttavuus kysyi:”Oletko sie Pirkko?” Kun myöntelin, niin hän kertoi ilahtuneena, kuinka me olemme ajaneet toisiamme takaa luistelukentällä – ihan siinä hautausmaan vierellä – ja kuulemma pussailtu. Minä repesin nauruun! Hän kertoi nimensä, ja sanoin, että tutulta kuulostaa, mutta oikeasti en kyllä muistanut häntä. Se oli vähän erilainen tapaaminen hautausmaalla, mutta siitä jäi hyvä mieli ja hymy suupieleen. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hautausmaa, muistot, Tornio |
Mikä ihmeen mindfulness?Maanantai 24.8.2026 - Pirkko Jurvelin Mikä ihmeen mindfulness? Valamon kurssilla meille annettiin tehtäväksi pohtia ja toteuttaakin viittä eri asiaa elämässämme. Niistä olen kertonut edellisessä blogissani. Yksi näistä asioista on seuraava: Etsi sopiva mindfulness-harjoitus verkosta ja toteuta se. Toki tähän kohtaan annettiin muitakin toteuttamismahdollisuuksia, ja itse ainakin huomasin, että olen tehnyt tällaisia rauhoittumis/keskittymisharjoituksia esimerkiksi istuessani joen rannalla, jalat veteen upotettuina. Aivan täydellinen tapa minulle keskittyä ja rentoutua. Mutta tuo mindfulness on aina kuulostanut korviini jotenkin epämääräiseltä. Tulee mieleeni jooga, jota karsastan siitä syystä, että hengellisesti se kuuluu osana idän uskonnon traditioihin. Niinä muutamana kertana, jolloin olen aikoinaan ollut mukana tekemässä jooga- harjoituksia, ohjaaja on päättänyt treenit pitämällä kämmeniä yhteen liitettyinä rintansa edessä ja sanomalla ”namaste”. Kyseinen sana kuuluu suomennettuna ”tervehdin sinua”, ”kumarran sinua” tai ”kunnioitan sinua”. Se on perinteinen intialainen tervehdys, ja mieleeni tulee, että ketä tässä oikein tervehditään ja kunnioitetaan, ketä kumarretaan. Mutta takaisin mindfulness-termin pariin. Tutkin asiaa jonkin verran ja totesin, että myös tämä mietiskelyharjoitus pohjautuu buddhalaisuuteen, vaikka sitä ei juurikaan tuoda esiin. Mindfulness-termi käännetään usein suomeksi sanoilla ”tietoinen läsnäolo” tai ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”. Harjoituksissa pyritään rauhoittumaan ja suuntaamaan huomio tietoisesti juuri tähän hetkeen. Harjoittaja tarkkailee omia ajatuksiaan, tunteitaan tai kehon tuntemuksia ilman kiirettä. Tarkoitus on keskittyä vain nykyhetkeen, unohtaa menneet ja tuleva. Hengitys on rauhallista, keho ilman jännitteitä. Mitä hyötyä tällaisen harjoituksen tulisi tuottaa? Tutkimusten mukaan sen pitäisi auttaa lievittämään stressiä, parantamaan keskittymistä ja lisäämään itsemyötätuntoa. Jotenkin tällaisena perusluterilaisena minun on vaikea tuosta vain hyväksyä ajatus siitä, että hiljennyn tarkkailemaan omaa itseäni, antamaan aikaa ja keskittymään ihan vain minuun. Ehkä tämä on ikäkysymys ja nuoremmille polville ihan peruskauraa. Tuossa ruokaa laittaessani mieleeni tuli yhtäkkiä ajatus: Rukous on kuin mindfulness-harjoitus (paitsi ei ”harjoitus”), sillä se sisältää juuri tätä keskittymistä ja aika usein ajatuksia ja pyyntöjä myös siitä, että oma tai läheisen olo paranisi. Kun tutkin luostarielämän positiivisia vaikutuksia ihmiseen – ja niitähän löytyy! -, niin rukous ja hiljentyminen oli yksi asia, jolla oli vaikutuksensa luostarissa asuvan hyvinvointiin. Tässä on kuitenkin merkittävä ero, kun vertaa nyt tätä buddhalaisuuden ja kristillisyyden hiljentymistä: ensimmäisessä keskitytään itseen, toisessa Jumalaan. - Kunhan kurssin vetäjät soittavat minulle lokakuussa ”kontrollipuhelun”, niin otan tämän puheeksi heidän kanssaan. On mielenkiintoista kuulla, mitä ajatuksia heillä on tästä. Ehkä toteutan mindfulnessin sijasta muita annettuja vaihtoehtoja, vaikkapa seuraavaa: ”Palauta tältä päivältä, viikolta tai kuukaudelta hetki, jolloin huomiosi kiinnittyi johonkin kauniiseen, ilahduttavaan tms. Kokoa tällaisista hetkistä lista. Jakakaa näitä huomioita ryhmässä.” Tulevana maanantaina kirjapiirimme kokoontuu meillä kahden kuukauden kesätauon jälkeen. Jospa meillä olisi aikaa jakaa toistemme kanssa myös tällainen hyvä muisto. Miten niin aikaa, mehän olemme monta tuntia yhdessä? No, kun… Ei meiltä yleensä puheenaiheet kesken lopu. P.s. Kirjapiirimme ”istunto” kesti tänään kolme ja puoli tuntia. Arvatkaa, tuliko mielen viereenkään kysellä näiltä kirjallisilta ystäviltäni, mitä ilahduttavaa tai kaunista he ovat kokeneet sitten viime näkemän. Ehkä ensi kerralla... |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mindfulness, keskittyminen, rauha |
Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuuTiistai 11.8.2026 klo 20.45 - Pirkko Jurvelin Koti - paikka, jossa nainen stressaantuu ja mies rentoutuu Kuinkahan moni nainen kokee aloittavansa ”toisen työvuoron” palatessaan kotiin työpäivän jälkeen? Minä muistan hyvin, kuinka lasten hoito, kaupassa käynti, ruuan laitto, siivoaminen, pyykinpesu ja monet muut hommat odottivat minua kotona, kun olin palannut töistä. Onneksi opettajan työpäivä teoriassa ajatellen oli lyhyt ja kotitöitä ehti tehdä, vaikkakin illalla odottivat kokeiden korjaukset ja oppituntien suunnittelu. Tunnettu sosiologi Arlie Russell Hochschild kuvasi tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta1980-luvulla teoksessaan ”The Second Shift” (”Toinen työvuoro”). Myöhemmät tutkimukset eri maissa ovat osoittaneet myös, että naiset ottavat suuremman vastuun kotitöistä kuin miehet. Varsinkin pienten lasten vanhempien kohdalla on havaittu, että miesten stressitaso laskee usein työpäivän päätyttyä, kun taas naisilla se kasvaa varsinkin siinä tapauksessa, etteivät tehtävät jakaudu tasapuolisesti puolisoiden kesken. Toisaalta puhutaan myös ”henkisestä kuormasta” eli siitä, kuinka perheen asioiden suunnittelu, ennakointi ja muistaminen jäävät usein naisen vastuulle. Eräs tutkimus tarkasteli työssä käyvien naisten ja miesten kortisolitasoja (ns.”stressihormoni”) sekä kotona että töissä. Yllättävää oli, että useilla henkilöillä stressi oli pienempää töissä kuin kotona. Monet kokivat olevansa onnellisempia töissä kuin perheen parissa, vaikka he itse arvioivat työn olevan vaativampaa kuin kotona olemisen. Tuloksissa näkyy myös se, että pienten lasten vanhemmilla ja omaishoitajilla tämä ”kotistressi” on korkeampi kuin muilla. Miksi töissä on mukavampi olla kuin kotona? Työpaikalla on tietyt säännöt ja ammatilliset rajat, jotka estävät kaaoksen syntymistä. Samalla säännöt tekevät jokaiselle selkeäksi juuri ne tehtävät, jotka hänelle kuuluvat, eikä tarvitse koko ajan miettiä, että mitä minun pitikään tehdä seuraavaksi ja sitten sen jälkeen. Varsin usein työmaalla saa myös arvostusta ja positiivista palautetta - toivon mukaan ainakin. Ja toisaalta, työmaalla voit keskittyä juuri siihen omaan alaasi ja alueeseesi, eikä sinun tarvitse ”multitaskata” kuten varsin usein kotona. Kun taas ajattelemme työmäärää kotielämässä, niin on vaikea katsoa kelloa ja sanoa, että minun työaikani loppui juuri nyt. Ei todellakaan, sillä työaika kotona on vuorokauden mittainen, eikä siihen tule poikkeuksia eikä huojennuksia. Kotona myös tunteet puuttuvat peliin useammin kuin töissä, jossa olet ”vain käymässä”. Muistelen työaikaani hyvillä mielin. Työyhteisö oli mukava (no, ainahan sitä…), useimpia työtovereita saatoin kutsua ystävikseni, ilmapiiri oli useimmiten rento ja demokraattinen, ja tietysti: mitä vanhemmaksi tulin, sitä rohkeammaksi ja itsenäisemmäksi tunsin oloni tilanteessa kuin tilanteessa. Tässä kuussa meillä kokoontuu jälleen naisystävien kirjapiiri. On ihanaa tavata kahden kuukauden tauon jälkeen (kesäloma)! Ja ketkä ovat sitten nämä minun ystäväni, joiden kanssa olemme tavanneet säännöllisesti jo viidentoista vuoden ajan kirjojen, herkkujen ja keskustelun merkeissä? He ovat entisiä työtovereitani. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: koti, työ, stressi, rentoutuminen |
Hyvinvoiva mieliTorstai 6.8.2026 - Pirkko Jurvelin Hyvinvoiva mieli Olin alkuviikosta Valamon luostarissa muutaman päivän kurssilla, jonka otsikko oli ”Hyvinvoiva mieli”. Ohjaajia oli kaksi (pariskunta) ja meitä osallistujia seitsemän, joista yksi oli mies. Tämä on hyvin tyypillistä, ja kun tyttäreni (henkilökohtainen autonkuljettajani, myös kurssilainen) kanssa mietimme, ketkä meidän tuntemistamme miespuolisista sukulaisista ja tuttavista haluaisi osallistua tuollaiselle kurssille, niin saimme tulokseksi myös luvun 1, ja sekin olisi hieman epävarma tapaus. Eivätkö miehet osaa/halua avautua, pelkäävätkö he puhumista ja osallistumista, onko helpompi purkaa tunteitaan johonkin fyysiseen toimintaan kuin istua pohdiskelemassa asioita? Ilmeisesti näin on. Kurssin alkajaisiksi saimme Suomen Mielenterveys ry:n työkirjan ”Hyvinvoiva mieli”. Kannessa luki, että työkirja oli suunnattu koulutukseen osallistujalle. Mitä? Olinko minä jossain koulutuksessa? Luulin tulevani sellaiselle kurssille, jossa pohdiskelisimme syntyjä syviä, uppoaisimme henkilökohtaisiin tunteisiin, velloisimme omassa pahassa olossamme… Hyvä on, ei sitten. Olin tullut koulutukseen. Ja niinhän siinä kävi, että koulutuksen, tehtävien suorittamisen ja keskustelujen aikana se omaan sisimpään kertynyt väsymys ja masennus alkoivat hävitä, tulevaisuus rupesi näyttämään valoisammalta, omat pelot turhilta, ja kaiken kaikkiaan tuli sellainen olo, että ”kyllä tämä tästä” – kaikesta huolimatta. Ryhmätyöt eli keskustelut olivat merkityksellisiä. Tyttäreni, minä ja se kurssin ainoa mies muodostimme oman oululaisen ryhmämme, ja keskustelu oli todella luontevaa ja kiinnostavaa. Kun sitten kävimme läpi tehtäviämme yhdessä kaikkien kurssilaisten kesken, niin kuulimme monta tarinaa ja monta kohtaloa, kävimme läpi raskaita kokemuksia ja sitä, kuinka niistäkin oli selvitty, tosin kolhittuina mutta hengissä. Koulutus painotti viittä hyvinvoinnin kulmakiveä: 1. Liity: Meidän tulee olla mukana toiminnassa, joka meitä kiinnostaa, ja jossa tapaamme ihmisiä. On aika lailla yhdentekevää, mitä se toiminta on. 2. Liiku: Tämä kohta on jokseenkin selvä asia, koska jo monen tutkimuksen mukaan fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi tukevat toisiaan. 3. Huomaa hetki: Tässä puhuttiin mindfulness-harjoituksista, joita löytyy verkosta, mutta rauhallinen kävely yksin tai yhdessä ja samalla ympäristön hyvien ja kauniiden asioiden huomioiminen ovat sama asia. Ja jokainenhan voi istahtaa sohvalle ja miettiä kaikessa rauhassa, mitä hyvää tänäänkin on kokenut tai nähnyt.4. Jatka oppimista: Tämä on kyllä sellainen asia, joka tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä(vaikka en vieläkään puhu sitä espanjaa kunnolla), kehittää aivoja ja muistia ja monessa tapauksessa tuo mukanaan uusia tuttavuuksia. 5. Anna toiselle: Ensimmäiseksi tulevat tietysti mieleen vapaaehtoistyöt, mutta ne ovat ainoastaan yksi mahdollisuus. Voit auttaa naapuriasi, sukuasi, tuttujasi, tuntemattomia. Avun ei tarvitse olla konkreettista, kuunteleminen ja lohduttaminen ovat tärkeitä asioita. Eihän se riittänyt, että olimme reippaasti ja vapaaehtoisesti osallistuneet kyseiselle kurssille. Ei toki, saimme myös kotiläksyjä! Nyt minun täytyy alkaa ahertaa paperin, kynän ja aivojeni kanssa ja laatia itselleni suunnitelma oman mielen hyvinvoinnin parhaaksi. Ei ole tarpeen miettiä erikseen jokaista kohtaa ja kehitellä niihin jotakin, riittää, että paneutuu sellaisiin suunnitelmiin, joista uskon olevan apua oman mielen hyvinvoinnille. Jos minulla olisi vapaus valita, varaisin heti lennot ja asunnon Espanjasta muutamaksi kuukaudeksi, kyllä tulisi hyvä mieli jo sitä odotellessa. Mutta kun tämä nyt ei ole mahdollista, niin kehittelen jotakin muuta. Nimittäin: Kolmen kuukauden kuluttua saan sovittuna aikana puhelinsoiton kurssin vetäjiltä. Heidän kanssaan keskustelen laatimistani suunnitelmista, kuinka olen päässyt toteuttamaan niitä käytännössä, ja onko niillä ollut vaikutus oman mieleni hyvinvointiin. Nyt en voi pinnata! Pakko alkaa suunnitella! - Yritän keksiä jotain erityistä, huh, huh! Tästä tulee mielenkiintoista! |
|
1 kommentti . Avainsanat: Valamon luostari, kurssi, mielen hyvinvointi |
Uusi ura 96-vuotiaanaTorstai 23.7.2026 - Pirkko Jurvelin Uusi ura 96-vuotiaana Koska en löytänyt kirjastosta mitään luettavaa (hmh), niin jouduin jälleen kerran menemään omalle kirjahyllylleni, josta poimin teoksen ”Näkymätön muuri”. Kirjailija Harry Bernstein kuvaa teoksessaan lapsuuttaan pienenä juutalaispoikana Pohjois-Englannin Lancashiren pikkukaupungissa ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Kaupungin halki kulki katu, jonka toisella puolella asuivat juutalaiset ja toisella puolella kristityt, ja katu heidän välillään oli kuin näkymätön muuri. Kun poika oli 12-vuotias, perhe muutti USA:han paremman elämän toivossa. Teos päättyy aikaan, jolloin Harry palaa USA:sta vierailemaan entiseen kotikaupunkiinsa. En palaisi tähän kirjaan yhä uudelleen, ellei se olisi jo ensimmäisestä lukukerrasta lähtien tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, ja siksi kirja on edelleen hyllyssäni, vaikka moni muu teos on sieltä jo joutunut lähtemään. Kun aloin lukea tätä teosta jälleen kerran, luin ensimmäiseksi sen takakannen ja totesin, että Harry Bernstein oli alkanut kirjoittaa teostaan vaimonsa kuoleman jälkeen. Se ilmestyi vuonna 2007, kun Bernstein oli 96-vuotias. Tämän jälkeen Bernstein kirjoitti vielä kaksi kirjaa, ja hän kuoli 101- vuotiaana. Kirjoittaminen oli kuitenkin ollut aina Bernsteinin arkityö: Hän oli kirjoittanut artikkeleita useisiin lehtiin, toiminut elokuvayhtiöissä käsikirjoitusten lukijana sekä ammattilehdissä toimittajana, mutta kirjailija hänestä tuli kuitenkin vasta 96-vuotiaana. Olin aika lailla hämmentynyt ja myös onnellinen luettuani Bernsteinin myöhäisestä kirjailijan urasta. Jollakin tapaa tämä avasi silmäni: Ihmisen ei tarvitse olla nuori, ei edes keski-ikäinen aloittaakseen uuden uran luomisen, tehdäkseen jotakin erilaista, kiinnostavaa, uutta! Rupesin ottamaan selvää, löytyisikö muita henkilöitä, jotka olisivat saavuttaneet jotain erilaista ”varttuneella” iällä, ja löytyihän heitä vain muutaman mainitakseni: - Kansainvälisesti arvostettu taiteilija Anna Mary Robertson Moses aloitti taiteilijan uransa 78- vuotiaana. - Harland David Sanders alkoi rakentaa KFC- ketjua yli 60-vuotiaana. Hän myi kanareseptiään, ja yrityksestä tuli kansainvälinen ketju. - Pieni talo preerialla- kirjasarjan kirjoittaja Laura Wilder julkaisi ensimmäisen kirjansa noin 65- vuotiaana. Kirjasarjasta tuli klassikko, joka on myös filmattu. - Nelson Mandelasta tuli Etelä – Afrikan presidentti 75-vuotiaana. Sitä ennen hän vietti vankilassa 27 vuotta. - Frank McCourt julkaisi Pulitzer- palkitun teoksensa ”Seitsemännen portaan enkeli” 66-vuotiaana (lukekaa ihmeessä!). - Fauja Singh aloitti maratonjuoksun 80-vuotiaana ja juoksi useita maratoneja yli 90-vuotiaana. Kyllähän näitä löytyy, kun rupeaa hakemaan. Sain alkukesästä yllättävän kutsun Pertti Pulkkinen-nimisen taiteilijan 90-vuotistaidenäyttelyyn. Muistan Pertin Tornion ajoilta, jolloin hän harrasti partiotoimintaa. Siellä hän tutustui myös isääni, joka nuoren Pertin lahjat tuntien palkkasi tämän maalaamaan muotokuvia perheestään. Tänään meidän kotimme seiniä koristavat Pertin maalaamat muotokuvat minun lapsuusperheeni sisaruksista (pikkusisko, minä keskimmäinen sekä isoveli) ja ukistani. On ihmeellistä, kuinka tämän taiteilijan ura on kestänyt jo ainakin 70 vuotta! Ja oli todella harmillista, etten päässyt avajaisiin ja tavannut lapsuuteni taiteilija- tuttavaa. ”Luovuus ja oppiminen eivät kysy ikää. Joskus molemmat puhkeavat kukkaan vasta korkeassa iässä, olosuhteiden pakosta, sisäisestä palosta, kokemuksen voimasta ja periksiantamattomuudesta.” LKT, professori Eija Kalso |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ikä, luovuus, mahdollisuus, tahto |
Luotko itsesi uudelleen, vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on?Maanantai 13.7.2026 - Pirkko Jurvelin Luotko itsesi uudelleen vai hyväksytkö elämäsi sellaisena kuin se on? Kuten jo edellisessä blogissani mainitsin, työpöydälläni on Joe Dispenzan teos nimeltä ”Plasebo, lumevaikutuksen teho”. Aika tuhti tietopaketti, joka sisältää valtavasti tapauskertomuksia ihmisistä, jotka ovat parantuneet mitä vaikeimmista sairauksista ajatuksen = meditaation voimalla. Kirjasta löytyy myös kasatolkulla tutkimustuloksia ihmiskokeista kuten esimerkiksi sellainen, että sinulle kerrotaan, että saat oksennuksen aiheuttavaa lääkettä ja alat oksentaa, vaikka olet saanut lumelääkettä. Tutkimuksista löytyy myös monenlaisia kaavioita ja piirroksia, ja kaikki tämä saa lukijan vakuuttuneeksi siitä, että Dispenza, joka on kiropraktiikan tohtori, epigenetiikan, neurotieteiden ja kvanttifysiikan tutkija, kansainvälinen luennoitsija ja kirjailija tietää, mistä puhuu ja kirjoittaa. Ei epäilystäkään. Plarasin kirjaa läpi päästäkseni asian ytimeen, jonka löysinkin teoksen loppupuolelta: Meditoi kerran päivässä noin tunnin ajan kaikessa rauhassa, ja elämässäsi alkaa tapahtua niitä muutoksia (esimerkiksi terveyden suhteen), joita kaipaat. Ymmärrän pointin: rauhoitu, keskity, hiljenny, unohda ikävät asiat, tähtää hyvään eli luo itsesi uudelleen. Tämä on varmasti hyvä konsepti, mutta minusta tuntuu, etten millään jaksa/ehdi meditoida tunnin verran joka päivä. Eikö vartti riittäisi? Sananlasku sanoo, että ”ihminen on tottumustensa orja”, ja juuri tästähän tässäkin on kysymys: Vaihda ne vanhat tunkkaiset ajatukset uusiin ja positiivisiin. Kyllä minäkin – sitten joskus, kun on joutilasta aikaa (jolloin makaan mieluiten sohvalla lukemassa vaikka Joe Dispenzan kirjaa). Aika lailla vastakkaisia ajatuksia luin Tommy Hellstenin haastattelusta Kotiliedessä. Hellsten,74, on teologi, kouluttaja ja kirjailija, joka on viime vuosien aikana sairastanut paljon. Hän sanoo omasta sairastamisestaan: ”Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten suhtaudumme kokemuksiimme.” Hän jatkaa myös:”Ihminen oppii, kun ei vastusta kokemuksiaan. Kärsimyksen ja kivun kautta löytyy katkeruuden sijalle kiitollisuus niistä monista asioista, jotka ovat hyvin – jopa kiitollisuus kärsimyksistä. Jos aina valittaa sitä, mitä ei ole, sokeutuu sille, mitä on.” Dispenza ja Hellsten ovat viisaita miehiä, jotka kohtaavat elämän vaikeudet eri tavoin. Dispenza etsii keinoja taistella kärsimyksiä vastaan, hän haluaa löytää parempia vaihtoehtoja ja kehottaa näkemään vaivaa (meditaatio) muutoksen eteen. Hellsten puolestaan haluaa oppia hyväksymään vaikeudet ja ymmärtää ajan myötä, että ne ovat tuoneet kaikesta huolimatta jotain hyvää mukanaan. Kumman valitset: Luot itsesi uudelleen vai hyväksyt ja sopeudut elämässäsi oleviin vaikeisiin asioihin? |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Dispenza, Hellsten, elämä |
Voiko mieli parantaa ruumiin?Lauantai 4.7.2026 - Pirkko Jurvelin Voiko mieli parantaa ruumiin? Kun pieni lapsi kompastuu ja loukkaa jalkansa, tai kun hän vahingossa pistää kätensä vaikkapa ruusupensaaseen, niin itkuhan siinä tulee. Pian lapsi juoksee läheisensä luo, ja mitä tämä tekee: puhaltaa kipeään kohtaan. Ja ihme tapahtuu salamannopeasti, kipeä kohta on parantunut, ja lapsi jatkaa leikkejään. Tämänkaltaiset tapahtumat tulivat mieleeni lukiessani Joe Dispenzan teosta ”Plasebo, Lumevaikutuksen teho”. Olen vasta kirjan alussa, mutta nyt jo tunnistan paljon asioita, jotka sopivat arkielämään. Tämän teoksen parissa opin koko ajan kaikenlaista uutta ja ihmeellistä kuten esimerkiksi seuraavanlaisia asioita: Eräässä Vancouverissa sijaitsevassa yliopistossa tutkijat ilmoittivat Parkinsonin tautia sairastavalle ryhmälle, että henkilöt saisivat aivan uuden, tehokkaan lääkkeen. Todellisuudessa potilaat saivat suolaliuosta eli lumelääkettä. Tästä huolimatta puolet potilaista hallitsi motoriikkaansa paljon paremmin pistoksen saatuaan. Aivoissa tapahtuvat muutokset olivat samankaltaiset kuin jos he olisivat saaneet täyden annoksen amfetamiinia. Jo pelkkä parantumisen odottaminen ja tietoisuus tästä mahdollisuudesta sai aivoissa aikaan dopamiinivyöryn, joka puolestaan aiheutti paranemista. Eräs lääkäri kertoo, kuinka hän oli joutunut leikkaamaan sota-aikana rintamalla potilaita, vaikka morfiini oli loppunut. Näissä tilanteissa hän kertoi haavoittuneille antavansa ennen leikkausta morfiinia kivunlievitykseen, vaikka ruisku sisälsi pelkkää suolaliuosta. Joka tapauksessa potilaat – joka eivät tienneet asiaa – kokivat saavansa puuduttavaa ainetta, ja leikkaus sujui hyvin. 1950-luvun loppupuolella, jolloin sepelvaltimon ohitusleikkauksia ei vielä tehty, tutkimusryhmät Kansas Cityssa ja Seattlessa tekivät sydänpotilaille valeleikkauksia. Toiseen ryhmään kuuluvat olivat potilaita, joille tehtiin oikea sydänleikkaus, toisen ryhmän potilaille tehtiin pelkkä viilto rintaan ja ommeltiin sitten kiinni. Leikatuista potilaista 67 % koki olonsa huomattavasti parantuneen, heillä oli vähemmän kipuja ja he tarvitsivat vähemmän lääkettä. Mutta: Valeleikkauksen kokeneista 83 % koki samanlaisen parantumisen, eli valeleikkaus oli tulokseltaan tehokkaampi kuin oikea! Onhan tämä ihmeellistä, eikä oikeastaan ollenkaan. Jouduin viime syksynä käymään hammaslääkärissä jatkuvan kovan hammaskivun vuoksi. Leukaluu kuvattiin, mutta sieltä ei löytynyt mitään. Koska puren hampaita yöllä yhteen, kipu päivisin johtui kuulemma siitä. Hammaslääkäri muokkasi vähän poralla hammasta, mikä toi helpotusta parin viikon ajaksi. Kivut palasivat kuitenkin enemmän ja vähemmän kovina, välillä oli kipua muissakin hampaissa, jomotusta ja kaikenlaista hankaluutta. Eihän se nyt voi olla kuin jotain kauhean vakavaa, vai? Odotin kesäkuuhun, jolloin minulla oli vastaanotto omalle lääkärilleni. Joo, eihän tässä mitään erikoista, kaikki kunnossa, putsataan ja viilaillaan. Elokuussa laitetaan sitten se purentakisko… Siis ei mitään kummempaa. Arvaatte varmaan, että ne kivut ja säryt, jotka aiemmin vaivasivat, ovat hävinneet. Ei, en saanut lääkettä, mutta kun lääkäri vain totesi, että eipähän tässä sen kummempia, niin minua vaivannut vakava sairaus parani. Aivan, mieli paransi ruumiin,joka ei ollutkaan niin sairas kuin kuvittelin. Molièr on kirjoittanut näytelmän ”Luulosairas”, ja se on yksi maailman esitetyimmistä komedioista. Luulenpa, että yksi sen suosion syistä on juuri se, että moni tunnistaa itsensä juonen kiemuroista. Lukemani kirja on niin täynnä tutkimustietoa, ettei sitä voi ohittaa ajattelemalla, että kaikki on vain sattumaa. Dispenza päätyykin kysymään: Kuinka suuri osa sairauksista johtuu negatiivisesta ajattelusta, nosebo- vaikutuksesta (nosebo= latinaksi ”teen pahaa”, plasebo=”teen hyvää”)?Kirjoittaessani toukokuussa ilmestynyttä teostani ”Elä kauemmin–Elä terveemmin, Tutkimusmatkoja luostarimaailmaan”jouduin monta kertaa pohtimaan ihmeparantumisia ja niihin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä asioita. Tämä korostui etenkin Ranskan Lourdesissa, jonne vaeltaa vuosittain neljä miljoonaa turistia kokeakseen ihmeparanemisen Bernadette- pyhimyksen asuinpaikkakunnalla ja ilmestysluolan äärellä. Lourdesissa on myös museo, jossa raportoidaan ihmeparantumisista, ja vaikka turistin mieli saattaakin olla epäileväinen, niin jossain kohden täytyi myöntää, että epätavallisia paranemisia tapahtuu. Saman asian äärellä olin myös alkukesästä Montenegrossa Ostrogin luostarissa pyhäinjäännösten äärellä. Jatkan lukemista ja raportoin myöhemmin, miten voimme parantaa itsemme ajattelun avulla. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Joe Dispenza, Plasebo lumevaikutuksen teho |
Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2Sunnuntai 28.6.2026 - Pirkko Jurvelin Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä, osa 2 Muutama viikko sitten kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä. Tässä lyhyt kertaus: Olin ryhmäni kanssa luovuttanut matkalaukut, käynyt läpi turvatarkastuksen, ja odottelimme koneeseen pääsyä. Silloin eräs mukana ollut pariskunta tuli kertomaan, että miehen lompakko ja puhelin olivat hävinneet turvatarkastuksen yhteydessä. No, menimme infoon, ja yksinkertaisesti sanottuna: Tavaroita ei löytynyt, meidän käskettiin etsiä itse, koska se oli meidän oma asia, ja lopulta, kun sanoin eräälle virkailijalle, että hänen tulisi käyttäytyä kohteliaammin, niin hänen vastauksensa kuului:”Niin pitäisi, mutta minua ei huvita.” Sanoin hänelle, että tämä ei jää tähän. Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olisin ollut niin raivoissani kuin tuon tapahtuman yhteydessä. Kotona laitoin sähköpostia Dubrovnikin lentokentälle kahteenkin osoitteeseen, mutta ajattelin, ettei minulle vastata ikinä. Unohtaminen kun on niin helppoa. Yllätyksekseni johtoporras vastasi viikon kuluttua. Viesti oli hyvin pahoitteleva ja minulle luvattiin, että asiaa pyritään selvittämään. Ok, minulle riittäisi, jos eräät työntekijät joutuisivat kovemman luokan puhutteluun. Viikon kuluttua sähköpostin saapumisesta Tilausmatkojen opas (kotoisin Montenegrosta) oli palaamassa Suomeen vähäksi aikaa matkustuskauden loputtua tällä erää. - Kunhan kelit hieman viilenevät, Tilausmatkat jatkavat matkojaan Montenegroon. - Opas laittoi minulle kentältä ääniviestin:”Moi, olen Dubrovnikin lentokentällä. Minulla on nyt se puhelin ja lompakko.” Mitä ihmettä! Laitoin vastauksen, jossa ilmaisin iloni ja hämmästykseni ja mietin, onko joku jossakin saanut puhuttelun, ja tavarat olivat sen vuoksi ”löytyneet”. Opas ei ottanut kantaa spekulaatiooni, mutta lupasi lähettää löytötavarat takaisin omistajalleen. Soitinkin heti tavaransa kadottaneelle pariskunnan rouvalle (miehelle en voinut soittaa, koska puhelin…) ja kerroin tilanteesta. Hän oli tietysti iloisen yllättynyt, vaikka luonnollisesti miehelle oli jo ehditty hankkia uusi puhelin, uusi lompakko, uudet pankkikortit sekä uusi ajokortti, jonka saaminen oli vaatinut rikosilmoituksen tekemistä. Kaiken kaikkiaan rouva oli kyllä erittäin tyytyväinen siitä, että puhelin saapuu omistajalleen, sillä uusi puhelin oli ollut hiukan liian moderni vanhemman malliseen tottuneelle. Mitä me tästä opimme? Että kannattaa antaa palautetta? No, joo, kyllä varmaan. Toivon edelleen, että palaute osui loppujen lopuksi oikeille henkilöille. Vieläkin kyllä mietityttää koko tämä juttu, mutta siihenhän ei koskaan tule selvyyttä. Oliko niin, että tavarat päätyivät info- pisteelle vasta sitten kun koneemme oli lähtenyt? Toisaalta eräs ryhmässämme ollut rouva oli samalla reissulla pudottanut puhelimensa, ja hän löysi sen heti infosta, kun neuvoin häntä kysymään sieltä. Vai oliko niin, että näitä ”löytötavaroita” pimitettiin jossakin. Asia ei tule koskaan selviämään, mutta jälleen kerran saimme opetuksen siitä, ettei reissussa voi olla liian varovainen. Nimimerkki:”Myös kerran lompsansa menettänyt” |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lentokenttä, kadonneet esineet, palaute |
IhmeellistäLauantai 20.6.2026 - Pirkko Jurvelin Ihmeellistä Olen käynyt jo viisi kertaa Montenegrossa, ja koska maa on pinta-alaltaan pieni, myös sen tärkeimmät nähtävyydet on tullut katseltua useampaankin kertaan. On kyllä sanottava, että minulle yksi tämän maan parhaista nähtävyyksistä on kuitenkin luonto, joka yhä uudestaan jaksaa lumota katselijansa kauneudellaan. Ostrogin luostari on paikka, jossa en ollut aikaisemmin käynyt, ja joka nyt kesäkuussa oli must see- listallani. Kävin ostamassa retken eräästä rantakadulla sijaitsevasta pienestä matkatoimistosta, ja maksoin päivän reissusta 25 e eli halpaa lystiä. Tähän hintaan ei kylläkään kuulunut opastusta eikä ruokailuja, mutta onhan meillä puhelimessamme opas, ja tauoilla oli mahdollisuus ostaa syötävää. Ostrogin luostari on ortodoksikristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Se sijaitsee melkein pystysuorassa kallion päällä, Ostroska Gredan suuren kallion yläpuolella. Voitte kuvitella, kuinka mielenkiintoinen tuo ajomatka oli noilla kapeilla teillä, joissa tuskin on ohitusmahdollisuuksia. Kyllä kuski sai peruuttaa aika monta kertaa, jotta vastaantuleva pääsisi ohittamaan, eikä se peruuttaminenkaan niin helppoa ollut korkealla vuoristomaisemissa. Kaikki kunnia kuljettajan ammattitaidolle, ja sen kyllä hänelle kerroinkin. Ostrogin luostari on omistettu sen perustajalle Pyhälle Basileiokselle (1610-1671). Luostarissa on kaksi kirkkoa, yläkirkko ja alakirkko. Pyhän Basileioksen ruumiilla uskotaan olevan ihmeellisiä parantavia voimia, ja jäänteitä säilytetään alakirkossa olevassa pyhäinjäännöslippaassa. Luostarissa vieraileekin vuosittain yli satatuhatta kävijää, ja onneksemme emme sattuneet paikalle pyhiinvaellusjuhlien aikana, vaan olimme siellä ihan tavallisena sunnuntaina. Perillä pääsimme heti jonottamaan satunnaisen suomalaisen matkakumppanin kanssa. Koska emme ymmärtäneet oppaan puhumaan montenegroa sanaakaan, asetuimme vain jonon jatkoksi. Päättelimme, että jotain tärkeää siellä edessä olisi, kun vierailijat haluavat välttämättä mennä sinne. Juttelimme jotakin, kunnes eräs paikallinen pisti sormen huulilleen, siis hiljaa, te turistit. Myöhemmin hän otti kukkarostaan isohkon rahasumman, näytti sitä meille ja osoitti luolan suuaukkoa. Aha, sinne sai jättää lahjoituksen. Meidän jonomme ohi virtasi jatkuvasti ihmisiä, joilla oli tietyistä syistä oikeus nopeampaan vierailuun. Näimme todella paljon ihan pieniä lapsia, kehitysvammaisia aikuisia, sokeita, liikuntarajoitteisia apuhenkilöineen, ihmisiä, joita elämä oli kolhinut niin, että he tarvitsivat apua jokapäiväisessä arjessaan. Koska olin jo aiemmin perehtynyt katolisen ja ortodoksisen kirkon oppiin ihmeparantumisista, en ollenkaan kummastellut näiden kävijöiden suurta määrää, onhan luonnollista, että ihminen tekee kaikkensa paranemisensa eteen. Retkikumppanini näki asian toisin: Hänen mielestään oli sairaiden kiusaamista, kun heidät raahattiin sinne korkeuksiin, vaikka mitään paranemista ei oikeasti ollut odotettavissa. No, minun mielestäni toivo on ihana asia, ja jo pelkkä toivominen ilman konkreettista paranemisihmettä tuo elämään jotakin hyvää. Kun meidän vuoromme oli lopulta päästä luolaan pyhäinjäännösten luokse, se kävi niin äkkiä, ettei aikaa havainnointiin oikeastaan jäänyt (kuvia ei tietenkään saanut ottaa). Katsoin lasiarkussa olevaa jotakin, jonka päällä oli punainen peitto, enkä nähnyt enkä tuntenut mitään erityistä. Ja heti kohta meidät ohjattiin ulos. No, niin, hmh, olisin ehkä halunnut kokea jotakin, mutta ei kun ei. Toivon mukaan joku muu tunsi rauhaa, onnea, seesteisyyttä, valoa, jotakin hyvää. Kävimme myös ylhäällä pienessä kappelissa, ja hienot, luolan seinille maalatut freskot tekivät vaikutuksen. Turistikauppa luostariaukealla oli tarjonnaltaan runsas, mutta minulta pääsi melkein itku, kun kirjakaupan kaikki kirjat oli kirjoitettu paikallisella murteella. Ne näyttivät niin mielenkiintoisilta, mutta ei, ne oli pakko jättää sinne hyllyyn. Vieläkin harmittaa. - Kun seuraavan kerran lähden Montenegroon, menen Ostrogin luostariin uudestaan. Silloin pidän huolen siitä, että opas puhuu joko suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, espanjakin kelpaa, sillä haluan tutustua paremmin tuohon mielenkiintoiseen paikkaan. P.s. Jos luit edellisen blogini, jossa kerroin tapahtumista Dubrovnikin lentokentällä, niin minulla on uutinen: Ihme on tapahtunut! Viikon kuluttua siitä, kun lähetin virkailijoille valitukseni, sain vastauksen, jossa asiaa pahoiteltiin syvästi ja luvattiin huolehtia siitä, ettei kyseisen kaltaisia asioita enää tapahdu. Tuo vastaus on kyllä jo ihme! |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Montenegro, Ostrogin luostari, ihme |
Tapahtui Dubrovnikin lentokentälläKeskiviikko 10.6.2026 - Pirkko Jurvelin Tapahtui Dubrovnikin lentokentällä Tulin juuri Montenegrosta. Jälleen oli mahtava loma tutussa kohteessa: Aurinko paistoi, merivesi oli lämmintä, hotelliruoka hyvää, ostokset rantakadulla edullisia, ja mielenkiintoisia retkikohteita löytyi riittämiin. Huippuloma! Olin ryhmänvetäjänä, eli olin koonnut ryhmän Tilausmatkojen organisoimalle matkalle. Olen ennenkin tehnyt tämän matkanjärjestäjän kanssa yhteistyötä, ja kaikki on sujunut hyvin kuten tälläkin reissulla. Paluumatkalla oppaamme Radovan Bigovic jätti meidät lentokentälle halausten kera. Aikaa lennon lähtöön oli reilusti yli kaksi tuntia, velttoilimme siellä ja täällä, kunnes lopulta saimme luopua matkalaukuistamme ja kävelimme turvatarkastukseen. Kaikki sujui hyvin ja ammattimaisesti – niin ainakin luulin. Olin kuljeskellut taxfree- kaupoissa ja yrittänyt tappaa aikaa vasta vajaa puoli tuntia, kun eräs ryhmääni kuuluva vanhempi mies tuli kertomaan, että hänen lompakkonsa ja puhelimensa olivat hävinneet. Hän oli laittanut käsimatkatavaransa muoviseen astiaan (ne ovat samanlaisia kaikilla kentillä) hihnalle, lompakon ja puhelimen erikseen pois laukusta. Kun hän kulki turvaportin läpi, se rupesi hälyttämään, ja mies joutui erityistarkastukseen. Vaikka virkailijat kuinka etsivät jotain kiellettyä metalliesinettä, joka olisi hälytyksen aiheuttanut, mitään ei löytynyt, ja mies sai palata hakemaan käsimatkatavaransa. Hän oli hyvin hämmentynyt ja huomasi vasta hiukan myöhemmin, että puhelin ja lompakko eivät olleet hänen mukanaan. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä pariskunnan kanssa infoon selvittelemään juttua. Infotiski oli laaja, ja sen takana vietti aikaa useampi nuori nainen ja mies. Kerroin asiamme, ja eräs naisista lähti mukaamme, jotta tavaransa menettänyt ryhmäläinen pääsisi tutkimaan erityisvaraston hyllyjä turvatarkastuksen takana. Minua ja vaimoa ei huolittu mukaan. Hyvin pian mies palasi takaisin ja sanoi, ettei varastosta löytynyt mitään, ja ettei asiakaspalvelija ollut vaivautunut auttamaan häntä mitenkään. Asia selvä. Palasimme lähtökerrokseen, ja pariskunta alkoi rouvan puhelimen avulla sulkea miehen pankkikortteja, mikä onneksi onnistui helposti. Minä oli yhteydessä Radovaniin useamman kerran, ja hänkin aikoi kysellä asiasta. Kun tästä kaikesta oli kulunut tunti, sanoin, että käydäänpä vielä kerran infossa, jospa joku olisi tällä välin tuonut sinne nämä kadonneet tavarat (en tietenkään uskonut siihen mahdollisuuteen). Samat nuoret naiset ja pari miestä vietti edelleen aikaansa tiskin takana. Selitin vielä kerran tilanteen ja kyselin, onko tavaroita löydetty ja mitä voisi vielä tehdä. Vastaus kuului: ”Se on teidän ongelmanne! Menkää itse katselemaan!” En ollut uskoa kuulemaani. Naiset olivat todella pilkallisia ja ylimielisiä, suorastaan huvittuneita hölmöjen turistien sekoilusta. Silloin minä suutuin. Suutuin oikeasti. - Tässä on huomautettava, että yleensä en suutu niin kuin nyt, mutta yleensä minua ei olekaan kohdeltu noin ylimielisesti ja halveksivasti. - Sinun pitäisi olla kohteliaampi (you=sinä tai te), sanoin kaikkein leuhkimmalle nuorelle naiselle. - Niin pitäisi, mutta minä en halua! hän vastasi. Olin enemmän kuin vihainen. Stressihormonit tulvivat elimistööni, sydän hakkasi, hengitys kiihtyi, verenpaine nousi, lihakset jännittyivät, mantelitumake aktivoi autonomisen hermoston ja ymmärrän, että tällaisessa tilanteessa voi tehdä jotakin, mitä saattaa myöhemmin katua. No, sen verran sain kuitenkin hillittyä itseni, että osoitin vain tuota nuorta naista ja sanoin:” Sinä kuulet vielä tästä.” Illalla kotona laitoin palautteen Dubrovnikin lentokentän infon osoitteeseen. Mikäli joku joskus lukee kyseisen viestin, niin luulen, ettei siihen kukaan kuitenkaan reagoi mitenkään. Mitäpä noista turisteista, hoh, hoijaa. No, minä aion kyllä laittaa vielä useamman sähköpostin, ihan vain vaivatakseni virkailijoita. Viestini oli asiallisen vihainen ja loppulauseessa kehotin heikäläisiä tulemaan Suomeen oppimaan hyvää käytöstä ja asiakaspalvelua. - Luulen, että seuraavalla Montenegron-matkallani lennän suoraan Tivatiin. En halua enää katsella noita itsetyytyväisiä, pilkallisia naisia Dubrovnikin lentokentällä. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Dubrovnik, lentokenttä, virkailija, huono käytös |
Hymyilevä ApolloSunnuntai 31.5.2026 - Pirkko Jurvelin Hymyilevä Apollo Olin viikonloppuna lapsenlapseni ylioppilasjuhlissa Rovaniemellä. Oli mukavat, lämminhenkiset juhlat, pöydät notkuivat herkkuja. Lauloimme muutaman yhteislaulun ja yleisön toiveesta myös virren ”Jo joutui armas aika”. Se sopi hyvin keväiseen tilaisuuteen ja nuoren ylioppilaan kouluelämän päätökseen. Jatko-opinnot seuraavat sitten armeijan jälkeen. Koska tuo kevätjuhlien perinnevirsi on jälleen ollut liiankin paljon esillä, en kommentoi sitä enää. Sen sijaan haluan nostaa esille Eino Leinon vuonna 1898 julkaistun runon ”Hymyilevä Apollo”. Leinon teksti tuntuu nyt hämmentävän ajankohtaiselta. Hymyilevä Apollo Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk`ei aina esille loista. Kas hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss`ihmiset tuntevat tuntehin, siell`lähell`on Jumalakin. Oi, antaos, Herra sa auringon, mulle armosi keltaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett`yhtehen sais eri mielet. Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Mut laulukin syömiä selittää ja ihmiset toistansa lähemmä vie. Oi, onnellinen, joka herättää niitä voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks emme me kaikki yhtyä vois? Ka yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa. Täällä on toki tilaa kaikillen. On ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi se maailman levittää. Oi, ihmiset toistanne lempikää ja kohti taivasta tavoittakaa! Niin pieni, pieni on maa. On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yksi usko on vaan ja hälle se saapi riittää: Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä ja sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää. Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä että me sitäkin tutkimme. Ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan: Me olemme kerran nyt päällä maan ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten… Ken yhtä ihmistä rakastaa, se kaikkia rakastaapi. Ken kerran voi itsensä unhoittaa, se unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, se tahtoisi onnehen jokaisen se antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteista. |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ymmärtäminen, hyväksyminen |
Vanhukset - roska vai aarre?Maanantai 25.5.2026 - Pirkko Jurvelin Vanhukset – roska vai aarre? Olin viime viikon Pärnussa Tervis- kylpylässä matkanjohtajan ominaisuudessa. Olemme käyneet siellä vuosittain yli 20:n vuoden ajan, mikä kertoo siitä, että olemme viihtyneet kyseisessä paikassa ja nauttineet ohjelmaan kuuluneista hoidoista. Suomalaisia kylpylävieraita käy Pärnussa n. 100 000 vuodessa. Viime aikoina myös ruotsalaiset ovat löytäneet Pärnun ja tämän kylpylän, ja mietinkin, että kohteen täytyy olla hyvin houkutteleva (ja edullinen), koskapa ihmiset saapuvat sinne viikoksi bussikyydillä, mikä tarkoittaa käytännössä kahta matkustuspäivää. Kun katselen ympärilleni ruokasalissa, totean jälleen kerran, että asukkaiden keski-ikä on suunnilleen 75-80 vuotta. Meidän ryhmällämme lienee ollut nyt ikäennätys, kun mukanamme oli 93- vuotias super- lady Helli. Joskus aikoinaan kylpylöissä kävi myös venäläisiä, nyt heitä ei enää näy, myöskään virolaiset eivät tule viikoksi hemmottelemaan itseään tänne, onhan hinta aivan liian korkea paikalliseen palkkatasoon nähden. - Siis mikä on tämän katselmuksen lopputulos? Me ulkomaiden eläkeläiset, vanhukset, ylijäämäkansalaiset pidämme yllä Viron kylpyläpalveluja! Tai ainakin melkein. Kun puhutaan suomalaisten eläkeläisten matkailusta, niin faktaahan on myös se, että Suomen seniorit kansoittavat Espanjan Aurinkorannikkoa (muiden ulkomaalaisten seniorikansalaisten joukossa) puhumattakaan monista muista matkailukohteista. Jos me eläkeläiset pysyisimme kotonamme, niin aivan varmasti se näkyisi matkustustilastoissa ja sitä kautta erilaisten matkapalveluiden tuottajien tuloissa. Heikommassa kunnossa olevat vanhukset tarvitsevat palveluja kotiin ja lopulta myös vakituista asuinpaikkaa hoivakodissa, ja tämä tuntuu nykyisin olevan yksi Suomen suurimpia ongelmia. Kuka organisoi, huolehtii ja kustantaa kaiken tämän? No, kokemuksesta voin sanoa (tuttuja on ollut ja on edelleen hoivakodeissa), että vanhukselta viedään näissä paikoissa koko eläke ja kuukauden käyttörahaksi jää käteen noin 100 euroa, mutta tämäkään ei ilmeisesti riitä, vaikka sillä on kustannettu elämä kotona. Kuinka usein on ajateltu asiaa siitä näkökulmasta, että vanhusten hoivaaminen luo yhteiskunnassamme valtavasti työpaikkoja? Totuus on se, että kun lasketaan mukaan lääkärit, hoitajat, kotisairaanhoito, laitoshoito jne, iäkkäistä huolehtiminen luo yhteiskuntaamme 100 000 työpaikkaa. Aika hieno juttu, eikö? Jos näitä työpaikkoja ei olisi, niin pahimmassa tapauksessa kyseiset henkilöt eläisivät valtion työttömyyskorvauksien tuella, ja se vasta kalliiksi tulisi. En ole puuttunut tässä kirjoituksessa vielä ollenkaan siihen puoleen, kuinka tärkeitä vanhenevat ihmiset ovat läheisilleen ja ystävä- ja tuttavapiirilleen sekä myös koko yhteiskunnalle. Kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, että eläkkeelle päässeet ovat mukana monenlaisissa toiminnoissa kuten esimerkiksi omien läheisten hoitamisessa (kokemusta on), vapaaehtoistöissä, politiikassa, erilaisissa yhdistyksissä, harrastuksissa ja hyväntekeväisyystoiminnassa. Oikeastaan tuntuu aika oudolta se, että vanhuksien oikeutta elämään pitää yrittää puolustaa. Tämä on asia, jota ei ollut ennen, eikä monissa kulttuureissa ole vieläkään, koska ennen vanhuksia kunnioitettiin, ei ainoastaan siedetty. Miksi ihmeessä ikäihmisten pitää pyytää anteeksi olemassaoloaan? ”Meidän kaikkien on kuoltava. Miksi siis vanhoina kököttäisimme vaatimattomasti kaukana kaikesta kauniista?” Pindaros, antiikin kreikkalainen lyyrinen runoilija ”Onhan hilpeää vaan, että me vanhetaan. Sepä hilpeää on, eikä suru suunnaton, iloiten laulellaan. ” J. L. Runeberg |
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vanhuus, hoiva, velvollisuus, oikeus |
